Part 7

"Mietit karkaamista", hän sanoi soinnuttomaan, ilmeettömän yksitoikkoiseen tapaansa, joka on välttämätön seuraus, jos suullisesti ilmaistaan tunnevaikutuksista vapaata järkeä. "Sinä et pääse karkuun. Olet ainoastaan kahden epätäydellisen osan -- epätäydellisten aivojen ja epätäydellisen ruumiin -- yhtymä. Ne kaksi eivät voi olla yhdessä täydessä muodossaan. Tuossa näet täydellisen ruumiin." Hän osoitti rykoria. "Sillä ei ole aivoja. Tässä" -- hän kohotti toisia saksiaan päätänsä kohti -- "ovat täydelliset aivot. Ne eivät kaipaa ruumista toimiakseen moitteettomasti ja asianmukaisesti aivoina. Haluaisit panna heikon järkesi kilpasille minun järkeni kanssa! Parhaillaankin suunnittelet minun surmaamistani. Jollet saa sitä tehdyksi, aiot tappaa itsesi. Saat nähdä, miten henki hallitsee ainetta. Minä olen henki. Sinä olet ainetta. Aivosi ovat liian heikot ja kehittymättömät ansaitakseen aivojen nimeä. Olet sallinut tunteen sanelemien, harkitsemattomien tekojen heikentää niitä. Ne ovat tyyten arvottomat. Ne eivät kykene juuri lainkaan ohjaamaan olemassaoloasi. Sinä et tapa minua. Et tapa itseäsi. Kun minä olen tehnyt sinulle, mitä tahdon, sitten sinut surmataan, jos se on järjen vaatimusten mukaan tehtävä. Sinulla ei ole aavistustakaan, miten valtava voima piilee huippuunsa kehittyneissä aivoissa. Katso tuota rykoria. Sillä ei ole aivoja. Omasta aloitteestaan se kykenee liikkumaan vain vähän. Se vie ruuan suuhunsa synnynnäisen, koneellisen vaistonsa nojalla, jonka olemme jättäneet sille. Mutta itse se ei löytäisi ruokaa. Meidän on pantava ravintoa sen ulottuville ja aina samaan paikkaan. Jos laskisimme ruokaa sen jalkojen juureen ja jättäisimme sen yksin, niin se kuolisi nälkään. Mutta nyt näet, mitä todelliset aivot saavat aikaan." Hän käänsi katseensa rykoriin ja kyyrötti paikallaan, tuijottaen tuohon tunnottomaan lihaskasaan. Tytön kauhuksi päätön ruumis alkoi äkkiä liikkua. Se nousi verkkaisesti pystyyn ja asteli lattian poikki Luudin luokse, kumartui ja otti kammottavan pään käsiinsä, nosti sen olkapäilleen ja sijoitti sen kohdalleen.

"Mitä mahdollisuuksia sinulla on yrittää tällaista voimaa vastaan?" kysyi Luud. "Samoin kuin rykorille voin tehdä sinullekin."

Heliumin Tara ei vastannut mitään. Ilmeisesti oli sanallinen vastaus tarpeeton.

"Epäilet kykyäni!" totesi Luud. Niin asianlaita olikin, vaikka tyttö oli sitä vain ajatellut -- hän ei ollut sitä lausunut.

Luud meni huoneen toiseen päähän ja laskeutui pitkäkseen. Sitten hän irtaantui ruumiista ja ryömi lattian ylitse saman pyöreän aukon kohdalle, josta tyttö oli nähnyt hänen ilmestyvän silloin, kun hänet oli ensi kerran tuotu Luudin puheille. Sinne hän seisahtui ja suuntasi peloittavat silmänsä Taraan. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa tuntui tunkeutuvan suoraan tytön aivoihin. Tara tunsi melkein vastustamattoman voiman pakottavan häntä kaldanea kohti. Hän ponnisti sitä vastaan ja koetti kääntää silmänsä toisaalle, mutta ei voinut. Tuntui siltä kuin olisi kaamea lumousvoima sitonut hänen katseensa hänen edessään olevien isojen aivojen kiiluviin, luomettomiin silmiin. Hitaasti, rimpuillen joka askeleella tuskaisesti vastaan, hän siirtyi kammottavaa hirviötä kohti. Hän koetti huutaa kovasti herättääkseen puutuneet sielunkykynsä, mutta hänen huuliltaan ei päässyt ääntäkään. Jos nuo silmät kääntyisivät toisaalle vain hetkeksikään, niin silloin hän, sen hän tunsi, saisi takaisin kyvyn ohjata itse askeleensa. Mutta silmien katse ei kertaakaan siirtynyt pois hänestä. Se vain tuntui uppoavan yhä syvemmälle häneen, imien itseensä hänen hermostonsa hallinnan viimeisetkin rippeet.

Hänen lähestyessään päätä se peräytyi verkalleen hämähäkinjaloillaan. Hän pani merkille, että sen sakset huojuivat hitaasti edestakaisin, kun se peräytyi, yhtenään peräytyi seinässä olevaan pyöreään aukkoon. Täytyikö hänen seurata sitä sinnekin? Mikä uusi ja nimetön kauhu piili tuolla salakammiossa? Ei! Hän ei tekisi sitä. Mutta ennen kuin hän ehti seinäviereen, huomasi hän olevansa nelin kontin ja ryömivänsä suoraan reikään, josta silmät yhäti tuijottivat häneen. Aukon suulla hän ponnisti vielä viimeisen kerran sankarillisesti, jännittäytyen häntä eteenpäin vetävää voimaa vastaan; mutta lopulta hän sortui. Päästäen ähkäisyn, jota seurasi nyyhkytys, Heliumin Tara meni aukosta sen takana olevaan huoneeseen.

Aukko oli parhaiksi niin laaja, että hän mahtui siitä sisälle. Sen toisella puolen hän havaitsi joutuneensa pieneen kammioon. Hänen edessään kyykötti Luud. Vastaisen seinän vieressä loikoi kookas, kaunis, miespuolinen rykor, jonka yllä ei ollut lainkaan hihnoja.

"Nyt näet", virkkoi Luud, "kuinka turhaa sinun on niskuroida."

Sanat tuntuivat hetkiseksi laukaisseen häntä sitoneen lumouksen. Nopeasti hän käänsi silmänsä toisaalle.

"Katso minua silmiin!" komensi Luud.

Heliumin Tara piti katseensa poispäin suunnattuna. Hän tunsi saaneensa uutta voimaa tahi ainakin kaldanen häneen kohdistaman vallan heikentyneen. Oliko hän sattumalta saanut selville salaisuuden, jonka avulla tuo olento pystyi niin kammottavasti hallitsemaan hänen tahtoaan? Hän ei rohjennut toivoa. Katse toisaalle käännettynä hän pyörähti samaan aukkoon päin, josta nuo inhoittavat silmät olivat vetäneet hänet perässään. Uudelleen Luud komensi häntä pysähtymään, mutta ääni yksin ei lainkaan tehonnut häneen. Se ei vaikuttanut samoin kuin silmät. Hän kuuli Luudin viheltävän ja arvasi hänen kutsuvan apua. Mutta koska hän ei uskaltanut katsoa sinnepäin, ei hän nähnyt kaldanen kääntyvän ja tähtäävän katseensa peräseinän vieressä viruvaan kookkaaseen, päättömään ruumiiseen.

Tyttö oli vieläkin hiukan olennon vaikutuksen lumoissa -- hänen sielunkykynsä eivät vielä olleet täysin ja riippumattomasti hänen omassa vallassaan. Hän liikkui kuin kamalan painajaisen vaivaamana -- se kävi hitaasti, tuskallisesti, ikäänkuin jokaista jäsentä olisi estänyt raskas paino tahi kuin hän olisi raahannut ruumistaan tahmeassa nesteessä. Aukko oli lähellä, oi, niin lähellä, mutta ponnistelipa hän kuinka hyvänsä, hän ei sittenkään tuntunut huomattavasti etenevän sitä kohti.

Hänen takanaan ryömi isojen aivojen ilkeän voiman kannustama, päätön vartalo nelin kontin häneen päin. Vihdoinkin hän oli aukolla. Jokin ääni kuiskasi hänelle, että kun hän vain pääsisi sen toiselle puolelle, olisi kaldanen mahti murrettu. Hän oli jo melkein ennättänyt viereiseen huoneeseen, kun hän tunsi vankan kouran puristuvan nilkkansa ympärille. Rykor oli ojentanut kätensä ja tarttunut häneen, ja vaikka hän rimpuilikin vastaan, kiskoi se hänet takaisin toiseen kammioon Luudin luokse. Se piti häntä tiukasti kiinni, veti hänet lähelle itseään ja alkoi sitten hänen kauhukseen hyväillä häntä.

"Nyt näet", kuuli hän Luudin soinnuttoman äänen lausuvan, "kuinka hyödytöntä on vastustaa ja mikä rangaistus siitä koituu."

Heliumin Tara koetti puolustautua, mutta hänen lihaksensa olivat surkean heikot verrattuina tähän raa'an voiman aivottomaan ruumiillistumaan. Mutta sittenkin hän taisteli, taisteli toivottoman rusentavaa ylivoimaa vastaan kantamansa ylvään nimen kunnian puolesta -- taisteli yksin, hän, jota pelastaakseen mahtavan valtakunnan soturit, Marsin ritarillisten kansojen kukka, olisivat ilomielin panneet henkensä alttiiksi.

SEITSEMÄS LUKU

Pöyristyttävä näky

Risteilijä "Vanator" kiiti eteenpäin myrskyssä. Oli suorastaan luonnon oikku, ettei rajuilman voima ollut paiskannut sitä maahan tahi mykertänyt sitä sotkuiseksi hylyksi. Koko myrskyn ajan se heittelehti avuttomana hirveän vihurin puskemilla tuuliaalloilla. Mutta kestetyistä vaaroista ja vaiheista huolimatta säilyivät se ja sen miehistö ikäänkuin ihmeen kautta viimeiselle tunnille ennen hirmumyrskyn tyyntymistä. Sitten sattui onnettomuus, joka oli todella rusentava "Vanatorin" miehistölle ja Gatholin kuningaskunnalle.

Miehet eivät olleet saaneet ruokaa eivätkä juomaa Heliumista lähdettyään, ja heitä oli temmottu ja sysitty kiinnityshihnoissaan, niin että he olivat lopen nääntyneet. Myrskyssä sattuneen lyhyen, tyynen hetken aikana yritti eräs miehistöstä päästä majoituspaikkaansa irroitettuaan hihnat, jotka olivat pitäneet häntä epävarmassa turvassa kannella. Teko sellaisenaan oli määräysten suoranaista rikkomista, ja miehistön muiden jäsenten silmissä näytti sen seuraus, joka tuli peloittavan äkkiä, nopealta ja hirveältä rangaistukselta. Tuskin oli mies ennättänyt päästää varmuushihnat auki, ennen kuin myrskyhirviön raju käsi kiertyi laivan ympärille, pyöritellen sitä ympäri, ja uhkarohkea soturi suistui laidan ylitse ensimmäisessä kellahduksessa.

Laivan alituinen heiluminen ja nuokkuminen ja väkevä tuuli oli irroittanut hyökkäys- ja maihinlaskuköysistön kiinnityksistään, ja nyt se laahautui mukana laivan pohjan alla sekavana nuora- ja hihnarykelmänä. Milloin "Vanator" pyörähti täydelleen ympäri, kiertyi se aluksen rungon ympärille, kunnes taas uusi pyörähdys päinvastaiseen suuntaan tahi itse tuuli jälleen irroitti sen kannesta myrskyn liehuttamana laahaamaan eteenpäin kiitävän aluksen alla.

Soturi putosi sen sekaan, ja kuten hukkuva tarttuu oljenkorteen, tarrautui mies köysiin, jotka pidättivät hänet ja keskeyttivät hänen putoamisensa. Hän takertui nuoriin epätoivon voimilla, rimpuillen vimmatusti sotkeakseen niihin jalkansa ja vartalonsa. Joka kerta kun laiva heilahti, olivat hänen kätensä vähällä hellitä otteestaan, ja vaikka hän olikin varma, että vihdoin niin kävisi ja hän syöksyisi maahan, taisteli hän kumminkin toivottoman hurjasti surkeista sekunneista, jotka vain pidensivät hänen tuskiaan. Tämä näky kohtasi Gatholin Gahanin katsetta, kun hän kurkisti "Vanatorin" huojuvan kannen reunalta nähdäkseen miten soturille oli käynyt. Lähellä häntä heilui laivan kupeesta riippuva laskeutumishihna, joka ei ollut sotkeutunut sekavaan rykelmään, ja sen alapäässä oli koukku. Yhdellä silmäyksellä käsitti Gatholin jed tilanteen. Hänen allaan katseli yksi hänen miehistään kuolemaa silmästä silmään. Jedin ulottuvilla oli keino, jolla voi antaa apua.

Hän ei empinyt silmänräpäystäkään. Hän kiskaisi ympäriltään kiinnityshihnat, tarttui laskeutumisköyteen ja liukui alas laivan reunalta. Liehuen kuin vinhasti liikkuvan heilurin pallo hän kuppuroi laajoissa kaarissa sinne tänne lähes tuhannen metrin korkeudessa Barsoomin pinnan yläpuolella. Vihdoin tapahtui se, mitä hän oli toivonut. Hän joutui niiden köysien ulottuviin, jossa soturi vieläkin pysytteli, vaikka hänen voimansa uupuivat nopeasti. Sujauttaen toisen jalkansa sekavien nuorien muodostamaan silmukkaan Gahan veti itsensä niin likelle, että sai tartutuksi miehen lähellä olevaan köyteen. Jaksaen hädin tuskin säilyttää tämän uuden otteensa jed veti hitaasti kieppuun laskeutumishihnaa, jota myöten hän oli kiivennyt, kunnes sai käteensä sen päässä olevan koukun. Sen hän kiinnitti soturin hihnoituksen renkaaseen, ennättäen tehdä sen juuri parhaiksi, ennen kuin miehen tarmottomat sormet kirposivat köysistä.

Hän oli pelastanut alamaisensa hengen ainakin toistaiseksi, ja nyt hän kiinnitti huomionsa oman turvallisuutensa varmentamiseen. Rykelmään, jossa hän riippui, oli selvittämättömästi sotkeutunut useita samanlaisia laskeutumiskoukkuja kuin se oli, jonka hän oli kiinnittänyt soturin hihnoitukseen, ja jollakin niistä hän aikoi turvata itsensä siihen saakka, kunnes myrsky vaimenisi siksi paljon, että hän voisi kavuta kannelle. Mutta kun hän parhaillaan tavoitteli likellään kieppuvaa koukkua, osui laivaan uusi raivoisa myrskyn puuska, köydet alkoivat liehua kuin piiskan siimat ison aluksen heilahdellessa, ja ilmassa kiitävä raskas metallikoukku kolahti suoraan Gatholin jedin silmien väliin.

Gahan pyörtyi, hänen sormensa irtaantuivat köysistä, ja hän suistui kuolevan Marsin ohuen ilman läpi maata kohti, joka oli lähes tuhannen metrin päässä hänen allaan, samalla kun keinuvan "Vanatorin" kannella hänen uskolliset soturinsa pitelivät kiinni tukihihnoistaan aavistamatta rakastetun johtajansa kohtaloa. Ja vasta yli tunnin kuluttua, myrskyn tuntuvasti tyynnyttyä, he oivalsivat menettäneensä hänet ja saivat tiedon hänen uhrautuvasta sankariteostaan, joka oli koitunut hänen tuhokseen. Nyt oli "Vanator" pystyssä voimakkaan, mutta tasaisen tuulen ajaessa sitä eteenpäin. Soturit olivat irroittaneet kiinnityshihnansa, ja päällystö otti selkoa vahingoista ja vaurioista. Äkkiä kuului laivan ulkopuolelta heikkoa huutoa, ja kannellaolijain huomio kiintyi aluksen alapuolella köysistössä riippuvaan mieheen. Voimakkain käsin hänet hinattiin alukseen, ja vasta sitten sai "Vanatorin" miehistö tiedon jedinsä sankaruudesta ja lopusta. He saattoivat vain hyvin epämääräisesti arvioida, kuinka pitkän matkan he olivat kiitäneet hänen putoamisensa jälkeen, eivätkä myöskään kyenneet palaamaan etsiäkseen häntä, koska heidän laivansa oli kelvottomassa kunnossa.

Entä Gahan, Gatholin jed -- miten oli hänen käynyt? Hän putosi kuin kivi noin kolmesataa metriä, mutta sitten kietaisi myrsky hänet jättiläisotteeseensa ja kantoi häntä jälleen ylöspäin. Ikäänkuin vihurin kiidättämä paperipala hän leijaili ilmassa tuulen leikkileluna. Se pyöritteli häntä sinne tänne, milloin nostaen, milloin laskien; mutta luonnonvoimien jokaisen puuskan jälkeen hän oli aina lähempänä maata. Hirmumyrskyn oikut ovat niissä sääntönä, sillä sellaiset myrskyt itsekin ovat luonnon oikkuja. Ne kiskovat jättiläispuita juurineen ja pirstovat niitä, mutta samalla kertaa ne kuljettavat hentoja lapsia kilometrien päähän ja laskevat ne vahingoittumattomina maahan.

Ja niin kävi Gatholin Gahanillekin. Hän oli joka hetki, odottanut paiskautuvansa kuoliaaksi maahan, mutta huomasikin äkkiä keveästi tupsahtaneensa kuivuneen merenpohjan pehmeälle, keltaiselle sammalelle, saamatta järkyttävästä seikkailusta sen pahempaa vammaa kuin vähäisen kuhmun otsaansa, johon metallikoukku oli osunut. Voiden tuskin uskoa, että kohtalo oli ollut hänelle niin lempeä, jed nousi hitaasti pystyyn ikäänkuin olisi ollut enemmän kuin puolittain varma siitä, että hänen luunsa olivat katkenneet ja murtuneet eivätkä voisi kannattaa hänen painoaan. Mutta hän oli vahingoittumaton. Hän silmäili ympärilleen, koettaen turhaan saada selville, mihin oli joutunut Ilma oli täynnä lentävää pölyä ja sirpaleita. Aurinkoa ei näkynyt. Hän näki vain muutamien kymmenien metrien laajuudelta ympärillään keltaista sammalta ja tomun täyttämää ilmaa. Parin sadan metrin päässä hänestä millä suunnalla tahansa saattoivat kohota jonkun suurkaupungin muurit, eikä hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan. Hänen oli hyödytöntä lähteä liikkeelle, ennen kuin ilma kirkastuisi, koska hän ei tietäisi, mihin suuntaan olisi menossa. Niinpä hän oikaisihe sammalelle odottamaan, miettien, miten hänen sotureilleen ja laivalleen oli käynyt, paljoakaan ajattelematta omaa tukalaa asemaansa. Hänen hihnoitukseensa kiinnitettyinä olivat hänen miekkansa, pistoolinsa ja tikarinsa, ja repussaan hänellä oli pieni määrä tiivistettyä muonaa, joka on osana Barsoomin soturien varuksissa. Kun hänellä oli nämä välineet harjaantuneiden lihasten, uljaan rohkeuden ja lannistumattoman mielen lisäksi, oli hän valmis voittamaan kaikki häntä odottavat vastoinkäymiset pyrkiessään Gatholiin, jonka suunnasta ja etäisyydestä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuuli tyyntyi nopeasti, ja samaa mukaa hälveni pöly, joka pimitti maiseman. Hän oli varma siitä, että myrsky oli ohitse, mutta häntä harmitti näköpiirin suppeudesta aiheutunut pakollinen toimettomuus. Mutta ilma ei sanottavasti seestynyt ennen yön tuloa, joten hänen oli pakko odottaa uutta päivää samalla paikalla, johon myrsky oli hänet laskenut. Kun hänellä ei ollut vuodevaippoja eikä -turkiksia, ei hänen yönsä ollut lähimainkaan mukava, ja sekaantumattomin huojennuksen tuntein hän näki äkkiä valkenevan aamun sarastavan. Ilma oli nyt kirkas, ja uuden päivän valossa hän näki joka taholle ympärilleen leviävän aaltoilevan tasangon, samalla kun luoteisessa epäselvästi häämöitti matalien kumpujen ääriviivoja. Gatholin kaakkoispuolella oli sellainen seutu, ja kun Gahan myrskyn suunnan ja nopeuden nojalla otaksui sen tuoneen hänet sen seudun läheisyyteen, oletti hän Gatholin olevan nyt näkemäinsä kukkuloiden takana, vaikka se todellisuudessa oli kaukana koillisessa.

Gahan sai kävellä tasankoa myöten kaksi päivää, ennen kuin saapui kukkuloille, joiden laelta hän toivoi näkevänsä oman maansa. Mutta siellä häntä kohtasi pettymys. Hänen edessään levisi toinen tasanko, vieläkin laajempi kuin se, jonka ylitse hän oli juuri tullut, ja sen takana taaskin kukkuloita. Yhdessä olennaisessa suhteessa tämä tasanko erosi siitä, joka oli jäänyt hänen taakseen: siinä oli siellä täällä yksinäisiä kumpuja, Mutta varmana siitä, että Gathol oli jossakin sillä suunnalla, johon hän oli lähtenyt, hän laskeutui laaksoon ja suuntasi askeleensa luoteiseen päin.

Viikkokausia Gatholin Gahan samosi laaksojen poikki ja kumpujen ylitse, etsien jotakin tuttua maamerkkiä, joka opastaisi hänet kotimaahansa, mutta jokaisen uuden harjanteen laella avautui hänelle aina uusi, outo näköala. Hän näki eläimiä vain vähän eikä ihmisiä ollenkaan, ja alkoi vihdoin uskoa joutuneensa siihen muinaisen Barsoomin taruihin kiedottuun osaan, joka oli vanhojen jumaliensa kirouksessa -- aikoinaan rikkaaseen ja hedelmälliseen maahan, jonka kansa ylpeydessään ja röyhkeydessään oli kieltänyt jumalansa ja rangaistukseksi siitä kuollut sukupuuttoon.

Mutta eräänä päivänä hän sitten noustuaan matalille kummuille näki edessään asutun laakson, jossa oli puita, viljeltyjä vainioita ja kivimuurien ympäröimiä, omituisen muotoisia torneja. Pelloilla oli työssä ihmisiä, mutta hän ei rientänyt heitä tervehtimään. Sitä ennen hänen oli saatava heistä enemmän selkoa ja tiedettävä, saattoiko heidän olettaa olevan ystäviä vaiko vihamiehiä. Piiloisan pensaston suojassa hän ryömi edulliselle tähystyskohdalle kauemmaksi laaksoon pistäytyvälle kummulle ja jäi sinne vatsalleen makaamaan tarkkaillen lähinnä häntä työskenteleviä ihmisiä. He olivat vieläkin kaukana hänestä, eikä hän eroittanut heitä oikein hyvin, mutta heissä oli jotakin sellaista, mikä hipoi luonnottomuutta. Heidän päänsä näyttivät suhteettomilta -- ruumiiseen verrattuina liian isoilta. Hän makasi pitkän aikaa tähystämässä, ja yhä varmemmaksi syöpyi häneen vakaumus, etteivät nuo olennot olleet samanlaisia kuin hän ja että olisi ajattelematonta uskaltautua heidän sekaansa. Äkkiä hän näki, että lähimmän muurin portista ilmestyi pari, joka sitten verkkaisesti lähestyi likinnä hänen piilokumpuaan työskentelevää seuruetta. Hän huomasi heti, että toinen heistä oli erilainen kuin kaikki muut. Niinkin pitkän matkan päässä Gahan havaitsi, että hänen päänsä oli pienempi, ja parin lähestyessä kävi yhä varmemmaksi, että hänen hihnoituksensa oli toisenlainen kuin hänen kumppaninsa ja maata muokkaavien olentojen. Pari pysähtyi usein nähtävästi väitellen, ikäänkuin toinen olisi tahtonut edetä siihen suuntaan, johon he tulivat, toisen taas estellessä. Mutta joka kerta sai pienempi toisen vastahakoisesti suostumaan, ja niin he etenivät yhä kauemmaksi portista, josta olivat tulleet, ja joutuivat yhä likemmäksi niitä työntekijöitä, jotka ahersivat lähinnä Gatholin Gahanin tarkkailukukkulaa. Äkkiä sitten pienempi olento iski kumppaniaan päähän. Kauhistuksekseen Gahan näki viimemainitun pään putoavan maahan; ruumis huojui ja kellahti kumoon. Gahan nousi puolittain pystyyn piilopaikastaan nähdäkseen paremmin, mitä laaksossa tapahtui. Olento, joka oli kaatanut seuralaisensa, riensi rajusti sitä kumpua kohti, jolla hän piileksi, ja väisti häntä tavoittavaa työläistä. Gahan toivoi pakenijan saavuttavan vapautensa, vaikka hän ei osannut selittää, mistä se toivo johtui; lähempää katsottuna pakenija kuitenkin näytti joka suhteessa olevan samanrotuinen kuin hän itse. Mutta sitten karkulainen kompastui, lennähti pitkälleen, ja heti olivat takaa-ajajat hänen kimpussaan. Samassa Gahanin katse jälleen osui pakenijan kaatamaan olentoon. Mitä kauhistusta hän nyt näkikään? Vai tekivätkö hänen silmänsä hänelle kaamean kepposen? Ei; vaikka se oli mahdotonta, oli se totta sittenkin -- pää siirtyi hitaasti vartalon luokse. Se sijoittui olkapäille, ruumis nousi, ja näköjään aivan vahingoittumattomana olento juoksi vikkelästi onnettoman vangin luokse, jota hänen kumppaninsa parhaillaan kiskoivat pystyyn.

Tähyilijä näki olennon tarttuvan vankinsa käsivarteen ja saattoi niinkin pitkän välimatkan päästä eroittaa, että viimemainitun ryhdistä kuvastui lamaannusta ja äärimmäistä toivottomuutta, ja hän oli myöskin melkein varma siitä, että vanki oli nainen, kenties hänen oman rotunsa jäsen, punainen marsilainen. Jos hän saisi siitä varmuuden, olisi hänen koetettava jollakin tavoin pelastaa onneton, vaikka hänen eriskummaisen maailmansa tavat velvoittivatkin häntä siihen vain siinä tapauksessa, että nainen oli hänen oma kansalaisensa. Mutta hän ei ollut siitä varma. Mahdollisesti ei nainen ollut lainkaan punainen marsilainen, tahi jos olikin, saattoi hän yhtä hyvin olla kotoisin jostakin vihollismaasta kuin Gatholista. Gahanin ensimmäinen velvollisuus oli palata oman kansansa keskuuteen, pannen itsensä mahdollisimman vähän vaaraan, ja vaikka seikkailun halu kiihoitti hänen mieltään, torjui hän houkutuksen ja käänsi huokaisten selkänsä kauniille, rauhaiselle laaksolle, johon hän aikoi mennä, sillä hän mieli jatkaa matkaansa sen itäliepeen poikki etsiäkseen Gatholia sen toiselta puolelta.

Gatholin Gahanin astellessa Bantoomia etelässä ja idässä rajoittavien kumpujen eteläisiä rinteitä kiintyi hänen huomionsa jonkun matkan päässä oikealla kasvavaan vähäiseen puuryhmään. Alhaalla oleva aurinko loi pitkiä varjoja. Pian olisi ilta käsissä. Puut olivat syrjässä hänen valitsemaltaan polulta, eikä häntä suinkaan haluttanut poiketa suunnastaan; mutta katsastaessaan taaskin sinne päin hän alkoi empiä. Siellä oli jotakin muutakin kuin puunrunkoja ja pensaita. Sieltä häämötti tuttuviivainen ihmiskätten työ. Gahan seisahtui ja tähysti tarkasti esinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Ei; hän oli varmasti erehtynyt -- puiden oksat ja matala pensas olivat näyttäneet luonnottomilta vaakasuoraan paistavan, laskevan auringon valossa. Hän kääntyi jatkamaan matkansa. Mutta kun hän vielä kerran vilkaisi tuohon mieltänsä kiinnittäneeseen esineeseen päin, osui hänen silmiinsä puiden seassa välkkyvästä kirkkaasta täplästä heijastunut auringon säde.

Gahan pudisti päätään ja meni ripeästi salaperäistä puuryhmää kohti, päättäen ratkaista sen arvoituksen. Kiiltävä kohta houkutteli yhäti häntä luokseen, ja hänen ehdittyään lähelle sitä hänen silmänsä menivät levälleen kummastuksesta, sillä se oli kuin olikin pienen lentokoneen jalokiviupotuksinen keulavaakuna. Käsi lyhyen miekkansa kahvassa Gahan tunkeutui äänettömästi eteenpäin, mutta aluksen likelle tultuaan hän havaitsi, että pelko oli aiheeton, sillä ihmisiä ei ollut läheisyydessä. Sitten hän alkoi tarkastaa vaakunaa. Kun sen merkitys selvisi hänelle, kalpeni hän ja hänen sydäntään kouristi: siinä oli Barsoomin sotavaltiaan suvun vaakuna. Samassa hän muisti lamaantuneen vangin, joka oli viety takaisin vankilaansa kumpujen takaisessa laaksossa. Heliumin Tara! Ja Gahan oli ollut niin vähällä jättää hänet oman onnensa nojaan. Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen.