Part 19

"Minun tahtoni on, ettei missään tapauksessa kauppiaita! Minä olen saanut siitä tarpeeni, koska kaikille ei ole suotu erään Martti Salanderin onnea!"

Tämä ei ottanut pahakseen puhetta, minkä hän oli saanut kuulla muiltakin, joille oli hullusti käynyt, vaan hymyili hyväntahtoisesti: "Siis aiot sinä poikia opiskelemaan?"

"Opiskelemaan, hm! Kyllä ja ei! Pelkään etteivät pojat ole siihen oikein tarpeeksi intelligenttejä. Mutta sentäänkin tuntuu minusta että he voisivat hallita teoloogisia opinnoita!"

"Teoloogisia? Niidenhän nykyään pitäisi olla suorastaan vaikeimpia ja vaativat ne päinvastoin mitä terävintä kykyä!"

"Ei niinkään kuten luulet!" vastasi Louis Wohlwend, etevämmyyden tunnolla silmiään vilkuttaen. Mutta kun kumpikaan ei oikeastaan tiennyt, kuinka toinen luuli tai tahtoi luulla, jättivät he tuon keskusteluaineen.

"Minne sinä menet?" kysyi Wohlwend.

"Toimistoon; minä vein vaimoni asemalle, hän matkusti muutamiksi päiviksi pois ja sitten minä olen vähän kävellyt. Lieneepä jo aika mennä!"

"Minä saatan sinua vielä vähän matkaa! Mutta apropos, mitäs sinä siihen sanot, että minä asun sinun talossasi?"

"Minunko talossani? Missä sitten? Eihän minulla ole mitään taloa!"

"Siinä josta äsken tulin ulos! Puhelin omistajan kanssa nykyisistä rakennusoloista ja sain luonnollisesti tietää, mistä hän on rahoja saanut. Se on siis yhtä hyvin sinun kuin hänenkin talo!"

"En käsitä kuinka! Vaikkapa tuon miehen täytyisikin se luovuttaa, niin joutuisi se ennen muille kuin minulle, siitä olen varma!"

"Kuka sen sanoo! Jos kauppahinta laskeutuu kolmannelta tai neljänneltä osaltaan, niin on talo sinun!"

"Mutta onko se talo sitten todellakin se, johon minä olen rahoja antanut? Mikä sen omistajan nimi on?"

"Mitä, etkö sinä omia talojasi tunne? Herran nimessä, Martti, sinähän olet suurellinen!" Tätä sanoessaan silmäsi Wohlwend pistävästi vanhaa ystäväänsä, joka sattui olemaan puolen askelta edellä eikä huomannut tuota ilkeää silmäystä.

Hän ei nähtävästi itsekään tiennyt, mikä hänessä herätti tuon pienen suuttumuksen kihauksen, Salanderin menestyskö vai hänen huoleton tyyneytensä. Hän oli jo ehtinyt tietoonsa onkia enemmänkin kuin mitä hän ilmaisi, jota vastoin Salander ei edes tiennyt, missä ne talot olivat, joihin hänellä oli kiinnitys. Ja sitä piti Wohlwend kuin persoonallisena loukkauksena. Eikä Salander edes kunnioittanut häntä uudestaan kysymällä talonomistajan nimeä, joka äsken oli jäänyt sanomatta.

Mutta tuskin oli hän tuon puoli askelta jouduttanut, kun ilkeä ilme hänen silmistään hävisi ja hän jutteli edelleen.

"Vanha ystäväni! Mitäs minun pitikään sanoa: niin, olen epätietoinen suhteestani sinun kaikkein armollisimpaasi. Mielelläni minä kuitenkin asiain nykyisellä kannalla ollen kävisin häntä tervehtimässä, vallankin kun minulla on naisväkeä, joka tarvitsisi sopivaa seuraa. Äitinsä aikaisen kuoleman takia eivät he ole päässeet osallisiksi hienommasta kasvatuksesta, vaikka tosin ovatkin opetusta saaneet kiertäviltä hengellisiltä tai maallisilta opettajilta, miten milloinkin on soveltunut. Mutta se ei paljon merkitse eikä siitä olisi mitään sanomistakaan, jos heillä korvaukseksi olisi seurustelutaitoa enemmän kuin mitä he kotioloissaan saattoivat omistaa -- mutta siinäpä se juuri onkin. Näin ollen minun on heidät ennenpitkää saatava johdetuiksi johonkin perheeseen, jossa he voivat oppia jotakin, noin vain välttämättömintä --"

"Siinä tapauksessa koputat sinä väärälle ovelle", keskeytti hänet Salander, "minun vaimoni elää jokseenkin erilleen vetäyneenä eikä hän pidä edes sisäkköä. Pitkistä ajoista me olemme tulleet toimeen yhdellä vanhan puoleisella palveliattarella, joten voit siis käsittää, ettei meidän perheessämme ole naisille mitään opittavaa."

"Elähän sano! Rouvasi ei ole minulle suopea, sen minä kyllä tiedän, mutta siitä huolimatta minä sentään tunnen kaikkea kunnioitusta häntä kohtaan ja tiedän, että hän jo yksinäänkin kykenee mallikelpoista kotia hoitamaan -- ymmärrähän tarkoitukseni! Enhän minä etsi loistoa ja mieluisaa seuraa naispolosilleni, vaan esikuvaa kaikessa toiminnassaan jalosta ja tyynestä naisesta --"

"Tuollaisella puheella sinä loukkaat Mariaa", keskeytti Salander uudelleen tuon tungettelijan, "hän ei voi sietää sellaista puhetta eikä hän ole vieläkään antanut anteeksi sille puhujalle, joka tyttäriemme häissä kaikkien kuullen nimitti häntä jalon naisen esikuvaksi!"

"Ahaa, nuo kuuluisat häät!" huudahti Wohlwend, "niistä minä Budapestin harjasmarkkinoilla ollessani luin sanomalehtiuutisen. Minä istuin aamiaisella edessäni silavapaistia ja seiteli erlauilaista, otin sanomalehden käteeni ja luin siitä umpimähkään: 'Kuuluisiin Kanaan, Camachan (jota minä en tunne) ja niin edespäin, häihin on verrattava niitä vapaassa Sveitsissä erään herra Martti Salanderin kahden tyttärensä miehelään mennessä toimeenpanemia häitä, joissa ei ainoastaan kestitetty suurta kansanjoukkoa vaan myöskin esitettiin valtiollisia näytelmiä ja allegorioita, kaikki vapaan taivaan alla!' Siitä sinun täytyy minulle vielä kertoa! Kuvailehan mielessäsi, kuinka se teki minut sähköiseksi ja kuinka minulla silavapaistista huolimatta tuli vesi suuhun!"

"Sitten toisella kertaa!" sanoi Salander, joka oli punastunut ja käynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, "nyt minun kumminkin täytyy mennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!"

Mutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: "Vielä sana, vanha ystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä kertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä söisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole mielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä eikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä -- vaan tiedänhän, että sinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos tahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?"

Tämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin kun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että hän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen näkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli synnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä tai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen, ja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti poistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään. Hän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen väkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä kaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne johtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä ja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken hiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin persoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä ja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen kauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin, vaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin mielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli aikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä ja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa vetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä itseään ylistellä.

Nyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä, löi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen Salanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä samalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen, joka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran. Hän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti epäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa tunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi välinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka Wohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt toimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin mahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän näytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä hairauksista sekä päässeen lepoon.

Niinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat, joita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli itseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa päivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja käski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei luultavasti enää iltapäivällä tule sinne.

Perille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi asunnon, jonka ovella oli nimikortti _L. Wohlwend-Glavicz_. Joskin korkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi kortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on aina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti päätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No, ei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun nyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. --

Kului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen laski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien kautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski lautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset saappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten herrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset sivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät he vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei ketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli avannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.

"Georg!" vastasi tämä jälleen kumartaen, "ja tuo on Louis."

"Oikein! No, ja missä isänne on?"

"Tuolla sisällä hän istuu!" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti koputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.

"Ah, veli Salander!" huudahti Wohlwend, joka istui pienen pöydän ääressä ikkunan luona ja kirjoitti, mutta nousi nyt ylös ja kätensä ojentaen astui Salanderia vastaan, "tervetuloa luoksemme!"

"Täytyy pyytääkseni anteeksi myöhästymistäni", sanoi Salander, "minä unohduin kokonaan konttoriini, kunnes kello löi yksi!"

"Ei se mitään! Näet, että minäkin olin työssä; minä mies parka saan alituisesti olla vaimoni omaisuuden takia toimessa. Se on vähän hankala paikkakunta se siellä Unkarissa. Kälylläni on tosin oma asianajajansa, mutta senkin toimintaa täytyy minun yhä pitää silmällä. Minulla on tässä juuri käsillä hänen viimeinen laskunsa. Mutta katsotaanhan nyt, missä naiset viipyvät!"

Hän pani muutamia pöydällä olevia papereita kokoon ja sulki ne piironkiin.

"Katsohan vain tätä mööbeliä, kuinka hyvin se on maalattu!" sanoi hän, "puhdasta kuusipuuta ja näyttää pähkinäpuulta! Meillä on nimittäin kokonaan vuokrattu talous, vuoteet ja kaikki, kunnes toistaiseksi tänne jääminen on päätetty. Ruokakin meillä on tänään ravintolasta. Tosin me toimme keittäjän mukanamme, mutta hän ei osaa vielä selviytyä täkäläisten laitosten kanssa."

Muuan ovi aukeni ja sisään astui rouva Alexandra Wohlwend-Glavicz. Hän kävi kahisevassa silkissä ja oli suunnilleen miehensä kokoinen; kuitenkin näytti hän ottavan vaarin miehensä katseista, ikäänkuin peljäten tekevänsä jotain nurinkurisesti. Kasvot olivat hänellä hyvin muodostuneet, mutta ilmeettömät ja ryppyisemmät kuin mitä pian nelikymmenvuotiaalta, jonka ikäinen hän oli, olisi odottanut.

"Näetkös", kääntyi Wohlwend häneen, "täällä ei ole tapana suudella kädelle, jos joku herra tulee. Puristaa vain kättä ja siinä kaikki!"

Salander huojensi rouvalta tuon manööverin seuraamalla tuota juuri kuultua määräystä ja ojentamalla suorana seisoen kätensä.

"Hyvää päivää, herra valtioneuvos von Salander", sanoi rouva melkein raa'alla äänellä, "minua ilahuttaa, että te olette niin hyvä ja tulette meidän yksinkertaiselle päivällisellemme!"

Samassa hän Salanderin sijasta teki samanlaisen kumarruksen kuin äsken Georg poika.

"Ei niin!" huudahti Wohlwend nauraen, "ei sinun tarvitse enää mitään komplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!"

Rouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen, jonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on suutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista tervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan seisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin, kääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli todellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta hyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota hän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli yksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana koristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät kuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain kauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta ryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle jonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia tervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän henkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander demokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin esiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.

Nyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.

"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!" kehoitti Wohlwend. "Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää itävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää sinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta ovesta".

Martin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä. "Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?" ajatteli hän, "ennen tiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!"

Pöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan rinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan helleeniläis-syntyisen Myrrhan.

Hänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen maljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut kannen pois.

"Tämä kuuluu minun virkaani!" sanoi hän Salanderille, joka katsoi häneen, "saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti, kun meitä on näin vähän."

Rouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin hallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen tuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan läikäyttämästä.

Martti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän sopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä viivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen lautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään kauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun hän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti tätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: "Georg, lue rukous!"

Hämillään pysäytti Salander ilmassa häälyvän lusikan ja katsahti ylös. Kaikki pitivät käsiään ristissä edessään, jolla aikaa poika suoritti pöytärukouksen. Niinpä ei Salanderille jäänyt muuta neuvoksi, kuin antaa lusikkansa vaipua alas ja asettaa kätensä ainakin eteensä pöydälle. Häneltä puuttui sentään rohkeutta ristiä muiden mukana teeskennellen kätensä. Sillä välin saattoi hän vapaasti katsella Louis Wohlwendia, kuinka tämä vakavana katsoi alas eteensä ja tatarilaisten viiksien alla olivat hänen huulensa tiivisti yhteen näpistettyinä kuin olisi hänellä kielenkärjellään ollut viininloppu.

Kun rukous oli lopetettu, nautittiin soppa enemmittä esteittä, ja kun tavallisesti siinä toimessa puhutaan vähän, käytti Salander aikaa ajatellakseen tuota tapausta. Että lapsikkaassa perheessä käytetään pöytärukousta ja että Wohlwendkin, joka todennäköisesti appensa kotona oli tuohon tapaan tutustunut, teki sitä, se ei ollut hänestä niinkään outoa, vaan sen sijaan se tuntematon tarkoitus, jolla hän oli vilpittömän vieraansa sallinut lusikkaan tarttua, ennenkuin käskynsä antoi. Martti päätteli siis tästä, että sen oli täytynyt erikoisesti häntä tarkoittaa ja samallakuin hän salaista huvia tuntien huomasi siinä noita vanhoja oikkuja, ihmetytti häntä vain, miksi niitä nyt vielä käytettiin ja eikö Wohlwend itse huomannut loukkaavaa menettelyään. Niinkauan kuin hän tätä tunsikin tai luuli tuntevansa, ei hän kuitenkaan aavistanut, että tuo kunnon ystävä oli vähitellen täyttynyt eräänlaisella ilkeydellä, joka hänen itsensäkään tietämättä hyvän tilaisuuden houkuttelemana tihkui esiin siinäkin, missä hän sitä vähimmin halusi.

Wohlwendkin huomasi, ettei hänen vieraansa ollut aivan väliäpitämättä sivuuttanut tuota kohtausta hänen uusimmassa keksinnössään ja aloitti sen vuoksi pöytäkeskustelun seuraavasti: "Olet kenties hämmästyksissäsi tuosta tavastamme! Sinä tiedät, etten minä ole koskaan ollut tekopyhä enkä koskaan aio siksi tulla! Mutta näinä aikoina ja sellaisessa elämässä, jota minun täytyi aijemmin viettää, alati kierrellen ympäri mitä alhaisimmissa voitonpyyteissä ja hyödyttömästi itseään uuvuttaen, oppii jälleen yhä enemmän katseensa suuntaamaan ihmiskunnan vanhoihin ihanteisiin, voidakseen jotain pelastaa, jolleikaan itsensä, niin kuitenkin lastensa hyväksi, jotain, mihin nämä voivat kiinnittäytyä! Ymmärräthän!"

Salander huomasi, että naiset samoinkuin pojatkin katsoivat tarkkaavasti puhujaa ja kasvonilmeistä päättäen pitivät hänen sanojaan, jotka olivat heille uusia ja käsittämättömiä, jonakin suurina viisauksina. Hän ei senvuoksi tahtonut perheenpäätä vaikenemisellaan pulaan jättää.

"Olet aivan oikeassa!" vastasi hän. "Lukuun ottamatta kysymystä kotihartaudesta, olen minä ollut sitä mieltä, että nähdessämme mikä asema ristinuskolla on maailman historiassa ja nykyajan elämässä, meillä ei ylipäänsä ole oikeutta salata lapsiltamme sen sisältöä, sellaisena kuin se nyt kerta kaikkiaan esiintyy. Velvollisuutemme on varata heille tilaisuus vakaumuksensa vapaaseen kehittämiseen täysi-ikäisiksi joutuessaan; lisäksi täytyy heidän saada tietää, millä on ollut kestävyyttä aina heidän aikaansa saakka ja kuulla mitä uskonto itse itsestään sanoo eikä mitä muut siitä sanovat."

Kyökkipiika, pyöreä, luonnonruskea olento slovakkilaisen talonpoikaisnaisen puvussa, kantoi nyt esille pari kolme riittävää ruokalajia, joiden järjestys todisti vaatimatonta ja järkevää aistia, kaukana rehentelystä. Myöskin viini, jota Wohlwend tarjosi, oli maukasta, vaikkei suinkaan mitään kallista siebenbürgiläistä, sekä suoraa tynnyristä laskettua; mitään hienompia pulloja ei ollut näkyvissä.

"Tätä viiniä olen minä jo kerinnyt kotoa tuottaa. Juo vain kylliksesi, se maistuu yhä paremmalta eikä tee mitään huonoa vaikutusta", kehoitti Wohlwend.

Salanderia melkein hämmästytti tämä porvarillisen tukeva elämä, joka oli alkanut rukouksella, samallakuin vieraassa kansallispuvussa oleva palveliatar antoi sille jälleen jonkunmoisen ylhäisen sävyn.

Mutta Wohlwend jatkoi puheluaan.

"Sinä lausuit hyvin ajatuksesi, mitä tulee sinun kantaasi uskonnollisessa lastenkasvatuksessa! Mutta minä menisin askelta etemmäs ja sanoisin, että jos ensin olemme saaneet sen tälle kannalle, niin on meidän säilytettävä ihanteellinen maailmankatsomus myöskin meille vanhoille itsellemme tai on meidän se uudelleen omistettava. Emmehän siitä ainakaan mitään kärsi!"

"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!" ajatteli Salander eikä mietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi taas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: "Niin, ystäväni! Minä olen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti toteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon ottamatta, sanoisinpa, peräti unhoittaneet? Uskonnon te olette jättäneet sivulle ja kirkon työntäneet tieltänne, sen sijaan että olisitte ottaneet papistonkin huomioonne. Se on kostava itsensä!"

"Kuka se sitten on mitään tehnyt uskonnolle tai papeille?" kysyi Salander, "minä ainakaan en siitä tiedä, koska en ole sellaisessa ollut mukana!"

"Siinä on tarpeeksi tekoa, kun menetellään ikäänkuin heitä ei olisikaan, ja se on suuri vahinko mahdollisuudelle perustaa uudenajan jumalanvaltakunta!"

Salander purskahti nauruun: "Perustaa uudenajan jumalanvaltakunta? Sinähän puhut jambeissa! Jatketaankin sitä sitten niin! Tiedätkö vielä, kuinka Schillerin Don Carlos päättyy? Etkö? 'Kardinaali, minä olen osani suorittanut, suorittakaa te omanne!' Niin on se kappale aina uudelleen päättyvä!"

"Minä en aio levätä, vaan koetan saattaa aatteeni oikean henkilön huostaan!" vastasi Wohlwend, jolle Salanderin sitaatti oli tarpeeton, hän kun ei ollut koskaan Schillerin Don Carlosta lukenut. "Minä voin kenties korvata monia laiminlyömisiä ja olla elämänehtoollani ehkä hyödyksi isänmaalleni!"

"Tämä käy yhä merkillisemmäksi!" ajatteli Salander, "hän panee toimeen teokraattisen liikkeen meidän demokraattisessa maassamme. Sen vuoksi me olemme kansanvallan perustaneetkin, että sitä vielä puuttuisi! Mutta tuo narrimaisuus, jota hän tällä kertaa näyttelee, on paljon suuremmoisempaa kuin hänen entiset päähänpistonsa; toivottavasti se tällä kertaa on konkurssin edellä, eikä itse konkurssitilassa, kun hän sen turviin pakenee! Mutta sitä se ei sittenkään ole, muutoin hän ei maksaisi vanhoja velkojaan! Lopultakin se on vain pelkkää ylpeyttä, hänellä kun on nyt toimeentulo; hänkin tahtoo näytellä omaa osaansa ja kun hänellä ei ole muuta tekemistä, on hän liittynyt johonkin lähetystointa harjoittavaan lahkoon ja näyttelee apostolia!"

Wohlwend piti sillä välin todellakin jonkunlaisen saarnan, jota Salander muuta ajatellessaan ei lainkaan kuullut. Tuo muutoin tyhjä sanahelinä oli vain omiaan Salanderin tarkkaavaisuutta yhä enemmän nukuttamaan ja puhujan kasvotkin häipyivät hänen ajatuksistaan, aivankuin sumukerros olisi heidän välilleen kohonnut. Päästäkseen selville, missä hän oikeastaan oli, silmäsi hän ylös ja näki vastapäätään Myrrha neidin jonka surumielisesti välkkyvät silmät katsoivat häneen ja jonka huulet aukenivat suloiseen hymyyn, kun Salanderin hämmästyneet piirteet samalla muuttivat hänen ilmeensä. Kun Salanderin lasi oli tyhjänä, tarttui Myrrha pulloon ja täytti sen, jonka jälkeen Salander otti pullon ja samoin tarjosi hänelle. Siinä toimessa antoi Salander lasinsa hiljaa kilahtaa Myrrhan lasiin, juoden hänen terveydekseen, jolloin hänen kasvoilleen valahti loiste nuorekkaasta onnentunteesta, saaden niiden rypyt eloisasti väräjämään sekä vaikuttaen melkein kuin jonkunlainen hyväntahtoinen hupsumaisuus. Wohlwend huomasi kohtauksen ja keskeytti puheensa.

"Seis!" sanoi hän, "meidän täytyy maljojen juontiin ottaa tilkka parempaa!"

Hän meni ulos ja toi nyt pullon tokayeria, jonka kullankellertävä kimmellys synnytti kohtuullisen Martti Salanderin sisällä hivelevän lämmönvirtauksen ja sai hänen suuhunsa iloisia sanoja, joskaan ei viisauden sanoja, sillä hänen puheensa oli tarkoitettu Myrrha Glavicz'in ihanille korville, ilman että hän tiesi, mitä ne kuulivat ja mikä niitä saattoi miellyttää ja kun, hänen omassa päässään häälyi jotakin kuin kynttilä ilmanhengessä, ei hänen sanojensakaan yhteys ja järkevyys ollut vallan tajuttavaa.

Sitä ei kuitenkaan huomattu, sillä Wohlwendin saarnan odottamaton loppu ja Salanderin iloinen käytös synnyttivät jonkunlaista hilpeyttä, niin että pojatkin kävivät äänekkäiksi. Siinä äänten sorinassa ja lasien kilinässä valtasi Martin äkkiä halu tuon kaunottaren takia kunnioittaa perhettä kutsumalla heidät ajeluretkelle. Hän otti lehden muistikirjastaan ja kirjotti niille ajurinpitäjille, joiden hevosia hän käytti tarpeisiinsa, sekä pyysi lähettämään vaunut. Louis Wohlwend tuli mielihyvilleen ja selitti juhlallisesti ottavansa kutsun vastaan sekä lähetti pojat viemään kirjelippua kaupunginlähetille, joita seisoi lähimmässä kadunkulmassa.