Part 5

Saavuttaakseen, mitä hän halusi saavuttaa, täytyi hänen tänään olla kahta kauniimpi, kahta iloisempi ja rattoisampi.

Hän huokasi keveästi. Hän ei tuntenut olevansa tänä iltana erityisen pirteä. Kevyt yskä vaivasi häntä vieläkin eikä käheys ottanut lähteäkseen. Sitten tuli lisäksi Tournehemin kirje ja sen tuomat järkyttävät tiedot.

Jeanne kävi hyvin miettiväksi. Niin hennon ruumiin kuin hänellä oli ei olisi aina helppo täyttää niitä vaatimuksia, jotka hänen osalleen tulivat, mikäli tahtoi ajan pitkään kahlehtia kuningasta.

Nopeasti hän taas karkoitti tämän ajatuksen. Eikö hän ole nuori? Eikö hänellä ole luja tahto, riittävän luja voittamaan kuin leikiten kaikki ruumiilliset ja sielulliset vastukset?

Hän meni peilin eteen. Hän näytti hirveän kalpealta. Vastoin tapaansa hän pani kasvoilleen hieman ihomaalia, kohenteli pyöreää avokaulusta kaartavia pitsejä ja pukunsa väljiä hihoja, tarkasteli kukilla ja silkkityllillä koristettua tukkaansa, jonka hänen majesteettinsa kuningattaren kamarirouva oli tänään kammannut, ja antoi tulen valossa välkähdellä niiden timanttien, jotka kuningas oli hänelle lahjoittanut ensimmäisen lemmenyön muistoksi.

Sitten hän joi lasista maitoa, joka oli häntä varten pantu pukupöydälle, ja otti muutamia tippoja sitä lääkettä, jota kotilääkäri oli jo hänen lapsena ollessaan määrännyt käheyttä vastaan.

Hän tiesi, että kuningas pani arvoa hänen äänensä sointuvaan kaikuun.

* * * * *

Ludvig ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Jeanne näki sen ensi silmäyksellä. Oli jotakin, joka vaivasi häntä, luulottelu tahi todellinen tapahtuma. Hän oli niin hajamielinen, että tuskin näkyi huomanneenkaan Jeannen läsnäoloa.

Lyhyellä, käskevällä liikkeellä Jeanne lähetti sinipukuiset palvelijat pois huoneesta.

Jeanne itse leikkasi kuninkaalle lintupaistia ja kananpoikaa, tarjosi hänelle sitä höystelihaa, josta hän erikoisesti piti, ja kaatoi täyteläistä burgundilaista viiniä, josta kuningas piti enemmän kuin samppanjasta. Aivan kuin vahingossa hän antoi kätensä hipaista kuninkaan kättä.

Kuningas katsoi häneen. Kuinka ihana hän oli! Hän tuntui kuninkaasta ihanammalta kuin koskaan ennen.

"Jeanne", sanoi kuningas, "tule lähemmä, tule tänne minun luokseni! Mikä viheliäinen päivä!"

Hän voihki ja tuijotti eteensä ikäänkuin tajutonna.

"Kuningatar kävi messun jälkeen minun luonani huoneessani. Se on hänen oikeutensa. En aavista, tietääkö hän mitään. Hän ikävystytti minut perinpohjin. Oikeassa oli kuningas Stanislaus, joka kerran kirjoitti minulle: 'Minä ymmärrän sinua, poikani, ja annan sinulle kaikki anteeksi. Minun puolisoni oli ihan yhtä ikävystyttävä kuin on tyttärenikin, sinun puolisosi. Ei voine hevin löytää kahta ikävämpää kuningatarta. Pahoittelen vilpittömästi puolestasi'."

Jeanne, joka muuten hallitsi täydellisesti kasvojaan, ei voinut pidättää hymähdystä. Tässä hallitsijoiden välisessä suorasukaisuudessa oli tietysti koko lailla koomillista sävyä.

Kuningas huomasi sen, mutta ei vihastunut.

"Sinä hymyilet, pikku hupakko! Ah, siinä ei ole mitään nauramista, sen minä sanon. Muuten ei minua vaivannut ainoastaan kuningattaren pitkä viipyminen. Herra Boyer, Mirepoixin piispa, oli pyytänyt vastaanottoa. Minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä häneltä piiloon. Kun hän alkoi saarnata moraalia ja vihjailla filosofian ja sen kannattajien turmelevaa vaikutusta, ajoin hänet kaikessa hiljaisuudessa ulos. Myöskin Maurepas, joka sitten tuli —"

Hän keskeytti puheensa.

"Ei ollenkaan politiikkaa!"

Jeanne tunsi pettyneensä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut puhua ainoastaan rakkaudesta ja taiteesta kuninkaan kanssa.

Hän tiesi, että Ludvig mielellään työskenteli Maurepasin kanssa. Hän oli yksi niitä harvoja ministerejä, joka ymmärsi tehdä työn keveäksi ja miellyttäväksi kuninkaalle. Mitä oli tänään tapahtunut heidän välillään?

Jeanne kaipasi saada kuulla valtiokoneiston pyörien surinaa, tunkeutua sen salaisuuksiin, nähdä mitä muut eivät saaneet nähdä, tahtoi päästä siihen käsiksi jo tänään tai huomenna.

Ylihuomenna saisi rataslaitos jo pysähtyä tai käydä hänen mielikseen. Ihan hänen hengityksensä salpautui salaisesta riemusta.

Mutta ensin oli oltava kärsivällinen. Kuninkaan huomaamatta hänen tarkoitustaan hänen oli päästävä yhä lähemmä ja lähemmä politiikkaa. Sitä varten aika ei vielä ollut kypsynyt. Ja tänään hänen täytyi ennen kaikkea olla varovainen.

Ludvig oli työntänyt ruo'an syrjään ja tyhjentänyt lasinsa yhdellä siemauksella. Jo lankesi uusia varjoja hänen kauniisiin, sinisiin silmiinsä, joissa ilon hetkinä saattoi olla niin hurmaavan kaunis ilme.

Jeanne kaatoi uudestaan kristallilasiin täyteläistä burundilaista, jota vastoin hän itse maisteli hieman imelää muskottiviiniä.

Kuningas tarttui hänen lasia pitelevään käteensä ja piti sitä hellästi omassaan.

"Sinun menestykseksesi, lapseni!"

"Minä olenkin teidän majesteettinne menestystoivotusten suuressa tarpeessa. Minullekin on tämä päivä ollut surullinen."

"Niinkö?" sanoi kuningas. "Niin, sellaista on meidän elämämme! Parasta olisi, jos ei olisi syntynytkään tai tulisi kutsutuksi täältä pois, niinkuin minun kohtalokseni varmasti tulee."

Hän vaipui uudestaan raskasmieliseen äänettömyyteen.

Jeanne painoi alakuloisena päänsä alas. Mutta kohta senjälkeen hän uudestaan kokosi kaikki voimansa. Sen täytyi tapahtua, hänen täytyi tänään voittaa kuningas kokonaan puolelleen. Kuningas ei saisi ajatella eikä tuntea mitään muuta kuin häntä.

Jeannen vilkas, milloinkaan väsymätön mielikuvitus tuli hänen avukseen.

Kuningas oli silminnähtävästi surumielisen mystillisessä mielentilassa ja taas kuolemanaavistuksen vaivoissa.

Voiko Jeanne menetellä viisaammin kuin ottaa avukseen hänen taikauskonsa!

"Teidän majesteettinne kertoi minulle aivan äskettäin eräästä ratsastusmatkasta kylähautausmaan ohi. Tapansa mukaan oli teidän majesteettinne lähettänyt erään seurueensa jäsenen hautausmaalle katsomaan, oliko siellä äsken kaivettuja hautoja. Kun herra de Sainteville palasi takaisin ja vastasi myöntävästi teidän majesteettinne kysymykseen, valtasi teidän majesteettinne uudestaan läheisen kuoleman pelko, koska avoin hauta muistutti siitä."

Ludvig, joka alussa oli kuunnellut vain hajamielisesti Jeannen sanoja, työnsi kiivaasti lasin luotaan.

"Miksi kerrot sitä minulle?"

"Siksi että viime yönä näin harvinaisen kauniin unen, sire" — hän katsoi kuninkaaseen rakkautta säteilevin silmin — "ja siksi, että tiedän teidän majesteettinne uskovan uniin".

"Kerro, Jeanne!"

"Me ratsastimme yhdessä maaseudulle. Olimme vain kahden kesken. Oli kevätaamu, valoisa ja hymyilevä, kuten tänäänkin. Kaukana siinsi risti, joka välkkyi kullankeltaisena auringossa. Teidän majesteettinne tarttui minun käteeni ja sanoi iloisesti: Tule, Jeanne, ratsastakaamme suoraa tietä hautausmaalle. Olemme nuoria ja onnellisia, ja kuolema ei mahda meille mitään. Me tiukensimme ohjia ja karautimme sinne, niin että hiekka ja turvekokkareet tuprusivat ympärillämme. Hautausmaan muurin luona pysähdyimme. Siellä oli kolme avointa hautaa! Teidän majesteettinne joutui tuokioksi kauhun valtaan. Mutta tuskin teidän majesteettinne katse oli osunut hautoihin, kun ne sulkeutuivat taikavoiman vaikutuksesta. Tuhansia kirkasvärisiä kukkia nousi mullasta ja ne loistivat kuin itse elämä kultaisen aamuauringon hohteessa."

Kuninkaan silmät säteilivät. Niissä paistoi rohkeus ja elämäntoivo.

Hän painoi nuoren naisen sydäntään vasten.

"Minun Jeanneni, minun rakas Jeanneni. Se, mitä sanot, on käyvä toteen. Tule, me tahdomme olla onnellisia, koska elämä on niin ihana ja kuolema niin kaukana."

Hän puristi yhä rintaansa vasten Jeannea, joka irroittihe hellän väkisin.

"Entä minun suruni, sire! Enkö minäkin saa sille jotakin lohdutusta?"

"Kaiken lohdutuksen, minkä haluat!"

Kuningas kietoi käsivartensa hänen vyötäreilleen viedäkseen hänet vuoteeseen viereiseen huoneeseen, mutta Jeanne vastusteli ja katsoi surullisesti kuninkaaseen.

Hän nosti kätensä kuningasta kohden sellaisin elein, ettei, häntä voinut vastustaa.

"Minulle on tapahtunut suuri onnettomuus, sire. Minua uhkaa vaara, jolta vain teidän majesteettinne voi minua suojella."

"Vaara?" huudahti kuningas pelästyneenä.

"Mieheni on tullut takaisin. Hän on aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta ja raivosta. Hän väijyy minun henkeäni. Hän aikoo väkivalloin riistää minut teidän majesteetiltanne. Voi, mitä kaikkea hän aikookaan tehdä!"

Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän vaipui nyyhkyttäen kuninkaan rintaa vasten.

Tuokion ajan kuningas oli hyvin allapäin.

Eihän hän ollut oikein ehtinyt huokaistakaan helpotuksesta, kun uusi turma uhkasi!

Mutta niin pian kuin hän taas piti nuorta, rakasta naista sylissään, paloi hänen mielessään yksi ainoa toivomus, nimittäin tehdä niin pian kuin mahdollista loppu Jeannen surusta.

"Minä en voi mennä enää kotiin", nyyhki Jeanne.

"Kas niin, rauhoitu, lapseni! Sinä jäät jo tänään Versaillesiin etkä lähde täältä enää milloinkaan. Saat taas asua huoneissasi. Ayen saa järjestää kaikki. Minä olen sinun luonasi. Minä suojelen sinua. Miehesi saa huomenna kuninkaallisen käskyni suostua viipymättä eroamaan sinusta."

Jeanne suuteli hänen kättään.

"Kiitos, lämmin kiitos, sire. En milloinkaan unohda tätä hetkeä." Sitten hän huokasi syvään. "Väin yhden asian tahtoisin unohtaa."

"Minkä, lapseni?"

"Sen nimen, joka minulla ja tuolla vihatulla on yhteinen."

Ludvig tuli kärsimättömäksi. Hänen verensä kuohui kuumana.

"Siihenkin on keinonsa. Étiolesin nimi häviää uuden nimen, uuden säätyarvon tieltä."

Jeanne riemuitsi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa! Ensimmäisen päämäärän tiellä onneen ja suuruuteen!

Jeanne heittäytyi kiihkeästi kuninkaan syliin. Hänen suutelonsa ja hyväilynsä eivät olleet milloinkaan olleet niin kuumat ja vilpittömät kuin tänä yönä.

VI.

Eräänä melkein jo kesäiseksi käyneen huhtikuun loppupäivänä — nämä päivät Jeanne vietti melkein kokonaan yksinään tahi kuninkaan seurassa Versaillesin linnan sisäpuutarhoissa — hän sai kaksi kirjettä, jotka tekivät hänet yhtä onnelliseksi kuin ylpeäksikin.

Ensimmäinen, jonka eräs lähetti toi jo aikaisin aamulla, kun hän vastikään oli tullut kuninkaan luota, oli eno Tournehemiltä. Hän luki sen lukemasta päästyäänkin.

"Rakas Jeanneni, olen iloinen voidessani lähettää sinulle lämpimimmät onnitteluni. Kuten olen saanut syrjäteitse tietää Luynesin herttualta, ei ole mitään epäilystä, että kuningas on ostanut sinua varten Pompadourin markiisitilan ja että markiisitilan nimi siirtyy sinulle. Tila tuottanee 10—20,000 livreä vuodessa. Tämä kuninkaan jalomielinen teko pyyhkii siis kaikiksi ajoiksi pois sinun porvarillisen nimesi, joka viime aikoina on tuottanut sinulle niin paljon surua. Muuten voin sinulle ilmoittaa, että Pariisissa on eräs puolue, jolla ei ole mitään sinun syntyperääsi eikä sitä vastaan, että kuninkaan vaali on osunut porvarisnaiseen. Kuuluisan, muuten niin ilkeämielisen asianajaja Barbierin lausunto tässä kysymyksessä ei sinusta liene mielenkiintoa vailla, rakas Jeanneni.

Barbier lausui aivan äskettäin eräässä melko suuressa seurassa, jossa ei kuulunut pienintäkään vastaväitettä, että 'tuo madame d'Étioles on kaunisvartaloinen ja hyvin kaunis, laulaa mainiosti, osaa lukemattomia hauskoja lauluja, ratsastaa erittäin viehättävästi ja on saanut erinomaisen kasvatuksen'.

Sinä siis näet, että olet nähnyt kaikki liian synkässä valossa ja että on olemassa eteviä henkilöjä, jotka ymmärtävät antaa arvoa sinun eduillesi myös madame d'Étiolesina. Ja nyt vielä onnitteluni, rakas Jeanne. Sen vilpittömyyttä et voi epäillä."

Toinen kirje oli Voltairelta, jonka satunnaisesta käynnistä Pariisissa Jeanne ei ollut kuullut puhuttavan.

Aterian aikana, jolloin kuningas ei enää voinut olla esittelemättä rakastajatartaan lähimmille seuralaisilleen ja johon tänään ottivat osaa Richelieu ja Ayen, Boufflersin ja Luxemburgin herttuat sekä Maria Raphaelan hovinainen, madame de Bellefonds, tuotiin Jeannelle Voltairen kirje.

Vasta makuuhuoneessaan hän avasi kirjeen, joka sisälsi runoja Caesarista ja Kleopatrasta.

Luettuaan kirjeen hän seisoi pitkän aikaa avonaisen ikkunan ääressä. Huumaantunein mielin hän ahmi lämmintä kevätilmaa. Ilon hurmiossa hän silmäili Versaillesin tummiin puistoihin. Voitonvarmana nousi ja laski hänen povensa. Ei mikään hänestä tuntunut saavuttamattomalta tänä suurena hetkenä.

Mutta Voltaire kirjoitti:

"Olen varma, madame, ettei Caesarin aikana ollut ainoatakaan jansenilaista tyytymätöntä, joka olisi uskaltanut moittia sitä, mikä saattoi tehdä kaikki kunnon ihmiset ihastuneiksi, ja että Rooman papit eivät ole olleet fanaattisia tyhmyrejä. Olisin mielelläni halunnut saada kunnian puhella siitä kanssanne, ennen kuin matkustan maalle. Otan onneenne suurempaa osaa, kuin luulette, ja tuskinpa lie Pariisissa ketään, joka sydämellisemmin muistaa teitä. Minä en nyt puhu vanhana, sievistelevänä kauneuden imartelijana, vaan kelpo kansalaisena ja pyydän teiltä lupaa saada toukokuussa sanoa teille pari sanaa Étiolesissa tahi Brunoissa. Suvaitkaa ystävällisesti ilmoittaa minulle aika ja paikka. Kunnioittaen teidän silmiänne, hahmoanne ja neroanne olen teidän, madame,

hartain ja nöyrin palvelijanne."

* * * * *

Kun kuningas ja naiset olivat lähteneet pois, jäivät herrat vielä hetkiseksi jäljelle. He kävelivät vilkkaasti keskustellen edestakaisin pitkässä marjakuusikäytävässä kasvihuoneiden yläpuolella.

Kevyesti itseään ivaten Ayen arveli, että hänen ja Richelieun on tahtoen tai tahtomattaan annettava peräytymismerkki. Näytti näet siltä, että Mirepoixin ja La Vallièren puolueet olivat oikeassa. Tämä markiisitilan kauppa, joka riippui ilmassa, viittasi siihen samoin kuin monet muutkin asiat.

"Niin", sanoi Richelieu, "kunhan ei sota hämmentäisi laskelmia".

"Aikooko kuningas lähteä nyt Flanderiin?"

"Tuottaako se asioiden nykykannalla ollessa hänelle erikoista iloa, sitä epäilen. Mutta hän ei voi menetellä toisin. Hän on antanut Saksin marsalkalle kuninkaallisen sanansa vakuudeksi siitä, että hän itse asettuu joukkojensa etunenään, niin pian kuin vain tilanne vaatii."

"Jollen erehdy, lienee Tournayn piiritys vasta alkanut?" kysyi Boufflers.

"Viimeksi saapuneiden tietojen mukaan on se jo todella käynnissä."

"Ja aikooko dauphin seurata kuningasta ja erota nuoresta puolisostaan?"

Richelieu kohautti olkapäitään.

"Kuningas on ilmoittanut oman ja dauphinin tulon sotajoukkoihin ja hänen tapansa on pitää sanansa."

"Heidän korkeutensa dauphine [kruununprinsessa.], kuningatar ja prinsessat joutuvat aivan varmaan epätoivoon. Maria Leszczynska tulee ehdottomasti kyynelsilmin rukoilemaan kuningasta jättämään dauphinin kotiin ja olemaan saattamatta vaaraan hänen henkeään yht'aikaa kuin omaansakin, joten Ranska kenties menettäisi sekä kuninkaan että kruununperillisen."

Ivallisesti ja matalalla äänellä Ayen virkkoi:

"Tiedämmehän, miten paljon kuninkaan tapana on kiinnittää huomiota Maria Leszczynskan esityksiin."

* * * * *

Kävi todellakin niin, kuin Richelieu oli ennustanut. Marsalkan raportti, joka toukokuun alussa saapui Versaillesiin, oli sen laatuinen, että kuningas katsoi olevansa velvollinen lähtemään heti liikkeelle.

Osa Ranskan armeijaa piiritti Tournayta Moritz Saksilaisen johdolla. Englantilaisten, hollantilaisten, hannoverilaisten ja itävaltalaisten liittoutuneet joukot läksivät Cumberlandin herttuan johdolla leiripaikaltaan Brüsselin luota ja riensivät apuun. Marsalkka oli pakotettu sijoittamaan enemmän kuin puolet armeijastaan Tournayn kaakkoispuolelle asemiin, joiden oikea siipi nojautui Schelde-jokeen.

Hän oli sitä mieltä, että kuninkaan ja dauphinin oli yhdyttävä siihen armeijan osaan, joka oli asettunut vahvoihin asemiin Fontenoyn luo, siis rintaman keskustan edustalle.

Moritz Saksilainen kehoitti ripeyteen. Apujoukot ahdistivat piirittäviä niin tiukasti, että hyökkäystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa.

Kuninkaan ja dauphinin lähtö oli tapahtuva aikaiseen aamulla toukokuun 6 p:nä.

Kuningas aikoi sanoa jäähyväiset Jeannelle edellisen päivän iltana. Hän oli lähettänyt Jeannelle terveiset, että tämä saa odottaa häntä sisäkammioissaan. Madame de Maillyn etäiset huoneet, joissa Jeanne asui, olivat Versaillesissa vallitsevan levottomuuden tähden ainoa paikka, missä he voivat toivoa saavansa olla häiritsemättä.

Ludvig oli hyvin liikutettu. Ero Jeannesta, jota hän kiihkeästi rakasti, rasitti häntä raskaana taakkana.

Hän oli ajatellut ottaa Jeannen mukaansa Flanderiin kuten oli ottanut madame Châteaurouxin, joka edellisenä kesänä oli seurannut häntä armeijaan. Raskain sydämin hän luopui tästä aikeestaan. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää dauphin kotiin.

Hän oli kiitollinen Jeannelle, ettei tämä ollut tähän saakka ilmaissut haluavansa lähteä mukaan eikä johdattanut häntä kiusaukseen.

Tekisikö Jeanne sen tänään, eronhetkellä? Hän ei tiennyt, pelätäkö vai toivoako sitä. Olipa puolin tai toisin, hänen heikko luonteensa joutuisi uuteen taisteluun.

Ja kuitenkin hän tahtoi pysyä lujana, tahtoi pysyä kuninkaallisessa lupauksessaan, jonka oli antanut Moritz Saksilaiselle, ja yhdessä dauphinin kanssa lähteä oikeissa ajoin Flanderiin.

Jeanne ei ollut odottanut kuningasta niin aikaisin. Hän istui työpöytänsä ääressä lähellä avointa ikkunaa kaiverruspuikko kädessä, innokkaasti valmistaen erästä kaiverrusta, jonka sitten aikoi antaa Boucherin arvosteltavaksi. Hän ei huomannut heti, että kuningas astui huoneeseen.

Ludvig katsoi hänen valkeiden olkapäittensä yli hienoja, kauniita käsiä, jotka liikuttelivat kaiverruspuikkoa kuparilevyllä.

Voi, kuinka hän tulee kaipaamaan noita rakkaita, hyväileviä käsiä, noita älykkäitä silmiä, jotka nyt olivat kokonaan uponneet työhön, tuota solakkaa, notkeaa vartaloa, joka oli kumartunut työpöydän yli.

Ludvig tarttui hänen olkapäihinsä ja veti hänet luokseen.

"Jeanne, minun Jeanneni", sanoi kuningas kiihkeästi, "olen tullut jättämään sinulle jäähyväiset pitkäksi aikaa, kenties ainiaaksi".

"No, sire, miksi nähdä kaikki niin synkässä valossa?"

"Kuolema vaanii kaikkialla, sodassa varsinkin."

Jeanne kietaisi hyväillen ja lohduttaen kätensä kuninkaan kaulaan.

"Oletteko unohtanut minun uneni, sire?"

Kuningas pudisti kaunista päätään. Hänen silmänsä katsoivat Jeanneen hellän surumielisesti.

"Kuinka minä voisin milloinkaan unohtaa mitään, mikä lähtee sinusta, Jeanneni! Kun vain ei olisi tätä kauheaa eroa!"

Hän odotti ihmeissään, anoisiko Jeanne päästä hänen mukaansa. Tänä silmänräpäyksenä, kun hän eronhetkellä piti Jeannea syleilyssään, hän olisi arvelematta jättänyt dauphinin Versaillesiin. Tämä saisi joskus toisten oppia sotataitoa!

Mutta Jeanne ei ilmaissut toivomusta eikä pyyntöä. Hän vain lohdutti kuningasta ja puhui voitoista, jotka kohottaisivat hänen sotilasmainettaan.

Ludvigin silmissä oli kyyneliä.

Miks'ei Jeanne pyytänyt päästä mukaan?

Oliko ero hänestä niin keveä? Muut naiset olivat itkeneet ja pyytäneet, kun hän oli hyvästellyt lähteäkseen.

Jeanne kuivasi suudelmin hänen silmänsä.

"Nyt ei kyynelten sovi vuotaa, sire! Eikö riitä se, että kuningatar kiusaa teidän majesteettianne kyynelillään ja valituksillaan? Minä en milloinkaan tahdo lähestyä teidän majesteettianne valituksin, vaan aina koettaen antaa pelkkää luottamusta, voimaa, rohkeutta ja horjumatonta uskoa omiin voimiin."

Ludvig katsoi häneen ihmetellen. Kuinka voimakas Jeanne oli, kuinka älykäs ja järkähtämätön nuoruudestaan huolimatta! Kuinka paljon hänessä oli pursuavaa elämää!

Jospa hänellä olisi ollut tuollainen nainen lähimmässä ympäristössään! Sanomattoman paljon Jeanne antoi hänelle.

Hän veti Jeannen viereensä pienelle penkille ikkunan ääreen. Pitäen Jeannen käsiä omissaan hän sanoi:

"Sinä olet oleva minun luonani, vaikkapa vain ajatuksissani, päivästä päivään. Minun täytyy aina tietää: Jeanneni ajattelee minua. Silloin ei voitto jää saavuttamatta. Sinun on kirjoitettava minulle joka päivä. Minä lähetän sinulle tietoja itsestäni, niin usein kuin voin. Ja kuule nyt, rakas lapsi, olen ajatellut tarkoin, miten järjestämme asiat. Jo huomenna sinä lähdet Versaillesista ja matkustat Étiolesiin. Siellä ei kukaan sinua häiritse, ei kukaan lonkkaa sinua hivenen verta. Täällä tai Fontainebleaussa en siitä voi vastata, kun olen poissa."

"Minunkin toivomukseni on ollut asua Étiolesissa, sire."

Kuningas hymähti.

"Sinun toivomuksesi ovat aina järkeviä, rakkaani, toisinaan liiankin järkeviä."

Häh huokasi raskaasti.

"En tahdo, että sinä minun poissa ollessani näet paljon ihmisiä ympärilläsi. Tahdon tietää, että sinun ympärilläsi on vain taattuja ystäviä, rakas lapseni, sinun vanhempasi, veljesi, herra de Tournehem ja muut, jotka ovat perheesi jäseniä, paitsi monsieur d'Étiolesia. Ayen saa silloin tällöin pistäytyä sinua katsomassa. Bernis viettää ehkä pari viikkoa maatilallasi. Olen huomauttanut hänelle siitä jo. Hän on hienoluontoinen mies ja miellyttävä seuraihminen. Niinikään monsieur de Gontaut. Molemmat voivat hiukan opastaa sinua tuntemaan hovielämän salaisuuksia, jos haluat edelleen opiskella Boucherin johdolla tahi hän tahtoo maalata sinusta muotokuvan, sitä parempi. Minulla ei myöskään ole mitään Voltairea vastaan jo siitä syystä, että hänen käyntinsä suututtaa kuningatarta ja dauphinia. Tuo pitkä, ruma mies ei liene vaarallinen Jeannelleni, yhtä vähän kuin Fontenellekaan.

"Rakastettavan ja sinun asemaasi vastaavan naisseuran saat hankkia oman mielesi mukaan. Ikävä ei sinua saa vaivata, olkoon sinulla vain kyllin aikaa ikävöidä minua."

"Voi, sire, mikä tai kuka voisi asettua minun ja kaipuuni välille?"

Eräs kello löi seitsemän. Kuningas kavahti pystyyn. Hän oli määrännyt ministerineuvoston kokouksen täksi tunniksi.

Hän veti Jeannen rintaansa vasten ja suuteli häntä niin, että toinen oli tukehtua. Viimeisen kerran! Viimeisen kerran!

"Jeanneni, lapseni, suloinen lemmittyni!"

Kalpeana ja suruisin silmin Jeanne seisoi kuninkaan edessä. Hänestäkin oli ero raskas. Hän rakasti tuota miestä, niinkuin hän osasi rakastaa, antoi hänelle sielustaan ja sydämestään sen, mikä hänellä oli annettavaa, oli kiintynyt häneen, niinkuin hän ei ollut konsanaan kiintynyt kehenkään ennen.

"Kuinka kalpea sinä olet! Varjele terveyttäsi! Hoida hyvin itseäsi! Rakasta minua!"

Pitkä syleily. Pitkä, kuuma suutelo. Sitten kuningas katosi.

* * * * *

Étiolesissa tuoksuivat sireenit, kukkivat ruusut, raskain, valkoisin tertuin riippuivat jasmiinit, sirkut ja satakielet visertivät.

Jeanne oli kantanut pikku Alexandraa nurmikkojen poikki, joilla heloitti kirjavanaan valkeita, keltaisia, punaisia ja sinisiä kukkia. Hän oli kulkenut keskustellen edestakaisin vanhojen kastanjojen keskellä pienen linnan takana abbé Bernisin kanssa, joka oli tullut edellisenä iltana. Hän oli käskenyt puutarhuria tuomaan huoneisiin tuoreita kukkia. Äitinsä, joka levitti talossa rauhattomuutta enemmän kuin Jeannesta oli suotavaa, hän oli lähettänyt ajelemaan vaunuilla veljensä Abelin kanssa.

Nyt hän istui väljässä, valkoisessa aamupuvussaan heleä ruusu tukassa kirjoituspöytänsä ääressä.

Hänen kauniit kätensä leikkivät kuninkaan kirjeen kanssa, jonka kuriiri tänä aamuna oli tuonut sotanäyttämöltä.

Hymyilevä katse tähyili kauan sinettiä koristettuine vertauskuvineen ja kirjoitusta: "_Discret et fidèle_."

Niin, kuningas oli hänelle uskollinen, vielä tänään hän oli hänelle uskollinen!

Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja miettiviksi. Pysyisikö hän sellaisena? Vai tulisiko niinkuin Vintimille Maillyn ja Châteauroux Vintimillen jälkeen myöskin hänen, Pompadourin, jälkeen, joksi häntä salaa jo nimitettiin, joku toinen, joka valloittaa häneltä kuninkaan kiintymyksen, syrjäyttää hänet tieltään, ottaa häneltä kuninkaan?

Jeanne hypähti pystyyn. Hän oli ollut silmänräpäyksen verran ankaran levottomuuden vallassa.

Kohta tämän jälkeen hän kuitenkin hengitti keveämmin. Ei, niin ei saanut milloinkaan tapahtua! Eikä niin tapahdukaan. Hän oli toista ainetta kuin nuo kolme Nesle-sisarusta, hänellä oli toisenlainen kunnianhimo, toisenlaiset aseet asemansa puolustamiseksi vielä sittenkin, kun kuninkaan kiihko oli sammunut.