Part 21

Yhä uudestaan kummasteli ja mietti Martti Salander ja harkitsi tuon surullisen tosiasian mahdollisuutta ja sitä ettei tuo ajan pahe ollut pysähtynyt tasavallan rajoille, tasavallan, jonka henkistä ja siveellistä edistystä hän niin uskollisesti oli avustanut. Se oli kuitenkin jotakin toista kuin ne aineelliset liikekysymykset, joiden takia hän kerran oli sanonut ihmisille totuuden.

Hän tunsi sydämessään vilpitöntä huolta, mikä hänelle oli sen kautta hyödyksikin, että hän, jos tämä mielenahdistus maata mennessä huokaukseksi purkautui, saattoi vaimolleen sanoa syyn siihen, jos tämä sitä tiedusteli. Tosin tuo "kaunis intohimokin" painoi häntä salaa, mutta toistaiseksi se ei enää uskaltanut esille tulla.

XVI

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kellot soivat ja sitten niiden vaiettua äkkiä tuli suloinen sunnuntaihiljaisuus, otti Maria Salander käteensä muutaman kirjan. Hän oli yksin kotona ja antautui unelmainsa valtaan, kuten hänen tapansa sellaisina hetkinä oli. Se oli hänelle kuin jos avonaisesta akkunasta olisi tulvannut raikasta ilmaa.

Nyt hän tosin ei kauan istunut yksinään. Hänen miehensä oli joku aika sitten poistanut käytännöstä tavan pitää ulko-ovia alituisesti suljettuina, sanoen sitä aristokraattiseksi ja kansaa epäileväksi tavaksi, huolimatta siitä, että lukemattomat maankiertäjät lisääntyvällä julkeudella hiiviskelivät taloihin ja tyhjentelivät ullakkokamareissa palvelustyttöjen säästökassoja. Lepopäivinä eivät varkaat sentään tavallisesti työskentele rakennusten pääosissa; ainoastaan alussa oli sellaiseenkin aikaan varastettu etehisestä Salanderin uusi sateenvarjo. Se mikä tänään häiritsi hänen puolisonsa sunnuntailepoa, oli kömpelö koputus ovelle. Kun Maria meni avaamaan, astui rouva Amalia Weidelich sisään. Hän piti molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympärille maalaisvaimojen tapaan oli kääritty valkoinen ja siististi laskoksiin pantu nenäliina.

"Hyvää päivää, anoppirouva!" lausui hän, "ettehän pane pahaksenne."

"Kas, anoppi!" tervehti Maria rouva hämmästyneenä. "Joskus teitäkin näkee! Te olette varmaan myöhästynyt kirkosta?"

"Ei, minä tulin tarpeeksi aikaseen. Mutta kun minä viikolla en koskaan voi lähteä liikkeelle ja nyt vanhemmuuden sitäkin vähemmän, sanoin minä tiellä itselleni, että sinä voisit kerran jättää kirkon ja pistäytyä visiitille kunnioitettavan anoppikuoman luo! Muutoin minä aina käyn jossakin kaupungin kirkossa, missä aina on niin täysinäistä ja intresanttia ja ihmiset kiinnittelevät nimikorttejaan penkkeihin! Mutta tänään, ajattelin minä, voit sinä tehdä poikkeuksen, yksi kerta ei mitään haittaa, eivätkähän saarnat kuivu kuin kaivot, vaan virtaa sunnuntaisin siitä huolimatta, elämänvesi nimittäin! Mutta muutoin sitä todellakin tarvitsee, anoppi rakas! Tosin minä en aina oikein ymmärrä, mitä niissä tarkoitetaan, minä kun en juuri ole mikään oppinut, mutta minä teen sen kunniaksi pojilleni, jotka ovat sivistyneitä herroja. Kukaan ei silloin voi sanoa, ettei heidän mammaansa saa nähdä sivistyneessä jumalanpalveluksessa! Oikeastaan he eivät sitä ansaitse, mutta äiti on toki aina äiti! Ja kun sitten saarnaaja puhuu rakkaasta Jumalasta, jolla ei ole ruumista ja joka ei meitä persoonallisesti tunne, mutta että me kuitenkin saamme kerskata meitämme jumalan lapsiksi, niin annan minä sen olla olossaan ja rukoilen sen sijaan isämeidän sitä hartaammin, Sen minä aina ymmärrän paremmin, rakas rouva Salander, sillä minun laitani ei ole kuin hyvän Jumalamme, minulla on ruumis ja minä alan vainuta jalkojeni väsyvän."

"Istukaa siis, rouva hyvä, toki viimeinkin, tuossahan on vähän mukavampi ja pehmoisempi nojatuoli! Ettekö tahtoisi ottaa pois tuon muhkean hattunne? Kuka sen on valmistanut?"

Näillä sanoilla tukahutti Maria Salander itsessään sen katkeran tunteen, jonka kaksosten äidin odottamaton näkeminen oli hänessä herättänyt: hän päätteli rouvan kasvonilmeistä ja sanoista, ettei hän enää ollut niin hyväntuulinen kuin ennen. Tämä istuutui varoen huolellisesti vaatteitaan. "Hatunko?" sanoi hän, "sen on Merklin tehnyt, mutta se sattui tulemaan liian kaunis ja kallis eikä se sovi enää minulle! Minä en viitsi ottaa sitä pois, sillä siitä on minulle liiaksi vaivaa panna se taasen säntillisesti paikalleen!"

Hän katseli nyt vuorostaan hetkisen vasta-anoppiaan ja kiitti tämän ulkonäköä: "Teidän laitanne on hyvin, te pysytte yhä samanlaisena! Entäs kuinka herra voi? Onko hän kotona?"

"Mieheni meni varhain ulos; nyt lienee hän konttorissa, jossa hän viipyy tunnin tai pari. Kuinkas teidän miehenne, herra Weidelich, voi? Onhan hän kai toki terve?"

"Jumalan kiitos, kutakuinkin, työ pitää häntä pystyssä ja kuitenkin säästää hän liian vähän itseään ja valittaa siellä ja täällä haluttomuuttaan. Kullakinhan on osansa! Me emme esimerkiksi tiedä, kuinka poikiemme laita on; sitä varten minä suoraan sanoakseni tulinkin, saadakseni tietää, onko teillä lapsista enemmän tietoa ja mitä oikeastaan on tekeillä."

"Kuinka niin tekeillä?" kysyi Maria rouva puolittain säikähtyneenä.

"Niin, jotakin täytyy olla tekeillä tai jo tapahtunut. Poikamme, jotka valitettavasti eivät meistä enää paljoa piittaa, pistäytyvät vain toisiksi ilmoiksi ja pikimmältään luonamme. Ennen he tulivat toisinaan yhdessäkin, mutta nyt näyttävät he välttävän toisiaan ja jos he odottamatta kohtaavat meillä toisensa, niin loruilevat he hiukan jotakin, ja jompikumpi laittaa niin että pääsee lähtemään pois. Mutta jos toinen heistä ilmestyy yksinään, sellaisesta on nyt puoli vuotta tai enemmänkin, ja häneltä kysyy veljestään, niin saa aina kuulla: 'En tiedä, en ole nähnyt häntä! Näen häntä yleensä vähän!' Niin saa kuulla Isidorilta ja niin Julianilta! Ja kuitenkin ovat he aina täällä kaupungissa, jossa heillä on asioita, joka viikko saamme muutaman kerran kuulla, että heitä on nähty siellä tai siellä, niin pitäisihän heidän nyt toki toisiaankin kohdata eikä sanoa, etteivät toisistaan mitään tiedä. Niin tuumasimme me mieheni kanssa, että herra ja rouva Salander ovat tyttäriensä kautta paremmin asiasta selvillä. Mitään vaaraahan siinä ei lopultakaan liene, muutoinhan olisi meillekin siitä ilmoitettu! Sitten minä tänään tein oikein täysikäänteen ja tulin tänne teidän luoksenne!"

Rouva Salander oli ihmeissään ja pysyi hetkisen vaiti, miettien samalla, pitäisikö hänen vasta-anopilleen kertoa nuo osaksi samanlaiset kokemukset tyttäriin nähden. Voisihan se auttaa parempaan selvyyteen noita levottomia ihmisiä, ajatteli hän, jos he saisivat tiedon siitä, mikä heille selvästikin on aivan outoa.

"Tyttäremme", sanoi hän, "eivät ole meille tästä asiasta mitään ilmaisseet, nähtävästikin sen takia, että he eivät siitä tiedä. Viime aikoina me olemme heiltä kuulleet vain sattumoisin, että miehet ovat paljon poissa."

"Luonnollisesti, sen minä kyllä uskon!" yhtyi Amalia Weidelich. "Se ei ole mikään salaisuus, heillä kun on sellaisia toimia! Eivätkö rouvat muuta mitään tienneet?"

"Sillä kertaa en ainakaan voi sanoa heidän tästä seikasta tienneen!"

"Kuinka niin sillä kertaa ja tästä seikasta? Mutta tiesivätkö he toisella kertaa, ovatko puhuneet, he?"

Kun Maria ei voinut heti vastata, jatkoi toinen äiti jännittyneellä äänellä puhettaan: "Olkaa vain avomielinen elkääkä salatko mitään! Nähkääs, mekin olemme siitä puhuneet, etteihän vain siinä liene olemassa perheriitaa, eripuraisuutta puolisoiden välillä tai sen semmoista; että mahtavatko ne nuoret vaimot mukautua oloihin vai olisivatko ehkä tyytymättömiä ja tekisivät miehille kotonaolon tukalaksi? Ette saa siitä pahastua, anoppi hyvä, niitä on esimerkkejä, että kaksi sisarta, jotka on naitu samaan perheeseen, vetävät yhtä köyttä ja kernaasti liittyvät keskenään komplottiin, jos ovat tyytymättömiä ja jos kykenevät kääntämään kaikki ylösalaisin! Enhän minä tahdo tällä mitään sanoa, otaksun vain, että sekin voisi olla syynä!"

Uudelleen hetkisen mietittyään huomasi Maria Salander olevan ajan auttaa häntä muitta mutkitta oikeille jälille.

"Katsokaas, anoppi", sanoi hän niin tyynellä vakavuudella kuin sisällinen kiihtyneisyys suinkin salli, "kaikki ei varmastikaan ole niin kuin pitäisi, siinä te olette oikeassa! Tahdon nyt kertoa teille, että me jonkun aikaa sitten saimme tyttäriimme nähden kokea jotain samanlaista kuin te nyt poikiinne nähden. He eivät enää ollenkaan näyttäytyneet meidän luonamme, aivankuin he vartavasten olisivat vanhempainsa kotia välttäneet, ja kun se lopulta herätti meidän huomiotamme ja me sen takia päätämme vaivasimme, saimme me kuulla, että lapset olivat lakanneet keskenäänkin seurustelemasta ja pelkäsivät toisiaan tavata. Silloin me, mieheni ja minä, menimme heti tyttäriemme luo ja panimme heidät puheisille."

"No? Mitäs se oli?"

"Me tapasimme molemmat todellakin kotonaan ja hyvin surullisina, kummallakin oli ikävä vanhempiaan ja siskoaan, mutta eivät rohjenneet lähteä katsomaan niitä, joita mielellään olisivat tahtoneet nähdä. Me toimitimme heidät samana päivänä toistensa seuraan, ollen itse mukana, ja autoimme heitä tuosta pälkähästä niin hyvin kuin se saattoi käydä."

"Mutta mitä se sitten oli? Koskiko se minun poikiani?" uteli toinen anoppi kärsimätönnä.

"Koska te tahdotte sen tietää, niin täytyy minun sanoa; se ehkä auttaa erehdysten tai väärinymmärrysten tarpeelliseen selvittämiseen ynnä yleensä itsensä tuntemiseen. Tyttäreni ovat katuneet avioliittoaan ja sen vuoksi häpeilleet toisiaan, koska he yhdessä niin kauan ja itsepäisesti tuota luultua erehdystään puolustivat, ja meitä, koska me emme mielellämme olisi noita avioliittoja suvainneet!"

"Nii-inkö?" sanoi Weidelichin rouva ääntään venyttäen, tavattoman hämmästyneenä ja kalveten, sillä hänen äskeisistä loukkaavista puheistaan huolimatta kohtasi häntä tuo ilmoitus kuin salama selkeältä taivaalta. Hän tunsi sen kauniin rakennuksen horjuvan, jota hän elämänsä ajan oli suurin huolin ja taidoin pojilleen rakentanut. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli tuo suuri perintö, paljot rahat, ja toinen, ettei pojilla ollut edes lapsiakaan.

Toinnuttuaan jonkun verran säikäyksestään kysyi hän paremmin nolona kuin uhmailevana, mitä erinomaista syytä rouvilla sitten oli avioliittoaan katua ja niin perinjuurisin tempuin. Ilman pitempiä miettimisiä vastasi Maria rouva: "Niin, sepä se on ihmeellistä ja voi ajan mukana hävitä, sitä kun on opittava sietämään; he sanovat miehistään, että ne ovat tyhjiä, ettei niillä ole mitään sielua!"

Punastunein kasvoin ja ravistaen päätään niin kovasti, että hattu kaikkine kukkineen ja nauhoineen värisi, sekä unhoittaen väsyneet jalkansa karkasi rouva Weidelich nojatuolistaan ylös ja huusi kuolettavasti loukattuna: "Eikö mitään sielua? Minunko kahdella pojallani, joita minä olen sydämeni alla kantanut? Se on ilkeätä panettelua! Pyöreinä ja sievinä olen minä ne maailmaan tuonut kuni kaksi forellia, ilman virheen hiventäkään päästä niin jalkoihin, ja kummallekin minä olen samalla antanut sielun omasta kuolemattomasta sielustani, antanut niin paljon kuin sellaisissa pikku palleroissa sielulle tilaa saattoi olla, ja jälestäpäin se kyllä on kasvanut kuten pojat itsekin! Minne se sitten olisi mennyt? Olisiko heistä maakirjureita tullut? Ei mitään sielua! Ne kirotut hanhet! Siten he eivät saa minua kohtaan käyttäytyä! Oh!"

Hän oli niin vihassa, ettei hän voinut puhua enempää, vaan hänen täytyi istua. Maria Salander katui tekoaan ja kun rouva Weidelich nyt kalpeni, etsi hän väkimehupullon. Mutta toinen kieltäysi ottamasta tippoja ja pyysi ryypyn viiniä, jos sitä olisi, sillä hän tunsi itsensä todellakin heikoksi.

Rouva Salander meni vaieten kaapille, jossa semmoisia tarpeita oli aina varalla. Sillä aikaa syntyneen hiljaisuuden vallitessa kuului raskaita askelia portailta ja etehisestä ja heti sen jälkeen koputti joku kovin sormin ovea. Maria rouva riensi kaapilta katsomaan, kuka siellä oli, sillä kuten äsken rouvan kömpelösti koputtaessa, luuli hän nyt taas siellä jyskyttävän jonkun, joka ei halua tulla huoneeseen.

Mutta se oli ukko Weidelich, joka siellä seisoi sekavin ilmein ja Maria Salanderin avatessa ovea astui sisään epävarmoin askelin. Häiriössään otti hän hatun päästään vasta sitten kuin hän sanaa puhumatta oli istahtanut lähimmälle tuolille juuri kuin perin uupuneena.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän vihdoin itseään toinnutellen, "minä tahdoin puhua herra Salanderin kanssa, eikö hän ole kotona? Mutta siinähän se on minun vaimonikin! Minä luulin sinun olevan kirkossa?"

"Entäs sinä, Jaakko? Kuinka sinä tänne tulit?" huudahti rouva, joka hänet nähdessään unhoitti omat vaikeutensa. Weidelichillä oli tavalliset pyhä vaatteet päällään, mutta tolkuttomalla kiiruulla puetut. Liivi oli väärin napitettu, kaulahuivia ei ollut ollenkaan ja kädessään piti hän arkihattuaan, jonka ympärillä kadonneen nauhan sijalla näkyi huovan läpi tunkeutuneen, työssä helmeilleen hien muodostama seppel. Rouva Salander huomasi kaiken tämän sekä lisäksi, että hänen kätensä hiljaa vapisivat. Arkana odottaen, mitä vielä tuleman piti, pysytteli hän vaieten syrjässä ja antoi appivanhusten puhua. Rouva Weidelich oli asettunut jaloilleen ja lähestynyt miestään, tarkastellen tämän huolimatonta ulkoasua.

"Mitäs tämä on?" huudahti hän, "kuinka sinä ilman kaulaliinatta voit ulos lähteä? Eikä edes paidankaulusta pannut nappiin! Ja sunnuntaina juoksennella ympäri kaupunkia tuo vanha hattu päässään, hyi hitto!"

Mutta kun hän paremmin ehti huomata miehensä kasvoilla kuvastuvan neuvottomuuden, värähti hän säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei miehensä ilman aikojaan ollut joutunut tuohon tilaan, jossa hän ei ollut tätä vielä koskaan nähnyt.

"Mitä on tapahtunut, Jaakko?" kysyi hän kalpean pelon vallassa, hänestä kun se tuntematon, joka tuon muutoin niin tyynen miehen oli kotoa liikkeelle ajanut, tuntui kaksin kerroin peloittavalta.

Jaakko Weidelich yritti kuivata kosteaa otsaansa, mutta ei löytänyt takintaskusta minkäänlaista liinaa. Rouva katseli ympärilleen ja huomasi muutamalla pöydällä virsikirjansa nenäliinoineen. Hän irroitti sen ja kuivasi itse hänen otsansa ja ohimonsa. Weidelich otti liinan hänen kädestään ja sitten hän jonkun verran tointuneempana puhui: "Poikamme Isidor on kaupungissa -- Jumalan nimessä täytyy minun se sanoa, hän on vangittuna, ankaran tutkinnon alaisena -- he ovat eilen illalla tuoneet hänen."

Hiljaa huudahtaen tarttui Maria Salander lähellä olevaan akkunanpieleen; hän näki vain tyttärensä, Setti paran, jonka hyljättynä ja tuskaisena täytyi Soittolassa istua, kenties itsekin vangittuna tai ainakin vartioituna.

Mutta Isidorin äiti seisoi siinä ja tuijotti suu avoinna mieheensä. Hän ei käsittänyt, mitä tämä sanoi.

"Mitä hän sitten on mahtanut tehdä?" änkytti hän, "se lienee kaunis tyhmyys, saavat varoa itseään!"

"Ei se ole mikään pikku kepponen, eukko parka!" sanoi Jaakko Weidelich, joka nyt nousi ja koetti kävelemällä ja puhumalla mieltään keventää. "Yksi viranomaisista ilmestyi kotiimme heti kun sinä olit lähtenyt ja ilmoitti minulle onnettomuuden. Minähän olen Ulrikki serkkumme kanssa virkatakuussa kummallekin pojalle. Sen vuoksi kysyi tuo herra minun maksukykyäni ja kehoitti minua pitämään rahoja kaikkien mahdollisuuksien varalla; mutta ei ainoastaan sitä, hän tahtoi myöskin tietää, mitä minä siinä asiassa kykenisin tekemään, vaikkei hän sanonut siltä näyttävän, että siinä hyvätkään keinot auttaisivat, sillä Isidorimme asiat oli huomattu olevan pahassa epäjärjestyksessä. Minä en säikäyksessäni ja ahdistuksessani osannut muuta sanoa, kuin että minä teen minkä voin, jos se voi auttaa, ja juoksin tänne kysymään herra Salanderilta neuvoa, mitä olisi tehtävä pojan pelastamiseksi. Sillä minä en voi uskoa, että hän, kuinka sanoisin, että hän olisi sillä tavoin itsensä unhottanut! Hämmennyksissäni, minä en edes tarkemmin asiaa kuullut! En minä olisi ikinä uskonut, että sellaista minulle tapahtuisi!"

Yhtäkkiä päästi rouva kaikuvan naurun ja hapuili, ikäänkuin hän olisi liikkunut pimeässä huoneessa, kädet ojollaan vastikään jättämäänsä nojatuolia kohti. Siihen päästyään veti hän henkeään, päästi uudelleen ryöppyvän naurun ja huusi katkerasti miehelleen: "Mutta minuako se ei voikaan koskea? Minuako se ei vahingoltakaan, olenko minä ehkä sen ansainnutkin, niinkö? Omaa kohtaasi siinä vain ajattelet! Kaunis maailma, kaunis sunnuntai! Ensin saa kuulla, että pojilla ei ole sielua, sitten heidät vangitaan ja tehdään roistoiksi! Ah, ah, ah, tätä viheliäisyyttä!"

Hänen sanansa heikkenivät surkeaksi valitukseksi ja hän sai uuden pahoinvointikohtauksen. Jaakko Weidelich oli sillä välin uudelleen istunut ja käsiään polviin nojaten tirkisteli lattiaan.

Rouva Salander tarttui esillä olevaan pulloon, jossa oli vanhaa Xeresviiniä, ja kaatoi kummallekin masentuneelle puolisolle lasillisen, vaikka hänelle itselleenkin teki pahaa. Ja kuten Isidorin äiti omaan olemukseensa sulki molemmat pojat ja kykeni yksipuolisesti ainoastaan näitä ajattelemaan, niin ajatteli Maria Salanderkin molempia tyttäriään, heistä kumminkaan puhumatta, kun nuo ahdistuksissaan olevat vastavanhukset eivät voineet nyt huomiotaan nuoriin rouviin kääntää.

Amalia Weidelich otti hyvän kulauksen viiniä ja lasia pois pannessaan jätti hän sen tyhjän päälle, niin että se putosi lattiaan.

"Siis Isidor on vangittu", sanoi hän, "eikä voi enää mennä minne tahtoo! Tuoko hänelle edes kukaan ruokaa ja juomaa, kun hän tarvitsee ja kun on tavallinen aika, kuten juuri nytkin? Onkohan niillä siellä kunnollinen järjestys maakirjurille ja neuvosherralle? Mies poloiselle, joka ei tiedä, mitä nälkä ja jano on?"

"Mikäli minä muistan", huomautti rouva Salander, "voivat sellaiset vangit niinkauan kuin tutkintoa kestää ja heidät on tuomittu, saada omalla kustannuksellaan mitä haluavat ja mihin ovat tottuneet."

"Tuomittu? Sellaista sanaa minä en tahdo keltään kuulla! Kun kaiken karvaiset ilkiöt ja paholaiset, joiden kanssa hänellä on tekemistä, ovat kylväneet rikkaruohoja hänen asiohinsa, kun hän monastikaan ei edes tiedä, miten hänen asiansa ovat, niin selittää se varmaan koko jutun ja hänen vainoojansa tulevat saamaan huonon lopun! Mutta nyt on huolehdittava, ettei häneltä mitään puutu! Miksei hänen vaimonsa ole tullut mukaan, valvoakseen häntä ja ollakseen hänen läheisyydessään?"

"Hän lienee jäänyt kotia vartioimaan, siellä kun muutoin ei ole ketään!" sanoi Maria Salander kuivasti, hilliten harmintunteensa.

"Niinpä on sitten meidän huolehdittava, kuuletko sinä, mies! Meidän on mentävä sinne, tai mene sinä yksinäsi ja vie vähän rahoja, jos he ovat ne häneltä ryöstäneet! Minä juoksen sillä välin kotiin ja toimitan vähän ruokaa ja juomaa valmiiksi, kuuletko sinä?"

Ukko Weidelich ei todellakaan kuullut. Häntä painoi lähtemättä se ajatus, että epärehellisyyden ja rikoksellisuuden piti oman pojan muodossa häntä lähestyä ja että koko hänen vaatimattoman varallisuutensa, jonka hän pitkän ajan kuluessa karulla työllään oli hankkinut, piti savuksi haihtua ja hänen jäädä köyhemmäksi kuin mitä hän oli alkaessaan ollut, sillä Varpusessa olevan talon oli hän aikoinaan hankkinut isältään saamansa pienen perinnön avulla. Ja jos niin kävisi, niin voisiko hän vanhoilla päivillään alusta alkaa? Ei, vaikka se olisi Jumalankin tahto!

Kun hän siten pysyi omissa raskaissa ajatuksissaan eikä mitään vastannut, unhoitti rouvakin päätöksensä ja vaipui särkynein mielin omiin ajatuksiinsa.

Maria Salander käytti hiljaisuutta noutaakseen lasin raitista vettä ja asettuakseen sitten muutamaan nurkkaan, saadakseen hetkisen voimiaan koota, sekä samalla myöskin houkutellakseen tuon kovanonnen yllättämän avioparinkin hiukkasen lepäämään. Se onnistuikin hänelle, sillä melkein puoli tuntia kesti hiljaisuutta, jota häiritsivät vain voihkaukset ja huokaukset.

Ripeämmin askelin kuin tavallista tuli herra Salander sisälle. Maria rouva kiitti taivasta, kuullessaan hänen tulevan, mutta hämmästyi hänet nähdessään, sillä Martin kasvoilla kuvastui suru ja harmi.

"Tässäpä me olemmekin kaikin yhdessä!" sanoi hän huoneeseen pysähtyen, "nähtävästi tiedätte te jo tuon uutisen!"

"Niin on, valitettavasti!" mumisi Weidelichin ukko, joka Salanderin tulosta oli havahtunut ja noussut seisomaan. "Minä tulin ensiksi tänne, herra Salander, etsimään teiltä neuvoa, mitä olisi tehtävä. Toivottavasti ei asia ole niin huonosti, kuin miltä se ensi hämmekissä näyttää!"

"Se on tarpeeksi huonosti!" vastasi Salander, joka huomasi Weidelichin ja samoin rouvan masentuneen mielialan. Jälkimäinen oli ilmeisesti mistään piittaamatta jäänyt nojatuoliinsa istumaan, poiskäännetyin kasvoin ja Maria rouva, joka nurkastaan tuli esille, osoitti häntä miehelleen. Tämä koettikin sen vuoksi hellä varoen ajatuksiaan ilmaista, kun hän uudelleen otti sananvuoron.

"Se virkamies, joka oli teidän luonanne", jatkoi hän Weidelichiin kääntyen, "tuli minunkin luokseni toimistoon. Hän näyttää olevankin liian hätiköivä ja virkaintoinen mies; huomiotani herätti, ettei hän voinut antaa tarkempaa selitystä ja että hän ylipäänsä sunnuntaina sellaisissa asioissa juoksenteli. Minultakin halusi hän kuulla, mitä minä olisin halukas vävyni hyväksi tekemään, jotta voitaisiin syytteeseen pano jättää. Hyvä tarkoitus siinä on, mutta kuitenkaan se ei riittäisi edeltäpäin vapauttamaan. Minä läksin asianomaiseen paikkaan tarkemmin asiasta kuulemaan. Siinä ei ole kysymyksessä huolimattomuus ja sen semmoinen, joiden seuraukset olisivat vielä autettavissa. Isidor on väärinkäytöksissään mennyt niin pitkälle, että ilmitulo riippui joka hetki hiuskarvasta ja vihdoin viime viikolla se tapahtui. Kolme päivää kesti kansliassa kirjojen tarkastusta. Eilen oli sataviisikymmentä tuhatta käyty läpi eikä vieläkään kuulu olevan loppua tiedossa. Sentähden keskeytettiin toimitus Unterlaubissa ja siirrettiin Münsterburgiin."

"Voi Herra Jesus!" huudahti Weidelichin muori valittavasti. Jaakko ukko etsi jälleen tuoliaan. Kuulemansa luku kirkasti hänelle aseman kuin tulisoihtu. Myöskin Martti Salander tunsi itsensä lamautuneeksi, samoin Maria rouva, ja niin istuivat nuo neljä vanhusta vaieten, kukin siinä mihin oli sattunut vaipumaan.

Pitemmän äänettömyyden jälkeen alkoi Weidelichin rouva vaikeroida: "Jospa minä sittenkin olisin mennyt kirkkoon, niin olisin saanut olla vielä hetkisen mistään tietämättä! Se olisi ollut vielä hyvä hetki ja olisin tyytyväisenä voinut mennä kotiin!"

Muutaman minuutin kuluttua huudahti hän uudelleen: "Nyt se kumminkin on niinkuin on! Jaakko, menkäämme kotiin, että pääsemme oman katon alle!"

Kun hän samalla kohenteli itseään niin hyvin kuin voi, toinnuttausi hänen miehensäkin ja astui murtuneena Salanderin luo, joka samoin oli noussut.

"Mieleni on paha", puhui Weidelich vaivaloisesti, "että me olemme teille niin paljon ikävyyttä tuottaneet."

Ääni petti ja hän vaikeni. Martti ojensi hänelle kätensä; hän näki, kuinka tämä kärsi ja oman tukaluutensa unhoittaen lohdutti hän häntä, tosin sanoilla, joita saattoi epäillä: "Kuka voi tänään väittää olevansa varma yleisestä pahasta? Se on kuin kolera tai viinitäi! Jos joku katsoo teihin karsaasti, niin sopii teidän vain sanoa, että hänen on mentävä kotiinsa ja tarkasteltava, eikö tartuntaa jo sielläkin ole!"

Sillä välin puuhaili Amalia Weidelich hattunsa kimpussa, joka noissa tärisyttävissä kohtauksissa oli työntynyt sijaltaan eikä enää tahtonut oikeaan asettua. Hän koetti sitä peilin edessä asettaa suoraan ja kiinnittää paikoilleen ja Maria rouvakin tuli hänelle avuksi. Mutta äkkiä repäsi hän sen päästään ja selitti, ettei hän tahdo sitä enää panna päähänsä, vaan mennä ilman hatutta kotiin.

Niin lähti Weidelichin pariskunta menemään. Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun rouva tunsi itsensä niin heikoksi, että Jaakko ukon täytyi häntä käsivarresta taluttaa; vasemmassa kädessään kantoi hän tuota komean kirjavaa hattua kuin sankakoria. Hänen oma hikitäpläinen hattukulunsa lisäsi avioparin kummallista näköä, kun he siinä surkeina eteenpäin hoippuivat.

Heidän jälkeensä katsottiin, vastaantulijat pysähtyivät ja joku sanoi kuuluvasti toiselle: "Ovatpa nuo kaksi ottaneet kelpo aamiaisen!"