Part 12

Tervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia vyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan pääpuolelta, puhui hän iloisena:

-- "Istuutukaa tänne!... Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä likellä... Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta..."

Oolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva ikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän selitellä:

-- "Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni ystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle sopii?... Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta."

-- "Te olette aina tervetullut luokseni... Minähän olen Teille monesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella kanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte... Suuri kiitos onnentoivotuksistanne ja kukistanne!" -- helisi iloinen vastaus.

Hän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi:

-- "Kuinka nyt voitte?... Siitähän onkin jo pitkä... piiiitkä aika, kun juttelimme... kaksi päivää, vai kolmeko jo on?... Minä aivan jo unohdin ajankin... Niin, kuinka Te nyt voitte?... Minä aivan kaipasin Teitä..."

Viime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi palava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista puhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui.

-- "Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?" -- kyseli neiti Iltamo nopeasti.

-- "Kyllä... Ikävä kyllä, en huomannut Teitä", vastasi Oolavi.

-- "Ooo!... Minä en voinut... Se oli pieni pahoinvointi... semmoinen nyt vain... ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu... Se menee aina tunnissa ohi... Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka hän mielestänne laulaa?... Pidättekö hänen äänestänsä?" -- satoi selityksiä ja kysymyksiä.

Oolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen, oli huvitettu ja alkoi teeskennellä:

-- "Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä taipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu..."

-- "Mahdollista, mutta" -- yritti Oolavi.

-- "No mitä 'mutta'?" -- tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen merkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: -- "Onhan hän kauniskin... Vaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä... Mitä Te tahdoitte sanoa sillä 'mutta'?"

-- "Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina huonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon... tai oikeammin: näyttäytyy oikeassa valossansa", -- selitti Oolavi vakavana.

Neiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti suuremmalla taiteella hänen taidettansa.

Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden sisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on tekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta vaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin kuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa, jotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa pikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku kiemailua, mielistelyä, _flirt'iä_, joka heitä rohkaisi ja huvitti.

Neiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli hetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja hymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti:

-- "Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi operassa?"

-- "Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla sen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse tehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan vakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään", -- vastasi Oolavi. Sukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja, alkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä onnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän teennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä:

-- "Se on vain semmoinen kulissisalaisuus... tiedättehän Te ne... Hän tutustui ruhtinas... mikä hänen nimensä nyt olikaan... No, se nyt ei kuulu asiaan... Minä en yleensä välitä nimistä... Hän tutustui siihen ja... se nyt oli vain semmoista... _courtoisie_ [mielistely], vaikka ihmiset sanoivat sen olevan _liaison'in_ [suhteen]. No niin. Tämä ruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea semmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa seuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset... ja itse annatutti niitä monta kerrallaan... Kaikkea vain semmoista... Ettehän Tekään usko, että siinä oli mikään _liaison_ kysymyksessä?"

-- "En... kun Te kerran niin vakuutatte", -- myönteli Oolavi. Heidän katseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman. Puhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin. Neiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä:

-- "En minäkään usko semmoista neiti Boileausta... Ja ruhtinaskin oli jo naimisissa oleva mies... vaikka ei hän vaimoansa rakastanut... Toista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on suhteita... Tunnetteko neiti Löwensteinin?"

-- "Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä", -- vastasi Oolavi, tarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen puheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja vakuutti:

-- "Neiti Löwensteinistä se olisi toista... Ai, jos Te tuntisitte, mitä hänestä tiedetään!"

Hän luetteli sievästi sormillansa:

-- "Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa... sitten kreivi Sternburgin kanssa... Se suhde kesti puoli vuotta... Sitten venäläisen Orlofin kanssa... Siitä hän erosi kolmen kuukauden kuluttua... Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!... Sitten hän oli italialaisen Guinicellin _aimanté_ [rakastajatar]... Wienissä oli hänen rakastajanansa eräs unkarilainen... ja ajatelkaa: kuukauden kuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin englantilaisen lordin kanssa... minä en hänen nimeänsä muista... Ja jos Te tietäisitte vielä kaikki muut!... Hänellä on joka viikko uusia jalokiviä... lahjoja... ymmärrättehän Te..."

Oolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen olevan aivan varta vasten kerrotun _hänelle_... rohkaisuksi... vihjaukseksi... Se tuntui aivan lähentelyltä... Hän muisteli Ounaston vakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi.

Samassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen. Neiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui välinpitämättömällä äänellä:

-- "Se on herra Mendelssonilta..."

Oolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti nimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi. Sitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun, johon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen, jalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja huudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä tavannut:

-- "Ai, miten kaunis!... Eikö totta, herra Tuukkala?"

Oolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat kukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän harmistui ja päätti korjata erehdyksensä.

Mitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo:

-- "Onko Teistä neiti Boileau kaunis?"

Oolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä. Neiti Iltamo tarttui riemastuneena:

-- "Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar... Niin että se on aivan ihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut... Minä kerron Teille yhdenkin hyvin... hyvin... intressantin tapauksen: Monsieur Charron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt kerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi... minä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin, vai kertoiko neiti Boileau sen hänelle... mutta kun hän sai sen tietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen kukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi... Eikö se ole Teistäkin hyvin aistikasta ja nerokasta?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta. Hän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni sukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen kepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa hehkuvassa palossa.

Äkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin havahtuneena:

-- "Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa konservatoriumin salissa?"

Oolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo jatkoi:

-- "Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista elämänkysymyksistä... Minä pidän elämänkysymyksistä..."

Suloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa oli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta:

-- "Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan", -- vakuutti hän.

-- "No se on hauskaa", -- iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun hienoimpia keinoja käyttäen:

-- "Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa... pääosissa. Yhtenä iltana tulee minun... no, miten minä sanon: _remplacer_... minun sijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun syntymäpäiväkseni..."

Oolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata erehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä loistavasti.

Neiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi sen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi hänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa. Silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä pieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi tarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä kaikessa: Käsi oli pieni ja valkea... ranne siro... vartalo hento ja silmä lumetta täynnä... Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa, jokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä.

Ja sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi, katse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja sai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat, uusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten keskustelujensa aikana.

Keskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä tuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina vain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin mieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen:

-- "Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin... Minä olen Teidän seurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin... Minä tuskin enää jaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat ainoastaan joutavista asioista... vanhanaikaisesta... semmoisesta tyhmästä... sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät puhuvat... Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat ihmiset ole ikäviä ja kuivia?"

Oolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui mieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla katseillansa... huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän ei _raaskinut_ vastustaa. Hän myönnytteli:

-- "Kyllä... Kyllä..."

Nuori nainen riemastui ja huudahteli:

-- "Tiesinhän minä sen... Te, joka olette oppinut ja ajattelette syviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja yksinkertaisista ihmisistä!..."

Elämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi... lopulta saippuakupliksi... Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili kotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut kuonaa arvokkaasta.

Kun hän teki lähtöä ja neiti Iltamo ojensi hänelle hennon, huolettoman kätensä tuttavallisesti jäähyväisiksi, kumartui hän syvään, kysyen:

-- "Sallitteko?"

Ja lupaa odottamatta tai sitä tarvitsematta odottaa painoi hän neiti Iltamon käsiselkämään palavan suutelon. Hehkuva, ilosta loistava silmäys oli siitä ainoa nuhde.

Huumautuneena astui Oolavi kadulle, jolla talven jäisin pakkanen pureksi hänen palavia ohimoitansa, hänen sitä ollenkaan huomaamattansa.

Mutta kun hän oli talvipakkasessa jonkun aikaa kävellyt ja ohimoiden poltto alkoi jäähtyä, tunsi hän taas jonkun katkeran, soimaavan tunteen, joka nousi hänen povestansa kuin kylmä huude. Hän katui kaikkea: katui lupaustansa mennä Pietariin ja päätöstänsä lyödä kilpailijansa lahjalla. Se oli sama katumuksentunne, joka häntä oli läkähdyttänyt joka kerta, kun hän tuli Hiiden myllystä ja selvisi sen huumauksesta. Sama tunne oli häntä vaivannut joka kerta, kun hän tuli neiti Iltamonkin luota. Nytkin häntä inhotti kaikki äskeinen.

Ja samaten kuin hän oli ennen uudestaan ja aina uudestaan päättänyt olla menemättä Hiiden myllyyn tai neiti Iltamon luo, niin päätti hän nyt taas katkaista tuttavuutensa neiti Iltamoon. Hän alkoi sitä päätöstä miettiä, innostui siihen alussa, päätti kerrankin olla jyrkkä.

Mutta taas tarkisti hän päätöksensä. Hän huomasi, ettei se ollut oikea, ei ollut _hieno_. Hän järkeili:

-- "Hän on ollut minulle ystävällinen, miten minä voisin nyt erota aivan jäähyväisiä sanomatta..."

Hän ajatteli ja huomasi sen teon olevan ruman. Hän jatkoi:

-- "Semmoinen pahottaisi hänen mielensä... Hän on aivan kuin lapsi..."

Hän näki jo neiti Iltamon mielipahan... näki hänen silmänsä kyyneleisinä... Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä loukkaamansa hennon naisen.

Hän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta hänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän alkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli häneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli mustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa.

Saman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt neiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo ikäänkuin niiden molempien juopposairas.

Neiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa vaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto.

-- "Hän on kai varmasti se 'oikea'?" -- mietti hän itseksensä.

Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.

Elämä punoutui ivarunoksi... Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle.

Oli ilta.

Lyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon kehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon liina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui viluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle sen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt taivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei orastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä taivaan reuna.

Makuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma. Huoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki sikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat vuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen. Pidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä vuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma:

"Ah mikä kipu!... Tuskaa sekä vaivaa tää tauti on!"

_Voima_ (päätään pidellen):

"On totta vie!... Se päässä niin jyskyttää, kuin seppä moukarillaan..."

_Ilanne_ (tuskissaan):

"Oi! Hullumpaa on vielä!... Tää on samaa, kuin pakottaisi yhtäaikaa sataa hammasta..."

_Harteva_:

"Oikein sanoit sinä, veli... Mun pääni kohta halki pamahtaa..."

_Horsma_:

"Varmaankin riettaat sekottivat viinaan jotakin katalaa..."

_Ilanne_ (lisäten):

"Tai liiaks voimaa panivat juomaan... Oi-joi, tätä tuskaa!... Takoo kuin oisi päässä pirun paja..."

_Harteva_ (katsoen laskeutuvaa aurinkoa ja hämmästyen):

"Nyt maailmakin, nähkääs, hyvät veljet, on nurin käännetty: nääs tuota, päivä nyt nousee lännestä!"

_Ilanne ja Horsma_ (hämmästyen):

"Vie sua lempo!... Tää ennustaa jo viime tuomiota..."

_Voima_ (oikaisten):

"Se kumma ei oo tämän päivän ihme... Se lännestä on noussut koko talven,"

_Harteva_ (yhä enemmän hämmästyen):

"Nyt valehtelet..."

_Voima_:

"Enkä valehtele... Vai etkö ole huomannut myös itse, kun heräät, että päivä silloin aina huoneeseen paistaa länsi-ikkunasta."

_Kaikki kolme_ (ällistyen):

"Niin onkin!..."

_Ilanne_:

"Lempo, ettei ennen ole jo sitä katsottuna!"

_Harteva_ (ajatellen):

"Nyt on tässä pelissä pirun sormi..."

_Horsma_ (peljästyen):

"Niinkö luulet?"

_Harteva_:

"No, kuka muu ois voinut päivän kantaa lännestä nousemaan!... Se vanha Lempo, kun meidät jutkahutti omiksensa, nyt meidän kerallamme mielin määrin jo ilveilee..."

_Ilanne_ (harmistuneena):

"Voi tuota vietävää!... Ja kaiketi tää pohmelokin hänen on kujeitansa..."

_Harteva_ (vakuuttavasti):

"Kenenkäs se oisi... Se meitä piinaa nyt kuin kissa hiirtä... Oi, armias!... Nyt repii taas, kuin kiskois tuhatta hammasta pois leukaluusta!... Ja pahin pula täss' on vielä, että on tasku typö-tyhjä... Millä tässä nyt saadaan seltteriä!..."

_Voima_ (harmissaan):

"Pullon pohjaan ois' aina jätettävä ryyppy mieheen. Nyt juotiin kaikki..."

_Horsma_ (närkästyneenä):

"Sekin teko oli sen Lemmon kiusausta..."

_Harteva_ (huokaillen):

"Sen se oli!..."

_Ilanne_ (päivitellen):

"No, kyllä puijaa meitä... Ilkeääkin niin viekas olla!"

_Harteva_ (masentuneena):

"Nyt jo alkaa tulla viimeinen päivä: Rahat ovat menneet, ei kukaan anna velkaa... Isä-ukko on kuivaks' aivan lypsetty... Ei myöskään sedästä lähde, vaikka heruttaisi... Ilmankos päivä lännestä jo nousee!..."

_Horsma_ (huokaillen):

"Ei peri meitä hyvä... Takaperin jo kulkee kaikki, aina siitä asti kuin Piru meidät puijatuksi sai..."

_Harteva_ (närkästyneenä):

"Se pahennus vei sielun, mutta jätti hoidotta ruumiin... Moinen ruma peli ei kelpaa mihinkään... Jos olisi hän kunnon henki, varmaan omistansa nyt huolehtisi... Osottaisi edes, mist' oisi rahan saanti mahdollinen... Lopusta mies jo itse huolen pitäis..."

_Voima_ (halveksien):

"Ja kerskui sitten vielä olevansa mukamas hyvä isä..."

_Harteva_ (epätoivoisena):

"Totisesti, jos nyt se, Piru, pelastuksen toisi, niin nahkanikin saisi viedä sitten, kun en mä sitä enää ihokseni tarvitse..."

_Toiset kolme_ (vannoen):

"Saisi vaikka elävältään jo viedä muassansa, kunhan toisi nyt avun!"

_Harteva_ (epätoivoisena):

"Ah, jos auttaisit sa, Piru!... Kas... kas, kun mua alkaa röyhtäyttää!"

Harteva röyhtäisi... Mutta röyhtäyksestä pääsi pieni hengähdys hänen suustansa... Ilmaan päästyänsä se hengähdys oitis syttyi... Tulikielekkeenä leijaili se nyt huoneessa hiljaa, kauniisti... Kaikki neljä kauhistuivat... Tulikieleke leijaili yhä elävämmin... Harteva oli kauhun lyömä... Viimein huudahti Horsma hämmästyksissään:

"Voi, Harteva!... Sun hengähdykses palaa! Nyt oot sä, mies, jo liian paljon juonut!..."

_Harteva_ (kauhuissaan):

"Ei suinkaan oo se toki viinatulta!"

_Ilanne_ (peljästyneenä, liekkiä tarkastellen):

"On... varmaan on!..."

_Voima_ (peljästyneenä):

"Oi... Puhdas viinan liekki! Viinalta 'haiseekin!"

_Harteva_ (vapisten):

"Oi, pelottelet!"

_Horsma_ (paeten liekkiä):

"Se lentelee kuin piruntuli... Auta!"

_Harteva_ (kauhuissaan huutaen):

"Ah, auta armias!... Auta, vaikka Piru!"

_Toiset kolme_ (tulen kielekettä vältellen, huutaen):

"Oi, auta, vaikka itse Paholainen!"

Silloin pieni liekki sävähti ja hulmahti lieskaksi. Miehet säikähtivät... Kului hetki... Liekistä leimahti silloin suuri Perkeleen haamu. Ihmeissään huudahtivat silloin kaikki:

"Se olit sinä!... Kuka oisi luullut!"

_Perkele_ (rehennellen):

"Ma aina olen siellä, missä mua avuksi huudetaan... En vielä koskaan oo myöhästynyt, enkä kuuro ollut..."

_Horsma_ (ikäänkuin anteeksi pyytäen):

"Ja me kun sua tässä soimailimme!... Vaan mitä tehdä, kun on tiukka paikka!"

_Perkele_ (ylpeänä lohdutellen):

"Ei mitään tee!... Ma olen soimauksiin jo tottunut... Ken tuhmuuden vain tekee, hän mua soimaa: Jalan kiven loukkaa -- nimeni lausuu hän, ja edellensä: mies eukon nai -- kun akka häntä haukkuu hän minun nimeäni suustaan päästää kuin paputulvaa, vaikk' en ikänäni vihille ole ketään viekotellut..."

_Harteva_ (selviytyen):

"Ah, nyt mä ymmärrän jo minkä vuoksi niin ankarasti sydän-alaa velloi! Se oli siksi, että siellä asuit sa, rakas, armas, suuri otto-isä..."

_Perkele_:

"Sen oikein sanoit..."

_Harteva_ (kummissaan):

"Ja kun minä luulin sun tuli-helvetissä majailevan!"

_Perkele_ (viisaan eleillä):

"Et väärin siinä luullutkaan... Vaan kuule: Mä helvettiä muassani kannan ja asetan sen aina ihmispoveen, johonka majottaudun!"

_Horsma_ (huudahtaen):

"Hartevassa on siis sun suuri tuli-helvettisi!"

_Voima_ (lyöden ihmeissään käsiään yhteen):

"Ilmankos tulta röyhtäyksestä lähti!"

_Harteva_ (Perkeleelle):

"Jo teit sä minuun lemmon-moisen pesäni Kun et vain perätöntä laskettelisi"

_Perkele_ (vakuuttavasti):

"Sun koko elämäsi todistaa todeksi kaiken, mitä äsken sanoin. Ma aina sinun sydämessäs' asun... ma olen sydämesi himo... halu... Sen voimana ma elämääsi ohjaan kuin hyvä isä..."

_Harteva_ (varovasti):

"Silloin varmaan kuulit sen, mitä tässä äsken juttelimme?"

_Perkele_:

"Jokaisen sanan..."

_Harteva_ (rohkaistuen):

"Nyt on täysi tosi edessä meillä: Isä-ukko ehtyi... siis näytä mistä rahaa saada voi!"

_Perkele_:

"Ah! nuori mies ei koskaan pulaan joudu".

_Harteva_:

"Sä tarkottanet, että rikkaan vaimon voi raha-arkuks' ottaa, kun on nuori... Se tie on pitkä... Paljo pikemmin nyt tarvitaan jo..."

_Perkele_:

"Oikein lausuit siinä... Jos mieli saada naimisella rahaa, pitäisi isän olla tirehtöri, tai pikku parooni..."

_Harteva_ (harmistuneena):

"Ja isäseni ei ole sitä huomannut!... Ei kelpaa se ukko lemmollekaan... Hankkii pojan, mut eipä hanki sille titteliä: 'paroonin poika'!... Liikemiestä siitä ukosta, näät, ei tule milloinkaan."

_Toiset kolme_ (masentuneina):

"Se tie ei siis nyt meitä auta enää, niin tuhma isä meill' on jokaisella..."

_Perkele_ (lohdutellen):

"Ei hätää!... Kuule mitä sydämessäs vain minä puhun, silloin löydät polun rikkauden luo!"

_Harteva_ (innostuneena):

"No puhu oitis sitten!"

_Perkele_:

"Maa tulvillaan on rikkautta... _Ota_ ja syö ja juo!... Miks' aivan turhaa siinä arkailet!"

_Harteva_ (hölmistyneenä):

"Pitäiskö jo varastaa?"

_Perkele_:

"Ei ollenkaan! Nääs onhan muita teitä: Lyö korttia!... valitse tyhmä uhri!... Yleensä _ota_ aina ovelasti... ei _paljain_ käsin, mutta rukkasina jotakin: kortit... pörssipeli, taikka pikkuinen kauppaliike!..."

_Harteva_ (ajatuksissaan):

"Korttipeliin vois' ehkä vielä lainatuksi saada pääoman, mutta kaikki toiset liikkeet jo ovat mahdottomat..."

_Toiset kolme_ (vahvistaen):

"Mahdottomat."

_Perkele_ (kavalana):

"Ei vielä hätää!... Viime tiukan tullen jo ota _paljain käsin_!... Varkautta vain karta!"

_Harteva_ (ymmärtämättömänä):

"Nyt sä puhut himmeästi..."

_Perkele_:

"On viisaus aina hieman sekavata... Siis sanon suoraan: Käännä _oppi_ nurin: opeta: rikkaus on varkautta, ken sitä _ottaa_ -- omaa ottaa pois!"

_Harteva_ (ihastuen):

"Tää neuvosi ei ole hullu oppi..."

_Toiset kolme_:

"Ei ole, ei! Tää oppi sopii meille, kuin meillä ei oo enää rikkautta..."

_Harteva_ (Perkeleelle):

"Suur'-kiitos sulle! Mutta ensi hätään ois toinen apu tarpeen."

_Perkele_ (auliina):

"Neuvon annan: Mun matkassani näit sä viime kerran varakkaan miehen..."

_Harteva_ (keskeyttää iloissaan):

"Muistan... muistan miehen!..."

_Perkele_ (lumoavasti):

"Hän on mun lapsiani... Oolaviksi nimitän häntä!... Etsi hänet, sekä takerru mieheen! Hyväsydäminen on mies... Hän sulle ensi avun antaa... Saat siten kapitalin... Hiljaksensa viet sitten häntä aina edellensä... pelailet... ryyppäät hänen kerallansa ja näytät hälle hiukan maailmata... Etenkin lemmenseikkailuissa hältä kokemus puuttuu..."