Part 9

Tällä välin he olivat saapuneet torniin, mutta astuessaan maanalaisesta käytävästä he vilkaistessaan taakseen näkivät etumaiset ahdistajansa -- nopeiden, voimakkaiden rykorien olkapäillä rientäviä kamalannäköisiä kaldaneja. He kiiruhtivat mahdollisimman joutuisasti ylöspäin maanpinnan tasalle vieviä portaita myöten, mutta vieläkin ripeämmin liikkuivat heidän jäljessään tulevat Luudin kätyrit. Ghek meni edellä, pitäen Taraa kädestä voidakseen helpommin ohjata ja tukea häntä, kun taas Gatholin Gahan seurasi heitä muutamien askelien päässä paljas miekka kädessään valmiina torjumaan hyökkäystä, jonka he kaikki nyt tiesivät saavansa niskaansa, ennenkuin he ennättäisivät pihalle ja lentokoneeseen.

"Salli Ghekin jäädä luoksesi taistelemaan vierelläsi!" ehdotti Tara.

"Näissä ahtaissa käytävissä on tilaa vain yhdelle säilälle", torjui gatholilainen. "Kiiruhda sinä Ghekin kanssa edelleen ja nouse lentokoneen kannelle! Ole valmiina korkeuden säätäjän ääressä, ja jos ehdin riippuvan köyden luokse kyllin paljon ennemmin kuin nuo olennot, voit sinä antaa aluksen kohota, kun käsken, ja minä kipuan sitten kannelle. Jos taas joku noista ilmestyy pihalle ennenkuin minä, niin tiedät, etten minä enää tule. Silloin nouskaa nopeasti ilmaan ja rukoile esi-isiemme jumalia antamaan sinulle suotuista tuulta, joka vie sinut vierasvaraisemman kansan pariin!"

Heliumin Tara ravisti päätään. "Me emme jätä sinua pulaan, panthan", hän esteli.

Välittämättä hänen vastuksestaan Gahan puhui hänen ohitseen Ghekille. "Vie hänet pihalle kiinnitettyyn alukseen!" hän komensi. "Kaikki toivomme on sen varassa. Yksin kenties pääsen sen kannelle. Mutta jos minun on viimeisellä hetkellä odotettava teitä kahta, on mahdollista, ettei kukaan meistä pelastu. Tottele käskyäni!" Hänen sävynsä oli ylväs ja uhmaava -- sellaisen miehen sävy, joka syntymästään saakka on komentanut toisia ja jonka tahto on ollut laki. Heliumin Taraa suututti, ja samalla hän oli levoton. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä komennettiin eikä hänen sanoistaan välitetty. Mutta kuninkaallisesta ylpeydestään huolimatta hän ei ollut hupsu ja tiesi, että mies oli oikeassa ja pani henkensä vaaraan pelastaakseen hänet. Senvuoksi hän riensi Ghekin seurassa eteenpäin, totellen Turanin käskyä, ja ensimmäisen suuttumuksen puuskan hälvettyä hän hymyili, sillä hän muisti, että tämä mies oli vain karkea, hiomaton soturi eikä ollut harjaantunut käyttämään hienostuneen kohteliasta kieltä. Mutta miehen sydän oli paikallaan, se oli uljas ja vilpitön, ja mielellään Tara antoi anteeksi hänen loukkaavan sävynsä ja käytöksensä. Mutta millainen se sävy oli! Sitä ajatellessaan hän äkkiä seisahtui. Panthanit olivat karkeita, kaikkeen alttiita miehiä. Usein he kohosivat korkeihin, määräysvaltaisiin asemiin, eikä miehen äänen käskevä sointu niin ollen tuntunut merkilliseltä. Mutta häntä kummastutti jokin muu -- ominaisuus, jota oli vaikea määritellä, mutta joka oli yhtä selvästi havaittavissa kuin se oli tuttu. Hän oli kuullut samanlaisen soinnun ennenkin, kun hänen äitinsä isoisä, Heliumin jeddak Tardos Mors oli kajauttanut komentosanoja; ja sama sointu oli ollut hänen isoisänsä Mors Kajakin, jedin, ja hänen kuuluisan isänsä, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin äänessä, kun hän puhutteli sotureitaan.

Mutta hänellä ei nyt ollut aikaa pohtia niin vähäpätöistä seikkaa, sillä hänen takaansa alkoi äkkiä kuulua aseiden kalsketta, ja hän arvasi, että Turan, panthan, mitteli miekkoja heidän etumaisen hätyyttäjänsä kanssa. Kun hän katsahti taakseen, oli Turan vielä näkyvissä portaiden mutkassa, joten hän näki alkavan, nopean ottelun. Taivaankappaleensa parhaan miekkamiehen tyttärenä hän tunsi hyvin miekkailutaidon hienoimmat otteet. Hän näki, kuinka kömpelösti kaldane hyökkäsi ja kuinka nopeasti ja varmasti panthan torjui iskut. Kun Tara ylhäältä päin katseli Turanin melkein alastonta, vain mitä yksinkertaisimman, koristeettoman hihnoituksen verhoamaa vartaloa ja näki joustavien lihasten liikkuvan punertavan pronssinvärisen ihon alla ja miekan kärjen nopeat ja hienot siirrot, heräsi hänen mielessään kiitollisuuden lisäksi vaistomainen ihailun tunne, joka oli vain naisen antama luonnollinen tunnustus miehen taidosta ja urheudesta ja ehkä myöskin jossakin määrin miehuullisen sopusuhtaisesta ja voimakkaasta olemuksesta.

Kolmasti muuttui panthanin säilän asento -- kerran se torjui rajun sivalluksen, kerran teki valehyökkäyksen ja kerran antoi iskun. Kun hän nosti aseensa viimemainitun liikkeen jälkeen, kierähti kaldane elottomana horjuvan rykorinsa hartioilta, ja Turan juoksi ketterästi portaita alaspäin ryhtyäkseen otteluun seuraavan ahdistajansa kanssa. Sitten veti Ghek Taraa ylöspäin, ja portaiden mutka piilotti taistelevan panthanin hänen näkyvistään. Mutta yhäti hän kuuli teräksen kalskahtelevan terästä vasten, varuksien kalahtelevan ja kaldanein päästelevän kimeitä vihellyksiään. Sydän vaati häntä palaamaan uljaan puolustajansa vierelle. Mutta järki vakuutti hänelle, että hän voisi auttaa miestä parhaiten olemalla valmiina lentokoneen korkeuden säätäjän ääressä sillä hetkellä, kun Turan saapuisi pihalle.

YHDEKSÄS LUKU

Ajelehtimassa oudoilla seuduilla

Äkkiä Ghek sysäsi syrjään portaista aukeavan oven, ja Tara näki edessään kuutamon valaiseman, muurin ympäröimän pihan, jossa päättömät rykorit lojuivat ruoka-altaittensa vieressä. Kauniit ruumiit olivat yhtä komealihaksisia kuin hänen isänsä parhaat soturit, ja naispuolisten vartalot olisivat herättäneet kateutta useissa Heliumin kauneimmissa naisissa. Oi, jospa hän vain voisi saada ne toimintakykyisiksi! Silloin ei panthania tosiaankaan uhkaisi mikään vaara. Mutta ne olivat pelkkiä surkeita lihaskasoja, eikä hän kyennyt antamaan niille eloa. Niiden täytyi aina virua tuolla tavoin, jolleivät kaldanen kylmät, sydämettömät aivot niitä hallinneet. Tyttö huoahti, samalla kun häntä puistatti kammo hänen pujotellessaan maassa makaavien olentojen välitse lentokoneen luokse.

Hän ja Ghek nousivat nopeasti kannelle viimemainitun irroitettua kiinnitysköydet. Tara koetteli korkeudensäätäjää, antaen aluksen kohota ja laskeutua muutamia metrejä pihamuurin sisällä. Se toimi mainiosti. Sitten hän laski sen takaisin maahan ja jäi odottamaan. Avoimesta ovesta kuului taistelun melua, milloin lähestyen, milloin loitoten. Tyttö oli nähnyt, kuinka taitava hänen sankarinsa oli, eikä ollut kovinkaan huolissaan tuloksesta. Vain yksi vastustaja kerrallaan saattoi ahdistaa Turania kapeissa portaissa; hän oli edullisemmassa asemassa ja puolustautumassa ja käytteli miekkaansa mestarillisesti, kun taas vastustajat olivat häneen verrattuina kömpelöitä hosujia. Heidän ainoa etunsa oli suuri lukumäärä, jolleivät he pääsisi hänen kimppuunsa takaapäin.

Sitä ajatellessaan Tara kalpeni. Jos hän olisi nähnyt Turanin, olisi hän ollut vieläkin levottomampi, sillä hän ei käyttänyt hyväkseen useita tarjoutuneita tilaisuuksia päästäkseen lähemmäksi pihaa. Hän taisteli kylmäverisesti, mutta rajun itsepintaisesti, eikä se suinkaan näyttänyt pelkältä puolustautumiselta. Usein hän harppasi kaatuneen vihollisen ylitse karatakseen seuraavan kimppuun, ja kerran oli hänen takanaan kokonaista viisi kuollutta kaldanea; niin paljon hän oli tunkenut ahdistajiaan taaksepäin. Hänen vastassaan olevat kaldanet ja häntä lentokoneessa odottava tyttö eivät sitä tienneet, mutta häntä kannusti voimakkaampi kiihoitin kuin pelastumisen halu, sillä hän tahtoi kostaa rakastamaansa naista kohdanneet loukkaukset. Mutta äkkiä hän oivalsi mahdollisesti panevansa Taran turvallisuuden vaaraan hyödyttömästi. Senvuoksi hän nujersi vielä yhden hätyyttäjänsä ja lähti vikkelästi juoksemaan portaita ylöspäin. Etunenässä oleva kaldane liukastui aivojen peittämällä lattialla ja kompastui yrittäessään ajaa häntä takaa.

Gahan ennätti pihalle parikymmentä askelta heidän edellään ja riensi lentokoneelle. "Ilmaan!" hän huusi tytölle. "Minä nousen alukseen köyttä myöten."

Pieni alus kohosi hitaasti maasta Gahanin hyppiessä tiellään olevien velttojen rykorien ylitse. Ensimmäinen takaa-ajaja ilmestyi tornista, kun Gahan tarttui aluksesta riippuvaan köyteen.

"Nopeammin!" komensi hän Taralle. "Muutoin he vetävät meidät alas!" Mutta alus tuntui tuskin liikahtavan, vaikka se itse asiassa kohosi niin nopeasti kuin kolmen ihmisen painama yhden hengen lentokone suinkin saattoi. Gahan heilui jo muurin harjan yläpuolella, mutta köyden pää laahasi vielä maata, kun kaldanet ennättivät sen luokse. Heitä tulvi jatkuvana virtana tornista pihalle. Johtaja tarttui köyteen.

"Joutukaa!" hän kiljui. "Käykää kiinni! Kiskotaan heidät maahan."

Hänen aiettaan toteuttamaan ei tarvittu montakaan olentoa. Alus seisahtui, ja sitten tyttö kauhukseen tunsi, että sitä vedettiin varmasti alaspäin. Myöskin Gahan huomasi vaaran ja käsitti, että oli toimittava vitkastelematta. Hän oli takertunut nuoraan vasemmalla kädellään ja kiertänyt toisen jalkansa sen ympärille, jättäen oikean kätensä vapaasti heiluttamaan pitkää miekkaa, jota hän ei ollut pannut tuppeen. Alaspäin tähdätty sivallus halkaisi erään kaldanen pehmeän pään ja toinen katkaisi paksun köyden panthanin jalkojen alapuolelta. Tyttö kuuli heidän ahdistajiensa jälleen päästävän kimeitä vihellyksiään ja havaitsi samassa aluksen taaskin kohoavan. Verkkaisesti se leijaili ylöspäin pois vihollisten ulottuvilta, ja hetkisen kuluttua kapusi Turan laidan yli kannelle. Ensimmäisen kerran moniin viikkoihin oli tytön sydän tulvillaan riemuista ylistystä, mutta ensiksi hänen ajatuksensa kiintyivät toiseen asiaan.

"Ethän ole haavoittunut?" tiedusti hän.

"En, Heliumin Tara", vastasi panthan. "He olivat tuskin säiläni arvoisia vastustajia, eivätkä heidän miekkansa kertaakaan olleet minulle vaarallisia."

"Heidän olisi pitänyt surmata sinut helposti", sanoi Ghek. "Meidän järkeilykykymme on niin oivallinen ja hyvin kehittynyt, että heidän olisi ennen jokaista iskuasi pitänyt tarkalleen tietää, mihin kohtaan järjen pakosta koettaisit osua. Senvuoksi heidän olisi pitänyt osata helposti torjua kaikki lyöntisi ja saada sydämesi lävistetyksi."

"Mutta he eivät tehneet sitä, Ghek", huomautti Gahan. "Heidän kehittymisteoriansa ei pidä paikkaansa, sillä se ei ole omiaan kehittämään sopusuhtaisesti heidän koko olemustaan. Olette voimistuttaneet aivoja ja antaneet ruumiin kuihtua, mutta toisen käsillä ette ikinä kykene samaan kuin omillanne kykenisitte. Minun käteni ovat harjautuneet miekan käyttöön; jokainen lihakseni toimi silmänräpäyksessä ja täsmällisesti -- melkein koneellisesti -- hetken tarpeiden mukaan. Itse tuskin huomaan ajattelevani taistelun aikana -- niin nopeasti sujahtaa säiläni kärki jokaiseen aukkoon tai siirtyy minua puolustamaan, jos minua uhataan, että tuntuu melkein siltä kuin olisi kylmällä teräksellä silmät ja aivot. Te kaldane-aivoinenne ja rykor-ruumiinenne ette voi toivoakaan voivanne ikinä kehittyä yhtä täydellisiksi tässä suhteessa kuin minä. Aivojen voimistamisen ei pitäisi olla ihmisen yksinomainen pyrkimys. Täyteläisin ja onnellisin on sellaisten elämä, joiden sekä ruumis että sielu ovat sopusuhtaisesti saavuttaneet mahdollisimman korkean tason, mutta hekään eivät voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä. Ehdoton ja yleinen täydellisyys merkitsisi puuduttavaa yksitoikkoisuutta ja kuolemaa. Luonnossa täytyy olla vastakohtia, yhtä hyvin varjoa kuin kirkasta valoakin, surua ja onnea, oikeata ja väärää, syntiä ja hyvettä."

"Minulle on aina opetettu toisin", vastasi Ghek. "Mutta opittuani tuntemaan tämän naisen ja sinut, jotka olette toisen rodun vesoja, olen johtunut uskomaan, että saattaa olla muitakin päämääriä, täysin yhtä korkeita ja tavoiteltavia kuin kaldanein. Ainakin olen vilahdukselta saanut tutustua onnellisuudeksi nimittämäänne tilaan, ja käsittääkseni se lienee hyvä, vaikka minä en kykenekään tuomaan sitä julki. En osaa nauraa enkä hymyillä, mutta sittenkin valtaa mieleni tyytyväisyys, kun tämä nainen laulaa; se tunne avaa sieluni silmien eteen ihmeellisen kauniita ja riemuisia näköaloja, jotka ovat paljon suurenmoisempia kuin virheettömän aivotoiminnan tuottama nautinto. Toivoisin, että olisin syntynyt teidän rotunne jäseneksi."

Lentokone oli joutunut lievään ilmavirtaan ja ajautui verkkaisesti koillista kohti, Bantoomin laakson ylitse. Heidän allaan lepäsivät viljellyt vainiot, ja toisen toisensa jälkeen he sivuuttivat Moakin, Nolachin ja muiden tässä kummallisessa ja hirveässä maassa asustavien yhdyskuntien omituiset tornit. Jokaista tornia ympäröivän muurin sisällä makaili rykoreja, luotaan sysääviä, päättömiä olioita, kauniita, mutta kammottavia.

"Noista", virkkoi Gahan, osoittaen erään tornin pihalla olevia rykoreita, joiden yli he juuri silloin ajautuivat, "saisivat opetuksen ne rotumme pienenä vähemmistönä olevat henkilöt, jotka palvovat ainetta ja pitävät ruokahalua epäjumalanaan. Tiedät, millaisia he ovat, Heliumin Tara; he muistavat tarkalleen, mitä he nauttivat päivälliseksi kaksi viikkoa sitten, ja osaavat neuvoa, miten thoatin reisi on valmistettava ja mitä juomaa on tarjottava, kun zitidarin kinkkua on pöydässä."

Heliumin Tara naurahti. "Mutta yksikään heistä ei tiedä sen miehen nimeä, joka tänä vuonna sai jeddakin palkkion Kauneuden temppelissä", hän lisäsi. "Samoin kuin rykorien ei heidänkään kehityksensä ole ollut tasapuolinen."

"Todella onnellisia ovat sellaiset ihmiset, joissa on yhtynyt vähän hyvää ja vähän pahaa, vähän tietoja monista oman kutsumuksensa ulkopuolella olevista asioista, kyky rakastaa ja kyky vihata, sillä sellaiset kykenevät suhtautumaan suvaitsevaisesti kaikkiin vapaina niiden itserakkaiden ihmisten ennakkoluuloista, joiden pään toinen puoli on niin raskas, että kaikki aivot valuvat sinne."

Gahanin lakattua puhumasta yskäisi Ghek hieman, ikäänkuin haluten kiinnittää huomion itseensä. "Puhutte ikäänkuin olisitte ajatelleet paljon monia asioita. Saattaisiko siis punaisen rodun jäseniä huvittaa ajatteleminen? Onko teillä aavistustakaan sisäisen tutkistelun nautinnoista? Ovatko järki ja johdonmukainen harkinta osina elämässänne?"

"Ihan varmasti", vastasi Gahan, "mutta eivät siinä määrin, että ne veisivät koko aikamme -- eivät ainakaan tietemme. Sinä, Ghek, olet esimerkki äsken mainitsemistani itserakkaista olennoista. Koska sinä ja sinun kaltaisesi omistatte elämänne sielun palvomiselle, uskot, etteivät muut luomakunnan olennot lainkaan ajattele. Ja ehkä emme sitä teekään samassa mielessä kuin te, jotka ajattelette ainoastaan itseänne ja laajoja aivojanne. Me ajattelemme monia seikkoja, jotka koskevat taivaankappaleemme menestystä. Ilman Barsoomin punaista kansaa olisivat kaldanetkin tuhoutuneet, sillä vaikka te tulettekin toimeen ilmatta, eivät ne olennot tule, joista teidän olemassaolonne riippuu, eikä enää moniin miespolviin olisi Barsoomissa ollut riittävästi ilmaa, jollei punainen ihminen olisi suunnitellut ja rakentanut suurta ilmatehdasta, joka antoi riutuvalle taivaankappaleellemme uutta eloa.

"-- Mitä ovat kaikkina aikoina eläneiden kaldanein aivot tehneet sellaista, mitä voitaisiin verrata tämän ainoan punaisen miehen yhteen ainoaan ajatukseen?"

Ghek jäi tuppisuuksi. Kaldanena hän oli varma, että aivot olivat koko maailman elämän lopullinen päämäärä, mutta hänen mieleensäkään ei ollut juolahtanut, että niitä pitäisi käyttää käytännöllisesti ja hyödyllisesti. Hän kääntyi toisaalle ja silmäili esi-isäinsä laaksoa, jonka yli hän ajautui tuntemattomaan maailmaan. Hänen pitäisi olla todellinen jumala alempien olentojen parissa; mutta sittenkin kalvoi häntä epäilys. Ilmeisesti nämä kaksi toisen maailman olentoa olivat valmiit kiistelemään hänen ylemmyydestään. Niin itserakas kuin hän olikin, oli hänellä sittenkin aavistus, että he pitivät häntä alempana kuin itseään, jopa kenties säälivät häntä. Sitten hän alkoi aprikoida, miten hänelle kävisi. Enää hänellä ei olisi useita rykoreja tottelemassa käskyjään. Hänellä olisi vain tämä yksi, ja sen kuoltua hän ei voisi saada toista. Sen väsyttyä Ghek jäisi melkein avuttomaksi sen lepoajaksi. Kunpa hän ei olisikaan tavannut tätä punaista naista! Nainen oli tuottanut hänelle pelkästään harmia, häpeää ja nyt maanpaon. Äkkiä Heliumin Tara alkoi hyräillä säveltä ja Ghek, kaldane, oli tyytyväinen.

He ajelehtivat hiljalleen marsilaisen yön sekavien varjojen ylitse. Banthien karjahdukset kuuluivat yhä heikompina heidän aluksensa sivuutettua Bantoomin rajat, tämän onnettoman maan kauhujen jäätyä heidän taakseen. Mutta minne he olivat matkalla? Tyttö katsahti mieheen, joka istui jalat ristissä pienen lentokoneen kannella, katsellen eteensä yön pimeyteen nähtävästi vaipuneena syviin aatoksiin.

"Missä olemme?" kysyi Tara. "Mihin päin ajaudumme?"

Turan kohautti leveitä hartioitaan. "Tähdistä näen, että ajaudumme koilliseen", hän vastasi, "mutta missä olemme ja mitä on edessämme, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Viikko sitten olisin voinut vannoa tietäväni, mitä oli kunkin harjanteen takana, jota lähestyin, mutta nyt tunnustan perin nöyrästi, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä on kilometrin päässä millään suunnalla. Heliumin Tara, olen eksyksissä enkä osaa ilmoittaa sinulle muuta."

Hän hymyili, ja tyttö hymyili vastaan. Taran kasvoilla oli hieman ymmälle joutuneen ilme -- miehen hymyssä oli jotakin kiusoittavan tuttua. Hän oli tavannut useita panthaneja -- he tulivat ja menivät, liikkuen aina siellä, missä taisteltiin -- mutta tätä hän ei jaksanut muistaa.

"Mistä maasta olet kotoisin, Turan?" hän kysyi äkkiä.

"Etkö tiedä, Heliumin Tara", vastasi mies, "ettei panthanilla ole isänmaata? Tänään hän taistelee yhden, huomenna toisen lipun alla."

"Mutta täytyyhän sinun olla jonkun maan alamainen, kun et ole taistelemassa", intti Tara. "Mitä lippua pidät nyt sitten omanasi?"

Turan nousi ja kumarsi hänelle syvään. "Jos olen kelvollinen, palvelen sotavaltiaan tytärtä nyt -- ja aina."

Tara ojensi hoikan, ruskean kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan. "Palvelustarjouksesi on hyväksytty", hän virkkoi, "ja jos vielä kerran pääsemme Heliumiin, niin lupaan, että palkkiosi tyydyttää kaikki sydämesi toiveet."

"Palvelen sinua uskollisesti sen palkkion toivossa", vastasi Turan. Tara ei kuitenkaan aavistanut, mitä hänen mielessään oli, vaan pikemminkin luuli häntä ahneeksi. Sillä mistäpä sotavaltiaan kopea tytär olisi arvannut yksinkertaisen panthanin tavoittelevan hänen kättään ja sydäntään?

Päivän koittaessa he liikkuivat ripeätä vauhtia oudon maiseman kohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi Bantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu. Vettä ei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja kasvullisuus oli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä, ja kaikesta päättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja. Kaksi päivää he ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla. Heillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek oli toistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin avulla vankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä vähemmän sen elinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä ravinnon puutteen vaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen hämähäkin tavoin -- kavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja vastaiselta laidalta takaisin kannelle. Hän näytti olevan kuin kotonaan joka paikassa. Mutta hänen kumppaneillaan oli ahtaat olot, sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei ole aiottu kolmea varten.

Turan silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada vettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän mahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta kahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti heidät kolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen varmasti kärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi Ghek, joka selitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja toimeen vedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään Heliumin Taran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun kammottavan näköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin konsanaan.

"Eräissä olosuhteissa", huomautti Ghek, "ei kookas, aineellinen ruumis ole niin hyvä kuin korkealle kehittyneet aivot."

Turan katsahti häneen, mutta ei virkkanut mitään. Heliumin Tara hymyili hieman. "Häntä ei sovi moittia", hän sanoi. "Emmekö me hiukan kerskuneet, ylvästellen ylemmyydellämme -- kun vatsamme olivat täydet?" hän lisäsi.

"Heidän järjestelmällään lienee hyvät puolensa", myönsi Turan. "Jos voisimme panna syrjään vatsamme, kun ne huutavat ruokaa ja juomaa, niin epäilemättä sen tekisimme."

"Minä puolestani en nyt lainkaan ikävöi omaani", vakuutti Tara. "Se on kovin surkea seuralainen."

Uusi päivä oli valjennut: he olivat saapuneet vähemmän autiolle seudulle, ja heidän lamautunut toivonsa elpyi. Äkkiä Turan kumartui ja osoitti kädellään eteenpäin.

"Katsos tuonne, Heliumin Tara!" hän huudahti. "Kaupunki! Niin totta kuin olen Ga-- niin totta kuin olen Turan, panthan, tuolla on kaupunki."

Kaukana välkkyivät kaupungin muurit, kupukatot ja solakat tornit nousevan auringon valossa. Mies tarttui sukkelasti korkeuden säätäjään, ja alus painui nopeasti matalan kukkulajonon suojaan, sillä Turan käsitti hyvin, ettei heidän pitänyt näyttäytyä ennenkuin saisivat selville, olivatko oudon kaupungin asukkaat ystäviä vaiko vihamiehiä. Todennäköisesti he olivat kaukana ystävien asumasijoilta, ja senvuoksi panthanin oli liikuttava äärimmäisen varovasti. Mutta tuolla oli kaupunki, ja missä oli kaupunki, siellä on myöskin vettä, vaikka kaupunki olisikin autio, ja ruokaa, jos se olisi asuttu.

Punaisesta miehestä merkitsi jopa viholliskansan linnoituksessa oleva ruoka ja vesi ravintoa ja juomaa Heliumin Taralle. Hän ottaisi sen lahjana ystäviltä tahi anastaisi sen vihollisilta. Kunhan sitä vain olisi, niin hän kyllä saisi sitä, siinä ilmeni taistelijan itserakkaus, vaikka Turan ei sitä käsittänyt sen enempää kuin Tarakaan, joka oli pitkän taistelijasarjan jälkeläinen; mutta Ghek olisi saattanut hymyillä, jos olisi osannut.

Turan antoi lentokoneen ajautua lähemmäksi suojaavia kukkuloita. Kun hän ei enää voinut edetä kauemmaksi pelkäämättä ilmituloa, ohjasi hän aluksen hiljalleen maahan pieneen rotkoon, hypähti kannelta ja kiinnitti koneen vankkaan puuhun. He pohtivat suunnitelmiaan useita minuutteja -- olisiko heidän parasta odottaa paikallaan, kunnes pimeys salaisi heidän liikkeensä, ja vasta sitten lähestyä kaupunkia etsiäkseen ravintoa ja vettä, vai mennäkö nyt lähemmäksi, pysytellen mahdollisimman hyvin piilossa, kunnes näkisivät, millaisia kaupungin asukkaat olivat.

Lopullisesti voitti Turanin suunnitelma. He lähestyisivät niin likelle kaupunkia kuin turvallisesti voisivat, koettaen löytää kaupungin ulkopuolelta vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jolleivät he löytäisikään, saattaisivat he ainakin tarkastaa asemaa päivän valossa, ja yön tultua voisi Turan sitten nopeasti pujahtaa kaupungin muurien viereen jatkamaan ravinnon ja juoman etsintää.

He seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle, josta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan kaupunkia, pysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli jälleen liittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt vähemmän kuin Tara ja Turan.

Kaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi havaitessaan sen, ja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu. Lippuja ja viirejä liehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan portin seudulla liikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien rakennusten katoilla näkyi naisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -turkiksiaan. Turan silmäili kaikkea äänettömänä jonkun aikaa.

"En tunne, mitä kansaa he ovat", hän puhkesi vihdoin puhumaan. "Minulla ei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on ikivanha kaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita. Sen täytyy olla todella vanha."

"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?" kysyi tyttö.