Part 6

Mutta varmaa oli, että koko hänen olemassaolollaan sai olla vain yksi päämäärä: pitää kuningas omanaan, saavuttaa entistä suurempaa valtaa, entistä lujempaa vaikutusta kuninkaan tunteisiin.

Jeanne hymyili pilkallisesti. Kuinka vähän häntä tunnettiinkaan! Kuinka väärin arvosteltiin hänen lähimmässä ympäristössäänkin niitä kiihottimia, mitkä häntä johtivat!

Hôtel des Chèvresissä, Versaillesissa ja nyt Étiolesissa häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut tahtonut päästä kuninkaan kanssa sotatantereelle, kun samalla oli tukehduttanut kunnianhimoisen halunsa, että Ludvig XV tällöin olisi tunnustanut hänet julkisesti.

Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tuota halua, että hän pohjaltaan oli aivan tyytyväinen saadessaan viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin omistaa aikansa omalle itselleen ja hahmotteli tulevaisuuttaan.

Kuninkaan rakkaus tulisi vain kasvamaan erossa. Siitä hän sai varmuutta tämän jok'ainoasta kirjeestä.

Itse hän tarvitsi lepoa kaikkien tämän kuherruskauden henkisten ja ruumiillisten rasitusten jälkeen.

Étioles oli hänelle antava uudestaan kauneuden kaikkea nuorteutta. Hän oli muuttunut aika kalpeaksi ja hieman väsynyt.

Mutta ennen muuta hän tahtoi käyttää aikansa Étiolesissa kiinnittääkseen itseensä sen ryhmän filosofeja, jonka hän vähitellen aikoi kerätä ympärilleen. Näihin hän pani valtansa lujittamisen suuren toiveen.

Voltairen kirje ja Barbierin ylistys olivat antaneet ensimmäisen sysäyksen sille suunnitelmalle, jonka Jeanne aikoi horjumattomasti toteuttaa: hän tahtoi tulla filosofien suojelijattareksi ja tasoittaa näiden tien. Kiitokseksi tästä nämä olisivat avuliaita tukemaan ja lujittamaan hänen valtaansa.

Jeannen posket hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät.

Mitä tekemistä hänellä olisi sotaleirissä? Täällä oli paljoa hyödyllisempää tehtävää!

Hän pyyhkäisi kädellään kuumia kasvojaan ja alkoi tarkkaavaisesti lukea kuninkaan kirjettä toistamiseen.

Enemmän kuin puolet kirjeen sivuja oli täynnä kiihkeitä rakkaudenvakuutteluja ja hänen levottomuuttaan osoittavaa palavaa ikävöintiä Jeannen luo.

Sitten seurasi kuvaus Fontenoyn voitosta.

Vilkkaammin kuin Ludvigin tapa oli, hän kuvaili vihollisen tykistöhyökkäystä, omaa ja dauphinin asemaa, mistä he vihollisen tulen uhkaamina joka puolelta olivat nähneet koko taistelun.

Hän kertoi siitä nopeasta käänteestä, jonka taistelu alussa oli saanut vihollisen eduksi, ja vaarasta joutua minä silmänräpäyksenä tahansa eristetyksi paluumatkasta, vaikka Saksin marsalkka, jonka johto ansaitsi mitä suurimman kiitoksen, oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta peräytyminen olisi turvattu.

"Keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä kauheaa sekasortoa uhkaavan tappion tähden", jatkoi kuningas, "laati marsalkka ihmeteltävän kylmäverisesti uuden hyökkäyssuunnitelman. Kevyissä, neljän päistärikön vetämissä pienissä korivaunuissaan, kuuluisassa 'kehdossaan', hän ajoi pitkin joukkojen rintamaa, lietsoi sotamiehiin uutta rohkeutta ja muistutti heille, että he taistelevat kuninkaansa silmien nähden. En tahdo väsyttää sinua taistelun yksityiskohdilla, jotka eivät sovi niin kauniille naissilmille, kuin minun Jeanneni ovat. Olkoon sentään sanottu, että Moritz Saksilaisen suunnitelma hyökätä yht'aikaa kaikilta puolilta voitonvarman kolonnan kimppuun vei täydelliseen ja kunniakkaaseen voittoon — — —." [Se selostus taistelusta, jonka kuningas lähetti paashin mukana kuningattarelle Versaillesiin, oli sisällykseltään koko joukon lakoonisempi.]

Jeanne vastasi kuninkaan pitkään kirjeeseen ainoastaan lyhyesti, onnitellen lämpimästi ja vilpittömästi voiton johdosta ja toivottaen jatkuvaa menestystä! Hän päätti kirjeensä näillä sanoilla:

"En voi toivoa mitään sen hartaammin, sire, kuin saada sodan nopeasti ja kunniakkaasti päätyttyä sulkea teidän majesteettinne taas syliini."

Sitten hän ryhtyi uudestaan entisiin askareihinsa.

Voltaire oli Étiolesissa oikeassa piirissään. Ei mikään ollut siellä hänelle vierasta. Jo Jeannen ensimmäisenä avioliittovuotena hän oli ollut tervetullut vieras linnassa.

Hän mielisteli Jeannea taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti ja tuhlasi hänelle tuhlaamalla imartelujaan. Hänen kohteliaisuutensa ei tarkoittanut ainoastaan tulossa olevaa markiisitar-nimitystä, vaan erästä suosiota, jota hän vähää ennen oli pyytänyt ja jonka toivoi saavansa Étiolesissa.

"Fontenoyn taistelukentällä toukokuun 11 p:nä klo 1/2 3.

Vihollinen hyökkäsi meidän kimppuumme kello 5 tänä aamuna. Sekä minä että poikani voimme hyvin. En jouda kirjoittamaan enempää, mutta luulen, että tämä riittää tyynnyttämään Versaillesin ja Pariisin. Niin pian kuin voin, lähetän tarkempia tietoja."

Hellempi on sisällöltään dauphinin kirje.

"Rakas äiti! Onnittelen Teitä kaikesta sydämestäni sen voiton johdosta, jonka kuningas äsken on saavuttanut. Hän voi, Jumalan kiitos, erinomaisesti kuten minäkin. Minulla oli kunnia seurata häntä koko ajan. Tänä iltana tahi huomenna kirjoitan tästä enemmän ja päätän vakuuttamalla kunnioitustani ja rakkauttani.

Ludvig.

Pyydän teitä sydämellisesti tervehtimään puolisoani ja sisariani."

Molempia näitä kirjeitä kirjoitettaessa oli pöytänä rumpu.

Kysymyksessä oli kuninkaallisen kamariherran ja historioitsijan toimet. Kumpikin oli hyväpalkkainen, ja ne kiihoittivat Voltairen kunnianhimoa yhtä paljon kuin hänen ahneuttaankin.

Kohta hänen tulonsa jälkeen oli madame d'Étioles saattanut vanhan ystävänsä onnelliseksi kuvailemalla hänelle hänen toiveittensa toteutumista, vieläpä enemmänkin: Jeanne antoi Voltairen ymmärtää, että tämä voi olla ihan varma pääsystään akatemiaan, jonne hän oli jo kauan pyrkinyt.

Eipä siis kumma, että filosofi kirjoitti La Vallièren herttualle ja herttuattarelle, joiden linnasta hän oli saapunut Étiolesiin, että hän tärkeiden asioiden vuoksi jää Étiolesiin määräämättömäksi ajaksi.

Nämä "tärkeät asiat" koskivat lähinnä sitä, että hän kietoo tarkoituksiinsa Étiolesin valtiattaren, jonka kauniissa käsissä hänen profeettasilmänsä näkivät Ranskan kohtalon lepäävän, ja eristää häntä niin paljon kuin mahdollista seurustelemasta muiden vieraiden kanssa.

Hänen vilkas, kohtelias ja nerokas keskustelutaitonsa helpotti suuressa määrässä tätä hänen tehtäväänsä.

Jeanne ei antanut vähimmälläkään tavalla ymmärtää, kuinka suuressa määrässä Voltairen erinomainen harrastus häntä kohtaan soveltui hänen omiin suunnitelmiinsa.

Näiden keskustelujen aikana Jeanne itse ei puhunut tuskin ollenkaan, mutta tarkkasi sitä enemmän kaikkea, mitä Voltaire sanoi. Hänen terävä älynsä, hänen oivallinen muistinsa käsitti ja omaksui, mikä hänestä tuntui arvokkaalta ja tärkeältä tänään ja vastaisuuden varalta.

Sen, mikä hänestä näytti tarpeettomalta, hän hylkäsi. Kun Voltaire aterioiden aikana päästi valloilleen sanatulvansa ja jesuiitoilta opitulla kaunopuheisuudella huumasi Jeannen vieraat kertomalla menestyksestään tahi ilkeällä terävyydellään suomi tunnettuja henkilöjä ja säälimättömästi huvitti seurakumppanejaan Pariisin juoruilla, oli Jeannen huomio toisinaan suuntautunut kokonaan toisaalle.

Mutta kahden tai kolmen kesken — Bernis oli usein kolmantena henkilönä — Jeanne osasi taitavasti saada Voltairen luopumaan imartelusta ja leikkivästä ivasta ja johtaa hänet alalle, joka paremmin vastasi hänen kunnianhimoista tiedonjanoaan, nimittäin Voltairen valtiollisiin ja filosofisiin mielipiteisiin.

Eräs Voltairen mieliaine oli ruhtinaiden suhde pappeihin ja kansaan.

"Ruhtinaiden ei ole etsittävä tukea papeilta, vaani filosofeilta", näin aloitti Voltaire useat keskustelunsa, jotka hän enimmäkseen puki yksinpuhelun muotoon.

Bernis ei pahastunut, kun Voltaire tällöin sivalsi esiin välkkyvimmät ja väkevimmät aseensa hengellistä säätyä vastaan ja purevin ivoin löylytti pappeja. Ja vaikka abbé oli läsnä, ei Voltaire häikäillyt sanoa mustaksi sitä, mitä piti mustana, ja valkeaksi sitä, mitä piti valkeana.

"Filosofit hankkivat kerran ruhtinaille takaisin kaiken sen, minkä papit ovat näiltä varastaneet, mutta ruhtinaat lähettävät kuitenkin filosofit Bastiljiin, kuten me teurastamme härät, jotka ovat hyvin kyntäneet peltojamme, oli filosofin tapana sanoa, ja pappi, joka pohjaltaan ei ollut mikään pappi, ei väittänyt vastaan."

Bernis oli valinnut hengellisen säädyn paremmin pakosta kuin vakaumuksesta. Kasvaneena mitä puutteellisimmissa oloissa hänen oli pidettävä huolta vanhasta nimestään ja vanhoista perinnäistavoista. Suurimmat toiveet päästä nopeasti ylenemään — ja siihen hän pyrki koko olemuksensa voimalla — tarjosi hänelle hengellinen sääty. Papinvirkaan hän ei ollut antanut vihkiä itseään, sillä hän oli peittelemättä tunnustanut, ettei hän tuntenut sellaista kutsumusta.

Toisinaan, kun nämä kolme vaelsivat Étiolesin puistossa, tuskin Berniskään kuunteli mitä Voltaire puhui. Hänen katseensa kiintyivät silloin salaa Jeanneen, mutta tämä ei vielä kertaakaan näyttänyt huomanneen vähääkään siitä tunteiden palosta, joka huomaamattomina hetkinä hänessä leimusi.

Bernis osoitti kunnioitustaan tälle ihmeellisen ihanalle naiselle, jota hän hiljaisuudessa palvoi, niinkuin Voltairekin.

Mutta niin korkealle kuin abbén toiveet nopeasta ja loistavasta virkaurasta nousivatkin, hän ei nähnyt tulevassa markiisitar de Pompadourissa, aivan päinvastoin kuin Voltaire, ainoatakaan tulevaisuuteensa johtavaa porrasta, vaan ainoastaan sen ihanan naisen, jota hän salaa piti epäjumalanaan ja koko sielustaan kadehti kuninkaalta.

Eräänä autereisena ja kullanhohtoisena kevätpäivänä Étiolesissa lennähti kaksi ihastelurunoa, jotka olivat kätketyt tuoksuaviin ruusuihin, Jeannen jalkoihin.

Voltaire lauloi:

"Sincère et tendre Pompadour, (Car je veux vous donner d'avance Ce nom, qui rime avec l'amour Et qui sera bientôt le plus beau nom de France) Ce tokai, dont Votre Excellence Dans d'Étioles me régala, N'a-t-il pas quelque ressemblance Avec le Roi, qui le donna? Il est, comme lui, sans mélange; Il unit, comme lui, la force et la douceur, Plaît aux yeux, enchante le cœur, Fait du bien et jamais ne change."

Jeannen huulet vetäytyivät hienoon ivanhymyyn, kun hän luki vanhan ystävänsä säkeitä. Ne olivat aivan Voltairea itseään. Niissä oli rakastettavasti harkittua imartelua kuninkaalle ja Jeannelle, ne olivat kirjoitetut siinä selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, että Jeanne antaisi kuninkaan nähdä runon ja että ne siten tuottaisivat runoilijalle majesteetin suosion. Jeanne pisti runon toistaiseksi lukon taakse salalaatikkoon muiden tärkeiden paperien joukkoon.

Ehkä joskus ilmenisi tilaisuus, jolloin hän sitä tarvitsisi.

Bernisin runo, jossa vain ylistettiin naisen kauneutta, oli paljoa hienompi. Jeanne tiesi varsin hyvin, että tuo kaunis nuori mies oli rakastunut häneen kiihkeästi. Mutta Jeanne oli olevinaan sokea ja kuuro. Hän ei saanut poiketa askeltakaan valitsemastaan tarkoitusperästä eikä millään muotoa saattaa vaaranalaiseksi kuninkaan rakkautta tai antaa hänen alituisesti hereillä olevalle mustasukkaisuudelleen pienintäkään virikettä.

Ja kuitenkin tuli hänen selittämättömiin silmiinsä hempeä välke, kun hän piti Bernisin ruusuja kädessään ja luki tämän runon:

"Ainsi qu'Hébé, la jeune Pompadour A deux jolis trous sur sa joue, Deux trous charmants, où le plaisir se joue, Qui furent faits par la main de l'amour. L'enfant ailé sous un rideau de gaze La vit dormir et la prit pour Psyché."

VII.

Kreivi Bussy, eräs Pariisin aatelin hienoimpia nuoria elostelijoita, istui ystäviensä kanssa pelaamassa korttia viiniköynnösten ympäröimällä pengermällä pienessä, syrjäisessä maatalossaan.

Kreivi Jourdain, joka nopeiden, sätkivien liikkeittänsä ja apinamaisten kasvojensa tähden oli saanut nimen "_le singe_", sysäsi kärsimättömästi kortit syrjään.

"Eikö pikku Loulou tulekaan tänään?" kysyi hän isännältään. "Alkaa käydä ikäväksi istua ja pelata ilman naisia."

Toiset nauroivat. He tunsivat Jourdainin pohjattoman himon kaikkeen, mikä vain oli kahisevien silkkihameiden nimellistä.

"Tänään saat tyytyä vain miehiin, rakas Jourdain. Louloun päivä oli eilen."

"Entä huomenna, Bussy?" kysyi pikku Grévin peitetyn ymmärtämyksen kyynillinen hymy huulilla.

Bussy nosti sormen suulleen.

"Ahaa! Huomenna on _la grande dame'n_ päivä suljettuine ovineen ja verhottuine ikkunoineen! Sillä on tuolla Bussyllä kuulumaton naisonni", pisteli Jourdain.

"Sinähän et tunne ollenkaan hänen _grande dameaan_. Mistä voit tietää, että häntä odottaa onni?" huudahti pitkä Èpinay, valtioministeriön sihteeri ja Bussyn uskottu ystävä.

"Arvaan hänen olevan sen vaalean, joka on naimisissa —"

"Soh", sanoi Bussy suutahtaen, "ei mitään suunpieksämistä, jos saan pyytää! Meidän täytyy olla tänään kahta varovampia."

"Miksi, jos on lupa kysyä?"

"Suuri uutinen, hyvät ystävät. Odotan vielä erästä ystävää, joka on yhtä tunteellinen kuin luostarineito. Oikea mimosa. Arvatkaas!"

Yksi toisensa perästä kohautti olkapäitään. Tunteellinen? Mimosa? Ken hän voisi olla? Missään tapauksessa ei kukaan heidän piiristään.

"Minä autan teitä oikealle tolalle. Hän on naimisissa erään naisen kanssa, josta kohta tulee Ranskan mainituin, ellei hän jo olekin."

"Charles Guillaume d'Étioles!"

Kaikki huudahtivat nimen yhteen ääneen.

"Hän ei ole vielä täällä ja tuskinpa tuleekaan. Hänhän kulkee vain pää riipuksissa nykyään", sanoi Jourdain ivallisesti.

"Ei ole hauskaa, että vaimo noin äkkiä vain varastetaan ja vielä niin kaunis vaimo!" sanoi kreivi Saint-Enghien, jolla oli ikäviä kokemuksia avioliitosta.

"Jos kuningas ottaa vaimon mieheltä, niin se _on_ hauskaa ja vielä enemmänkin. Ja sen me sanomme! kelpo d'Étiolesille tänään!" huudahti Bussy. "Hän, on oikea pölkkypää. Sen sijaan, että hän käyttäisi asian hyödykseen, hän murjottaa ja itkee ja tahtoo tappaa itsensä. Katsokaas, luulenpa että hän tuleekin tuolla."

Kaikki olivat nousseet ylös ja riensivät alas pengermän portaita pienelle kattomaiseksi kasvettuneelle pensaskujalle, joka talosta vei tielle.

Tulija oli todellakin d'Étioles, joka kumarassa, melkein vastahakoisesti tuli Bussyä kohden, kun tämä oli mennyt häntä vastaan.

Useimmat nuorista miehistä tunsivat hänet, mutta kaikki ainoastaan hyvin pintapuolisesti ja senkin ennen hänen menoaan naimisiin Jeanne Poissonin kanssa.

Avioliittonsa jälkeen hän oli pysynyt kokonaan erillään tästä piiristä, joka Pariisissa oli saanut nimen "_la société des viveurs_". Oikeastaan hän, porvarillinen, ei kuulunutkaan heidän piiriinsä, mutta kun hän oli hyväluontoinen kunnon mies, joka näiden etujensa ohella oli varsin vieraanvarainen, oli hänen suhteensa tehty poikkeus.

Nuoret miehet voivat vaivoin pidättää ivallisuuttaan tervehtiessään uutta vierasta, jonka Bussy sai vain väkivalloin estetyksi kääntymästä takaisin.

Jourdain ojensi hänelle ensimmäisenä kätensä. Teeskennellyn kunnioittavasti hän kumarsi ja sanoi:

"Herra veronkanto-urakoitsija, minulla on kunnia lausua teille kohteliaimmat onnitteluni."

Charles Guillaume katsoi ymmärtämättömän näköisenä ivalliseen leikinlaskijaan.

Bussy tuli d'Étiolesin avuksi.

"_Le singe_ onnittelee teitä sen kunnian johdosta, joka teitä on kohdannut."

"Kunnian?" sopersi murtunut mies.

"Eikö se ole kunnia, että kuningas, jonka hieno maku on tunnettu, on valinnut juuri teidän vaimonne rakastajattarekseen?" huudahti pieni Grévin rehellisen vakaumuksen äänellä.

D'Étioles teki liikkeen kuin tarttuakseen pienen miehen kurkkuun. Bussy pidätti hänet ja sanoi rakastettavasti:

"Rakas ystävä, siitä voi todellakin olla eri mielipiteitä. Hyljätkää vihdoinkin porvarillinen katsantoinanne. On vanhanaikaista olla katsomatta asiaa meidän kannaltamme. _Parole d'honneur_, me tarkoitamme teidän hyväänne."

D'Étioles oli vielä kuin pyörryksissä ja sekaisin siitä odottamattomasta kohtaloniskusta, joka häntä oli kohdannut, eikä tiennyt mitä uskoa kaikesta tästä.

Tahdottomana hän antoi Bussyn viedä itsensä pöytään, jonka ääreen muut vähitellen olivat taas asettuneet, ja täyttää hänen kristallimaljansa samppanjalla. Tahdottomasti hän nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen nopeasti. Siten hän teki toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran. Hän tunsi, että hänen mielensä keventyi ja että se tuska, joka painajaisena ahdisti hänen sieluaan, tuntui hieman lievenevän.

He näyttivät tosiaankin tarkoittavan hänen hyväänsä! He eivät sanoneet häntä "villipedoksi", kuten rouva Poisson, kun hän raivostui surusta ja epätoivosta, he eivät saarnanneet hänelle järkeä ja yhä vain järkeä, kuten eno.

Kunpa hän vain olisi käsittänyt, mitä he oikeastaan tahtoivat, mitä neuvoja antoivat.

He puhuivat kaikki yht'aikaa. Sellaisia sanoja kuin: "katsoa omaa etuaan, ottaa hyvä maksu syrjäytymisestään", kuului hänen korviinsa, mutta hän ei niitä ymmärtänyt.

"Puhukaa yksi kerrallaan!" huusi Bussy lopulta. "Tehän panette miesparan aivan sekaisin."

"Puhu sinä!"

"Niin, Bussy tehköön hänelle selvää."

"Tehän olette joka tapauksessa veronkanto-urakoitsija d'Étioles", ärsytteli _le singe_, joka taas otti puheenvuoron, "ja vaikka te sillä vuokralla, mikä teidän on maksettava valtiolle, ette paisu kovin lihavaksi, niin olette ja pysytte te kuitenkin sellaisessa asemassa, jota kohtaan teillä on velvollisuuksia".

Sana veronkanto-urakoitsija sattui kuin pisto d'Étiolesin sydämeen. Hän ei ajatellut ensimmäistä kertaa, että juuri tuo urakoitsijan toimi oli maksanut hänelle hänen vaimonsa. Jollei Jeanne olisi käynyt persoonallisesti pyytämässä kuninkaalta tätä suosionosoitusta, niin Ludvig XV ei kenties milloinkaan olisi oppinut tuntemaan hänen vaimoaan!

Isäntä täytti toimeliaasti Charles Guillaumen lasin, ennen kuin alkoi puhua.

Mutta Bussy epäröi sittenkin. Oli tosiaankin tukala asia kääntää yht'äkkiä nurin sellaisen miehen käsityskanta ja mielipiteet. Mutta olivathan he velvollisia häntä ja ehkäpä kaikista enimmän itseään kohtaan velvollisia — senjälkeen kuin tämä porvari oli otettu heidän piiriinsä — opettamaan hänelle hienoston siveyslakeja.

"Rakas d'Étioles, luulenpa teidän olevan vakuutetun siitä, että me kaikki tarkoitamme teidän hyväänne", alkoi Bussy epäröiden.

Charles Guillaume nyökkäsi aivan sekaantuneena.

"Olkaa nyt järkevä ja totelkaa meidän neuvoamme! Noudattakaa niitä esikuvia, joita Ranskan aateli antaa teille! Se ei näe tämäntapaisissa suhteissa korkeassa asemassa olevien henkilöiden ja rouviensa välillä mitään häpeää, vaan kunniaa ja hankkii tästä kunniasta suuria etuja asemaansa ja varallisuuteensa nähden. Älkää olko narri, d'Étioles! Menkää ja tehkää samalla tavalla! Sanokaa Ludvig XV:lle: 'kaikessa alamaisuudessa, sire, sanon, että te olette ottanut minulta vaimoni. Pitäkää hänet, mutta antakaa minulle korvaukseksi kreivin arvonimi, asema hovissa ja siten päälle päätteeksi niin ja niin suuri omaisuus!"

D'Étioles oli tähän saakka päältä nähden jääkylmän levollisesti tuijottanut eteensä, toisten ihaillen kuunnellessa Bussyn sanoja. Huuto ja kilisevä ääni häiritsivät hartaita kuulijoita. Charles Guillaume oli Bussyn sanoessa viimeisiä sanojaan tarttunut suureen lasiin ja heittänyt sen päin puhujaan, niin että vaahto roiskui pitkin hänen kasvojaan ja lasi kilisten putosi lattialle.

Valkeana ihan huuliin saakka Charles Guillaume seisoi täydessä pituudessaan ja mittasi muita, yhtä toisensa jälkeen, epätoivoisin ja halveksivin katsein.

Sitten hän riensi taakseen katsomatta pengermän portaita alas metsistynyttä viiniköynnöskujaa myöten tielle, jota pitkin oli tullut Pariisista.

* * * * *

Herra de Tournehem saapui Étiolesiin kaksi viikkoa senjälkeen, kun hänen sisarenpoikansa vielä masentuneempana, kuin hän oli eronnut hänestä Hôtel dés Chèvresissä, oli tullut hänen luokseen pieneen maataloon, joka sijaitsi lähellä Pariisia.

Osallisena Charles Guillaumen avio-onnettomuuteen hän oli koettanut jos millä keinoin lohduttaa tuota surkuteltavaa ja katkeroitunutta miestä.

Sitä, mitä Charles häneltä pyysi — että Tournehem palauttaisi hänelle takaisin Jeannen — hän ei mitenkään voinut toteuttaa.

Ei edes sitä oikeudenpäätöstä, jolla avioliitto purettiin, Tournehem ollut kyennyt estämään.

Kesäkuun 16 p:nä asianajaja Collin toi päätöksen Étiolesiin: Charles Guillaume kadotti, paitsi puolisonsa, pesään tuodut myötäjäiset, 30,000 livreä.

Jeanne huokaisi helpotuksesta. Tämäkin loukkauskivi oli lopullisesti raivattu tieltä!

Poissonin perhe vietti kaikessa hiljaisuudessa ilojuhlaa, jossa Madeleine, joka maaseudun ilmasta huolimatta huononi päivä päivältä ja ryki niin, että sitä oli surkea kuulla, vuodatti liikutuksen kyyneliä, ja François piti pojalleen Abelille pitkän, rehentelevän puheen, jonka ydinkohtana oli, että veljen pitäisi olla sisarensa kaltainen kunnianhimossa ja päämäärän saavuttamisessa.

Voltaire, joka kuuli puhuttavan näistä isällisistä neuvoista, ajatteli ilkeästi: — Kenties Poissonit aikovat tehdä jälkeläisestään prinsessa Henrietten rakastajan! Poika onkin aika kaunis siihen ammattiin! Siitä koituisi Maria Leszczynskalle oikea makupala, jonka soisin tuolle hurskaalle naiselle. —

Mutta tuo ovela kettu varoi ilmaisemasta ajatuksiaan.

* * * * *

Jeannen pyynnöstä oli herra de Tournehem tuonut Pariisista muassaan sukulaisensa, madame d'Estradesin.

Nuori leski, jonka mies oli kaatunut Dettingenin taistelussa, oli hänen sisarensa Charlotte Le Normantin miniä ja kuului siis niihin sukulaisiin, jotka kuninkaan luvalla saivat käydä Étiolesissa.

Tämä ruma ja ainaisiin juonitteluihin taipuvainen nainen ymmärsi mainiosti salata oikean luonteensa, mielistellä madame d'Étiolesia, vieläpä päästä tämän hyväksi ystäväksi.

Siinä onnentunteessa, minkä kuninkaan päivä päivältä entistä hehkuvammiksi käyneet kirjeet ja yhä tiheämmät voitonsanomat sotanäyttämöltä herättivät Jeannessa, ei tämä huomannut, miten terävästi madame d'Estradesin silmät pälyilivät häneen, miten huolellisesti hän tarkasti niiden kirjeiden lukumäärän, jotka saapuivat Flanderista, ja miten hän, vaikkakin turhaan, pani liikkeelle kaikki keinonsa siepatakseen edes jonkun näistä kuninkaallisista kirjeistä.

Myöskin Richelieu kirjoitti usein, kuten madame d'Estrades jo ensimmäisinä päivinä Étiolesissa oleskellessaan oli pannut merkille.

Richelieu oli ollut kuninkaallisen herransa kaikkien lemmittyjen hyvä ystävä. Se, että hän tahtoen tai tahtomattaan oli tunnustanut myös madame d'Étiolesin sellaiseksi, oli lähentänyt häntä kuninkaaseen, joka sotaretken aikana eli erittäin hyvässä sovussa herttuan kanssa ja mitä innokkaimmin lietsoi tämän alkavaa ystävyyttä Jeannea kohtaan.

* * * * *

Sillä aikaa kun Étiolesin linnassa tällä tavoin punottiin hienoja ja karkeita säikeitä tulevaisuuden varalta, salaiset intohimot hehkuivat, juonittelu hiiviskeli kuulumattomin askelin, markiisi de Gontaut ja abbé Bernis opettivat kuninkaallisen herransa käskystä Jeannelle hovikieltä ja -tapoja, marssi Ludvig XV voittajana Tournayhin.

Seuraavat viikot toivat muita, yhä vain uusia voitonsanomia.

Lowendal hyökkäsi äkkiarvaamatta Gentin kimppuun, Brügge antautui, Termonde ja Ostende joutuivat Harcourtin herttuan ja Lowendalin käsiin.

Flanderi lahjoitti Ludvig rakastetulle ne sotaiset laakerit, joita hänen hallituksensa ei ollut tähän saakka saavuttanut. Kansa juhli riemuiten valloittajaa. Ranskan kaikissa kirkoissa kaikui _Te deum_ hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa voittojen kunniaksi.

Myöskin Étiolesissa riemuittiin. Jeannea onniteltiin ja juhlittiin, aivan kuin hän olisi ollut laillinen puoliso, kuningatar, joka yhdessä Ludvig XV:n kanssa istui Ranskan valtaistuimella.

Heinäkuun puolivälissä toi kuriiri Flanderista tiedon, joka sisälsi Jeannen ainaisten toivomusten toteutumisen.

Kuriiri toi sen kuninkaan kirjeen, joka teki hänestä Pompadourin markiisittaren.

Ilovalkeat loistivat, riemusoitot kaikuivat, raketit nousivat kohden sinistä kesähämyä, samppanja vuoti virtanaan.

Kuninkaallisen hienotunteisesti Ludvig oli päivännyt nimityskirjan heinäkuun 11 p:nä, jolloin Gent valloitettiin.

Hovihistorioitsijan velvollisuuksia ajatellen Voltaire sepitti runon:

A Étioles, juillet 1745.