Part 14

-- "Tule sinä, Oolavi, minun kanssani samaan pyöveli-joukkoon, sillä kyllä se anarkismi on oikea usko... Miehen pitää olla toista tai toista päätä, mutta ei välillä heiluvaa... Ja anarkismi on kerrassaan repäisevä meininki... Minä sanon sinulle, Oolavi: Minä olen joko selvä tai sitten täyshumalassa, mutta en koskaan hutikassa, sillä se on sitä keskiväliä eli vapaamielisyyttä..."

Oolavin levoton luonne huumautui aina repäisevästä. Harhaman kuvaukset Nikolain voimasta olivat häntä juovuttaneet. Siten oli hänen sielussansa valmistunut maaperä kylvölle. Oras ei tosin vielä tahtonut nousta, ei edes itukaan maahan ottaa, mutta siemen ei enää myös pudonnut kalliolle: Hän _sieti_ jo Hartevan rehentelyjä.

Viinuri toi juomat pöytään. Kortit olivat jaetut, mutta Horsma ehdotti:

-- "Levätään nyt ja juodaan... Konjakkiako sinä, Oolavi, otat vai likööriä?"

-- "Vaikka konjakkia!" -- vastasi Oolavi huolettomana.

-- "Minä juon molempia sekaisin", -- ylvästeli Harteva, ja Oolavilta hän kysyi:

-- "Oletko sinä milloinkaan koettanut, miten paljon sinä 'vedät'?"

-- "En ole koettanut", -- vastaili Oolavi, kuin sivumennen.

-- "Sinun pitää koettaa", -- tarttui Harteva jatkaen: "Toisin sanoen: sinun pitää mitata miten paljon sinuun mahtuu... että tiedät kokosi... Kerran me luimme, että oikea saksalainen ylioppilas vetää korin olutta ja mittasimme onko suomalainen ylioppilas yhtä suuri..."

-- "Oliko yhtä suuri?" -- tokaisi Oolavi, joka ei tahtonut näyttää aralta, kokemattomalta.

-- "Suurempi oli häijy", -- ylpeili Harteva, -- "Yksi kori ja viisi pulloa mahtui... Mutta kyllä olikin silloin täysi... Könönen, joka on semmoinen lyhyt pallukka, niin, Könönen, kuule, paisui niin pyöreäksi, että vieriteltiin miestä kuin oluttynnöriä lattialla... Jos olisi vielä pullo lisätty, niin halki olisi pahuus paukahtanut..."

Yleinen naurun rähäkkä palkitsi puhujaa. Harteva innostui:

-- "Jos ottaa kovalle viinaksetkin, niin kyllä niiltä mies voimat pois nitistää. Yhden vuoden ahkeralla harjoituksella jo pääsee niin pitkälle, että saa juoda kuin vettä, eikä mene päähän tippaakaan..."

-- "Siis viina on muuttunut vedeksi", -- pisti Voima naurun ja rähinän seasta. Horsma oli istuutunut pianon ääreen, säesti sillä ja lauloi täyttä kurkkua:

"Jos oisi täynnä viinaa kaivot ja lähteissä juoksisi viini, niin saisivat rauhassa levätä aivot, ei riippua kirjassa kiini, kun ei olis tarvis tutkinnolta, joitta nyt ei virkaa voida -- ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään -- saada viinaa lypsämään."

Riemastunut seurue kertasi käheällä äänellä:

"Kun ei olis tarvis tutkinnoita, joitta nyt ei virkaa voida -- ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään -- saada viinaa lypsämään."

Hoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli tehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä huumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän huomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi Harhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle, kelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi asioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata kumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista, vapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus kietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui kokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä asioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina joku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki kulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi hitaasti, mutta varmasti.

-- "Kuka tekee työn?" -- tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan sekotettavaksi.

-- "Väinön vuoro!" -- kuului jonkun vastaus.

-- "Älä valehtele, Aatun on nyt", -- väitti Väinö Ilanne.

Syntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen:

-- "Minä tein viimeisen työn,"

-- "Horsmapas sekasi viimeksi", -- intti pari vastaan.

-- "No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!" -- komensi Harteva.

Ja taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja tasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta:

-- "Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?"

-- "Oolaviko?... Oolavihan se teki niistä korttipakan", -- vastasivat toiset yhdestä suusta, ennen kun Oolavi ehti myöntää.

-- "Älä nyt!" -- ihmetteli Harteva silmät pyöreinä päässä. Oolavi hymyili. Hän nautti sankaruudestansa.

-- "Niiden korttipuvut ovat Oolavin ostamat", -- selitti vielä Horsma, rähinän seasta.

Harteva riemastui ja huudahteli:

-- "No vie sua!... Joko sinä olet ehtinyt niin syvältä saada elämää kiinni!... Mutta se oli mainio keksintö!... Sinusta, Oolavi, tulee kohta mies."

-- "Oooo! Sinä et, Yrjö-veikkonen, tiedäkään, mitä Oolavi jo tietää!" -- vakuutti innostunut Ilanne.

-- "No, Oolavin malja sitten!... Juo, Oolavi", -- räyhäsi Harteva.

Lasit tyhjennettiin. Eläköön-huudot kaikuivat savun seasta. Oolavi oli ylpeä, kun oli suorittanut tehtävän, joka ihastutti toisia, etenkin Hartevaa. Harteva selitteli:

-- "Nyt niillä tytöillä onkin omat nimensä: Hertta -- no se on vanha nimi -- se suurin tytön votkale on Ruutu ja ne toiset sitten Risti ja Pata... Eilen tanssi Pata heipparillaa ja pormestari istui silinteri päässä, kun yleisö oikein innostui: huudettiin niin turkasesti 'hyvä', että seinät soivat... Ja kukkia kun viskottiin, niin niitä tuli kuin heinävihkoja... Forsmanin Pekka silloin innostui niin, että kiireessään sieppasi pormestarin päästä silkkipytyn ja nakkasi sen näyttämölle, että hei vaan!..."

-- "Eikö naurettu pytylle?" -- tiedusteltiin Hartevalta naurun seassa.

-- "Naurettiin... Niin nauroin minäkin, että tuppi heilui", -- vakuutti Harteva.

-- "Entäs miten pormestarin älypytylle kävi?..."

-- "Miten sille kävi!... Hyvästihän sille kävi: Pata potkaisi sen takaisin, että komahti vain tyhjä pytty, ja pormestari sieppasi omansa lennosta kiinni!" -- selitti Harteva, välinpitämättömänä rehennellen ja ihmetellen.

-- "Pahuus kun minä en sattunut siinä ötäkässä olemaan", -- päivitteli Horsma päätään raapien. Kulauttaen lasinsa tyhjäksi, ilmotti Harteva:

-- "Tiedätkö, Oolavi, että pormestarin Bertta on sinuun pikiintynyt korvalehtiään myöten?"

-- "Älä nyt lorise!" -- yritti Oolavi mielihyvillään.

-- "Ja entäs Kauniston Esteri!... Se on kanssa!" -- lisäsivät toiset meluten ja räyhäten, Harteva jatkoi vakuutustansa. Lyöden nyrkkinsä pöytään vannoi hän:

-- "No kun minä sanon, niin se pitää paikkansa kuin taivaan valtakunnan perustus, pyhä Pietari... Ja arvaa miten varmasta paikasta minun tietoni ovat!"

-- "Omasta päästäsi... Kellä on pata-ässä?" -- vastasi Oolavi pelin lomassa, tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta itse asiassa, nauttien ilmotuksesta.

-- "Huonommasta lähteestä sentään", -- ylpeili Harteva, selittäen: "Renlund on Berttaa hakkaillut jo toista vuotta ja oli jo päässyt salakihloihin asti, kun Bertta pyöräyttikin pojalle rukkaset ja komeat pyöräyttikin..."

-- "Onko Renlund saanut rukkaset!... Renlundin Kustiko on saanut rukkaset... Älä nyt vain perättömiä valehtele!... No sitten saadaan yksi mies lisää joukkoon!" -- iloitsi koko joukko niin että ääntä tuli yhtenä humuna ja rähäkkänä.

-- "On saanut",-- vakuutti Harteva, jatkaen: "Eilen jo tuli itse luokseni ja pyysi ryypyille... Ja kun oli vähän aikaa kallistettu, niin että Renlundilta kieli pääsi kahleistansa, niin sanoi että... niin surkealla äänellä vielä sanoi, että: 'Minä juon nyt harmista, sillä Bertta on nyt mennyt minulta ijäksi'... Kun minä syvemmältä häntä tutkin, niin hän sanoi suoraan, että sinuun hän, Oolavi, katsoo kierolla silmällä... Mutta älä sinä huoli Bertasta! Sen kanssa saat pahankurisen anopin ja vähä rahaa!"

-- "En minä huoli kenestäkään", -- kerskui Oolavi.

-- "Se on oikein!" -- huusi riemastunut seurue, korttien läiskiessä.

-- "Jää vainenkin pyhäksi vanhaksi pojaksi... Minäkin aijon siksi munkiksi ruveta", -- mahtaili Harteva, puhallellen pitkiä savuja ja jatkaen:

-- "Mutta naimisiin minä en silti mene... Ennen panttaan nahkani pirulle, kuin rupean avioliitolla elämään..."

-- "Älä nyt ylpeile!... Kun tulee viimeinen tiukka, niin menet vain naimisiin kuin poika," -- puuttui juopunut Horsma.

Harteva vannoi mahtipontisena:

-- "En vaikka naukuisi... Ja tiukka ei tule, sillä minä rupean virkamieheksi!"

Joukko hämmästyi. Joku huomautti:

-- "Entäs tutkinto?..."

Harteva reuhasi edelleen:

-- "Tämä poika ei huoli tutkintoviroista... Minä rupean arvostelijaksi... herra arvostelijaksi..."

Yleinen naurun hohotus palkitsi puhujaa. Sen seasta kuului huuto:

-- "Yrjö on herra arvostelija..."

-- "Mitä sinä arvostelet?" -- tiedusti Oolavi. Harteva teki mahtavan liikkeen ja ylpeili:

-- "Minä rupean arvostelijoiden arvostelijaksi... Arvostelijakeisari minä olen... Ja kun minä arvostelen, niin siinä pitää jymyn kuulua!... Minä arvostelen koko maailman, että rytisee... Hei vaan!"

-- "He-hei!" -- hihkaisi seura, kädet ojoina.

Korttipeli, juominen ja reuhaaminen jatkui aamuyöhön. Seurue kävi aina vain äänekkäämmäksi. Rahapanokset suurenivat, savu sakeni. Miehet raatoivat savun seassa, kuin riihiväki pölyisessä riihessä. Huudot, laulut ja pöyhkeilyt vuorottelivat. Pois lähtiessä selitteli Harteva Oolaville:

-- "Kadulla... minä... sanon kaa... ka... kadulla... kadulla pitää olla herrasryhti: Astunta topakka... katse ylpeä... näin... vä... väh... vähä yläviistoon... ja keppi kee-eppi tällä lailla... Edelleen... sikari aina tässä asemassa soo... soor... sormien välissä... ja mahtia... maa... ahtia sitä pitää olla... Se kaikki kuuluu korkeampaan sivistykseen... ja varsinkin se koo... ko... korottaa miehen neron kurssia..."

Itäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui asuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti silloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän laski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta markkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän oli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa ne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi pankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat raukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön tuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin.

Tuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta tulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän nyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa. Ja kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa mitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas. Siksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti kirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi tahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla ja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat loppuun liitetyt kaksimieliset sanat: "Kuten tiedät matkustan lukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten tarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi."

Kokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan, kutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se kauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin voimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa, hengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota ja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas nuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan.

Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.

Elämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito surullista elämänlauluansa.

Oli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy... Hautausmaalla heilahtelivat tuonen liinat... Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina... Päivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken rauhaisimpiin liinoihinsa... Ei risahtanut, ei hisahtanut... Kuoleman hiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa ruohokossa...

Kuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla... Hän seisoi kauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten... Tuoni tuoksui, kalma kylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä, kunnes katkesi säije.

Martva tajusi kuoleman suuren tarinan... Hän huomasi sen rukin rullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei näkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse... Kaikki kertoi kuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä... Hauta ruohottui, risti lahosi... Jotkut mätänivät jo maassa, toiset seisoivat kallellansa... Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa kuolemaansa...

Jo alkoi vavahdella Martvan mieli... Kuoleman rukit hyrisivät niin surullisesti... Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman rukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua, kuunteli kalman kertomusta... Likimäisnä, hänestä hieman oikealla, kohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi... Sen koristeena oli kukkasia... Ne kukat oli sinne Martva eilen tuonut...

Päivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi... Hienona hyminänä vieri kuoleman suuri virsi... Martva mietti elämän surullista runoutta: Elämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu... Se tuoksui runollista ikävää... Hän käsitti paljon... Hän ymmärsi elämän... Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka: kuolonrauha... Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä... Se koristi Litvan kaunista hautausmaata...

Tuuli nukkui... Tuoni ripsehti askareillansa... Kaunis enkeli suri koivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta... Tuonen tytöt hiipivät kylmät sukat jalassa... Ne katselivat kaunista Martvaa ja itkevää enkeliä... Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja rukoili Martvan puolesta:

"Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa! Et hälle kova olla saa! Sa hoida häntä, ihmiskukkaa! Jo suru silmää sumentaa häneltä. Toki kyyneleitään Sä ällös päästä vuotamaan, vaan anna kuivin poskin teitään rakkaasi käydä ainiaan!"

Kirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi... Se kumahti hiljaa sekä kirkkaanheleänä... Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren tytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä... Rauha värähti... Tuonen lintunen nukahti... Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi runoudeksi... Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan mielen.

Jo oli hän miettinyt elämäntarunsa... Kuoleman maalla oli hän katsellut elämänkukkaa... Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen, joka puhkeaa ikävästä... Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa jalon sielun ylevyydestä... Elämänruno suureni... Se tuli surullisemmaksi... Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa:

-- "Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!... Sinä olet minulle suonut armossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!... Sinä annoit minulle kaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen saanut vanhempani... Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen, jonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin armaat ihanimmat unennäöt... Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on ollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta... Ne valkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä aamuruskon punervasta... Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen päällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti... Niin: kaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä... Siis kiitos niistä lahjoistasi olkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!"

Kuolema istui kylmä kantele polvillansa... Mutta ei koskenut sormi soiton kieleen... Kuolokin katseli kaunista neitoa... Siksi jouti soitto jouten olla... Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva surullista puhettansa:

-- "Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä, huolistani... Et saa vain siitä, Isä, vihastua... En tiedä miten alkaa puheluni... Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain surullista ja himmeätä... suurta... kaihoisata, jota en jaksa vielä ymmärtää... Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi kerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin kuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!..."

Enkeli kumartui itkemään... Kuoleman silmässä kiilsi kyynel... Tuska vieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena:

-- "Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka, tehdä voi... Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin minua lempeästi!... En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää, jos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa heikkouttani... Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin."

Elämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle... Niiden alta näkyi elämänturhuus ja kuoleman värit... Hän mietti... mietti kauvan. Sitten lopetti hän surullisena rukoilunsa:

-- "Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin lainan konsanaan -- vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi Oolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun johdantoosi elämässä... Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos tahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja älä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!... Jos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni, vaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen... Oi, kuule, Isä, kuule Martva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta, eikä suruun jäädä!..."

Kuolema kumartui surullisena... Mykäksi kävi Tuonen kannel... Kukka suri, päivä itki... Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi sinne surukukkia helmastansa... Martvan mielessä värisi miete. Hän hellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi sanoiksi:

-- "Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää nyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei haudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä pienen siunauksen... Niin, Isä... kuule... ole armollinen!... Martvaasi älä hylkää milloinkaan!"

* * * * *

Suuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu... Sirkka sirahti kerran... Tuoni ripusti puuhun kanteleensa... Kuolo seisoi terävä viikate kädessä...

Martva istahti pienelle hautakummulle... Siinä mietti hän sitä himmeää, josta oli äsken puhunut... Ei liikahtanut taaskaan tuulenhenki... Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas suruharso... Se riippui repaleisena pukien koivun surun autereeseen... Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan... Kuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli niin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan...

Äkkiä värähti valo... Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa... Kaikki hiljeni, kaikki odotti... Tietä myöten lähestyi Perkele, rauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain... Väsyneenä istahti hän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten... Oudostuneena huudahti Martva hänelle:

-- "Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!... Missä olet nämä päivät vaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?"

Murheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle:

-- "Ah, minun kulkuni ja minun tieni!... Ne ovat niin kuin taivaan tuulen polut... Ei niitä sido matkasuunnitelmat... Vapaasti kuljen... Yhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen."

Hänen äänensä lumosi kuin taikasoitto... Katse poltti neidon povea... Ihastuneena huudahti Martva:

-- "Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!... Tuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin kukka... Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta kiitollisuuttansa... Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen iki-kauniin kukan kyynelilläni!... Vaan luultavasti näillä matkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää..."

Yhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti:

-- "On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana, se onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi... Ah, miten harva tässä elämässä sen onnen löytää!... Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu turmioon..."

Hänen äänensä väreili sääliä täynnä... Hänen suruinen katseensa soitteli sydämen hellintä kieltä... Säälistä sulaen lausui Martva hänelle:

-- "Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut suoritettavaksi!... Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei tiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?..."

Perkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet... Ne kietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele:

-- "On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva muistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: '_Otsasi hiessä_ täytyy sinun syödä'... Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi ainoastaan leipää!... Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne sanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa... vaatteitakin..."

Suuri lumous sokaisi jo Martvaa... Ajatus raukesi... Hän epäröi... Lumous lisääntyi... Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Sanasi ovat aivan uutta kuulla."

Suuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun... Martvan mieli hajosi, tuli herkäksi... Surulliseksi tekeytyen huokaili Perkele:

-- "Ah, moni uskoo, että ihmiselle on _Luoja_ velvollinen valmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan kiusaamista... Se laiskuria kyllä lohduttaa..."

Elämän-ongelma himmeni... Outo ääni kutitteli korvaa... Mietteissänsä lausui Martva:

-- "En ole sitä ajatellut!"

Hän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokaili Perkele:

-- "Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!... Valmiiksi Häneltä monet odottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa... Ja kumminkin on Luoja ihmiselle _elämän_ valmistanut siksi maaksi, josta on se onni, rauha etsittävä!... Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se onni _otettava_... Uskotko sitä, Martva?... vastaa nyt!..."

Kauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä... Hän näki itsensä jo syyllisenä... Masentuneena lausui hän:

-- "Nyt uskon, että sinä puhut totta... Oi, miten rohkeana, useasti minäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain aina!... Hän varmaankin on suuttunut jo minuun..."

Kyynel kierähti kauniiseen silmään... Povessa oli jo sydämen täysi suruja... Kavalana lohdutteli Perkele:

-- "Hän myös on hyvä sekä armollinen... Jos käännyt aikanansa, sekä lähdet vihdoinkin _oman_ käden varaan, niin... Hän silloin vielä kaikki unohtaa..."

Kyynel kierähti... Mieli värähti... Hieman rauhottuen myönteli Martva:

"Niin... Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä... Vaan mitä pitää minun tehdä nyt?"

Suuri henki tekeytyi miettiväksi.

-- "En tiedä... Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo kotoasi... Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista onnen-rauha!... Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa..."

Yhä masentui Martvan mieli... Kiusaajan ääni soi hänelle soimaavana... Käsi herposi helmaan... Hän lausui miettivänä, selitellen:

-- "Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä... Ei linnunpoika tohdi siivetönnä pesästä lentää... Täytyykö minun sitten turvatonna pois isän luota maailmalle mennä?... Se kotoani lähtö olisi samaa kuin Hänen, Luojan luota poistuminen..."

Pahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti:

-- "Tee mitä tahdot!... Minun tehtävääni ei kuulu koskaan _kehotteleminen_... On siinä kyllä, että näytän tien."

Kaukaa kuului suruinen soiton hyminä... Se toi mieleen uusia suruja... Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa... Mielipahoillaan lausui Martva:

-- "Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!... Vaan älä pahastu, jos epäilenkin niin suurta asiata miettiessä... Näethän, miten avuton taas olen... Siis älä suutu, mutta sääli minua!..."

Huoaten lausui siihen Perkele:

-- "En pahastu suorasta puheestasi... Jo olen näillä matkoillani saanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin... Niin on se jo ollut, niin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo jättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinen _omin_ jaloin käydä... Jokaista miellyttävät Isän lihapadat..."

Hätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki... Anteeksi pyytäen vaikersi Martva: