Part 20

Puolessa tunnissa tuli ajuri, ajaen esille hyvät, avonaiset vaunut; toisen puolituntisen kuluttua olivat naiset valmiina ja hyvin arvokkaasti kulki seurue nuo kolme rappua alas, ja sattui siinä niin mukavasti, että talonomistaja, joka itse asiassa oli Salanderin velkamies, seisoi alhaalla oven luona ja tervehti heitä, ja niinpä sai Wohlwend, joka katseli ympärilleen kuin unkarilainen kylätuomari, tänään päällepäätteeksi tilaisuuden rehennellä kapitalistin ja suurkauppiaan ystävyydellä, ja suopeasti heilautti hän hattuaan.

Naisilla oli leveät sulkahatut ja kirjavat päällysvaatteet. Myrrhalla se oli punaisesta harsosilkistä valkoisen pukunsa päällä. Molemmat miehet olivat Louis pojan ottaneet keskelleen takaistuimelle ja Georg istui ajurin rinnalla pukilla. Vuokrahevosiksi olivat hevoset tarpeeksi raisut ja sirosti valjastetut ja niin ajeli Martti Salander huoletonna kaupungin läpi ja jokainen joka hänet tunsi, katsoi hänen jälkeensä, ilman että tämä itse sitä huomasi.

Eikä hän nähnyt Möni Wighartiakaan, joka seisoi eräällä paikalla, kainalossaan tuo vanha keppinsä ja puhalsi juuri merenvahalopista sikarinjäännöksen, pannakseen uuden tilalle, ja näytti hän siinä seisoessaan yhtä vähän vanhentuneelta ja rapistuneelta kuin keppinsäkään. Hänen luokseen oli pysähtynyt hetkiseksi juttelemaan Martin vanha asianajaja, joka oli ottanut hatun käteensä ja tuullutteli päätään, jonka ohuttukkaisuus oli hänelle hyödyksi näin lämpimänä päivänä. Kumpikin katsoi vaunujen jälkeen.

"Siinähän menee Martti Salander eikä meitä näekään!" sanoi Wighart, "mitähän väkeä hänellä on mukanaan?"

Kun asianajaja lornetin läpi katsottuaan oli ehtinyt nähdä takaistuimella vielä näkyvissä olevat herrat, vastasi hän: "Se voi olla vain hän -- arvatkaas, kuka?"

"Minulla ei ole aavistustakaan! Olen ollut neljä viikkoa kylpemässä ja tulin vasta eilen illalla takaisin!"

"No, se ei ole kukaan muu kuin se entinen Schadenmüller & Kumpp., Louis Wohlwend!"

"Mitä sanotte! Kuinka se on mahdollista? Minä olisin pitänyt heitä valepukuisena kiinalaisperheenä! Ja milloin se veitikka tänne on tullut?"

"Jo hyvän aikaa sitten tuli herra Salander kerran luokseni ja kertoi Wohlwendin ilmestyneen hänen luokseen sekä maksaneen lyhennystä ensimäisestä aiheuttamastaan vahingosta, tiedättehän, siitä nuoruuden aikuisesta takaussummasta, sekä luvanneen edelleenkin vuosittain sitä lyhennellä. Hän tiedusteli, sopiko hänen vaaraa pelkäämättä siihen suostua. Minä kehoitin häntä ottamaan, mitä hän suinkin voi saada. Siitä myöhemmästä ja suuremmasta jutusta vapautti hän hänet kokonaan. Minä en voinut hänelle mitään ohjeita antaa. Wohlwend on nyt kerta kaikkiaan sellainen vanha velho omine höperyyksineen. Hän on asettunut tänne asumaan ja kun hänelle lähetettiin verokaavake, ilmoitti hän kunnanhuoneella kaikki omaisuussuhteensa ja osoitti sääntöjen mukaisesti kaiken omaisuutensa olevan vaimon perintöä ja selitti tahtovansa empimättä maksaa siitä, mikä mahdollisesti ei ollut Unkarissa sekä siellä verotettu!"

"Ja nyt vie Salander hänet ajeluretkelle?"

"Taikka hän Salanderin, en niin tarkoin tiedä! Mutta joku kaunis naikkonen istui vaunuissa, mikäli minä siinä kiiruussa kerkesin nähdä!" lisäsi asianajaja, "kunhan vain ei paholainen rupeaisi lopuksi tällä tavoin hiiriä pyydystämään?"

"Ei mitään vaaraa! Martti mestari olisi toki ennen alkanut, jos hän kerta aikoisi sellaisiin kiviin kompastua! Mutta sittenkin on minulle tuo tapaus, Vahingonjauhajan takaisintulo, katkera kuin väriomena. Se kirottu veitikka kalmukkikuonoineen! Salanderin puujumala, kuten hän häntä kerran nimitti, on siis taasen esillä! Salanderille ei tosiaankaan olisi vahingoksi, vaikka hän vieläkin kerran saisi kohtalaisen läksytyksen; jo tuon ijankaikkisen hutiloimisensa takia sietäisi hänen saada pienonen nenäpiuvi! Ja kuitenkaan minä en sitä hänelle soisi, hän on sentään kunnon mies!"

"Varmasti niin!" sanoi asianajaja ja puristi hyvästiksi herra Wighartin kättä.

Martti, joka sai tällaiset kiitokset, ajoi sillä välin Wohlwend-Glaviczin perheen kera muutamaan noin kahden tunnin päässä olevaan hauskaan ulkoravintolaan, joka hyvän kestityksensä, kauniin näköalansa ja varjoisain puistojensa takia oli hyvässä maineessa ja paljon käytetty. Siellä viettivät he iltapäivän, juoden kahvia ja tehden kävelyretkiä, joihin läheisen kuusimetsän puhtoiset jalkatiet houkuttelivat. Väliin käveli Salander yhdessä valkoisiin puetun Myrrhan kanssa vihreässä puolihämyssä ja kun tämä yksinään käveli, näki Salander hänen, yksinäisten auringonsäteiden hipaisemana, liikkuvan ja paljastavan synnynnäisen sulonsa, joka häneen palautui niin pian kuin hän oli tilaisuudessa vapautumaan puuttuvan kasvatuksen sijaan opetellusta maneeristaan.

Muuan tuttu taiteilija pysähtyi Salanderin rinnalle ja katsellen tuon kauniin olennon jälkeen kysyi, mistä hän oli onkeensa sellaisen kaunottaren saanut.

"Eikö totta, että siinä on kaunis nainen?" vastasi Salander teennäisellä välinpitämättömyydellä.

"Sitäpä minäkin! Tuollaista ei joka päivä näe! Katsokaahan toki, mimmoinen yksinkertainen sopusuhtaisuus, ilman komeilua, niin että tuskin tietää missä se oikeastaan piilee, sillä muoto ja liikkeet ovat sulaneet yhteen! Kuinka jalosti juoksevatkaan linjat niskasta olkapäiden ja käsivarsien yli selkään ja lanteilta alas! Mistä hän on peräisin?"

"Hän on tullut erään perheen mukana Unkarista, mutta hänen äitinsä pitäisi olla vanhaa kreikkalaista pohjaa, kotoisin Tessaliasta."

"Hyvin uskottavaa! Ja vielä siinäkin tapauksessa harvinaisuus! Toivotan paljon hauskuutta, herra Salander!"

Nuo taiteilijan ja tuntijan sanat synnyttivät omituisen kiihkon Martin olemuksessa; ne saivat hänen sydämensä kovemmin sykkimään ja silmänsä loistamaan, samalla kuin ne lamauttivat hänen askeleensa, niin että hänen oli pakko istahtaa muutamalle metsikössä olevalle penkille.

Mikä vahvistus hänen kauneudentunnolleen! Kuinka hänen uinuva halunsa elostuikaan saada vielä hetkinen vaeltaa totisen kauneuden loisteessa! Mutta lähestyvien äänien havauttamana ryhdisti hän itsensä. Ne olivat Wohlwendejä, jotka etsivät häntä. Muuttuneena kuin kummituksen nähnyt ja tuntien sydämessään hämmästyksen sekaista ihmettelyä elämän rikkaudesta ja samalla vakavasti itseään hilliten kulki hän heidän kanssaan takaisin puutarhaan, jonne oli illallinen tilattu. Siellä pysytteli hän vaiteliaana Myrrhan sivulla ja antoi Wohlwendin puhua. Tämä jakeli naisille ja pojilleen kaikenlaisia opetuksia sekä yllätti väliin Salanderin odottamattomalla: "Eikö olekin niin?", jonka ohessa hän tarkkaavasti tätä katseli.

Sillä välin kokoontui vielä muitakin vieraita, jotka tulivat ratsain tai vaunuilla ja halusivat nauttia kauniista illasta. Niiden joukossa oli sellaisia, jotka eivät Wohlwendia miellyttäneet, he kun nähtävästi olivat hänen vanhoja velkojiaan. He eivät tosin häntä tunteneet ja jos niin olisi ollutkin, niin ei siitä mitään olisi ollut, sillä siellä liikkui monta liikemiestä, jotka kerran tai useamminkin olivat saaneet maksaa, siitä silti häviämättä. Mutta se ei nyt kerta ollut hänelle mieluista, varsinkin huomatessaan herrojen alkavan ahkerasti silmäillä Myrrha neitiä, ja samasta syystä piti Salanderkin sopivana lähteä. He antoivat siis valjastaa ja ajoivat hämärän tullen pois.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli jo yö. Martti vei Wohlwendin perheen heidän omalle kadulleen ja lähti sitten jalan kotiin, astellen hitaasti, milloin allapäin, milloin katsellen korkeuteen, jossa katujen yllä vetäytyi näkyviin tähti siellä, toinen täällä ja yhtä vitkaan kuin tuo alhaalla käyskelevä mieskin. Vanha uskollinen Leena, joka oli häntä odottanut, avasi ovet ja oli iloissaan herran tulosta, saatuaan koko päivän olla yksin kotona.

"Oletteko te täällä tullut hyvin toimeen?" kysyi Salander, "luulenpa, että teillä on käynyt vähän vaikeaksi!"

"Minullako? Silloinpa te tunnette minua huonosti, herra suurneuvos! Minä olen täällä tehnyt mieleni mukaan. Päivälliseksi minulla oli paksu pannukakku ja salatilautanen kuin heinäkuorma, seassa lämmintä silavaa. Niin, herra suurneuvos, ja illalla minä keitin maitosoppaa leivän ja pippurin kanssa, aivan niinkuin äitivainajani ennen, mistä on jo pitkät ajat! Välillä olen minä puhdistanut kaikki messinkiset kyökkikalut sekä lisäksi hakenut kellarista itselleni ylimääräisen viinitilkan."

"Mitäpäs siinä!"

"Niin juuri, sitä viimevuotista viiniä, joka kesällä on niin poikaa janoon. Mutta oletteko sitten illallistakin syönyt, herra suurneuvos? Enkö minä saa laittaa teetä ja lisäksi jotain kylmää ruokaa?"

"En minä tarvitse yhtään mitään!"

"Yhteistunteen takia vain, sillä rouva siellä Soittolassa istuu varmaankin vielä lastensa seurassa ja nauttii illallista! Lapsi parat! Kuinkahan heidän lieneekin! Mutta eihän sitä juuri nuorina välitetä, ja minun aasin kun pitikin heitä avustaa! Onneksi sille, joka sen ajan on sivuuttanut, tarvitsematta enää levottomasta sydämestään kärsiä!"

Martti ei kuunnellut enää ja palvelia sai mennä vuoteeseensa, Vasta kun tämä oli mennyt huoneesta, tarkkasi hän sanoja: "Onnellinen se, jonka sydän ei ole enää levoton."

Mutta niistä piittaamatta tarttui hän kynttilään ja meni makuuhuoneeseen, jossa oli hiljaista kuin haudassa. Rouvan peilistä heijastui kynttilänliekki, joka hänen käynnistään ja ilmanhengestä levottomasti lepatti. Salander asettui peilin eteen ja alkoi kynttilää koholla pitäen itseään tarkastella; mutta hänet valtasi kammo ja hänestä oli aivankuin Maria olisi hänen olkapäänsä yli vakavin silmin häntä katsonut ja kalveten hävinnyt. Mutta levottomuudestaan harmistuneena meni hän vierashuoneeseen, jossa oli suurempi hiottu peili, ja asettui sen eteen.

Martti Salander ei ollut koskaan ihaillut ulkomuotoaan paremmin peilissä kuin kuvissakaan, joita hän ajan tavan mukaan oli tullut ottaneeksi. Hän kävi nyt viidettäkymmentä viidettä ikävuottaan eikä näyttänyt juuri sen vanhemmalta kuin useimmat ikätovereistaan, jotka kutakuinkin säilyvät, mutta ei myöskään niin nuorelta kuin ne jotkut onnelliset, jotka aina pysyvät neljänkymmenen kahden ikäisinä. Vaalea ja vielä täyteläinen, melkeinpä tuuhea tukka oli harmaantunut käin myöhäisen syksyn huurtamat tähkät, samoin myöskin käherä parta, joka sitä paitsi arvatenkin peitti useamman kuin yhden suonikkaan rypyn kaulassa ja alaleuassa, päättäen siitä mitä ylempänä kasvoilla oli näkyvissä, joskin vienommin vivahduksin. Henkevää nuorekkuutta ja hilpeää eloisuutta, jotka siitä huolimatta hänen kasvojaan ja silmiään elostuttivat, ei hän itse voinut ymmärtää eikä minään pitää, ja niin tuo öinen peilailu jäi tekemättä häneen mitään ilostuttavaa vaikutusta.

"Olkoonpa!" sanoi hän, pannen kynttilän nopeasti pois ja heittäytyen nojatuoliin, "olenhan sen tiennytkin, ja että minä vanhaksi mieheksi olen sellainen veitikka, sehän ei suorastaan kuulu siihen asiaan, joka mielessäni liikkuu. Vielä on minun puuhattava ja vaikutettava ja vielä tarvitsen minä rintani täyteen kevätilmaa, joka sydämen nuorentaa! -- Uskottomuudesta, Maria kulta, tässä ei arkipäiväisessä tarkoituksessa ole puhettakaan! Paremmat miehet kuin minä ovat elämäänsä kaunistaneet ja laajentaneet naisten ystävyydellä, suhteilla, sanottakoon vaikka lemmellä; ja eikö hän jo edeltäpäin nauranut, ja miten hupaisesti nauroikin, kun minä ensi kerran puhuin tuosta kauniista Myrrhasta? Myrrha! Voineeko hän sietää minua ja voineeko tai tahtoneeko tajuta, mitä hän saattaa minulle olla? Tässä on pelissä kohtalo, joka päättyy niin tai näin! Minun asiani on ohjata sitä järkevästi. Se on pian ratkaistu, jollei käy toiveitteni mukaisesti -- ja jos käy, niin pysyy polku tasaisena ja aurinkoisena eikä sillä kukaan kompastu!"

Hän vaipui suloisiin unelmiin, nauttien nuorekkaasta taipumuksestaan tuohon harvinaiseen olentoon ja kuvitellen seurusteluaan hänen kanssaan, mikä ihmisille tarjoaisi hauskan näytelmän, kaukana mistään pahennuksen synnyttämisestä. Ja epämääräisessä tulevaisuudessa näki hän Myrrhan elämän, vapautuneena niistä pelottavista siteistä, joihin Salander nyt oli vangittuna, kulkevan säännöllistä juoksua edelleen itsensä arvoisen miehen rinnalla.

Hänelle eivät hetkeksikään juolahtaneet mieleen onnettomat tyttärensä, joiden lemmenunelmia hän niin selvästi, joskin inhimillisesti osasi arvostella ja vielä vähemmän tuli hän ajatelleeksi eroitusta heidän ja oman ikänsä välillä sekä vieläkin vähemmän eroa omassa ja heidän silloisessa asemassaan. Ja yhäkin vähemmän oli hänellä aavistusta siitä kuinka selvästi nyt ilmeni etteivät tyttöpoloiset tuota ominaisuuttaan, kietoutua sellaisiin "fixa ideoihin", olleet perineet keltään muulta kuin omalta isältään, ja vihdoin kuinka tragikoomillisesti tämä seikka valaisi entisyyttä!

Ja edelleen jätti hän kokonaan huomioonottamatta, kuinka sellainen järkevän ikämiehen ihanteellinen lemmensuhde tärkeimpänä seikkanaan edellyttää harvinaisella hengellä varustettua naista, jota vastoin hänellä Myrrhan sisällisestä olemuksesta ei vielä ollut minkäänlaista käsitystä, ei edes kuviteltua. Ja tämä oli jälleen sitä arveluttavampaa, kun se johti siihen, että tässäkin tuli olemaan itsensä pettämisstä ja että tuo kaunis taipumus johtuikin aistillisesta hurmautumisesta.

Tästä kaikesta ei tuo kunnon Martti Salander nykyisessä sieluntilassaan ollut tietoinen, mutta yhtäkaikki se uinui hänessä ja painoi mieltä, jos hän mitä ajatteli. Sen vuoksi nukahti hän, vihdoin puolen yön tienoilla maata mennessään, sekavaan uneen, jonka kestäessä mielikuvitus ajelehti ärtyneenä ympäri kuin kummitteleva henki.

Aamulla heräsi hän raskain mielin ja sanoi huoaten: "Siinä sitä nyt ollaan! Intohimo! Intohimo! Ah, hyvä Jumala, että sen on pitänytkin minuun vielä tarttua!"

Ja niin piti hän tuota vanhan omantunnon aikaansaamaa meteliä myöhäisen lemmenkevään puhkeamisena sekä kärsi lemmentuskia kuin nuorukainen, mutta kuitenkin tuntien huolia kuin ainakin iäkäs isä, joka omaisistaan huolehtien panee levolle ja huoaten näkee päivän valkenevan.

Lisäksi hän lyhyessä ajassa ihmeekseen huomasi, kuinka hän ennen tuota onnetonta seikkailua oli tuntenut itsensä nuoreksi ja kuinka hänen nyt täytyi joka päivä ajatella ikäänsä, kun hänen sen sijaan ei vielä koskaan ollut tarvinnut sitä unhottaa. Eikä tämä johtunut kai yksistään tuosta kiusallisesta intohimosta, vaan että elämän meno oli yleensä sellainen.

Kesän tekivät hetki hetkeltä yhä meluisammaksi, voisi sanoa rikkaammaksi, lukemattomat suuremmat ja pienemmät juhlat, juhlien valmistukset, yhteismatkat, yhdistysten toimeenpanemat retket ja kaikenkarvaiset huvit, joita kesti aina syksyyn asti ja kaikilla ilmansuunnilla; oli kuin koko kansa olisi kaikkien mahdollisten tekosyiden nojalla ollut liikkeellä, kylittäin, kaupunkilaiset naapuruksittain, joukottain vanhukset, jotka olivat ehtineet viiden-, kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikään sekä koulukunnittain ja liehuvin lipuin lapset, joista jokunen joukko aina silloin tällöin leiriysi päiväpaisteeseen, kunnes opettajat tulivat oluttuvista, jonne he pikapäiten olivat pistäytyneet. Oloja tuntematon vieras olisi saattanut kysyä, että kuka tässä maassa oikeastaan, ravintolaväkeä ehkä lukuunottamatta, kesällä työtä teki, ajattelematta, että niitäkin oli vielä kylliksi, jotka kotiin jäivät ja siellä jotakin puuhasivat ja että niistäkin, jotka olivat liikkeellä, monet ennen ja jälkeen tekivät tarpeeksi työtä, voidakseen sitten itselleen iloa hankkia.

Jos kuitenkin muistettiin valituksia huonoista ajoista ja kansan yhä kasvavasta hädästä, niin eivät kotimaalaisetkaan käsittäneet, mistä he huveihinsa ottivat kaiken rahan. Mutta katolilaiset pyhiinvaeltajat, joita liikkui maallisten huviretkeilijäin joukossa, olisivat saattaneet heille opettaa, että ennen aikaan ja suorastaan juuri ahdinkojen aikana, vaeltelivat ja huvittelivat ihmiset vieläkin enemmän.

Martti Salander oli muutoin tähän juhla- ja retkeilyintoon liittänyt rehellisesti oman kortensa kaikkialla, missä saattoi levittää isänmaallisia, kansanvalistus- ja edistysaatteita; sitten alkoi tuo yhä lisääntyvä vauhti häntä huolettaa ja hän kehoitti kohtuuteen. Nyt, jolloin juhlimisinto korkeimmillaan kuohui, muutti hän jälleen mieltään. Hän ei tahtonut harmaantuvana vanhuksena uinua, vaan lemmekkään nuoruudenkaipuun kiihoittamana yhtyi hän juhliviin kansanjoukkoihin ja niin saattoi hänet nähdä siellä ja täällä vellovien lippujen takana, napinlävessään juhlamerkki, käsivarressaan silkkinauha tai ainakin alppiruusu hatussaan. Sillä tavoin luuli hän nauttivansa isänmaan kukoistuksesta uudessa nuoruudessa ja ajatuksissaan sijoitti hän sen, joka tämän uuden nuoruuden oli tuonut, juhlapöydässä rinnalleen kunniasijalle, unhoittaen ne huokaukset, joiden kera hän joka päivä levolle kävi.

"On sentään tosi lause", sanoi hän kerran itsekseen, "ainakin ihanteelliseen rakkauteen nähden, tuo siivekäs: _l'amour est le vrai recommenceur!_ Se saa vanhan tasavallankin silmissäni hyppimään kuin kili!"

Ilta-aurinko, joka juuri tunki säteensä kysymyksessä olevaan juhlasaliin, synnytti heijastuksen muutaman hänen edessään olevan, punaisella viinillä vasta täytetyn suuren kunniamaljan kullatussa sisäpinnassa, ja tuo kullanhehku loisti kuvaamattoman tenhoisasti läpikuultavaan purppuranesteeseen.

Martti kiinnitti katseensa tuohon säkenöivään väriloistoon, joka selkeältä taivaalta yhtäkkiä tullen ikäänkuin leimuava lakka sinetöitsi hänen ajatuksensa. Maljasta lähtevä punertava kimmellys sivusi hänen hehkuvia kasvojaankin, minkä huomasi muuan häntä vastapäätä istuva miellyttävä nainen ja sanoi sen hänelle, kehoittaen häntä pysymään hiljaa, hän kun näytti siinä asennossaan niin kauniilta. Tyytyväisenä tästä imartelusta piti hän kasvojaan hetkisen aivan rauhassa, kunnes loiste alkoi värjyä, samoin viini maljassa. Sillä pitkä ja kapea pöytä sattui vavahtamaan pannen maljan sisällön liikkeeseen.

Pöydän vavahtelu johtui siitä, että pari sivilipukuista poliisiviranomaista, jotka vaativat muuatta juhlavierasta nousemaan pöydästä ja seuraamaan heitä, kävivät miehen kieltäytyessä häneen käsiksi ja pakoittivat hänet nousemaan, niinettä kevytrakenteinen pöytä sai sysäyksen. Kalveten totteli mies ja seurasi heitä alasluoduin silmin ja mahdollisimman salakähmää irroitellen mustasta puvustaan eri koristuksia, rusetteja, nauharuusuja ja hopeisia tai kullattuja embleemejä. Hän nimittäin ei ollut koristellut itseään ainoastaan sen päiväisen juhlan yleisillä merkeillä, vaan myöskin päivän kuluessa tekemiensä ystävyyssuhteiden johdosta vaihdetuilla erityisillä seuramerkeillä.

Ainoastaan jotkut huomasivat tapauksen; niinpä Salanderkin, jonka ohi miehen täytyi seuralaisineen kulkea ja hän kauhistui kovin, nähdessään kuinka tuo onneton ilon kunniamerkkejä irroitteli ja koetti varkain taskuihinsa työntää. Hänestä tuntui yhtä kamalalta, kuin jos korkealta upseerilta rykmentin rintaman edessä olisi riistetty miekka ja kunniamerkit.

Vasta miehen hävittyä levisi pöydässä huhu vangitsemisen syystä. Hän oli hyvin tunnettu ja suosittu juhlissa kävijä sekä erään kukoistavan liikkeen suurta luottamusta nauttiva isännöitsijä, aina pirteä ja iloinen, minne tulikin; ainoastaan viime aikoina oli hänen toisinaan huomattu milloin laulunrallatuksella kohoavaa huokausta tukehuttavan, milloin sormin pöytää rummuttavan tai lasia äänekkäästi kilistellen hajamielisyyttään peittävän. Sellaisia huomioita kerrottiin pöydässä, kun oli kuultu, että hänen ollessaan poissa kotoa oli päästy perille petoksista, joihin hän oli kietoutunut sekä samalla saatu selville, kuinka hän siirtolaisasiamiehiltä oli tiedustellut laivavuoroja. Kevytmielisyydessään ei hän ollut malttanut olla ennen pakoaan vielä pikimmältään ottamatta osaa juhlaan, ikäänkuin saadakseen siitä kauniin viimemuiston.

Häiriytynein mielin jätti Salander juhlan ja matkusti heti takaisin Münsterburgiin. Syötyään puolisonsa kanssa illallisen otti hän sanomalehden käteensä ja ensimäinen, minkä hän luki, oli uutinen erään itäisessä Sveitsissä asuvan virkamiehen tekemistä, ilmi tulleista kavalluksista; saman lehden lopussa oli tuoreimpana uutisena kertomus erään kassanhoitajan karkaamisesta maan länsiosassa.

"Mikäs onnettomuuksien päivä tämä sitten onkaan?" huudahti hän päätään pudistaen ja kertoi mitä hän itse oli juuri saanut juhlassa nähdä.

"Se ei todellakaan ole valaliiton hengen mukaista!" jatkoi hän, "mutta olen sentään iloinen, etteivät nämä surkeat tapaukset ole meidän kanttonissamme sattuneet!"

"Luehan loppuun!" vastasi Maria, "lisälehdessä on vielä jotain kaunista!"

Siitä lukikin Martti aivan oikein, että eräs aktuaari Schimmel oli tänään vangittu epäiltynä useihin petoksiin sekä lahjojen ottamiseen.

"Tämähän herran nimessä alkaa käydä kovin liki!" sanoi Salander, samalla kuin hän heitti lehden pois, "hänet minä olen puoltolauseellani auttanut virkaansa. Tosin minä olen katunut sitä, syystä että hän heti alkoi esiintyä suurisuisesti ja hävittömästi sekä isänmaallisuudellaan kerskaillen; epärehellisenä minä en häntä kuitenkaan pitänyt. Nyt muistan minä kuulleeni, kuinka sitä kummasteltiin, että hän söi julkisissa ravintoloissa eikä kotona vaimonsa ja lastensa luona, mikä hänelle oli muka liian huonoa! Siinä sitä nyt sitten ollaan!"

Näiden kolkkojen tuulenpuuskien jälkeen pysyi loppuviikko rauhassa sellaisilta harmillisuuksilta; muuan seitsemänsadan frangin kera kadonnut nuori mies, josta vielä lauantaina oli yksinäinen uutinen sanomalehdissä, ei herättänyt mitään huomiota. Sitä kiivaampana puhkesi myrsky uudelleen heti seuraavana maanantaina, kun pari liikettä johtajainsa väärinkäytösten ja epärehellisen johdon takia joutuivat kukistumisen partaalle, vetäen joukon muita samaan kadotukseen. Jos tässä oli syy rikasten ahneudessa, jotka jättivät omaisuutensa leikkikaluksi sellaisten siveellisesti kehnojen miesten näköjään onnekkaisiin käsiin, niin kohahti tiistaina ilmassa sellaisten lähtöpassin saaneiden sielujen konsortiumi, jotka esimiestensä kassojen avulla olivat harjoittaneet hyvin järjestettyä pörssikeinottelua. Keskiviikkona astui turmionpilvelle muuan rahastonhoitaja, joka tarkastusmiehillä oli joka vuosi luetuttanut saman kasan palasiksi sahattuja ja muka raharulliksi käärittyjä luudanvarsia. Torstaina oli erään liikkeenjohtajan vuoro, jolla oli ollut tapana joka viikko asettaa viheriälle pöydälle pieni salkku sekä salkulle nyrkkinsä, lausuen: "Hyvät herrat, tässä on kunniani sekä tarpeelliset todisteet!" Omistajat kaakertelivat ympärillä kuin rakastuneet ankat, kun kukaan ei uskaltanut vetää salkkua esiin nyrkin alta tai edes sanoa: "Sallikaahan nähdä!" sillä he olivat kuin taikauskoisia ja hän haritti nyrkistään kaksi sormea ulos aina kun joku osoitti lähentelemisen halua. Kun hän katosi jäljettömiin, jäi salkku pöydälle; se ei sisältänyt muuta kuin pitkän sarekkeen numeroita, jotka oli vuoron perään pyyhitty yli mustalla, sinisellä ja punaisella läkillä sekä lyijy- ja teräskynillä, aina ajan ja tilaisuuden mukaan. Perjantaina esiintyi muuan kunnanvaltuutettu, joka melkoisesta lehtikuusimetsästä saadut tulot oli lähetellyt kaiken maailman arpajaisiin ja viimeisen vähän viinana juonut. Lauantaina hukutti itsensä muuan seitsemän rikkaan orvon holhooja, jättäen holhokkinsa köyhiksi. Sunnuntaina oli taas lepopäivä.

Mutta maanantaina alkoi tanssi uudestaan ja niin jatkui se useita viikkoja edelleen, niin että usein kuuli palvelustyttöjen aamuisin sanomalehtiä hakiessaan sekä niitä kadulla silmäillessään, samoinkuin miestenkin aamulasiensa ääressä, huudahtelevan: "Taasen niillä on yksi! Taasen yksi!"

Heränneiden ja lisääntyvien epäluulojen johdosta ryhdyttiin yhä laajempiin tarkastuksiin ja erittäinkin saatettiin päivänvaloon pienonen ryhmä keskiarvoisia ja alempia virkamiehiä, joille kaikille oli ollut mahdotonta säilyttää haltuunsa uskottuja varoja ilman niihin kajoamatta. Ja tuo onneton tauti levisi kautta koko maan, uskonto- ja kielirajoista piittaamatta. Ainoastaan vuoristossa, jossa tavat olivat pysyneet yksinkertaisempina ja raha oli harvinaisempaa, ei siitä paljon kuultu.