Part 7

Mutta hänen täytyi kuulla lisää. Sveitsiläinen työmies laski ilmoille sellaisen itseylistys-tulvauksen kuin ainoastaan huonosti kasvatetut ihmiset voivat tehdä, joilla sitäpaitsi on alhaiset ajatukset ja tunteet. Mutta jota enemmän hän kerskaili ja itseään silitteli, sitä nolommaksi kävi hänen saksalainen toverinsa tai ainakin teeskenteli siten. Sillä herra tiesi mimmoinen syy sillä ketulla oli mielistellä tuota tolvanaa.

Mutta jota nöyremmäksi hän osottausi, sitä ylimielisemmäksi tuli toinen.

"Sinä olet yksi viisaista", huudahti hän, "sinä osaat panna arvoa sille, että olet Sveitsissä ja sellaisen kansan keskuudessa kuin meidän! Katsopas minua! Kaikki teemme ja järjestämme me itse kuten tahdomme ja minä olen yksi heistä enkä kysele neuvoa Jumalalta enkä perkeleeltä! Tänään vielä menen minä muutamaan neuvotteluun pohtimaan eräästä oikeussäännöksestä, jossa on yli tuhat paragraafia, ja huomenna minä nukun, sillä se kestää myöhään. Mestari saa sen sijaan nousta itse ylös ja tehdä työtä! Mitäs sinä siitä arvelet?"

"Minähän sanon sen aina, että minä häpeän olla saksalainen!"

"No, sehän ei ole aivan pois suunnilta, vaikka ette te saksalaisetkaan ole mitään naukumaijanpoikia! Ota nyt vain tarkoin esimerkkiä meistä!"

Salander ei voinut enää pidättää itseään. Vihasta punaisena löi hän nyrkkinsä pöytään ja huusi saksalaiselle: "Pitäisi hävetä puhumasta tuolla tavoin sen jolla kerta on niin mahtava isänmaa! Ja te, herra maanmieheni", kääntyi hän münsterburgilaiseen, "saisitte hävetä sillä tavoin sortamasta muukalaista ja antamasta hänen itseänne kiittää ja ylistää! Kymmenen vuotta olen minä ollut Ameriikassa enkä ole missään kuullut niin itserakkaan houkkion ja kerskailijan puhuvan kuin mitä te olette! Kylläpä meidän laitamme on kauniisti, kun nuori väki jaarittelee kuin harakat ja vanhat kätilöt! Hyi saakeli!"

Hän oli mielettömässä suuttumuksessaan huutanut niin kovasti, että ympärillä olevissa pöydissä istuvat ihmiset kääntyivät ja rupesivat kuuntelemaan. Sveitsiläinen oli ensin ällistyneenä katsahtanut ylös; nyt nousi hän jo seisoalleen, ojensi kätensä ja huusi: "Kuka te olette, kuka teidän on käskenyt kuunnella ihmisten puheita?"

"Minä en ole kuunnellut! Te itse olette puheinenne tulleet tähän, jossa minä olin jo ennestään!"

"Te olette sittenkin salakuuntelija! Jollei teitä miellytä meidän keskustelumme, niin menkää etemmäs! Mutta te olette joka tapauksessa nuuskija ja kansan halveksija!"

Hän ravisti heidän välillään olevaa pientä pöytää, niin että lasit kilisivät, ympärillä seisovat tunkeusivat lähemmäs ja muutamat huusivat Salanderia osoittaen, mitä hän tahtoo.

"Solvauksia hän latelee, me olemme muka itserakkaita houkkia ja vanhoja lapsiakkoja, me nuori väki, kun me ylistämme vapautta ja isänmaata!"

Saksalainenkin kadotti hyvänsävyisyytensä ja alkoi meluta.

Salander silmäsi poikaansa, otti häntä kädestä ja tunkeusi äkkiä ihmisjoukon läpi ulos salista, annettuaan ensin voimakkaan sysäyksen pöydälle, jolla toinen työnsi häntä kylkeen. Hänen olisi haluttanut vakavalla puheella hillitä tuon kansaleijonan heränneitä intohimoja, mutta ottaen lapsensa huomioon piti hän parempana välttää enempiä kohtauksia, jottei tarvitsisi kokea sitä, että lapsensa nähden tulisi rääkätyksi ja nöyryytetyksi.

Harmissaan ja hämmentyneenä etsi hän lyhintä tietä kotiin, mutta ilostui tavatessaan herra Möni Wighartin, jota hän, kun vielä oli kyllin päivää, mielihyvällä seurasi muutamaan hiljaiseen ravintolaan saadakseen tilaisuuden tointua ja saadakseen pojalle hupaisemman lopun kävelyretkestä.

Mutta eräässä huoneennurkassa tapasivat he saman asianajajan, jonka haltuun Salander kerran oli asiansa uskonut. Tuo monitoiminen mies virkistelihe täällä lasin ääressä viikon työn jälkeen kuin mikähän rehellinen käsityöläismestari, ollen kuitenkin, odottamatta tavatessaan oikeudenkäynti-holhokkinsa, valmis keskustelemaan ja lasin ääressä neuvottelemaan tuosta Wohlwendin jutusta. Martti Salander lähetti sen vuoksi poikansa heti kotiin ilmoittamaan, että isä tulee tunnin tai parin kuluttua jälestä.

Neuvoteltavaa ei ollut valitettavasti paljon, kun asia oli yhä ennallaan. Riossa se oli vieläkin huonommin. Atlantin rannikkopankin vastuunalaisia henkilöitä oli ajettu jonkun aikaa takaa, mutta he olivat päässeet aina oikeaan aikaan livahtamaan valtiosta toiseen ja pysyttelivät vain sellaisilla paikoin, joista ei oltu ainoastaan antamatta ulos ketään, vaan joissa ei edes keltään takaa ajetulta otettu talteen häneltä tavattua omaisuutta, ja joissa siis ylimalkaan ei vallinnut mitään laillisuutta. Kerran tai pari kuulusteltiin heistä yhtä ja lähetettiin pöytäkirja kuulustelun hyödyttömistä tuloksista, jota vastoin asianomainen rahoineen, mitkä selvästikin olivat rannikkopankin kassasta peräisin, vapautettiin, ja tämä oli tapahtunut lisäksi englantilaisella alueella ja tullut maksamaan niin paljon, että Salander pelkäsi enää viskata vihkivesiastiaa pirun jälkeen, kuten hän sanoi.

Brasiliassa oli kuitenkin liikemiehiä, jotka arvelivat tuon Martin kuuluisan maksuosoituksen tulleen asetetuksi rehellisessä tarkoituksessa, kun rannikkopankin hoitajat eivät vielä silloin olleet mahdollisesti pakenemista ajatelleet. Mutta tästä seikasta ei ollut tiedossa mitään todistuksia.

Münsterburgissa oli Wohlwend pitkien keskustelujen jälkeen saanut velkamiehensä sovitetuksi muutamalla vaivaisella prosentilla, minkä yhteydessä Salanderin vaatimus ei lainkaan tullut huomioon. Merentakaisen pankin saatavaan, joka oli sen hyväksi lailliseen ulosottoon toimitettu, ei voitu kajota vapaehtoisen selityksen puutteessa, ja asianajajalla ei ollut näytettävänään muuta kuin tuo hämäräperäinen maksuosoitus, jota ei oltu hyväksytty. Sen jälkeen hävisi Wohlwend paikkakunnalta. Hänen talonsa oli rakennusmestarin täytynyt tappiota kärsien ottaa haltuunsa. Arnold von Winkelriedin kuvan maalaaja ei saanut kerrassaan mitään.

"Minä olen vakuutettu", sanoi asianajaja, "että hän jo kymmenen vuotta sitten juuri teidän takaamanne summan avulla, jonka te silloin heti saitte maksaa, vältti vararikon; ja niin minä uskon, että hän tälläkin kertaa teidän rahoillanne, jotka hän kaikki tai ainakin osan niistä sai kynsiinsä, pystyi joskin kurjasti, saamamiehensä sovittamaan; sillä luonnollisesti on hän itselleen pidättänyt leijonan-osan. Mutta sittenkin, en voi sille mitään, on hän juridillisesti katsoen mieltäkiinnittävä henkilö. Kun se järkähtämättömän kylmä ja vaikeneva käytös, jota hän tuota maksuosoitusta kohtaan aina osoitti, koskaan sanallakaan itseään pulaan saattamatta, minua hämmästytti, niin johtui mieleeni panna hänet muutaman jokseenkin harvinaisen kokeen alaiseksi. Minä tunnen erään hyvin kokeneen mielenvikaisten lääkärin, joka muutaman ulkomaalaisen parannuslaitoksen johtajana tutkii tekohulluja, joita oikeudenkäynnin aikana jätetään hänen haltuunsa, heidän tahtoessaan semmoisilla tempuilla tunnustusta välttää. Hänellä on tässä toimessa erinomainen harjaantumus ja säännöllisesti kahden vuorokauden, vieläpä kahden tunninkin kuluessa saattaa hän nämä lurjukset takaisin terveelle järjelle, sikäli kuin sitä heille yleensä on suotuna. Tosin hän ei itseään sido tutkintotuomarille määrättyihin rajoihin. Kun tuo puheenalainen mies siihen aikaan oleskeli muutamia päiviä täällä, kerroin minä hänelle Louis Wohlwendista ja hänen hullunkurisesta käytöksestään. Me sovimme niin, että hän menee muutaman tuohon merentakaiseen pankkiliikkeeseen osallisen vieraan henkilön asiamiehenä, joka muka on minunkin kanssani asiasta neuvotellut, Wohlwendin luokse sekä verukkeenaan joku tuota liikettä koskeva tiedustelu tekee havaintoja ja tutkii häntä Hänen onnistuikin miestämme toista tuntia sanoilla syöttää, mutta yhdestäkään varomattomasta sanasta ei hän saanut häntä kiinni. Niitä on olemassa, sanoi lääkäri, sellaisia ihmisiä, joilla on voimaa epämieluisa tosiasia niin sanoakseni häätää tietoisuudestaan siksi hyvin, että he, jos tahtovat, eivät puhu siitä edes unissaan saatikka sitten valveilla. Eivätkä he suinkaan ole mitään henkisesti vahvoja ihmisiä, päinvastoin sellaisia, joilta puuttuu kaikki tarve ajatustensa selvittelemiseen. Tämä puute yhtyy sitten säännöllisesti viekkauteen ja muodostuu hyödylliseksi kyvyksi. Ainoastaan luonnollisen kuoleman läheisyys voi toisinaan tuon lumouksen murtaa. Näihin näytti lääkärin mielestä Wohlwendkin kuuluvan, joskin merkillisenä toisintolajina. Keskustelun kuluessa ei hän ollut osoittanut mitään vauhkoa varovaisuutta, vaan jutellut aivan vapaasti, kuunnellut näköjään tarkkaavaisena ja tekeytynyt kuin etsisi hän hyvää neuvoa, pudistellut päätään ja lopuksi sanonut: 'Se on kovin sekava juttu! Minä neuvoisin teidän valtuuttajaanne tekemään kuten eräs toinenkin, herra Salander, ja itse matkustamaan Rioon; siellä voi vielä saada jotakin paremmin aikaan kuin täällä!' Siinä ohella oli hän puuhaillut muutaman vanhan pahvirasian kimpussa, jossa oli kasassa tusinan verran pölyn peittämiä, rikkirevittyjä perhosia ja koppakuoriaisia. Näitä vanhoja hyönteisiä toisistaan erotellessaan ja tuoreisiin korkinpalasiin kiinnittäessään, oli hän lopuksi matalasti huoaten huudahtanut: 'Niin, niin, herraseni, ilman tieteitä olisi useinkin mahdoton säilyttää enää elämänrohkeuttaan tässä maailman sekamelskassa! Ettekö te ole koskaan hyönteistiedettä harrastanut?'"

Miehet olivat vähän aikaa vaiti, ikäänkuin itsekseen miettien mitä toimenpiteitä edelleen voisi ajatella tuon vastuksellisen junkkarin harmilliseen, yhä jatkuvaan vastuksina-oloon nähden, junkkarin, joka voisi pistää itsensä piiloon, huomatessaan häntä ahdisteltavan.

Tällä välin hieroi Möni Wighart sormella nenäänsä, kunnes hän äkkiä huudahti: "Kuinkas ollakaan? Muistissani pyörii jotain tähän samaan asiaan kuuluvaa ja jonka tämänpäiväinen yllätys on palauttanut tajuntaani! Aivan oikein! Siitä ei ole kauankaan, kun minä eräältä täkäläiseltä puukauppiaalta kuulin, että hän oli syvällä Unkarissa nähnyt Louis Wohlwendin, joka oli ollut virkeä kuin kala ja naimisissa muutaman kauniin nuoren naisen kanssa sekä jo kahden pienokaisen isänä! Paikkakunnan nimeä en voi enää sanoa. Kysyin puukauppiaalta, oliko hän puhutellut tätä. Oli hän kylläkin puhutellut ja Wohlwend oli kertonut hänelle, kuinka hän tämän onnellisen naimiskaupan kautta oli saanut ei ainoastaan kaunista vaimoa vaan myöskin sievosen perinnön. Hän ei ollut kuitenkaan voinut kauemmin Wohlwendia puhutella, kun se oli tuota pikaa poistunut. Eräässä majatalossa lähemmin tuota asiaa tiedustellessaan olivat seudun asukkaat vakuuttaneet sen todeksi sekä kertoneet lisäksi Wohlwendin apen, muutaman sikakauppiaan, häiden edellä luvanneen yhdelle tyttäristään melkoisen omaisuuden, vieläpä laillisesti luovuttaneen sen tulevana perintönä sekä samalla sitoutuneen kuolemaansa saakka maksamaan Wohlwendille korot tuosta omaisuudesta. Muutamat kyllä kuuluvat epäilevän tuota juttua, koska appi ei suinkaan ole niin varakas, että hän joka tyttärelleen voisi sellaisen perinnön jakaa; toiset sitävastoin olivat viitanneet siihen, että tuo kysymyksen alainen nainen olisikin ensimäisestä avioliitosta ja saisi vain äitinsä osuuden, samalla kuin muuan kolmas puolue väitti, ettei hän lainkaan olisi sikakauppiaan oikea lapsi. Eräs ylhäinen nainen olisi muka hänet salaa maailmaan hankkinut ja jättänyt tuon miehen haltuun."

"Siis lyhyesti", puhkesi Martti Salander sanoiksi, "Louis Wohlwendini on ilman epäilystä siellä Itä-Euroopassa saanut kynittäväkseen jonkun sikakauppiaan!"

"Hm!" myhähti asianajaja, "minä sanoisin mieluummin, että se itämainen sikakauppias on saanut kynittäväkseen Louis mestarimme!"

"Kuinka niin?"

"No, kuinkako niin? Mitäpäs jos hän olisikin rosvoamansa rahat, nuo herra Salanderin kauniit contos de reis'it kaikessa hiljaisuudessa haalannut sinne Turkin rajalle ja tällä nokkelalla tavalla muuttanut vaimon perinnöksi? Ja mitäpäs jos tuo sikapohatta osaisikin siltä ketulta peijata sekä pääoman että korot ja päällisiksi vielä sen naikkosen hänen vastuksikseen jättäisi? Mikä minua vain hämmästyttää kaiken sen jälkeen mitä minä tuosta mielivikaisten lääkäristä kerroin, on se kielevyys, millä hän tuolle puukauppiaalle on asemansa ilmaissut. Hänen on täytynyt olla joko tavattoman avomielinen tai huomaamattaan varomaton! Se seikka, että tässä todennäköisesti on kaksi haukea saman toutaimen kimpussa, estää minua, herra Wighart, teitä nyt jo pyytämästä, että te hyväntahtoisesti tiedustelisitte tuolta kertojaltanne tarkkaa paikan ja henkilöiden nimien selvitystä. Minä tahdon vielä muutaman päivän miettiä noita oletuksiani ja pyydän sitten tulla teidän luoksenne, luonnollisesti herra valtuuttajani suostumuksella, mikäli hän yleensä enää tahtoo sellaisena itseään pitää! Mutta oikeastaan tässä olisi kysymyksessä suorastaan rikosasia ja viranomaisilla olisi syytä itsestään käydä asiaan käsiksi."

"Miettikää te vain, herra puolustajani!" vastasi Salander; "kaikitenkaan se ei ole haitaksi, jos me voimme ainakin pikkusen kiusata ja ahdistella sitä vahingonjauhajaa [Schadenmüller = vahingonjauhaja. Suom. muist.], sitä haukea!"

Nuo kolme miestä haastelivat vielä neljännestunnin ja lähtivät sitten toisilleen hyvästit heittäen pois. Martti Salander meni kotiin.

Vaikutus, jonka hän oli saanut retkestään uuden kansan keskuudessa sekä kohtauksesta sen suulastelijan kanssa, heräsi jälleen hänen siinä vanhan tähtitaivaan alla eteenpäin astellessaan, ja tuo hänen kiusallinen suhteensa vanhaan ystäväänsä Wohlwendiin, johon hän näytti olevan rautaketjuilla kytketty, lisäsi vielä enemmän sitä synkeätä mielialaa, joka hänet oli vallannut. Hän päätti kehoittaa asianajajaansa luopumaan enemmistä Wohlwendin ahdisteluista, jotta hän pikemmin pääsisi siitä miehestä eroon. Mutta tästä päätöksestä huolimatta oli hänellä, päästäkseen keveämmälle mielelle, tarpeeseen se ystävällisen valoisa asuinhuone, johon hän astui, ja nuo pöydän ympäri kokoontuneet lapset, jotka odottivat häntä. Puoliso, joka kerkesi pikimmältään nähdä hänen synkän katseensa, tuli jo liian myöhään osanottoaan ilmaisemaan.

Kun Martti kohta sen jälkeen meni asianajajansa luo, oli tämä jo itsestään luopunut ajatuksesta panna toimeen virallisia tiedusteluja Wohlwendin vaimonperinnön laadusta. Hän piti mahdottomana epämääräisen huhun ja pelkän arvelun nojalla ryhtyä vieraissa maissa sellaisiin toimenpiteisiin. "Jos me nyt heitämme ongen ulos", sanoi hän, "niin livahtaa hän meiltä tiehensä, mutta jos me pidämme sen salassa, niin voi se meitä joskus äkkiarvaamatta hyödyttää".

VII

Martti ei viivytellyt ryhtyessään jälleen kauppahommiin, se on, niiden jatkamiseen kotona Münsterburgissa. Hän vuokrasi tarvittavat huoneet konttoria ja makasiinia varten, ja pian istui kirjurikin pulpetin ääressä ja oppipoika juoksenteli edestakaisin. Maria rouva pyysi hartaasti jättämään hänen haltuunsa sen pienen kotona olevan kaupan ja Martti suostui siihen mielihyvällä, hän kun aikoi sinne siirtää erityisiä tavaroita, joiden hoitaminen tuntui hänelle itselleen olevan liian vähäpätöistä ja vähän tuottavaa. Mutta kävikin niin, ettei tuo tarmokas nainen niin helposti suostunutkaan kaikkeen, vaan oli hän asioista selvillä yhtä hyvin kuin mikähän vanha ja kokenut kauppahuoneen johtaja. Hän ei halunnut paljon, mutta sen sijaan hyväksi tunnettua tavaraa, jolle hän tiesi varman ostajakunnan, joka lisääntyi lakkaamatta, mutta tasaisesti ja ilman tungosta, niin että hän saattoi vallan mukavasti pitää tavaravarastonsa täysinäisenä; lyhyesti, hänen liikkeensä oli yksi niitä, joita on tapa sanoa hiljaisiksi kultakaivoksiksi.

Hänen miehensä varoi häntä tässä toimessaan häiritsemästä ja antoi kernaasti hänen toistaiseksi hoitaa erityiset laskunsa, jotka hän oli tarkastanut ja huomannut niiden olevan hyvässä järjestyksessä. Tosin tämän täytyi tarkastaessaan noukkia eri meno- ja tuloerät kokoon sieltä täältä hänen vihkoistaan ja kirjasistaan, Marian levotonna seuratessa mukana mitä siitä lopuksi tulisi; tyytyväisenä tämä sitten nauroi, kun lopuksi kaikki viimeiseen frangiin saakka oli mustalla ja punaisella musteella oikealle paikalleen merkittynä bilansseineen ja jälkiosoitteineen.

Niin eleli Martti Salander omaisineen vanhalla pohjalla ja saattoi levollisesti katsahtaa ulos maailmaan ja tulevaisuuteen, mikäli se ihmiselle on mahdollista; sillä ken ei maailmaa ja aikaakin pyri yllättämään, sen jalkoihin vierivät ne itsestään.

Huolimatta pettymyksestään, joka silloin hänen sunnuntaillisella kävelyretkellään yleisön joukossa vaikutti häneen niin masentavasti, täytyi hänen toki uudelleen suunnata katseensa julkisiin asioihin ja sellaisinaan niihin lähemmin tutustua. Tuota uutta perustuslakia, jonka münsterburgilaiset olivat hyväksyneet, kiittivät muiden maiden etevimmät valtio- ja yhteiskuntakehityksen harrastajat jokseenkin tyydyttäväksi, sen avulla kun voisi saavuttaa mitä vain pontevasti tahtoisi; ja nuo yhtäläiset oikeudet, jotka oli voitu kansalle suoda kohtalaisessa, melkeinpä vaatimattomassa määrin, riittäisivät jo nykyisessä puustavin mukaan ymmärretyssä muodossaankin pitkin matkaa saamaan aikaan mitä suurimpia muutoksia, joita tuo sama kansa ei ollut osannut ajatellakaan. Näinä ensi vuosina olikin sitten lakiehdotusten ja äänestysten takia yhtä surinaa kuin mehiläiskeossa, ja Salander huomasi ihmeekseen, kuinka jossain puolihämärässä oluttuvassa pari ehdotuksen tekijää saattoi kiinteään ja valmiiseen muotoon laatia suunnitelman pienoselle, miljoonia kysyvälle laille tai kansanpäätökselle, ilman että kansan valitsema hallitus sai siihen sanaakaan sanoa. Sen lisäksi saivat nuo ylempäin ja alempain hallinto-, oikeus-, koulu- ja kunnallisten virkamiesten taajaväkiset ja lyhyin väliajoin uusiintuvat vaalit äänioikeutetun väestön lakkaamatta jaloilleen, ja kun Martti Salander ei lyönyt laimin mitään näistä velvollisuuksistaan, näki hän huomaamattaan joutuneensa virran keskelle. Paremmin oppiakseen kävi hän valtiollisissa kokouksissa, alkoi ottaa keskusteluihin osaa ja tehdä ehdotuksia, ja kun hänen riippumattomuutensa oli tunnettu ja sen vuoksi tiedettiin, ettei hän omia etujaan tavotellut, valittiin hänet kaikenlaisiin valiokuntiin, joiden tehtäviin hän kiitettävällä innolla antausi, vaikkakin niihin kuului maaseuduilla kierteleminen eikä hän ollut sellaiseen tottunut.

Tällä laajalla uralla joutui hän välittömään kansanjohtoon eli jonkinmoiseen näkymättömissä toimivaan hallitukseen, joka kiertäväin opettajain muodossa johti kansaa ja selitti sille sen itsehallinnon vaikeampia seikkoja.

Tosin oli asioita, jotka eivät hänelle itselleenkään olleet selvillä, jonka vuoksi hänen edeltäkäsin täytyi niihin kiiruusti tutustua tai puolustaa painettuja asiakirjoja kuulijain hyvään uskoon luottaen. Ei hän sentään antanut itseensä nähden sellaista usein tapahtua, jota vastoin hän sitä toisissa enemmänkin huomasi. Toisinaan oli hänet vallata synkkä aavistus, että nuo ylempiin, keskus- ja alempiin virastoihin pyrkivät henkilöt olisivat entisestään ylipäätään hiukan huonontuneet ja että nämä vaikutukset siirtyivät toisesta ryhmästä toiseen.

Mutta pian hän jälleen rohkaisi itsensä, luottaen tuohon kansan muodostamaan terveeseen ja hyötyisään maaperään, josta kyllä kasvaisi yhä uusi, korkea ja solakka laiho. Ja hän lupasi sitten, vaikkei hän enää ollutkaan mikään nuorukainen, pitää itseensä nähden sen varan, ettei hän koskaan tahallaan antautuisi halvaksi virantavoittelijaksi eikä puolestaan auttaisi tuota puheenalaista huonontumista.

Mutta uskollisena tuolle kunnioitettavalle päätökselleen joutui hän kerran vielä kokemaan samanlaista harmia kuin silloin ensimäisellä kävelyretkellä Brasiliasta paluunsa jälkeen. Sunnuntaina kuten silloinkin oli hän kerta kotipaikkakunnallaan saapuvilla muutamassa kokouksessa, jossa keskusteltiin eräästä elinkeinokysymyksestä, mikä on sama kaikissa sivistysvaltioissa ja osakseen saa samanlaisen puolueettoman ja puhtaasti asiallisen käsittelyn. Mutta täällä oli kysymyksessä muuan ei ainoastaan eriskummallinen vaan kokonaan mieletön laitos, joka oli siinnyt muutaman yksityisen päässä ja saanut paikkakunnalla osakseen jonkunverran mieltymystä. Martti Salanderin tuli ystäväinsä kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan esiintyä asian vastustajana. Ensin kuunteli hän ehdotuksen perustelua sekä edelleen joukon puheita, joissa kouliintumattomat, paraastaan nuoremmat miehet perusteellisten syiden sijasta yhä vain toistelivat ja kirkuivat sanoja: tasavalta, tasavaltainen, tasavaltalaisenarvo j.n.e. Sellainen tasavaltanimen paukuttaminen jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa oli häntä jo kauan suututtanut, vallankin kun hän itse isänmaahansa nähden oli rehellinen tasavaltalainen. Kun hän nyt otti sananvuoron, tunsi hän itsessään pakoitusta pitää sen johdosta puhe, vallankin kun läsnäolijat näyttivät hyvin tarvitsevan sellaista hyvää tarkoittavaa läksytystä.

"Hyvät kansalaiset!" aloitti hän mahdollisimman tyynesti, "ennenkuin esitän eroavat mielipiteeni tästä esillä olevasta asiasta, en voi olla kajoamatta tuohon minullekin kalliiseen sanaan tasavalta, jonka me tunnin kuluessa olemme varmaankin kolmattakymmentä kertaa kuulleet. Esi-isämme ovat pian kuusisataa vuotta sitten kuumissa taisteluissa perustaneet ja lujittaneet tämän tasavallan, koskaan silti suuhunsa ottamatta tuota sanaa, eivätkä vanhat liitto- ja maakirjatkaan siitä tiedä. Vasta myöhemmin ovat hallitsevien kaupunkien ylimykset ja porvarit sen itselleen ottaneet, antaakseen tuolla kauniilla sanalla antiikkisen loisteen maalliselle herruudelleen. Meillä on se nyt kielessämme, mutta ei väärinkäytöstä varten. Minusta melkein tuntuu, että se joka sitä aina suussaan pitää ja samalla rintoihinsa lyö, on ulkokultaisuuteen yhtä syyllinen kuin mikä fariseus tai tekopyhä tahansa! Kuitenkaan meillä ei nyt ole tämän asian kanssa tekemistä; ainoastaan siitä tahtoisin huomauttaa, arvoisat kansalaiset, että tasavaltalaisenkin täytyy ansaita kaikki tarpeensa ja ettei hänkään voi niitä pelkillä sanoilla lunastaa; luonnonlaeista ei tasavalta pysty äänestämään, kaitselmus suunnittelee maamiehelle hyödylliset vuodenaikojen säät yhtä hyvin tasavallalle sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä huolimatta kuin kuningastenkin alammaisille ja itse kuninkaillekin, eikä maailmanliike piittaa niiden maiden eikä maanosien hallitusmuodosta, joiden läpi se kohisten ryntää. Tätä minä tahdoin huomauttaa, ennenkuin siirryn mielipiteitäni paljastamaan ja käyn tätä kysymystä asiallisemmin käsittelemään kuin mitä tähän saakka on ollut laita."

Tuo odottamaton saarna ei tehnyt hyvää. Jo ennemmin oli kuulunut murinaa ja nyt keskeytti muuan puhujan sekä vaati sananvuoroa: Näytti muka taasenkin olevan kiiru taantumukseen! Tuskin oli muuan vuosi kulunut, niin ei eräs oman paikkakunnan lapsi, eräs entinen kansakoululaitoksen jäsen, herra Martti Salander, joka nyt tosin riippuu kultaisessa ketjussa, voinut enää sietää sanaa tasavalta! Älköön asiain niin ollen muka vaadittako niitä, jotka tuota nimeä vielä tunnustavat, vakavassa kansankokouksessa kuuntelemaan sille vihamielisiä puheita. Jos muutoin joku haluaisi vielä puhua, niin ehdotettaisiin keskustelun lopettamista sekä äänestystä.

Salander, joka oli jäänyt seisomaan, tahtoi korotetulla äänellä jatkaa. Jotkut, jotka eivät olleet asiasta viisastuneet, kannattivat häntä, toiset, joille hänen puheensa sisältö oli niinikään ollut liian vaikeatajuinen, mutta joista se näytti halveksivalta, melusivat vastaan; syntyi sekamelska, jossa voitolle pääsivät ne, jotka hänet hyvin ymmärsivät, kuten Martti arveli, mutta jotka juuri olivat vihoissaan siitä, mitä hän oli tarkoittanut ja jotka eivät tahtoneet sitä sietää.

Häneltä riistettiin suunvuoro, vasta-ehdotusta ei tehty ja kysymyksessä oleva asia julistettiin päätetyksi. Tosin se sitten perästäpäin laajemman käsittelyn alaisena ollessaan hyljättiin. Martti Salander sitävastoin oli tänään tullut yhtä kokemusta rikkaammaksi. Hän jätti talon ja tuon arvoisan kylän ketään enää näkemättä ja huolimatta käyttää rautatietä, jolla hän oli tullut, lähti hän jalkapatikassa astelemaan muuatta polkua, joka suoraa niittyjen ja metsien halki vei Münsterburgiin.