Part 8

Tämän hylätyn aluksen hätäinen tarkastus selvitti nuorelle jedille koko surullisen tarinan. Sama myrsky, joka oli koitunut hänen tuhokseen, oli ajanut Heliumin Taran tähän kaukaiseen maahan. Hän oli epäilemättä laskeutunut täällä maahan, toivoen saavansa ravintoa ja vettä, koska hän ei potkurittomalla koneellaan voinut mitenkään päästä synnyinmaahansa eikä mihinkään ystävälliseen seutuun muutoin kuin perin suotuisan kohtalon oikun avulla. Lentokone näytti vahingoittumattomalta; vain potkuri oli poissa, ja se seikka, että se oli huolellisesti sidottu puuryhmän suojaan, osoitti tytön aikoneen palata sen luokse, kun taas sen kannelle kerrostunut pöly ja varisseet lehdet ilmaisivat hänen laskeutuneen maahan useita päiviä, jopa viikkoja sitten. Nämä piirteet olivat mykän kaunopuheisia todistuksia siitä, että Heliumin Tara oli vankina ja että hän oli juuri sama vanki, jonka rohkean karkaamisyrityksen Gahan oli äsken nähnyt. Siitä ei jedillä ollut pienintäkään epäilystä.

Nyt oli kysymys ainoastaan siitä, miten hän saisi tytön pelastetuksi. Hän tiesi, mihin torniin vanki oli viety -- mutta siinä olikin kaikki. Vangitsijoiden lukumäärästä, laadusta ja mielialasta hänellä ei ollut aavistustakaan; eikä hän siitä välittänytkään -- Heliumin Taran tähden hän olisi ollut yksin valmis uhmailemaan kokonaista vihollismaailmaa. Nopeasti hän pohti useita suunnitelmia auttaakseen tyttöä; mutta eniten miellytti häntä yksi niistä, joka samalla takasi tytölle parhaan pelastumismahdollisuuden, jos Gahanin onnistuisi päästä hänen luokseen. Tehtyään päätöksen hän alkoi ripeästi tutkia lentokonetta. Irroitettuaan sideköydet hän veti sen pois puiden juurelta, nousi kannelle ja koetteli ohjauslaitteita. Hänen käännettyään vipua lähti moottori liikkeelle ja surisi hupaisesti, kannatussäiliöt olivat kunnossa, ja alus totteli herkästi korkeuden määräyslaitteita. Olisi tarvittu vain potkuri, ja lentokone olisi ollut täysikelpoinen lähtemään Heliumiin. Gahan kohautti kärsimättömänä olkapäitään -- lähin potkuri olisi ehkä tuhannen haadin päässä. Mutta mitäpä siitä? Potkurittakin alus kelpasi siihen tarkoitukseen, jonka hänen suunnitelmansa siltä vaati -- jollei Heliumin Taran vangitsijoilla ollut lentokonetta, eikä hän ollut huomannut minkäänlaisia merkkejä, joiden nojalla olisi saattanut päättää heillä niitä olevan. Heidän torniensa ja ympärysmuuriensa rakennustapa oli todistuksena siitä, ettei heillä niitä ollut.

Barsoomin äkkiä alkava yö oli tullut. Kluros kiersi majesteetillisesti ylhäällä taivaalla. Banthin jyrisevä karjaisu kiiri kummuilla. Gatholin Gahan antoi aluksen kohota parin metrin korkeuteen maasta, tarttui sitten keulaan kiinnitettyyn köyteen ja solahti maahan. Nyt oli pienen aluksen hinaaminen helppo tehtävä, ja Gahanin ripeästi astellessa Bantoomin rajakummulle, leijaili se hänen jäljessään keveästi kuin joutsen tyynen lammikon pinnalla. Sitten suuntasi gatholilainen askeleensa kuutamossa himmeästi häämöttävää tornia kohti. Hänen takanaan kajahti saalistavan banthin karjaisu lähempänä kuin äsken. Tavoittikohan peto häntä vai seurasiko se joitakin muita jälkiä? Nyt hän ei saanut sallia nälkäisen raatelijan viivyttää itseään, sillä hänen oli mahdoton arvata, mitä Heliumin Taralle juuri sillä hetkellä tapahtui. Siksi hän joudutti kävelyään. Mutta ison pedon kammottava ärjyntä tuli yhä lähemmäksi, ja pian hän kuuli pehmeiden käpälien nopeata tassutusta takaansa kummun rinteeltä. Hän vilkaisi taaksensa parhaiksi nähdäkseen pedon alkavan vinhasti karata kimppuun. Hänen kätensä siirtyi pitkän miekan kahvaan, mutta hän ei paljastanut asettaan, sillä hän oivalsi samassa, kuinka turhaa aseellinen vastustaminen oli: ensimmäisen banthin jäljessä tuli toistakymmentä otusta käsittävä lauma. Hyödyttömän puolustautumisen sijasta hänellä oli yksi ainoa vaihtoehto, ja siihen hän turvautui heti nähtyään, kuinka rusentava häntä ahdistavien hirviöiden lukumäärä oli.

Hän ponnahti ketterästi maasta ja kiipesi nuoraa myöten lentokoneen keulaan. Hänen painonsa sai aluksen hieman laskeutumaan, ja samalla kun mies kiskoutui laivan kannelle keulasta, hyppäsi etumainen banth sen perään. Gahan hypähti pystyyn ja syöksyi petoa kohti, toivoen saavansa sysätyksi sen maahan, ennen kuin se ehtisi alukseen. Samalla hetkellä kiitivät toiset lähemmäksi, ilmeisesti aikoen seurata johtajaansa kannelle. Jos niitä pääsisi alukseen muutamakaan, olisi hän mennyt mies. Hänellä oli vain yksi toivo. Gahan riensi korkeuden säätäjän ääreen ja käänsi vivun äärimmäiseen asentoon. Yhtäaikaisesti ponnahti maasta kolme banthia, yrittäen alukseen. Lentokone kohosi nopeasti. Gahan tunsi pedon ruumiin kolahtavan sen pohjaan, ja senjälkeen kuului pehmeitä tömähdyksiä, kun raskaat otukset putosivat maahan. Hän ei ollut ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin. Ja nyt oli lauman johtaja kivunnut kannelle ja seisoi perässä silmät hehkuen ja hampaat irvissä. Gahan veti miekkansa. Peto oli mahdollisesti ymmällä asemansa outouden johdosta eikä hyökännyt, vaan hiipi sensijaan hitaasti tavoittamaansa saalista kohti. Alus kohosi yhä, ja Gahan sulki jalallaan korkeussäätäjän. Hän ei halunnut joutua ylhäällä ehkä puhaltavaan ilmavirtaan, joka ajaisi hänet pois tornin läheisyydestä. Nyt alus siirtyi verkkaisesti tornia kohti, sen perään hypänneen banthin raskaan ruhon sysäämänä.

Mies tarkkasi hitaasti lähestyvää hirviötä, sen kuolaisia leukapieliä ja hornamaisen naaman ilkeitä ilmeitä. Huomattuaan kannen vakavaksi alustaksi näkyi peto saavan takaisin itseluottamuksensa, mutta sitten hypähti mies toiselle laidalle, ja pieni alus kallistui äkkiä. Banth liukastui ja harasi rajusti kynsillään pitkin kantta. Gahan syöksähti sitä vastaan paljas miekka kädessään. Iso peto saavutti tasapainonsa ja nousi takajaloilleen iskeäkseen etukäpälänsä uhkarohkeaan kuolevaiseen, joka uskalsi vastustaa sen oikeutta hankkia kaipaamaansa lihaa. Samassa mies juoksi kannen vastaiselle laidalle. Banth kellahti syrjälleen koettaessaan hyökätä. Repivät kynnet suhahtivat Gahanin pään ohitse samalla hetkellä, jolloin hänen säilänsä sujahti villiin sydämeen, ja kun soturi kiskaisi aseensa irti ruhosta, luiskahti otus meluttomasti aluksen laidalta.

Vilkaistessaan alaspäin Gahan huomasi aluksen ajautuvan sitä tornia kohti, johon vanki oli viety. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua se olisi suoraan sen kohdalla. Mies kiiruhti korkeuden säätäjälle ja antoi aluksen nopeasti laskeutua maata kohti, jossa banthit vielä kiihkeästi seurasivat saalistaan. Jos hän astuisi maahan muurin ulkopuolella, odottaisi häntä varma kuolema, ja pihalla näkyi yhdessä rykelmässä pitkänään useita hahmoja ikäänkuin nukkumassa. Alus leijaili nyt vain muutamia kymmeniä sentimetrejä ympärysmuurin harjan yläpuolella. Hänen täytyi joko panna kaikki rohkeasti onnen varaan tahi ajautua avuttomasti ohitse voimatta toivoakaan pääsevänsä takaisin laakson läpi, jossa vilisi bantheja ja josta hän nyt kuuli monelta taholta näiden Barsoomin rajujen leijonien karjaisuja ja murinaa.

Gahan pudottautui aluksen reunalta laahaavan ankkuriköyden varaan ja laskeutui sitä myöten, kunnes hänen jalkansa koskettivat muurin harjaa, minkä jälkeen hänen ei ollut ollenkaan vaikea pysäyttää laivan verkkaista liikettä. Sitten hän veti ankkurin luokseen ja laski sen muurin sisäpuolelle. Vieläkään eivät pihalla nukkuvat olennot hievahtaneet -- ne viruivat kuin olisivat olleet vainajia. Tornin aukoista hohti himmeätä valoa; mutta ei näkynyt vahteja eikä valvovia asukkaita. Nuoraa myöten Gahan kiipesi pihalle, tarkastaen sitten läheltä siellä viruvia olentoja, joiden hän oli luullut nukkuvan. Päästäen puolittain tukahdutetun kauhuisen huudahduksen hän peräytyi päättömien rykorien luota. Aluksi hän arveli niitä mestattujen, hänen kaltaistensa ihmisten ruumiiksi, mikä sekin tuntui jo kovin pahalta. Mutta kun hän näki niiden liikkuvan ja käsitti, että ne olivat elollisia, niin hänen kauhunsa ja inhonsa yltyivät vieläkin voimakkaammiksi.

Tämä siis selitti hänen iltapäivällä näkemänsä kohtauksen, jolloin Heliumin Tara oli iskenyt pään vangitsijansa olkapäiltä ja pää oli ryöminyt takaisin ruumiin luokse. Ja ajatella, että Heliumin helmi oli noin kamalien olioiden vallassa! Taaskin miestä puistatti, mutta hän ehätti sitomaan lentokoneen kiinni, minkä jälkeen hän kiipesi jälleen sen keulalle ja laski sen maahan pihalle. Sitten hän meni tornin pohjakerroksessa olevalle ovelle, harpaten keveästi tiedottomien, pitkänään viruvien rykorien ylitse, astui kynnyksen yli ja katosi sisälle.

KAHDEKSAS LUKU

Täpärä koitos

Ghek, onnellisempina päivinään Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja, istui hautoen kiukkuaan ja nöyryytystään. Hänen mielessään oli äsken herännyt jotakin, minkä olemassaolosta hän ei aikaisemmin ollut uneksinutkaan. Oliko tuon kummallisen vankinaisen vaikutus missään yhteydessä tämän rauhattomuuden ja tyytymättömyyden kanssa! Hän ei sitä tiennyt. Hän ikävöi miellyttävän rauhoittavaa ääntä, jota tyttö nimitti lauluksi. Saattoiko olla jotakin paremmin tavoittelemisen arvoista kuin kylmä järki ja erehtymätön ajatusvoima? Oliko pikemmin pyrittävä sopusuhtaiseen epätäydellisyyteen kuin yhden ainoan puolen korkeaan kehittymiseen. Hän pohti laajaa, lopullista aivomuotoa, jota kaikki kaldanet tavoittelivat. Ne aivot olisivat kuurot, mykät ja sokeat. Kauniit muukalaiset saisivat tuhatlukuisina laulaa ja tanssia niiden ympärillä, mutta ne eivät kykenisi lainkaan nauttimaan laulusta eivätkä tanssista, koska niillä ei olisi havaintoaisteja. Jo nyt kaldanet olivat luopuneet useimmista aistien tuottamista nautinnoista. Ghek aprikoi, oliko paljoakaan voitettavissa, jos kieltäydyttäisiin yhä enemmän, ja se ajatus herätti hänen mielessään kysymyksen, oliko koko heidän teoriansa oikealla pohjalla. Kenties tyttö sittenkin oli oikeassa. Mikä saattaisi isojen, maan uumeniin suljettujen aivojen tarkoitus olla?

Ja hänen, Ghekin, oli kuoltava tämän teorian tähden. Luud oli niin päättänyt. Se vääryys sai hänen mielensä raivon valtaan. Mutta hän oli voimaton. Pelastuminen oli mahdoton. Ympärysmuurin takana häntä odottivat banthit, sen sisällä hänen omat heimolaisensa, jotka olivat yhtä armottomia ja julmia. Heidän keskuudessaan ei tunnettu rakkautta, uskollisuutta eikä ystävyyttä -- he olivat pelkkiä aivoja. Hän voisi surmata Luudin; mutta mitäpä se hyödyttäisi? Vapautettaisiin toinen kuningas sinetöidystä kammiostaan, ja Ghek tapettaisiin. Hän itse ei tosin tajunnut, mutta hän ei saisi edes koston aiheuttamaa vähäistä tyydytystä, koska hän ei kyennyt tuntemaan niin hämärää tunnetta.

Rykorinsa olkapäillä Ghek asteli edestakaisin tornihuoneessa, jossa hänen oli käsketty pysyä. Tavallisissa oloissa hän olisi alistunut Luudin tuomioon tyynimielisesti, koska se oli vain johdonmukaisen järkeilyn tulos. Mutta nyt tuntui asianlaita olevan toisenlainen. Muukalaisnainen oli lumonnut hänet. Elämä näytti hauskalta -- siinä oli suuria mahdollisuuksia. Lopullisten aivojen unelma oli kaikonnut ohueksi uduksi hänen ajatustensa takalistolle.

Samassa ilmestyi huoneen oviaukkoon punainen soturi paljas miekka kädessään. Hän oli miespuolinen, mutta muutoin samanlainen kuin vanki, joka oli tuhonnut pohjan kaldanen kylmästi harkitsevalta järjeltä.

"Hiljaa!" varoitti tulokas, jonka otsa oli pahaenteisen tuikeissa rypyissä ja jonka miekan kärki välkkyi uhkaavasti kaldanen silmien edessä. "Etsin naista. Heliumin Taraa. Missä hän on? Jos pidät henkeäsi arvossa, niin puhu nopeasti ja totta!"

Jos hän piti henkeään arvossa! Sehän oli Ghekille vasta äsken selvinnyt. Hän ajatteli nopeasti. Laajat aivot eivät sittenkään ole ihan hyödyttömät. Ehkäpä hänelle nyt tarjoutui keino välttää Luudin tuomio.

"Oletko hänen kansalaisensa?" hän kysyi. "Oletko tullut häntä pelastamaan?"

"Kyllä."

"No, kuuntele sitten! Minusta tuli hänen ystävänsä, ja senvuoksi minun on kuoltava. Jos autan sinua vapauttamaan hänet, niin otatko minut mukaasi?"

Gahan silmäili kummallista olentoa kiireestä kantapäähän -- viimeistellyn sopusuhtaista vartaloa, omituista päätä, ilmeettömiä kasvoja. Tuollaisten parissa oli Heliumin ihanaa tytärtä pidetty vankina monen monituista päivää.

"Jos hän elää ja on vahingoittumaton", virkkoi Gahan, "niin otan sinut mukaamme."

"Kun hänet vietiin luotani, hän oli elossa ja vahingoittumaton", vastasi Ghek. "En tiedä, mitä hänelle on senjälkeen tapahtunut. Luud noudatti hänet luokseen."

"Kuka on Luud? Missä hän on? Opasta minut hänen luokseen!" Gahan puhui nopeasti, ja hänen äänessään oli käskevä sointu.

"Tule sitten!" kehoitti Ghek ja meni edellä huoneesta, laskeutuen kaldanein maanalaisiin käytäviin vieviä portaita myöten. "Luud on kuninkaani. Opastan sinut hänen kammioihinsa."

"Kiiruhda!" hoputti Gahan.

"Pane miekkasi tuppeen!" pyysi Ghek. "Jos sitten sivuutamme heimolaisiani, voin sanoa sinua uudeksi vangiksi ja toivoa heidän uskovan minua."

Gahan noudatti kehoitusta, mutta ilmoitti samalla kaldanelle, että hänen kätensä oli aina valmiina tikarin kahvassa.

"Sinun ei tarvitse ensinkään pelätä petosta", vakuutti Ghek. "Kaikki pelastumistoiveeni ovat sinun varassasi."

"Ja jos petät minut", varoitti Gahan, "voin luvata, että kuolet yhtä varmasti kuin kuninkaasikin käskystä."

Ghek ei vastannut mitään, vaan liikkui ripeästi koukertelevissa maanalaisissa käytävissä, kunnes Gahan alkoi oivaltaa, kuinka ehdottomasti hän oli tuon kummallisen kuvatuksen vallassa. Jos mies olisi vilpillinen, ei hänen surmaamisensa hyödyttänyt Gahania laisinkaan, sillä hänen opastamattaan ei punainen mies voisi toivoakaan osaavansa takaisin torniin ja vapauteen.

Kahdesti tuli heitä vastaan muita kaldaneja, jotka puhuttelivat heitä. Mutta molemmilla kerroilla näkyi Ghekin yksinkertainen selitys, että hän saattoi uutta vankia Luudin puheille, vaimentavan kaikki epäluulot, ja vihdoin he sitten saapuivat kuninkaan etuhuoneeseen.

"Nyt, punainen mies, sinun on taisteltava, jos milloinkaan", supatti Ghek. "Mene tuonne!" Ja hän osoitti heidän edessään olevaa ovea.

"Entä sinä?" tiedusti Gahan, yhä varoen petosta.

"Rykorini on voimakas", vastasi kaldane. "Tulen mukaasi ja taistelen vierelläsi. Yhtä hyvä on minun kuolla näin kuin rääkättynä Luudin käskystä. Tule!"

Mutta Gahan oli jo mennyt lattian poikki ja astunut viereiseen huoneeseen. Sen vastaisessa päässä oli kahden soturin vahtima pyöreä aukko. Aukon toisella puolella oli kaksi olentoa kamppailemassa lattialla, ja kun hän vilahdukselta näki toisen ottelijan kasvot, sai hän kymmenen soturin voimat ja haavoitetun banthin hurjuuden. Se oli Heliumin Tara, joka taisteli kunniansa tai henkensä puolesta.

Punaisen miehen äkillinen ilmestyminen pani soturit ymmälle; he seisoivat hetkisen mykkinä hämmästyksestä, ja siinä silmänräpäyksessä Gatholin Gahan oli heidän kimpussaan, ja toinen heistä sortui maahan saatuaan miekanpiston sydämeensä.

"Lyö päähän!" kuiskasi Ghek Gahanin korvaan. Viimemainittu näki kaatuneen soturin pään kiireisesti ryömivän aukkoon, jonka toisella puolella olevassa huoneessa Heliumin Tara oli päättömän vartalon kynsissä. Sitten Ghekin ase kolautti jäljelläolevan soturin kaldanen irti rykoristaan, ja Gahan lävisti säilällään inhoittavan pään.

Punainen soturi riensi heti aukolle Ghekin seuratessa hänen kintereillään.

"Älä katso Luudia silmiin!" varoitti kaldane. "Muutoin olet tuhon oma."

Huoneeseen saavuttuaan Gahan näki Heliumin Taran valtavakokoisen ruumiin kourissa, samalla kun kamalannäköinen, hämähäkkimäinen Luud kyykötti seinävieressä. Kuningas oivalsi heti vaaran uhkaavan ja koetti tähdätä katseensa Gahanin silmiin. Mutta niin tehdessään hänen oli pakko siirtää katseensa pois rykorista, jonka syleilyssä Tara rimpuili, joten tyttö melkein heti jaksoi kiskoutua eroon kammottavasta, päättömästä oliosta.

Vasta pystyyn ponnahtaessaan hän huomasi, mistä syystä Luudin suunnitelmien toteuttaminen oli keskeytynyt. Punainen soturi! Hänen sydämensä sykähti riemusta ja kiitollisuudesta. Mikä kohtalon ihme oli lähettänyt miehen hänen luokseen? Hän ei kuitenkaan tuntenut Gahania, vaelluksen ränsistyttämää soturia, jonka yksinkertaisessa hihnoituksessa ei ollut ainoatakaan jalokiveä. Miten hän olisi voinut aavistaakaan, että mies oli sama platinasta ja timanteista säihkyvä olento, jonka hän oli lyhyen tunnin aikana nähnyt niin toisenlaisissa oloissa mahtavan isänsä hovissa?

Luud näki Ghekin seuraavan outoa soturia kammioon. "Iske hänet kuoliaaksi!" komensi kuningas. "Iske kuoliaaksi tämä muukalainen, niin saat pitää henkesi!"

Gahan vilkaisi kuninkaan kammottaviin kasvoihin.

"Älä katso häntä silmiin!" kirkaisi Tara varoittavasti, mutta liian myöhään. Kuningas-kaldanen hirveä, hypnoottinen katse oli jo osunut Gahanin silmiin. Punainen soturi empi eikä astunut eteenpäin. Hänen miekkansa kärki painui hitaasti lattiaa kohti. Tara katsahti Ghekiin päin. Tämän ilmeettömät silmät tuijottivat muukalaisen leveään selkään. Hänen rykorinsa käsi hiipi hiljaa tikarin kahvaan.

Ja sitten Heliumin Tara nosti katseensa ylöspäin ja kajahdutti Marsin kauneimman sävelen "Rakkauden laulun."

Ghek veti tikarin tupesta, luoden katseen laulavaan tyttöön. Luudin silmät siirtyivät miehestä Taran kasvoihin, ja heti kun tämän laulu houkutteli Luudin katseen pois Gatholin Gahanista, pudisti tämä itseään ja ponnistaen rajusti tahtoaan suuntasi silmänsä seinään Luudin kamalan pään yläpuolelle. Ghek kohotti tikarin oikean olkansa tasalle, astui eteenpäin yhden ainoan askeleen ja iski. Tytön laulu päättyi tukahdutettuun parkaisuun, ja hän syöksähti eteenpäin, ilmeisesti aikoen tehdä tyhjäksi kaldanen aikeet. Mutta hän ei ennättänyt, ja se olikin onneksi, sillä seuraavalla hetkellä hän oivalsi, mitä Ghek tarkoitti, kun hän näki tikarin sinkoavan olennon kädestä, sujahtavan Gahanin olkapään ylitse ja uppoavan kahvaa myöten Luudin pehmeisiin kasvoihin.

"Tulkaa!" huusi murhaaja. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään." Ja hän riensi aukolle, josta he olivat tulleet kammioon. Mutta hän pysähtyi, kun hänen katseensa osui maassa viruvaan valtavaan rykoriin -- kuninkaan rykoriin, komeimpaan ja voimakkaimpaan, mitä Bantoomissa oli kyetty kasvattamaan. Ghek käsitti, että hän voisi paetessaan viedä mukaansa vain yhden rykorin, eikä koko Bantoomissa ollut ainoatakaan, joka pystyisi palvelemaan häntä paremmin kuin lattialla loikova jättiläisolio. Nopeasti hän siirtyi tuon ison, tarmottoman ruhon hartioille. Heti viimemainittu muuttui tuntevaksi, sykkivää elämää ja valpasta tarmoauhkuvaksi olennoksi.

"Nyt", sanoi kaldane, "olemme valmiit. Kuka tahansa koettaa estää minua, hänet lähetän tyhjyyteen." Puhuessaan hän jo kumartui ja ryömi viereiseen huoneeseen, ja Gahan tarttui Taran käsivarteen ja kehoitti häntä menemään perässä. Tyttö katsahti ensimmäisen kerran häntä suoraan silmiin. "Kansani jumalat ovat olleet armolliset", hän virkkoi. "Tulit parhaiksi. Heliumin Taran kiitoksen lisäksi saat kiitokset Barsoomin sotavaltiaalta ja hänen kansaltaan. Palkkiosi on suurempi kuin osaat toivoa."

Gatholin Gahan oivalsi, ettei tyttö tuntenut häntä, ja jätti lausumatta kielellään pyörineen lämpimän tervehdyksen.

"Oletpa Heliumin Tara tahi joku muu", hän vastasi, "se on vähäarvoinen seikka. Se, että olen saanut näin palvella punaista marsilaisnaista, on sellaisenaan riittävä palkkio."

Heidän puhuessaan tyttö tunkeutui aukon lävitse Ghekin jäljessä, ja pian he kaikki kolme olivat poistuneet Luudin kammioista ja etenivät reippaasti mutkaisia käytäviä myöten, tornia kohti. Ghek hoputti heitä yhtenään lisäämään vauhtia, mutta Barsoomin punaiset ihmiset eivät milloinkaan ole joutuisia pakenemaan, joten kaldanea seuraava pari liikkuin hänen mielestään ihan liian hitaasti.

"Ketään ei ole estämässä meitä", väitti Gahan. "Miksi siis tarpeettomasti kiiruhtamalla rasittaisimme prinsessaa?"

"En pelkää niin paljoa vastarintaa edestäpäin, sillä siellä ei kukaan tiedä, mitä Luudin huoneissa on tapahtunut tänä iltana. Mutta toinen Luudin huoneiston edustalla olleen soturin kaldane pääsi pakoon, ja saatte olla varmat, että hän riensi vitkastelematta noutamaan apua. Ettei apu ehtinyt ennen lähtöämme, johtuu yksinomaan siitä, että tapahtumat kehittyivät niin nopeasti kuninkaan huoneessa. Mutta paljoa ennen kuin ehdimme torniin, ovat he takaapäin kimpussamme, ja he tulevat paljoa lukuisampina kuin me olemme, ja heillä on kookkaat, voimakkaat rykorit, siitä olen varma."

[Bantoomin yhdyskuntien hallitsijoista eli päälliköistä olen käyttänyt nimitystä _kuningas_, koska alkuperäistä sanaa ei voi lausua meidän kielellämme, eikä punaisten marsilaisten kielen sanoilla _jed_ tahi _jeddak_ ole aivan sama merkitys kuin bantoomilaisten sanalla, joka oikeastaan merkitsee samaa kuin meidän kielemme sana _kuningatar_ käytettynä mehiläisparven hallitsijasta. J.C.]

Ja pian Ghekin ennustus täyttyikin. Alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, kaukaista varustusten kalahtelua ja kaldanein hälytysvihellyksiä.

"Torni on nyt vain vähän matkan päässä", huusi Ghek. "Joutukaa, kun vielä voitte! Jos jaksamme pitää siellä puoliamme turvasulkujen takana päivän koittoon saakka, voimme vielä pelastua."

"Emme tarvitse turvasulkuja, kun emme viivy tornissa", vastasi Gahan, liikkuen ripeämmin, sillä hän arvasi takaansa kuuluvista äänistä, kuinka suuri joukko oli ajamassa heitä takaa.

"Mutta emmehän voi edetä tornia kauemmaksi tänä yönä", intti Ghek. "Tornin ulkopuolella väijyvät meitä banthit ja varma kuolema."

Gahan hymyili. "Älä pelkää bantheja!" hän rauhoitti kaldanea. "Jos vain ennätämme pihalle vähää ennen kuin ahdistajamme, emme tarvitse säikkyä mitään tämän kirotun laakson ilkeitä voimia."

Ghek ei vastannut mitään, eikä hänen ilmeettömistä kasvoistaan näkynyt, uskoiko hän vai epäilikö hän. Tyttö katsahti Gahaniin kysyvästi. Hän ei ymmärtänyt miehen tarkoitusta.

"Lentokoneesi", selitti Gahan. "Se on tornin edustalla ankkurissa."

Taran kasvot kirkastuivat mielihyvästä ja huojennuksesta. "Sinä löysit sen!" hän huudahti. "Mikä onni!"

"Onni se todella oli", myönsi mies. "Ensiksi se ilmaisi minulle, että sinä olet vankina täällä, ja sitten se pelasti minut banthien kynsistä, kun tulin laakson poikki kummuilta tähän torniin, johon näin sinua tuotavan tänään iltapäivällä yritettyäsi uljaasti karata."

"Mistä tiesit, että se olin minä?" kysyi tyttö, silmäillen Gahania otsa miettivästi rypyssä, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella, missä tilaisuudessa hän oli aikaisemmin kohdannut soturin.

"Kukapa ei olisi kuullut Heliumin prinsessan Taran katoamisesta", vastasi Gahan. "Ja kun näin lentokoneesi vaakunan, olin heti varma asiasta, vaikka en tuntenutkaan sinua nähdessäni sinut vainiolla vähän aikaa sitä ennen. Matka oli siksi pitkä, etten eroittanut selvästi, oliko vanki mies vain nainen. Jollen sattumalta olisi huomannut lentokoneesi kätköpaikkaa, olisin mennyt matkoihini, Heliumin Tara. Minua puistattaa, kun ajattelen, kuinka vähältä oli niin käydä. Jollei aurinko olisi sattunut hetkeksi paistamaan aluksesi kiilloitettuun keulavaakunaan, olisin mennyt sen ohitse aavistamatta mitään."

Tyttö vapisi. "Jumalat sinut lähettivät", hän kuiskasi hartaasti.

"Jumalat minut lähettivät, Heliumin Tara", kertasi Gahan.

"Mutta en tunne sinua", sanoi tyttö. "Olen koettanut muistella sinua, mutta en muista. Mikä on nimesi?"

"Nimitä minua Turaniksi!" pyysi mies, sillä hänen mieleensä oli johtunut, että jos tyttö tuntisi hänet samaksi mieheksi, jonka raju rakkaudentunnustus oli tuonnottain suututtanut häntä sotavaltiaan puistossa, olisi hänen asemansa äärettömän paljon kiusallisempi kuin siinä tapauksessa, että hän pitäisi miestä ventovieraana. Yksinkertaisena panthanina [onnensoturi; vaeltava ritari] hän myöskin voisi alttiilla uskollisuudellaan paremmin voittaa tytön luottamuksen ja saada suuremman arvon Taran silmissä kuin loistavana Gatholin jedinä.