Part 9

"Sitä minä en lainkaan väitä, minä vain sanon, että se ei minua tässä tapauksessa miellytä, että se ei ole sopivaa, että se minua huolestuttaa, syystä että se on vain sairaloinen oikku! Ajattelehan, että pari poika nulikkaa ovat tähystimiinsä saaneet meidän täysikasvuiset tyttäremme ja muodollisesti ne meiltä ryöstäneet, samalla kuin tyttö hupakot, tiedossaan tuo kaunis salaisuus, ovat luotaan torjuneet mitä parhaimpia naimatarjouksia! Ja me milloin iloitsimme heidän vaatimattomuudestaan, kun he elelivät kuin nunnat ja käyskelivät tummiin puettuina ja hunnutettuina, milloin sureksimme sitä, etteivät he tahtoneet iloisemmin nuoruudestaan nauttia! Todellakin, he ovat siitä tavallaan nauttineet -- niin, mitäpä siitä salaisin, että nuoret tapaavat toisiaan milloin haluavat: kuutamoyöt, auringonnousut kesällä, pitkät kävelyretket keväällä, talvella luistinrata -- vanha palveliattaremme on minulle kaiken tämän kertonut, vuosikausia vaiettuaan. Ja minkätähden? Sentähden että hän oli torilla riitaantunut Weidelichin muorin kanssa, joka oli häntä jo yliolkainsa kohdellut. Hän oli nimittäin lörpötellyt, että meidän tyttäremme olisivat ainakin puolen, miljoonan arvoisia kappale, että sitä kuulee kaikkialla sanottavan! Tämä lörpötys ja tunkeilu ei ollut Leenaa sentään miellyttänyt, hän antoi kaihtavan vastauksen, ettei hänellä ole tapana urkkia mitä herrasväki omistaa ja niin toisin, johon toinen vastasi, että palveliana hän kenties olikin oikeassa siinä, mutta hän, rouva Weidelich, oli muka siinä asemassa, että saattoi paremmin huolehtia, mimmoinen omaisuus noilla tai näillä ihmisillä oli. Hänen ei pitäisi olla kovin utelias, sanoi palvelijattaremme taas, sillä eivät kaikki päivät olleet vielä illassa. Jos joku pesumuija tahtoisi kylmää pesuvettä, niin voisi hän aina asettaa saaveja sateeseen, silloin kyllä saisi oivallista virutusvettä; mutta jos hän tahtoi miljoonan omaisuuden siepata, niin ei siihen aina riittäisikään, että tekaiseisi kaksoset sitä pyydystämään! Tämän jälkeen he olivat haukuskelleet toisiaan riittämiin asti ja Leena juoksi kotiin kovin tulistuneena sekä kertasi ja tunnusti minulle kaikki. Kun minä luonnollisesti luin hänelle lakia ja uhkasin panna hänet pois, kun hän niin kauan oli häpeällisesti meitä pettänyt, ilmaisi hän samalla, kuinka lapset olivat hänelle pyhästi luvanneet itse ensimäisen tilaisuuden sattuessa ilmaista asian vanhemmilleen, joten hän siis kokonaan pääsisi pelistä. Mutta minä olen tuosta torilla sattuneesta riidasta tullut siihen vakaumukseen, että se on noiden kaksosten äiti, joka on koko tämän viheliäisyyden alku ja juuri. Vaiennut olen minä näihin asti, koska minä häpesin, nähdessäni omien lasteni minua sillä tavoin vierovan!"

"Voitpa olla oikeassa siinä, Maria parka", vastasi miehensä synkin ilmein, "vaan olenhan minäkin saman kohtalon alainen. Mutta väittäisin minä sentään, ettei se ole mielenlaatu eikä huono luonne, joka tytöt on saanut noin omituisesti menettelemään, vaan tietoisuus koko sen asiaintilan omituisuudesta ja mahdottomuudesta, joksi heidän tuhma rakkausjuttunsa on muodostunut. Ennenkuin otan heidät puheisille, haluaisin vain tietää, minkälaatuista se tuon hauskan nelikön intiiminen seurustelu oikeastaan on; kai sinä ymmärrät minua?"

"Leena on minulle vannonut sen olevan aivan kunniallista laatua. Hän sanoo heidän näkevän toisiaan korkeintaan kerran kuukaudessa ja tyttöjen pitävän nuoria miehiään ankarasti säädyllisen, jopa ihan turhantarkan seurustelutavan rajoissa. Jollei, sanoo hän, varpushaukkana iskisi paikalle, niin tuskin huomaisikaan siinä kahden rakastavaisen parin olevan yhdessä. Tuo palvelevainen olento on näet useammat kerrat seurannut lapsia heidän yöllisillä retkillään sekä vartioinut heitä sillä aikaa kuin me mistään tietämättä nukuimme."

"Minun täytyy saada huomaamatta olla sellaisessa kohtauksessa saapuvilla ja luulen parhaaksi sitten asianhaarain mukaan astua heidän keskelleen ja saattaa asia päätökseen, kaikissa tapauksissa lähettää ne poikajunkkarit tiehensä ja ottaa tytöt heti mukaani kotiin."

"Jospa se olisi sillä tehty!" sanoi rouva Salander; "mutta minusta on kuitenkin mieluinen asia, että sinä niin reippaasti ryhdyt asiaan sekä pidät sitä sen arvoisena. Minä en kykene toimimaan; minun sydäntäni likistää puhua täysi-ikäisten tytärten kanssa asioista, joiden ei pitäisi tulla kysymykseenkään. Jos Arnoldimme olisi täällä, niin tietäisinpä mitä minulla olisi!"

"No, mitä niin?"

"Huimapäisenä ylioppilaana, jollainen hän on, antaisi hän varmasti minun puolestani kyytiä noille kirjureille ja karkottaisi sisartensa päästä kaikki hullut haaveet!"

"Ah, hyväseni, siinä sinä et ole oikeassa! Hullut mielijohteet ovat valitettavasti enemmän sydämen itsepintaisuutta kuin intohimon tulisuutta. Sitäpaitsihan hän ei tule takaisin enää ylioppilaana, vaan lakitieteen tohtorina, ja pelkäänpä, ettei hänellä sen lisäksi ole enää taipumusta sellaiseen."

Muutamien päivien mentyä ilmaantui Salanderille tilaisuus olemaan saapuvilla noiden kavalluksen uhriksi joutuneiden kuhertelijain lemmenkohtauksessa. Joku aika sitten oli Martti Salander pakoittanut tyttärensä luopumaan nunnamaisesta käytöksestään ja liittymään muutamaan laulukööriin, joka ajoittaisin harjoitti suurempia sävellyksiä, ja yhdessä erään suuren orkesterin kanssa antoi konsertteja muutamassa kaupungin kirkoista. Heillä oli hyvä ääni ja saattoivat oivallisesti laulaa. Olisi barbarimaista, sanoi hän, olla ottamatta osaa sellaisiin harjoituksiin, joiden kautta saattoi olla avullisena valmistamassa muille iloa sekä hankkia itselleen vanhuuden varalta kyvyn ymmärryksellä kuuntelemaan ja nauttimaan kun ei enää itse pystyisi osaa ottamaan.

Samaan aikaan liittyivät veljekset Isidor ja Juliankin kööriin.

Nyt oli Leena kuiskannut rouva Salanderille, että huomisessa konserttiharjoituksessa, joka kestäisi myöhään yöhön, saisivat neidit tehtävänsä melkoista aikaisemmin suoritetuksi ja että he olivat rakastettujensa kanssa sopineet kohtauksesta.

"Arvaapas, minne he menevät!" sanoi Maria miehelleen, ilmaistessaan hänelle tuon tiedon. "Sinä et arvaa sitä, ja kuitenkin he ovat siellä usein olleet: suuressa puutarhassa, joka on sinun liikehuoneustosi takana!"

"Niitä velhottaria! Kuinka he pääsevät sisään? Eivät kai he toki minulta kähmine talon ja konttorin avaimia ja päästäne niitä vieraita poika junkkareita joka paikkaan?"

"Varjelkoon! He ovat löytäneet sen vanhan ruostuneen avaimen, joka kuuluu pieneen takaporttiin siinä puutarhanmuurissa, mikä puistoa rajoittaa syrjäkadun puolelta. Tytöt menevät sinne ensin, kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevät kaksoset harjotuksista."

Kysymyksessä olevana päivänä pysyivät tytöt hiljaa kotona aina iltaan saakka, käärivät sitten nuottivihkonsa kokoon ja aivan oikein lähtivät konserttikokeeseen. Isä oli päivällispöydässä tarkastellut heitä, käyden vähän hämilleen, sillä he eivät olleet enää mitään lapsia, vaan muhkeita ja ryhdikkäitä naisia. Eikä hän ollut huomannut heissä mitään erinomaista, kuin että he vaikean tehtävän takia vain jonkunlaisella jännityksellä odottivat tuota musikaalista iltaa.

Talo, josta hän oli vuokrannut liikehuoneensa, oli siihen aikaan muuten asumaton, ja Salander oli välistä aikonut ostaa tuon vanhan rakennuksen sekä uusia sen, mutta oli aina vaatimattomasti siitä luopunut. Sillä välin oli hän sinne sijoittanut asumaan yhden kirjanpitäjän sekä puotirengin, mutta he asuivat toisella puolen kuin missä puutarha oli. Salander lähti puheen alaisena iltana kenenkään huomaamatta konttoriinsa, sytytti sulettujen luukkujen takana valkean ja odotti niin kauan kuin arveli hetken tulleen. Sitten veti hän jalkaansa kummikengät ja kulki hiljaa kuutamoisen pihan yli puutarhan rautaristikkoportille. Varovasti kurkisteli hän tovin aikaa tuon sekavan rautaverkon läpi, kuitenkaan näkemättä tai kuulematta jälkeäkään ihmisistä. Niinpä avasi hän hiljaa ristikon ja astui puutarhaan, jossa kaikkialla kasvoi entisaikaan istutettuja hoikkia ja korkeita puita.

Suunnilleen keskikohdalla liritti niukkoja vesivarojaan hiekkakivestä tehty, delfiinein ja tritoonein koristama, rapistunut kaivolaitos. Kaivon edessä oli aukeampi, tuuheiden akasiain ympäröimä pyöreä kenttä, ja kun puut olivat vielä lehdettöminä, loisti täysikuu vapaasti kentälle samoinkuin siihen johtaville käytävillekin. Heti kaivon takana oli nuorten havupuiden muodostama tiheikkö. Martti Salander pujahti keskelle sitä; se kätki hänet täydellisesti. Siinä päätti hän odottaa, sillä siihen vuoden aikaan oli puistossa vain yksi lepopenkki, nimittäin puolipyöreä kivilaatta vastapäätä kaivoa.

Olikin jo aika vakoiluretkellä olevan isän ottaa itselleen paikka. Lyhyen hetken kuluttua kuuli hän häädettyjä mutta nopeita askelia ja hänen tyttäriensä tummat haahmot liukuivat kuin öiset varjot kaivon ohitse ja kävelivät rinnakkain, sanaakaan puhumatta, kaksi tai kolme kertaa kentän ympäri, kunnes he äkkiä pysähtyivät kaivosäiliön eteen. Salander ei voinut heitä tuntea, heillä kun oli harsot vedettynä syvälle kasvojen, kaulan ja leuan ylitse. He vetivät hansikkaat käsistään, täyttivät delfiinien alla kouransa vedellä ja ryyppäsivät sen ahnaasti suuhunsa. Värelihän ilmassa tosin huhtikuisen yön lenseys, mikä melkein läheni toukokuun lämmintä, joten tuo neitosten jano oli selitettävissä.

"Taivas, kun se polttaa, että noin täytyy sammuttaa!" ajatteli Martti Salander piilossaan; "luonnollisesti, onhan kummallakin kokonainen tulipalo sydämessään!"

He ottivat uudelleen vettä ja viillyttivät otsaansa, siirrettyään harsoa vähän syrjään.

"Niitä raukkoja!" ajatteli isä jälleen, "se on kylläkin tukala juttu!"

Nyt hän tunsikin äänestä nuoremman, Nettin, kun tämä hiljaa, mutta sentään kuuluvasti sanoi: "Oi, minä pelkään, Setti, että meidän onnemme aika on lopussa!"

"Minkätähden? Tuon ilkeän Leenanko takia?" vastasi vanhempi sisar, huoaten pakotetusti.

"Elä häntä sen vuoksi soimaa, onhan hänellä toki joitakin velvollisuuksia äitiämmekin kohtaan! Ja kerranhan sen kumminkin täytyi tapahtua ja nyt se on selvillä!"

"Nyt se todellakin on tai pian tulee, niin! Nyt juuri on kysymyksessä taisteleminen ja kärsiminen! Vai pitääkö meidän kevytmielisesti jättää rakastettumme, nuo taivaan ihmelahjat!"

"Ja voitko sinä niin keveästi erota noista maailman parhaista vanhemmista? Jospa vain äiti voisi pitää niistä poika poloisista! Mutta tiedänhän, että hän ei sitä tee, ei, ei!"

"Hänen on hyvä sanoa, hän kun kaikkia vertaa isään, joka kylläkin on miesten malli, jolle ei ken hyvänsä vertoja vedä! Ja sittenkin on hänkin ehkä ollut samassa määrin pikku hulivili kuin nuo meidänkin keltakiharaiset kultasemme! Ja eivätkö he nyt jo ole ahkeroita kuin mehiläiset, ennenkuin elämisen huoliakaan tuntevat? Minä luotan äidin hyvyyteen, joka ei koskaan tyyten sammu, ja vieläkin enemmän isän suurempaan vapaamielisyyteen! Olen äsken lukenut erään todellakin paikkansa pitävän totuuden, että ainoastaan mies voi sanan täydessä merkityksessä olla humaani, olla sitä kaikissa elämän tiloissa! Minä ainakin tunnen, että minä naisena en siihen kykene, enempää en tahdo sanoakaan!"

Salanderia tuo vanhimman lapsensa odottamaton puhe hämmästytti siihen määrään, että hänen täytyi tarttua muutamaan nuoreen kuuseen ja sai siten tiheikössä aikaan pientä rapinaa. Sisarukset vaikenivat hiirenhiljaisiksi, tirkistellen säikähtyneinä pimentoon. Kun ei mitään enempää seurannut, sanoi Setti: "Se oli tuuli tai lintu, jonka unestaan herätimme. Istukaamme!"

He kääntyivät kivipenkkiä kohti, mutta eivät ehtineet vielä sen luo, kun portti puiston perällä alkoi narista. Tytöt seisoivat kuin lumottuina ja näkivät kaksosherrain varpaillaan ja kuiskien lähenevän pitkin kuun valaisemaa käytävää. Kaivokentälle saavuttuaan levittivät he empimättä käsivartensa lemmittyjään syleilläkseen, mutta tulivat pysäytetyiksi.

"Seis, herrasemme!" torui Setti pidätetyllä, mutta käskevällä äänellä, "on sovittu, että teillä tällaisissa tilaisuuksissa tulee olla erilaiset hatut, jotta jokainen daami voi tuntea oman ritarinsa! Nyt te tulette päässänne hatut, jotka ovat aivan samanlaiset kuin kaksi munaa! Kumpi nyt on Isidor?"

"Ja kumpi Julian?" lisäsi Netti.

"Minä!" huusivat molemmat yhtaikaa, ilmeisestikin piloillaan.

"Katsokaammepas!" komensi Setti suuttuneena, "korvalehdet esiin!" Hän astui toisen luo ja tarttui tämän oikeaan korvaan, sillä aikaa kuin Netti samalla tavoin tunnusteli toisen vasenta korvaa.

"Ahaa!" sanoi Salander itsekseen, "munakokkeli ja tippaleipä!" ja jälleen täytyi hänen hillitä itseään, estyäkseen äänekkäällä naurulla itseään ilmaisemasta. "Eiköhän minun olisikin maksusta näyteltävä näitä kahta mestariteostani yhdessä armastelijainsa kanssa?"

Sillä välin olivat sisarukset onnellisesti löytäneet omansa, kohtaamatta sen enempää kiusantekoa noiden veitikkain puolelta. Kumpikin sai juhlallisen suukon ja sitten paikan lemmittynsä rinnalla siinä puolipyöreällä penkillä, jonka jälkeen kuuluivat tuikeat komentosanat: "Ei syleilyjä, eli me menemme tiehemme!"

Ensi alussa näkyi tuo pieni seurue parittaisin keskustelevan, jonka vuoksi Salander ei saanut yhdestäkään sanasta selkoa. Hän näki tyttöjen istuvan suorina ja liikkumattomina kuin kivikuvat, samalla kuin Isidorin ja Julianin täytyi, kummankin kiltisti omansa puoleen kumartuneena, tyytyä pelkästään silmillään hyväilemään heidän kuun valaisemia kasvojaan.

Herra Salander kummasteli uudelleen tyttöjä; he tuntuivat hänestä yhden ja saman mielettömyyden kahdelta ruumiillistuneelta ilmaukselta, mielettömyyden, joka nuo onnettomat oli vallannut. Jos nyt toisen kaksosista täytyisi kuolla tai hän muuten häviäisi, niin jakautuisivatkohan he ehkä silloin pelkästään kahtia vai riippuisivatkohan lopulta molemmat tuossa jälelle jääneessä osassa niinkuin äidit Salomonin tuomiossa, jolloin tuo heidän luulotellun intohimonsa kummitus heidät turmioon saattaisi?

Häntä hirvitti ajatellessaan, että sellaiset sielulliset häiriöt olivat tulleet noiden niin kukoistavien tyttöjen osaksi. Ja yhä he siinä vielä istuivat ja kuiskailivat hiljaa nuorukaistensa kanssa, jotka juuri nyt hypähtivät ylös, hämmästyneinä jostakin sanasta.

Setti yksin jatkoi puhetta ja niin kuuluvasti, että isä pensaikossa saattoi sen ymmärtää: "Niin, te kauniit veljekset! On tapahtunut sellaista, mikä meihin koskee kipeästi! Teidän rouva äitinne on, kuten varmasti tiedämme, julkisella torilla puhunut sellaista, josta meidän täytyy päättää, että meitä sisaruksia pidetään rikkaina tai sellaisina, joista tulee rikkaita ja siis kaikki rakkaus ja uskollisuus koskeekin vanhempaimme luultua varallisuutta!"

Veljekset kavahtivat taapäin ja seisoivat hämmästyneinä noiden ankaroiden tyttöjen edessä; sillä Nettikin kääntyi synkkänä, vaikkakin vienommin äänin, kaksospuoliskonsa puoleen, tosin enää tarkoin tietämättä oliko se oikea, heidän paikkansa kun olivat vaihtuneet. Sisaruksetkin olivat nimittäin nousseet ylös ja astuneet noiden häiriölle joutuneiden kaksosten keskelle, jotka sanoja tavotellen astelivat edestakaisin.

"Jaa, niin se on, me emme ole mitään markkinatavaraa!" sanoi Netti ja pyyhkäisi silmiään, koettaen katseillaan tavoittaa tuon sekaannuksen kautta hukkaan pujahtanutta Juliania. Tuo mieluisa korvalehtien kopeloiminen oli hetken vakavuuden takia käynyt mahdottomaksi.

Setti oli samassa asemassa, pysyen kuitenkin maltillisempana.

"Puhu sinä, Isidor, jos teillä on jotakin sanottavaa!" huudahti hän intohimoisessa unheessaan kovemmin kuin olisi tahtonutkaan. Ja heti itsensä rohkaisten sai tämä viimeinkin sanoiksi.

"Minkä me sille voimme, jos kunnon mammamme siitä iloitsee, että hänen pojillaan on rikkaat morsiamet? Onko se hänelle synniksi? Ja olisiko se meille itsellemmekään synniksi tietää lemmittyjemme olevan turvatut elämisen huolilta? Vaikka me toivomme ja luotamme siihen, että omin voiminkin kykenemme heidät niiltä suojaamaan! Ei, kallis Settini! Ei minulle ole välttämätöntä sinun perintöäsi rakastaa; mutta sinua rakastaa on minulle välttämätöntä, sen vannon sinulle! Jätä rahat ja hyvyydet, vanhemmat, koti, isänmaa, kaikki ja tule minun kanssani! Minäkään en halveksi tulla köyhyyden tai oman itseni tähden rakastetuksi, minäkin tahdon jättää siihen paikkaan kaikki kauniit toiveet ja kaiken mitä vanhemmiltani saanen ja vaeltaa sinun kanssasi aina maailman ääriin!"

Näin puhuessaan oli hän heittäytynyt vanhemman Salanderin neidin jalkoihin, jota näiden neljän henkilön kesken ei ennen ollut tapahtunut ja joka muutoinkaan ei ollut maassa tavallista. Samoin teki Julian ja piti Nettille vielä tulisemman puheen, jossa hän lupasi tahtovansa tulla, ei köyhäksi, vaan rikkaaksi, todistaakseen, ettei hänen tarvitse morsiamensa rikkautta katsella.

He pusersivat lujasti sisarusten käsiä ja peittivät ne suudelmilla, omista sanoistaan kyyneliin saakka liikutettuina. Kun nyt kumpikin sisar jälleen varmasti tunsi käsiään pitelevän puoliskonsa ja oli vieläkin suuremman liikutuksen vallassa, päättyi tuo koetuksista rikas hetki sillä, että nuorukaiset hypähtivät ylös ja vastustusta kohtaamatta syleilivät kaunokaisiaan, ja tämän ohella vaihdettiin niin tulisesti suukkosia, ettei mokomampaa ennen. Siinä huomasi, että nuorukaiset olivat kylläkin rivakasti ylöspäin kohonneet, voittaen pituudessa nuo ei suinkaan lyhyet naisensa.

Sen huomasi Martti Salanderkin, joka odottamatta seisoi kummankin parin keskellä ja olisi voinut siinä kenties vielä kauankin seisoa. Mutta hän laski kätensä kaksosten olkapäille ja sanoi: "Antakaahan nyt piisata jo tälle päivälle, nuoret herrat! Ja te kaunoiset naiset olkaa hyvät ja erotkaa heistä! Tässä seisoo isä, liika henkilö teistä, kuten näyttää!"

Nuo neljä armastelijaa kavahtivat kauas toisistaan, Setti ja Netti päästäen hämmästyksen huudon, mutta Isidor ja Julian piankin tointuen.

"Herra Salander, tämä kaikki käy kunniallisesti, me olemme kihloissa teidän tyttärienne kanssa!"

"Me olemme nimittäin kaikki täysi-ikäisiä, mikäli tiedämme!" sanoivat pojat hiukan röyhkeästi; Salander huomasi kumminkin hyvin, että se tapahtui paremmin avuttomuudesta kuin uhmasta.

"Se ilahuttaa minua", vastasi hän, "se jossakin määrin poistaa minulta vastuunalaisuuden, jos jotain tyhmyyksiä tapahtuisi. Sillä välin voin minä tulla avuksenne ja selvittää tuon jalon riitanne odotettavasta omaisuudesta sekä edeltäpäin lievittää lasteni huolta siitä, että kysymyksessä olisi halpamainen rahanaiminen, tekemällä yksinkertaisesti tyttäreni perinnöttömiksi, jos he edelleenkin pysyvät vanhempiensa halveksumisessa sekä sopimattomassa elämässään!"

Nuo sanat "perinnöttömäksi tekeminen" kulkivat yhteisenä vienona väristyksenä noiden neljän kihlatun läpi. Niiden tyly kaiku sai tytöt, jotka eivät sellaista olleet koskaan minään mahdollisena pitäneet, heti itkemään, heidän ensialuksi osaamatta mitään ajatella; ja mikäli kuun hämyisessä loisteessa saattoi huomata, nyykähtivät Weidelichin veljestenkin päät alas.

Kukaan ei puhunut aluksi sanaakaan. Salander käytti hiljaisuutta hyväkseen, lopettaakseen kohtauksen.

"Kerta kaikkiaan", sanoi hän tyynesti, "toivon minä molempien vanhempain nimessä, että tämä salainen seurustelu tulevaisuudessa lakkaa; se on jokaiselle parasta. Saanko minä saattaa nuoret herrat takaportille, jonka kautta he ovat tulleet, voidakseni ottaa avaimen haltuuni? Tyttäreni jättävät puutarhan tavallista tietä. Ottakaa jäähyväiset!"

Nuo itkevät tytöt valmistausivat tottelemaan käskyä; mutta kun he kohtauksen aikana olivat jälleen tuntomerkeistä eksyneet ja pojatkin seisoa jurrottivat siinä epävarmoina ja liikkumattomina, ojensi kumpikin kätensä väärälle henkilölle, tarjoten pamppailevin sydämin huuliaan suudeltavaksi. Pojat eivät kumminkaan mielineet jättää asiaa semmoisekseen, vaan muuttivat reippaasti aseman, vaihtoivat tyttöjä sekä käsiä ja syleilivät kumpikin omaansa, jonka jälkeen he hämmingistä lamautuneina seurasivat herra Salanderia, Settin ja Nettin vaipuessa surkumielisinä alas kivipenkille.

Kun heidän isänsä oli laskenut kaksoset pienestä muuriportista, kierauttanut avainta kaksi kertaa ja pistänyt sen taskuunsa, palasi hän takaisin kaivon luo.

"Niin, nyt mennään äidin luo", huusi hän tytöille, "hän on kotona huolissaan! Kello on jo sivu kymmenen!"

Hän kulki heidän edellään taloon ja konttoriin, jossa paloi vielä valkea. Sillä aikaa kuin tytöt siellä tointuivat kokemastaan säikäyksestä niin hyvin kuin mahdollista, mietti Martti isä puhetta, minkä hän heille pitäisi ja minkä hän tahtoikin pitää; mutta kuta kauemmin hän noita täysikypsyneitä neitosia katseli, sitä vaikeammalta tuntui hänestä voida puheilla paljokaan vaikuttaa. Hän tyytyi sen vuoksi viskaamaan heille muutamia pisteliäitä murusia, jättäen äidin huoleksi ydinosan välttämättömästä esitelmästä.

"Tämäkö se nyt on", sanoi hän heidän eteensä pysähtyen, "sitä suurta harvinaisuutta, jota te olette tavoitelleet? Aiotteko sillä hyvinkin loistaa? Kaksi miestä, joita te ette voi toisistaan eroittaa, jos on vähänkin hämärä! Sen nyt tosin voisi auttaa eräällä ehdolla naimasopimuksessa, nimittäin että heidän tulisi käyttää kummankin erilaista partaa, toinen esimerkiksi täysipartaa, toinen viiksiä. Mutta tarkemmin harkiten, heillähän valitettavasti ei vielä lainkaan ole minkäänlaista partaa eivätkä ylimalkaan saakaan koskaan sellaisia, jotka olisivat kyllin tiheät, jotta ne voisi tuntomerkeiksi muovailla!"

Pilkka ei tuottanut toivottua vaikutusta; se vain syvästi katkeroitti tyttöjä, niin että he uudelleen rupesivat itkemään, kerettyään jo huolellisesti silmänsä kuivata.

"Oi, rakas isä", nyyhkytti Setti, "ei siitä ole ikinä mitään hyötyä, eihän se ole meidän vallassamme! Niin kauan kun he pysyvät meille uskollisina, emme heitä hylkää!"

"Niinkö?"

"Niin, isä!" huudahti nyt Netti, "sillä kuinkapa me muuten voisimme todistaa valintamme oikeaksi kuin pysymällä heille lujasti uskollisina?"

"Siinä se on, se sitkeä harhaluulo!" ajatteli Salander.

"Ja mitä kihlattujemme nuoremmuuteen tulee", jatkoi vanhempi tytär jokseenkin miellyttävästi, "niin tarvitsevat he vaimoikseen ei ainoastaan helliä vaan myöskin äidillisiä naisia, jotka osaavat heitä ohjata! Heidän omalla äidillään ei ole niitä ominaisuuksia, joita vaadittaisiin reipasten nuorukaisten ohjaamiseen. Mutta me, Netti sen voi todistaa, olemme jo saavuttaneet jalostavan vaikutusvallan heihin nähden, he kuuntelevat meitä ja mieltyvät siihen mitä me sanomme."

Netti antoi vitkastelematta todistuksensa: "Se on totta mitä Setti sanoo, he ovat jo paljon säädyllisempiä, jopa sivistyneempiäkin kuin oppiessamme heitä tuntemaan!"

"Tuo herran nimessä kuulestaa joltakin, siinä voi jotain perää olla!" ajatteli edestakaisin asteleva herra isä; "mutta siinä tapauksessa niiden junkkarien on täytynyt olla kutakuinkin hillittömiä!" Ääneensä sanoi hän: "Tänään ei tästä jutusta tule sen valmiimpaa! Tulkaa, lähdetään!"

Hän sammutti valkean ja vei nuo ahdistetut neitoset huomaamatta kadulle. Äänetönnä asteli hän heidän rinnallaan; että hän ei ottanut iloisesti kuten muulloin lapsiaan kädestä, vaan sitävastoin kuului pari kolme kertaa huokaavan, alkoi heidän sydäntään taas likistää, kuta lähemmäs kotia he tulivat. Ja kun he astuivat huoneeseen, jossa äiti aivan yksinään istui pöydän ääressä ja kutoi sukkaa, tunsivat he kukoistavasta neitoijästään huolimatta syvästi hairahtuneensa. He eivät sentään yrittäneetkään makuuhuoneeseensa pujahtaa, vaan istuutuivat hiljaa seinän viereen ja katselivat surullisina lattiaan.

"Hyvää iltaa, eukko!" sanoi Salander, "siinä ovat linnut satimessa! He pyytävät sinulta anteeksi ja lupaavat toistaiseksi jättää kaiken enemmän ulos lentelemisen! Sillä he ovat olleet enemmän ajattelemattomia kuin kevytmielisiä ja joka tapauksessa enemmän kevytmielisiä kuin pahoja!"

"Sitä vielä puuttuisi, että sitä pitäisi sanoa enemmän pahuudeksi kuin kevytmielisyydeksi!" vastasi Maria Salander ylös katsomatta.

Tämän lyhyen sananvaihdon esineet eivät olleet sellaisiin sanoihin tottuneet eivätkä olisi koskaan uskoneet heille niin tehtävän. Turvattomina he siinä yhä vaieten istuivat.