Part 8
Näin yksin kävellessään saattoi hän miettiä, missä määrin ei ainoastaan ylemmille valtiomiehille, vaan myöskin kansanmiehille oli tarkoituksenmukaista sortaa ihmisten siveellistä, avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin, ajatteli hän, olen minä iloinen, että tulin sen sanoneeksi! Jotakin siitä sentään voi seurata; ja jos he oman mielensä mukaan kirjoittavat minusta sanomalehtiin, niin sitten minä vasta äänekkäästi tahdonkin saarnata, ettei tasavallan nimi ole mikään kivi, jota kansalle sopii leipänä tarjota.
Tuo kunnon päätös kirkasti hänen jonkun verran ärtynyttä mieltään; reippain askelin kiipesi hän ylös niitä kukkuloita, jotka hänet vielä eroittivat kaupungista, ja pitkä keskikesän päivä teki hänelle mahdolliseksi ehtiä ennen auringonlaskua korkeimman kukkulan laelle, jossa häntä odotti harvinainen yllätys. Eräällä vasta niitetyllä, osaksi puiden ympäröimällä niityllä oli läheisen kartanon isäntä pannut pikku huvit toimeen. Hän oli asettanut puiden varjoon muutamia pitkiä pöytiä sekä niitylle suulleen käännetyn suuren ammeen. Tämän päällä istui kolme vaatimatonta soittoniekkaa, jotka vetelivät muuatta yksinkertaista tanssinsäveltä. Martti oli tuota tyynen ilman halki melkein ikävöiden kaikuvaa soittoa jo hetkisen kuunnellut; nyt huomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina ryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa rusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat mukana kullan vihreällä kentällä.
Salander ilostui tuosta näystä.
"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!" ajatteli hän, "kuinka rauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee ollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset yksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!"
Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat tyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina, solakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain poikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä pitkäkasvuiset kuin tytötkin.
Salander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä ja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen reippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea nuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa hulmusivat ja kimmelsivät.
Silmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi sen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää huomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä tuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin Nettikin.
"Niillä velhottarilla on kauniit taipumukset!" vilahti hänen mielessään, "nehän osaavat jo koko ovelasti poikia vaihtaa! Tuota täytyy toki hitusen tarkastaa!"
Hän antoi parin mennä edelleen ja seurasi sitä tarkoin katseellaan, jolla välin toisaalta tunkihe taas esiin Setti, rinnallaan yhä samanlainen keruubi, jonka kylkeen hän tällä kertaa kiinteämmin painausi, kun soitto samalla lakkasi.
"Oo, siinähän on isäkin! Oletko sinä etsinyt meitä ja saanut tietää, että me olemme täällä?" huudahti tytär riemastuneena.
"Mistäpäs minä sen tiesin? Minä tulin tänne aivan sattumalta! Mitkä huvit nämä on? Onko Settikin täällä?"
"On luonnollisesti, ja äitikin Arnoldin kanssa, he istuvat tuolla erään pöydän ääressä! Kun sinä olit sanonut palaavasi kotiin viimeisellä junalla kymmenen ajoissa, niin kehoitti hän meitä lähtemään vuorelle."
Salander oli aikeissa kysyä hänen tanssitoveristaan, kuka se nuori herra oikeastaan oli (joka juuri toista kertaa nosti hattuaan), kun sisko toverinsa kera tuli paikalle, niin että hän näki molemmat nämä rinnan seisomassa ja joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.
"Nämä ovat Arnoldin koulutovereita, herrat Isidor ja Julian Weidelich", selitti vanhempi tytär.
"Ahaa, niinkö?" sanoi Salander, voimatta heti muistaa kohtausta Varpusen kaivolla, josta oli jo voinut kulua seitsemän tai kahdeksan vuotta. "Myöskinkö gymnasiossa?"
"Mutta ei samalla luokalla, sillä me olemme vähän nuoremmat!" sanoi Julian; "me joudumme yksiin ainoastaan laulutunneilla!"
"Siis kaksoiset epäilemättä! Ja mistä kotoisin?"
"Me asumme Varpusessa, ei kaukana Kreuzhaldesta!"
Nyt häämötti Salanderin mielessä kuin joku muisto; hän oli sielunsa silmillä näkemäisillään pari esiliinoilla varustettua pyöreää pojanvekaraa, joista todellakaan noissa hänen edessään seisovissa täyspitkissä nuorukaisissa ei ollut enää jälkeäkään huomattavissa.
"Ja kuinka voi äiti? Elääkö hän vielä?" kyseli hän edelleen.
"Hän on myöskin tuolla pöydässä ja on aivan terve!" kuului vastaus.
"Sepä hauskaa! Ja te nuoret miehet haluatte myöskin opiskella? Ja mitä, jos saa kysyä?"
"Sitä emme vielä tiedä! Ehkä lakitiedettä, toinen kenties lääketiedettä!" sanoi Julian; Isidor lisäsi: "Me voisimme lukea professoreiksikin, jos tahdomme, niille kun nykyään maksetaan niin hyvät palkat, sanoo mamma; ainoastaan tulisi meidän pysyä täällä."
"Hyvä on!" vastasi herra Salander; "nyt tulee meidän toki katsella missä äiti on! Tulkaa lapset!"
Tyttäret näyttivät hänelle tietä ja nuo lainkaan ujostelemattomat nuorukaiset seurasivat heidän kantapäillään, samalla kuin soittoniekat virittivät uuden tanssikappaleen.
Maria rouva oli hyvin iloinen, nähdessään odottamatta miehensä edessään. Hän istui vihreiden puiden siimeksessä yksinkertaisen porvarisväen seurassa, joka rauhallisesti virkistelihe siinä yksinkertaisten nautintoaineiden, miedon mutta terveellisen viinin, hyvänmakuisen maidon, talonpoikaisleivän ja silava- sekä kaalikukkojen ääressä. Hänen rinnallaan istui rouva Amalia Weidelich, yhtä pönäkkänä kuin konsanaan lipeäkattilan ääressä seisoessaan. Ilmeisestikin menestyivät hänen asiansa oivallisesti, sillä hän oli muhkeasti puettu, hänellä oli kirjavakukkainen hattu ja kultakello, jonka pitkät ketjut riippuivat rinnoilla. Hänen leveät kasvonsa loistivat vahvasti päivettyneinä, ja kevyt punoitus poskipäissä, täyteläisessä leuassa ja nenässä todisti vain muorin ahkeruudesta, muorin, jolla oli hallittavanaan talon täysi pesijättäriä ja silittäjiä ja joille runsaasti tarjoamastaan viinistä hän, kuten kohtuullistakin, otti itse etukäteen naukkuja.
Hän tervehti Martti Salanderia hyvin ystävällisesti ja perin vapaasti.
"Ajatelkaas", huudahti rouva Weidelich, "me emme ole lainkaan tienneet, että me vuosia sitten olemme kerta olleet naapureina! Nyt ne ovat meidän pojat koulussa!" Hän silmäsi ylpeydellä poikiaan ja haki sitten katseellaan hyväntahtoisesti Salanderin poikaa.
"Arnold on mennyt metsään kasveja etsimään", huomautti Salanderin rouva, "menkää tytöt kutsumaan häntä, jotta voisimme paluumatkaakin ajatella. Aurinko tuolla laskeutuu pian!"
"Eihän nyt niin kiirutta", vastasi rouva Weidelich, "onhan meillä miesväkeä tarpeeksi mukana! Niin, niin, herra Salander! Te olette urheasti yrittänyt ja nyt olette rikas mies, kuten uskon! Mutta eikö totta, että on ilahduttava asia, kun on hyviä lapsia, joiden hyväksi rikkauttaan voi käyttää? Hyvin, Jumalan kiitos, ovat meidänkin asiamme! Mutta kaiken ansiomme uhraamme me kahden poikamme ja heidän tulevaisuutensa hyväksi. Minä toivon, että he korvaavat sen ja tulevat niittämään kunniaa; sillä opetukseen ynnä muuhun tarpeelliseen nähden ei saa mitään puuttua! Me olisimme Varpuseen mielellämme rakentaneet uuden talon sen vanhan talonpoikaisrähjän sijalle! Mutta ei! sanoimme me, kyllä se meidän aikamme välttää ja sehän on vallan tietymätöntä, mihin pojat asettuvat asumaan ja rakentelemaan. Niinpä säästämme mieluummin rahoja ja tulemme niine hyvinemme toimeen!"
Hän yritti taas heittämään silmäyksen kaksosiinsa, mutta ei löytänytkään heitä, jonka vuoksi hänen silmänsä heti alkoivat heitä etsiä.
Molemmat Salanderin neidit eivät kauankaan etsineet metsästä Arnold veljeään, vaan pari kertaa häntä huudettuaan palasivat he etummaisten puiden siimekseen, missä he, kädet toistensa vyötäisillä, sisarusrakkauden tai tytärystävyyden esikuvina kävelivät edestakaisin, kaksoisten seuratessa heitä oikealla ja vasemmalla puolen.
Weidelichin muori huomasi tuon kulkueen.
"Katsokaahan toki!" sanoi hän liikutettuna, "kuinka armaasti nuoret tuolla käyskelevät! Heitä voisi luulla kahdeksi morsiuspariksi!"
"Niinpä vain, miksei!" arveli Salanderin rouva nauraen, "tytöt olisivat ainakin tarpeeksi vanhat pojilleen, eikä heidän kasvaakaan enää tarvitsisi!"
"Se ei mitään merkitse!" huudahti taasen toinen äiti; "minun vekaroistani tulee poikia kahden edestä!"
Maria rouvaa ei tämä sukkeluus miellyttänyt; kun hän sen vuoksi katsahti lapsiin ja huomasi heidän aikovan valssin alkaessa keinua jälleen tanssikentälle, kumpikin nojaten oman kaksosensa käsivarteen, nousi hän äkkiä ylös ja pidätti heidät.
"Mitä te aattelette, Setti ja Netti!" huusi hän tytöille varmalla äänellä, "ettäkö uudelleen alatte, vaikka aurinko on laskenut ja me heti lähdemme? Tulkaa vain heti ja kootkaa kapineenne!"
Tytöt jättivät poikansa kuuliaisesti ja ilman huomattavaa mielihaikeutta; mutta viimemainitut punastuivat ja kävivät hämilleen, mikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta ja harmitti häntä; sillä hänestä ei näyttänyt soveliaalta, että poikavekarain tarvitsi punastua. Nämä nypilöivät hopeisia kellonperiään, seuraten naisiaan pöydän luo.
Äitinsä otti heidät vastaan loistavin katsein.
"Mitäs se nyt on olevinaan, te mokomat, että rupeatte tässä neitosten kanssa tanssimaan", huudahti hän heille, "ja missä vainenkin te olette sen taidon oppineet?"
"Ohoo, senhän sinä, mamma, kyllä tiedät, tanssikoulussa!"
"Vaiti! Kyllähän sen tiedän! Kiittäkää Jumalaa, että teillä on vanhemmat, jotka niin paljon teidän hyväksenne tekevät ja käyttävät kaiken minkä voivat! Isäkin työskentelee aamuvarhaisesta iltamyöhään; vuodesta toiseen näkee hän vaivaa, ostaa maata ja istuttaa ja hikoilee, ja talvisin on hänen tuotettava Ranskasta, jopa Algieristakin saakka! Hän näet sanoo, että silloin ne vasta kustannukset alkavat, kun te pääsette ylioppilaiksi, jolloin täytyy tuhansia olla varalla. Herra Salander, minä olen kuullut, että te voisitte milloin hyvänsä päästä neuvosherraksi, jos vain tahdotte. Niinpä niin, te olette kauppaherra, sehän on jotain sekin, ja jonkunlainen vapaa neuvosherra vielä lisäksi! Mutta pari niin lukenutta neuvosta, asianajajaa tai kirkkoherraa kuin nuo nulkit tuossa, ei toki sekään ole pois laidalta?"
Onnesta säteillen iski hän silmää pojilleen, jotka olivat pulloon jääneen viinin kaataneet laseihinsa, sammuttaen perusteellisesti janonsa.
"Juokaa ja syökää", kehoitti äiti, "ja olkoon se hyväksenne! Tilaanko vielä puolikkaan?"
Pojat kielsivät, he kun eivät vielä olleet siinä ijässä, jolloin on totuttu juomaan yli janontarpeen.
"No niinpä lähtekäämme sitten, soppa taitaa pian olla valmista ja maidostakin lienee isä pitänyt huolen. Sitten menee hän vielä ottamaan sunnuntainaukkunsa, ja se olkoon kernaasti hänelle suotuna! Tulkaa, liikkeelle, te vekarat! Lyönpä vetoa, ettette aio puolille öin tulla kotiin, kun kerran valkoista lakkia kannatte! Mutta odottakaas, odottakaashan vain! Kyllä teistä sellaiset etanankujeet karkoitetaan! Nyt sulkeudun minä kohteliaimmin herrasväen suosioon, arvoisa tuttavuutenne minua ilahduttaa, toivottavasti emme viime kertaa tapaa, ja neitien -- hoi, pojat, ettekö aio kiittääkään hyvästä seurasta, siinäkö vain seisotte kuin puujumalat?"
Pojat vetäytyivät esille ujommin ja kömpelömmin kuin mitä heidän reippaan tanssinsa jälkeen olisi voinut odottaa, ojensivat tytöille kätensä ja toivottivat hyvää yötä. Vihdoinkin lähti sitten tuo onnellinen äiti poikineen tiehensä ja seurassa kävi nyt hiljaisemmaksi.
Martti Salander halusi vielä vähän levähtää, hänellä kun oli kolmen tunnin marssi takanaan; Arnold poika, joka juuri tuli saapuville kädessään aika pensas metsäkasveja, heitti ne pöydälle ruvetakseen niitä järjestämään, huomaten samalla jääneensä liian vähälle syönnille, jonka vuoksi hän sai isän kanssa syödä ylimääräisen sopan, kun äiti ja siskot sen sijaan olivat syöneet vain maitoa ja leipämurennusta.
Salander kysyi, kuinka he olivat joutuneet tuon Weidelichin perheen seuraan.
"Sitä tuskin itsekään tiedän!" sanoi Maria rouva, "me olimme juuri asettuneet tähän, kun samalla huomasimme olevamme heidän keskellään. Arnold näyttää tuntevan ne nuoret herrat!"
"Minä olen heiltä kerran leikilläni kysynyt", kertoi nyt Arnold, "tokko he vielä muistivat, kuinka he pikku poikina Varpusen kaivolla vesittivät erästä toista, kun tämä ei sanonut äitiään mammaksi. Tämä tuntui heistä kovin hauskalta ja epäilemättä ovat he sen kertoneet kotonaan, jossa luultavasti tuo tapaus on muistettu. Tänään ovat he, kuten huomasin, kuiskanneet äidilleen, että minä olen juuri sama poika ja että me kaikki olemme niitä samoja kreuzhaldelaisia, joista myöhemmin on niin paljon puhetta ollut."
"Sitten tuli rouva luoksemme", jatkoi äiti, "liittyi minuun eikä musikantti parkojen aljettua soittonsa saanut mitään rauhaa, ennenkuin hänen poikansa saivat tanssitaitoaan näyttää, mikä tietystikin oli kovin mieluinen asia noille meidän heilakoillemme tuossa!"
"Mutta he tanssivatkin jo aika hyvin!" huudahtivat Setti ja Netti, "ja ottavat nytkin vielä tanssitunteja!"
"Jumalan kiitos!" vastasi Maria rouva, "minä näen sentäänkin vielä, kuinka he silloin, kun me olimme nälissämme, ammottivat kitansa ja nielivät ne jäännökset, joita me niin hartaasti odotimme!"
"Oh, olivathan he lapsia silloin! Kyllä kai mekin olisimme hotkineet, jos vain suuhumme olisi pistetty voileipäsiä ja hunajaa!" arvelivat tytöt.
"Sellaiset kaksoset ovat kovin hankalat", sanoi isä, "minä en voi näitä lainkaan toisistaan eroittaa!"
"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!" kiiruhti Netti lähes maltittomasti sanomaan; "Julianin vasen korvalehti on hiukkasen poimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas! Huomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli."
"Sepä merkillistä!" innostui Setti, "toisen, Isidor hänen nimensä on, oikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!"
"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!" selitti veli veitikkamaisen kuivasti, "se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä muodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa korvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää varanne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen, perustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin! Tahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!"
Äiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen, lausuen: "Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin tuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!" Mutta isä sanoi nauraen: "Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin, muutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät kauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!"
VIII
Weidelichin pojat kasvoivat edelleen ja varttuivat ruumiillisesti; he kulkivat hyvin ryhdikkäinä ja olivat nähtävästi kovin tyytyväisiä huomioon, minkä he yhdessä ollessaan herättivät. Eikä heillä ollut puutetta henkisistäkään lahjoista, muuta kuin ehkä kestävyyteen nähden, kun oli kysymyksessä aljettujen opintojen päättäminen. Ylemmille luokille päästyään, kun opintie päivä päivältä kävi yhä vaivaloisemmaksi, oli Julian ensimäinen, joka ei enää "tahtonut". Hän erosi ja meni muutaman notariuksen konttoriin. Isidor ponnisteli loppuun saakka, mutta ei ottanut enää osaa ylioppilastutkinnoihin, vaan kävi puolen vuoden ajan niin sanottuna kuuntelijana muutamilla lakitieteellisillä hienoilla ja siirtyi sitten hänkin erääseen notariaattikansliaan.
Kummallakin heistä oli säännöllisen kaunis käsiala, mikä muutoin ei ole tavallista sillä alalla oleville, joilla on muitakin toimia, ja kumpikin harrasti samalla tavoin kalligraafisen taituruuden oppimista. He osoittausivat hyvin kelvollisiksi toimissaan ja jokapäiväisen kokemuksen avulla omaksuivat he melkein kuin leikkiä lyöden tässä virastossa tarvittavan taidon.
Isä Weidelichiä ei sellainen asiainpäätös tahtonut miellyttää; hän kysyi, että tässäkö se nyt oli kaikki se loisto, jota muka oli tahdottu saavuttaa. Mamma sitävastoin oli perin tyytyväinen. "Poika-vekarat ovat viisaampia kuin me", hän sanoi, "he tietävät jo, minne he tähtäävät! Eivätkö he pysty kaikkeen mitä heidän tehtäväkseen annetaan? Miksi heidän pitäisi nuoret päänsä murtaa, kuten toiset narrit?"
Ja koska he nyt, sen sijaan että edelleenkin olisivat aiheuttaneet arvaamattomia kustannuksia, itsekin jo ansaitsivat rahaa, tyytyi isäkin ja pysyi edelleenkin hyvin tyytyväisenä, kun heidän esimiehensä koroittivat heidät, nuo tuskin parikymmenvuotiaat kaksoset, viransijaisikseen ja heillä siten oli lailliset todistukset vaalikelpoisuudestaan notariuksen virkoihin.
Tähän aikaan suunnilleen tuli eräs harvinainen lemmen ilmiö puheen alaiseksi Salanderin puolisoiden kesken.
Martti Salander luuli huomaavansa, että hänen kaksi tytärtään ja heidän äitinsä eivät enää olleet tuttavallisessa ja avomielisessä suhteessa toisiinsa, että tyttäret elivät omaa elämäänsä ja salakähmäisesti vetivät yhtä köyttä ja että äiti sitävastoin näytti kovin vakavalta, jollei huolestuneeltakin, jota hän ei aina osannut salata, vallankaan sen jälkeen kun hän ei enää puuhaillut kaupassaan. Sillä Salander, jonka pääliike yhä edelleen ilman erityisiä ponnistuksia oivallisesti menestyi, kenties juuri sen vuoksi, ettei hän konstaillut eikä keinotellut, ollen enemmän kansallisiin harrastuksiinsa ja velvollisuuksiinsa kiintyneenä: Salander ei voinut kauemmin nähdä Maria rouvan ilman tarvetta kauppatoimessa itseään vaivaavan. Hän oli sen vuoksi tuon haarakaupan luovuttanut hyvästä rahasummasta muutamalle toimeliaalle nuorelle kauppiaalle sekä päästänyt kunnon puolisonsa lepoon, mihin tämä pitemmittä puheitta suostuikin. Koko voiton, minkä hänen sievonen pääomansa tuotti, oli hän vastaväitteitä kuulematta muodostanut aikoja sitten lupaamakseen perinnöksi vaimolleen, jotta tämä hänestä ja hänen onnestaan sekä onnettomuudestaan riippumatta ynnä hänen kuoltuaan lapsistakin riippumatta saattaisi elää epävarmoinakin aikoina. Kun hän siis mietteineen ja huolineen, jotka häntä painostivat, ei enää voinut kauppapulpetin taa sukeltautua, olivat hänen kasvonsa paremmin miehensä huomattavissa ja tämä kysyi syytä hänen huoliinsa.
Jos tuo kunnon vaimo puhua aikoi, niin olisihan hän sen itsestäänkin tehnyt. Hän loi silmänsä alas, hieroi käsiään aivankuin niitä olisi palellut ja sanoi sitten: "Meille on pudonnut tiili päähän!"
"Tiili? Miltä katolta sitten?" kysyi Martti hämmästyneenä, koska hänen täytyi puolisonsa vakavuudesta päätellä jotain arveluttavaa, jopa vaarallistakin olevan kysymyksessä.
"Enhän minä kuitenkaan voi sitä kauemmin omana tietonani pitää! Tyttärillämme on mielitietty!"
"Yhteensäkö sama mielitietty?" kysyi mies hymyillen, hiukan keventyneenä, kun ei siitä sen kauheampaa tullutkaan.
Rouva pysyi järkkymättömän vakavana.
"Ei, erikseen, lyhyesti sanoen: he ovat kihloissa niiden kaksoskirjurien kanssa Varpusesta!"
"Niitä velhottaria! Kuinka se on tapahtunut, milloin, missä ja millä tavoin sitten? Pääsenpä todellakin myöhään asian perille! Onpa se kylläkin uutinen melkein kuin kattotiili, joskaan se ei samalla tavoin reikää päähän puhkaise!"
"Minun pääni se on tarpeeksi asti puhkaissut! Ajattelehan toki, kaksi tyttöä kahdenkymmenenviiden ja -kuuden vuoden ijässä tahtovat mennä naimisiin kaksikymmenvuotiasten kaksosten kanssa! Sehän on kuulumaton tapaus, molemmat, sekä ikä- että kaksosjuttu! Jos tässä edes olisi ikänaisia, jotka ottavat nuoria miehiä, useinhan sellaista tapahtuu, niin sille naurettaisiin, ja sillä hyvä! Mutta että tytöt, ikänsä kukoistuksessa ja toki nuoruutensa rajalla ollen tekevät sellaisen valinnan, untuvapeitteisille teikkareille, kaksi sisarusta kaksosille!"
"No, jonkunlainen romaanihan on sekin eikä juuri minullekaan mieluinen; mutta rakkaushan aina saa sellaisia kepposia aikaan; eikö sadastikin sanota, että se mitä todellisuudessa kokee on usein räikeämpää kuin kaikki se mitä mielessään kuvittelee?"
"Niinpä niin! Sitähän minäkin usein ajattelen! Ah, ukko kultani, varmaankin me olemme tehneet väärin, ettemme ole koskaan lähettäneet lapsia maailmalle emmekä antaneet niiden mitään ammatin tapaista oppia! Sinä sanoit, että kuka voi tyttärensä pitää kotona, sen tulee se tehdä ja kasvatuslaitoksista sinä et tahtonut mitään tietää, vielä vähemmän ammateista. Sitä sinä nimitit leivän riistämiseksi köyhempien suusta sekä nälistelemiseksi, jollei kysymyksessä olisi varmat kyvyt, joita tulisi käyttää. Sinä haaveilit vapaista kodin tyttäristä ja vapaista perheen emännistä, joiden ei tarvitsisi palveluksessa kuihtua, ja minä menestyksestämme hurmaantuneena olin kanssasi samaa mieltä, vaikka tiesinkin, kuinka hyvä se minullekin olisi ollut jos olisin joskus oppinut jotakin ammattia! Sinä et saa tästä pahastua, tarkoitukseni ei ole lainkaan soimata!"
"En minä sitä niin ymmärräkään, kultaseni, koska kyllä tiedän, kuinka hyvin sinä maailmassa tulet toimeen! Että he Kreuzhaldessa hakkasivat sinulta ne puut, ei ollut sinun paremmin kuin minunkaan syyni!"
"Jättäkäämme se; minä vain tahdon sanoa, että jollei tytöillä olisi ollut niin täydellistä joutilaisuutta ja vapautta, niin tuskinpa he olisivat yhdessä ehtineet kehittelemään tuota vastenmielistä seikkailua! Ja nyt, mihin meidän on ryhdyttävä tuohon kaksoskeitokseen nähden? Ja se pöyhkeä pesumuija sitten!"
"Oo, mitä häneen tulee, niin on hän kaikesta päättäen raaka möhkö; mutta hänessäkin löytyy äidinhyvyyden helmiä! Kuitenkaan kaikitenkaan en ole perillä, miten asiat oikeastaan ovat. Ovatko he sinulle mitään ilmaisseet?"
"Herra varjelkoon, hehän ovat täysi-ikäisiä! Muutoin he ehkä kylläkin olisivat ajoissa kääntyneet vanhempainsa puoleen, eikä, kuten uskon, kumpikaan heistä yksinään olisikaan meitä kohtaan ollut niin viekas ja piittaamaton, jollei tuo harmillinen kaksivaljakkoisuus olisi sitä surkeata juttua saanut ihan salaliitoksi muuttumaan --"
"Maria kulta", keskeytti Martti, "jättäkäämme tuo kysymys asian luvallisuudesta toistaiseksi rauhaan! Ethän sinä toki voi vakavasti väittää, etteivät kaksoset saisi naida, ja yhtä vähän, että kahdelta sisarukselta, joita nämä miellyttävät, olisi kielletty heitä ottamasta."