Part 4

"Nyt kuningas on kokonaan madame d'Étiolesin kauneuden ja nuoruuden kahleissa. Mutta tämä hurmio haihtuu nopeammin kuin luullaankaan. Vaikkapa kuningas olisi tuhannen kertaa vannonut olevan milloinkaan mielistelemättä ylhäissukuista naista, palaa hän sittenkin, ja hyvinkin kohta, jonkun sellaisen turviin. Minä tunnen kuninkaan paremmin kuin kukaan muu, kun on kysymyksessä rakkaus. Mikään porvarisluokan nainen ei tule häntä enää pitämään pitkää aikaa kahleissa. Kaikista eduista huolimatta puuttuu madame d'Étiolesilta kuitenkin sitä mitä jokaiselta naiselta, joka ei kuulu meidän piireihimme, täytyy puuttua, nimittäin sitä oikeata hienoutta, jota ilman kuningas ei voi olla, sitä ulkonaisen esiintymisen ylhäisyyttä, johon hän on tottunut. Kuinka olisikaan tämä nainen, joka on syntyjään Poisson, voinut saavuttaa sellaista?"

"Älkää unohtako, hyvät herrat", yhtyi La Vallière keskusteluun, "ettei madame d'Étioles ole ainoastaan kaunis, vaan hän lienee myös taiteellisen lahjakas ja tavattoman nerokas. Piispalla on se käsitys, ettei ratkaisevana seikkana ole sukuperä, vaan kasvatus, ja ettei ketään ole helpompi kasvattaa kuin nerokasta naista, jos hän näet antaa kasvattaa itseään."

"Entä porvarillinen nimi?"

"Nimiä ja arvoja voi kuningas antaa niin korkeita kuin tahtoo."

"Onko piispa puhellut teidänkin kanssanne, La Vallière?"

Herttua kohautti olkapäitään.

"Mahdollisesti. Joka tapauksessa hän on sitä mieltä, että me hovimiehet vähäksymme sitä vaaraa, mikä piilee tässä rakastumisessa, koska me pidämme mahdottomana, että kuningas viihtyisi pitemmän aikaa porvarillisen rakastajattaren parissa. Ken tietää, ehkäpä Mirepoix on oikeassa."

"Minä pysyn mielipiteessäni."

Ayen piti Richelieun puolta.

Ovesta ilmestyi eräs vartiovuorossa oleva upseeri ja ilmoitti, että hänen majesteettinsa käskee kiittämään herroja. Hän aikoi aterioida yksinään.

Kun ovi oli taas sulkeutunut upseerin mentyä, kohtasivat Richelieun ja Ayenin katseet toisensa.

Mutta La Vallière sanoi:

"Minä kunnioitan piispan terävää silmää!"

* * * * *

Sillä aikaa kun metsästysseurueen herrat odottivat alhaalla hallitsijansa käskyjä, kulki kuningas Jeanne d'Étiolesin kanssa läpi koko pikku suojien sokkelon näyttääkseen rakastetulleen sen piilosopukan kaikki ihanuudet ja ihmeet, jonka hän omisti täällä ylhäällä Versaillesin katon alla.

Kuningas kuljetti häntä rapuilta rapuille, kaikkien salakäytävien kautta, jotka vain kuningas itse ja muutamat harvat hänen uskotuistaan tunsivat. Hän näytti Jeannelle suuren kirjastonsa, taulunsa ja karttansa, sorvauspenkkinsä, leipomonsa ja keittiönsä.

Hän vei Jeannen niille ylemmille pengermille, joilla oli taidokkaita puutarhalaitteita ja suuria, kullattuja lintuhuoneita. Sieltä kuului sataäänistä piipitystä ja viserrystä.

Jeanne osasi katsella kaikkea. Vilkkaalla puhelu- ja viehtymistavallaan hän osoitti ymmärtämystä kaikelle ja kyseli pettämättömän varmalla vaistolla juuri sitä, mitä kuningas halusi kysyttävän.

Ludvig hyväili hellästi Jeannen kaunista tukkaa, suuteli hymyilevää, vilkkaasti puhelevaa suuta.

"Kuule, kuinka ne laulavat, nuo minun pienet hovilaulajani! Noudata niiden esimerkkiä ja anna minun vihdoinkin kuulla rakasta ääntäsi! Laula minulle Lullyn vanhoja lauluja, joita niin halukkaasti kuunneltiin aurinkokuninkaan hovissa!"

Jeanne näytti surulliselta.

"Niin pian kuin tyhmä kurkkuni selvenee, sire. Pikku laulajien laita on parempi. Ne eivät sairasta katarreja eivätkä pelkää ilkeää maaliskuun viimaa."

Ludvig pyöritti huolestuneena päätään.

"Etkö vieläkään ole päässyt kurkkukatarristasi? Sinun pitäisi kysyä neuvoa lääkäriltä, Jeanne. Lähettäisin luoksesi jonkun henkilääkärini, ellen pelkäisi —"

Jeanne tiesi heti, mitä kuningas tarkoitti.

"Ei ei, sire. Ei millään muotoa. Se lääkäri, joka hoiti minua jo lapsena ollessani, on käskenyt minun juoda sellaisissa tapauksissa hyvin lämmintä maitoa. Minä tottelen häntä."

He olivat tällä välin tulleet parin uhkeasti koristetun huoneen läpi siihen "pikku suojien pieneen galleriaan", josta kuningas piti erityisen paljon.

Tämän gallerian vieressä oli "vihreä holvihuone", jossa aterioitiin metsästysretkien jälkeen.

Jeanne ihaili hyvin ymmärtävästi Lancretin, Vanloon, Boucherin ja De Troyn metsästystauluja.

"Mistä olet saanut kaiken tuon viisautesi, pikku Jeanneni?"

Ja Jeanne kertoi eno Tournehemin kokoelmista, omista piirustuksistaan ja kaiverruksistaan ja pyysi saada joskus kaivertaa hänen majesteettinsa muotokuvan Nattierin maalauksen mukaan.

Keskustelun kuluessa Jeanne esitti niitä uusia taidekokoelmia koskevia ajatuksiaan, jotka olivat syntyneet hänen älykkäässä päässään, ja puheli suuria rakennustaiteellisia töitä tarkoittavista suunnitelmistaan, ja kaikki tapahtui niin asiallisesti ja yksityiskohdittain, kuin hän olisi vuosikausia pohtinut näitä kysymyksiä.

Kuningas oli pelkkänä korvana. Hänen mielestään aika kului siivin. Hän tunsi, ettei hän ollut saanut tällaista iloa ja onnea pitkiin aikoihin. Mikä nautinto olikaan keskustella niin ihanan ja lisäksi aito sivistyneen naisen kanssa!

Varjo hiipi kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän ajatteli, miten vähän hänen perheensä välitti hänen mieliaskareistaan, hänen pienistä, nimenomaan hänen makunsa mukaan järjestetyistä sopukoistaan.

Ani harvoin hänen lapsensa kävivät tässä hänen kallisarvoisessa turvapaikassaan, ja Maria Leszczynska ei ollut moniin vuosiin astunut jalallaankaan näihin pikku suojiin. Eipä hän edes siihenkään aikaan, jolloin heidän avioliittonsa vielä oli ollut onnellinen, ollut milloinkaan ottanut osaa siihen, mikä oli huvittanut häntä.

Katsellessaan tarkkaavasti taideveistoksia, jotka olivat erinomaisen taitavasti sovitetut huoneiden vähäisen korkeuden mukaan, Jeanne kysyi kuninkaalta, eikö hänen korkeutensa kruununprinsessa ihaillut pikku kammioiden kaikkia ihanuuksia.

Kuninkaan suupieliin nousi katkera piirre.

"Uskotko minua, Jeanne, kun sanon sinulle, että Maria Raphaela on silmäänpistävän välinpitämätön kaikesta siitä isällisestä huomaavaisuudesta, jota koetan hänelle osoittaa?"

"Kuinka se on mahdollista, sire?"

"Mikä ei ole mahdollista henkilöille, jotka ovat kruununprinssin ja hänen jesuiittojensa vaikutuksen alaisia! Todennäköisesti minun poikani ja Mirepoix ovat kertoneet Maria Raphaelalle niin monta hirveää ja pöyristyttävää juttua pikku kammioista, ettei hän katso siveyskäsitteittensä mukaiseksi käydä niissä. Kolmannen kehoituksen johdosta suvaitsi miniäni vihdoinkin eilen astua kruununprinssin turvissa tänne jalopeuranluolaan."

Ludvig nauroi katkerasti.

Sitten hän kietoi käsivartensa Jeannen ympäri ja painautuen tätä vasten kuin turvaa etsien sanoi syvän surullisesti:

"Sinä et tiedä, sinä et osaa aavistaa, kuinka rajattoman yksinäinen ja surullinen usein tunnen olevani, kun kuolemanpelko ja kuolemankaipuu yhtaikaa ahdistavat rintaa. Sinä et saa milloinkaan hyljätä minua, sinun täytyy aina pysyä minun luonani. Lupaa minulle se, Jeanne!"

"Kuinka mielelläni sen lupaankaan, sire."

Jeanne katsahti kuninkaaseen nähdäkseen, uskaltaisiko hän sanoa, mitä ajatteli. Kuningas oli pelkkää hentomielisyyttä, pelkkää viehtymystä.

"Jospa vain ymmärtäisin, miksi teidän majesteettinne, jonka tunteet uhkuvat niin suurta rakkautta minua kohtaan, on suvainnut lähettää minut huoneistani Versaillesista takaisin Hôtel des Chèvresiin?"

Ludvig pysyi mietteissään vaiti ja hyväili hellästi Jeannen käsivartta ja kättä.

"Nyt me syömme, Jeanne, ensi kerran kahden kesken. Sitten puhumme siitä."

He aterioivat aivan yksinään. Siniliveriset lakeijat asettivat ruo'at ja juomat pöydälle, joka oli kasvihuoneista tuoduilla aikaisilla ruusuilla uhkeasti kaunistettu, ja katosivat sitten äänettömästi.

Kynttilät, jotka säteilivät onykskivisestä maljakosta, levittivät hämyisää valoa.

Kuninkaan muoto ei ollut vielä kirkastunut. Jeanne koetti kaikin tavoin hauskuttaa häntä ja saada hänet jälleen iloiseksi.

Hän kertoi kuninkaalle pieniä hauskoja luostarijuttuja ja kaikenlaisia uutisia, joita oli kuullut äidiltään. Ne olivat peräisin toiselta taholta kuin mitä Ludvig joka aamu herätessään sai kuulla Lebeliltä, joka kertoi hänelle Pariisin juoruja.

Jeanne puhui Voltairesta ja tahtoi, että kuningas sallisi hänen vanhan ystävänsä palata pian takaisin Pariisiin.

"Niin paljon kuin hän rakastaakin markiisitarta, käy hänen kuitenkin ajan oloon ikäväksi puhella hänen kanssaan päivät päästään matematiikasta ja luonnontieteistä ja pelata illoin hänen kanssaan shakkia. Muuten hän taitaa valmistella uutta draamaa, _Sémiramis_, josta hän ehkä saa lukea otteita teidän majesteetillenne. Monsieur Voltaire pitää suuressa arvossa teidän majesteettinne arvostelua."

Ludvig ei vastannut mitään. Madame d'Étioles oli herttaisuudessaan käynyt vallan innostuneeksi. Ludvig ei halunnut loukata Jeannea sanomalla, että hän sisimmässään ei ollut vähääkään halukas näkemään Voltairea Versaillesissa.

Jeanne kysyi, kuinka metsästys oli tänään onnistunut. Se ei ollut paljon minkään arvoinen. Näppärästi hän johti keskustelun Choisy-metsästyksiin, jotka oli pantu toimeen Sénart-metsässä.

Hän imarteli kuninkaan turhamielisyyttä. Hän kertoi, miten sekä hän että kaikki muut naiset olivat silloin olleet ihastuksissaan hänen näöstään, hänen olemuksensa rakastettavuudesta ja hyvyydestä. Vähitellen Jeanne sai hänet heräämään horrosmaisesta äänettömyydestä.

Kuningas pani kätensä Jeannen käteen, kasvoina lämmin mieltymyksen ilme.

"Rakastitko minua jo silloin?"

Jeanne antoi kiehtovien, ongelmaisten silmiensä katseen vaipua kuninkaan silmiin.

"Rajattomasti, sire."

Kuningas veti hänet luokseen ja suuteli häntä kuumasti.

"Mikä narri olin, kun lähetin sinut pois. Kuka ymmärtää minua niinkuin sinä? Kuka osaa niinkuin sinä saada minut unohtamaan itseni? Kuka on niin älykäs, niin kaunis kuin sinä? Näetkös, Jeanne, ensimmäisten hurmiopäivien jälkeen minä lähetin sinut pois Versaillesista. Tahdoin olla varovainen enkä pitänyt sinua kattoni alla. Tämä varovaisuus aiheutui ensi kädessä perheeni tähden. En tahtonut aiheuttaa uutta pahennusta. Mutta huonosti he ovat sen minulle maksaneet Herra Boyer de Mirepoix, tuo jesuiitta ja kruununprinssi ovat jo uskaltaneet sekaantua tähän minun asiaani. Luultavasti he ovat jo käyneet juoruamassa kuningattarelle. Uskalletaan vetää minut vastuuseen, uskalletaan vaatia, että minä alistuisin maan hurskasmielisten tahdon mukaan. Mutta minä en alistu toisten johdettavaksi, en edes näön vuoksi!" huudahti kuningas vihaisesti. "Minä olen kuningas. Minä näytän sen heille. He eivät saa repiä rahtuakaan onnestani. Minä näytän heille, ettei kukaan ole minun herrani.

"Huomenillalla esitetään linnassa italialainen huvinäytelmä. Sinun ei tarvitse niinkuin eilen ratsastushuoneessa istua kuningattaren hovinaisten kanssa. Minä istun pienessä sivuaitiossa kuningattaren aition alapuolella. Sinä saat aition näyttämön vierestä minun ja kuningattaren vastapäätä. Se saa herättää kuinka suurta huomiota tahansa. He eivät ole ansainneet parempaa. Sanon tästä jo tänä iltana Ayenille. Parin kolmen päivän perästä sinä saat muuttaa entisiin huoneisiisi minun huoneitteni viereen — toistaiseksi. Kesäksi järjestetään sinua varten kuntoon madame de Châteaurouxin huoneet. Joskus, silloin kuin minä en voi olla sinun luonasi, voit istua siellä ylhäällä ikkunojesi ääressä unelmoimassa ja katselemassa yli Versaillesin puiden Marly-metsän rinteille saakka. Syksyllä ratsastamme yhdessä metsästämään Marly-metsään, sen vakuudeksi annan kuninkaallisen sanani!"

Hän vei Jeannen lepovuoteelle sivuhuoneeseen. Siellä hän seppelöi Jeannen nuoren, kauniin pään kevään ensimmäisillä ihanilla ruusuilla ja vannoi hänelle ikuista rakkautta.

Ja sillä aikaa kun Jeanne enemmän sieti kuin palkitsi kuninkaan kuumia hyväilyitä, muuttui hänen mielessään sana rakkaus käsitteeksi "rajaton valta", se paisui suuremmaksi vallaksi kuin mitä milloinkaan on kuninkaan rakastetulla ollut.

V.

Suurin ilo, mikä Jeannea odotti kotona Hôtel des Chèvresissâ, oli hänen pikku tyttärensä.

Aikaiseen joka aamu, ennen kuin hän lähti Versaillesiin, hän keinutteli pienokaista polvillaan, otti selvän hänen hyvinvoinnistaan ja antoi imettäjälle ja äidilleen tuhannet ohjeet tuon pikku olennon hoidosta.

Madeleine Poisson unohti useimmiten nopeasti lastenhoitoa koskevat neuvot. Toistaiseksi Alexandra ei ollut mikään sellainen tekijä, joka olisi ollut otettava laskuissa huomioon. Myöhemmin, jos hänen tyttärentyttärestään tulee kaunis tyttö ja täytyy ajatella hänen naittamistaan, on asian laita toisin.

Nyt Madeleine Poisson puhui vain kuninkaasta, yhtä mittaa vain kuninkaasta eikä mistään muusta.

Älykkäänä ja rakkausseikkoihin hyvin perehtyneenä naisena hän ei säästellyt neuvojaan:

"Näytä hänelle aina vaihtelevia ilmeitä! Ei mikään kyllästytä miehiä niin kuin iankakkinen yksitoikkoisuus. Anna hänen kauan pyydellä suosiotasi, mutta sitten olekin hehkuva lemmennäytteissäsi! Mies tahtoo tuntea, että häntä rakastetaan. Sinun täytyy houkutella esiin kaikki hänen olemuksensa salaisuudet, niin että saat hänet kiedotuksi käsiisi ja voit uudestaan puhaltaa hehkun palamaan, jos se uhkaa sammua. Ymmärräthän, Jeanne?

"Ja mitä erityisesti sinuun tulee, niin sinun täytyy hillitä omaa kunnianhimoasi ja vallanhaluasi. Sinä tiedät, mitä Binet on meille sanonut: jo pelkkä ajatus että nainen pyrkisi hallitsemaan kuningasta, saa hänen tunteensa jäähtymään. Osoita olevasi vain rakastava nainen, niin saat nähdä, että sinä aivan itsestään saavutat sen, mitä tavoittelet!"

Madeleine Poisson ojenteli laihoja, ennen niin kauniita käsivarsiaan.

"Voi, jos vain saisin elää niin kauan, että näen sinut kunniassa ja maineessa ja loistossa kaikkien tunnustamana kuninkaan rakastajattarena! Jeanne, rakas Jeanneni!"

Madeleine syöksähti syleilemään tytärtään.

Jeanne torjui häntä kylmästi ja keikautti päänsä taaksepäin.

"Luulen, ettei sinun tarvitse odottaa kovin kauan."

Rouva Poisson katsoi ihmettelevin silmin tyttäreensä.

"Minä uskon sen, lapseni. Ken voisi vastustaa sinua? Entä Binet parka, joka on joutunut satimeen!"

Jeanne pani vastaan.

"Piispa on vaatinut hänet edesvastuuseen ja menetellyt ankarasti hänen suhteensa, se on totta. Mutta Binet on kieltänyt kaikki, ja se oli parasta, mitä hän osasi tehdä. Muuten hän on kyllin ovela pysymään kruununprinssin palveluksessa."

Jeanne hymyili voitonvarmasti.

"Ja jos tarvitaan, rupean minä hänen puoltajakseen kuninkaan edessä."

Hän korotti ääntään. Vihainen hehku leimusi hänen silmissään.

"Jesuiitta saa varoa itseään. Se hetki kyllä tulee, Jolloin maksan hänelle velkani ja kaikille muillekin jok'ikisestä kivestä, jonka he uskaltavat heittää minun tielleni. Minä en ole unohtanut, miten nuo mustat lurjukset koettivat myrkyttää lapsuuteni jo Ursula-sisarten koulussa, miten he pakottivat minut tunnustamaan syntini, panivat suuhuni sellaisia sanoja, joita en milloinkaan ollut ajatellut, saatikka sitten lausunut, ja miten he kaikista viattomimmistakin asioista tekivät aiheita inhoittaviin itsesyytöksiin.

"Ja se ilkeä, voitonriemuinen hymy, jolla he salaa katselivat minua — varsinkin se pater Célestin — kun hän messussa hiipi minun ohitseni kissamaisina askelin. Hänen pienet, pahansuovat silmänsä vilkuivat ikäänkuin sanoakseen: maltahan vähän, kyllä me saamme sinutkin verkkoihimme, kun aikasi tulee."

Jeanne oli kavahtanut pystyyn vihastuneena ja kuohuksissa. Silmänräpäyksen hän seisoi siinä suorana ja kookkaana, kuninkaallisen ryhdikkäänä.

"He saavat nähdä, että ovat erehtyneet laskuissaan!"

Hänen hampaansa pureutuivat syvälle alahuuleen.

Madeleine Poisson pyöritti paheksuvasti päätään.

"Sinun täytyy luopua tuosta tavasta, Jeanne. Sinä turmelet kauniin suusi."

Jeanne ei kuunnellut häntä.

"Minä lähden takaisin Versaillesiin. Kuningas odottaa minua ministerivastaanoton jälkeen. Vaunut ovat jo saapuneet."

Ovessa hän vielä kerran pysähtyi ja kysyi kylmästi ja välinpitämättömästi:

"Mitä kuuluu Charlesilta? En ole avannut hänen viime kirjettään. Eihän maksa vaivaa lukea alituisesti hänen rakkaudestaan ja ikävästään. Onko hän vielä Mageanvillessä herra de Savaletten luona? Vai onko hän keskeyttänyt pääsiäisvierailunsa? Toivon, että eno Tournehem pidättää häntä vielä jonkun aikaa Saveletten luona. Vasta muutamien päivien kuluttua muutan todenteolla takaisin Versaillesiin."

"Mikäli Tournehem kirjoittaa, aikovat he viikon alussa yhdessä lähteä Mageanvillestä."

Oli jouduttava. Jeanne sanoi lyhyet, sydämelliset jäähyväiset äidilleen ja läksi nopein askelin vuokravaunuihin, jotka kuningas oli toimittanut hänen käytettäväkseen.

* * * * *

Vajaata tuntia myöhemmin astui herra de Tournehem Hôtel des Chèvresin siniseen salonkiin.

"Joko takaisin? Mitä on tapahtunut?" huudahti Madeleine hämmästyneenä.

"Charlesia ei voinut pidättää kauempaa. Hän sanoo, että puolison ikävä vie häneltä hengen. Hän on aivan minun kintereilläni. Varmaankin hän on alkanut epäillä. Missä on Jeanne? Charles etsii häntä tuolla alhaalla."

"Versaillesissa, jumalan kiitos!" huudahti Madeleine Poisson tukehtumaisillaan jännityksestä. "Hänen täytyy, jäädä sinne. Muuten Charles surmaa hänet".

"Olkaa vain rauhallinen. Meidän täytyy valmistaa häntä, ryhtyä varokeinoihin. Onhan hän kuitenkin aviomies."

Samassa hetkessä monsieur d'Étioles repäisi salongin oven auki. Hänen käsivarrellaan oli pikku Alexandra, jonka hän oli herättänyt päivällisunesta. Lapsi parkui kaikin voiminsa.

"Missä on Jeanne?" huusi hän kuohuksissaan ja kovalla äänellä. "Missä on minun puolisoni?"

"Älä huuda kuin hullu!" huudahti Madeleine vimmastuneena, ryntäsi hänen luokseen ja tempasi lapsen hänen sylistään. "Mitä ihmeitä sinä nyt?"

"Minä etsin puolisoani. Missä on Jeanne, madame?" Tournehem antoi Madeleinelle merkin olla vaiti.

"Menkää, madame! Viekää lapsi takaisin nukkumaan!"

Charles d'Étioles hyökkäsi anoppinsa kimppuun ja piti häntä kiinni kuin pihdeissä.

"Hän ei saa mennä. Hänen on vastattava minulle. Nanette sanoo, että Jeanne oli tunti sitten lähtenyt ajamaan vierailla vaunuilla, jotka useita kertoja ennen ovat käyneet häntä hakemassa. Mitkä vaunut ne ovat? Mihin hän on lähtenyt?"

Charles Guillaume raivosi.

Raihnas, hintelä rouva Poisson itki kovalla äänellä kivusta ja koetti turhaan irtautua vävynsä puristuksesta. Lapsi uikutti nyt hiljaa, puolitorkuksissa.

"Päästä hänet, Charles! Menkää, Madeleine! Minä puhun hänen kanssaan."

Madeleine Poisson, jolla oli lapsi sylissä, läksi huoneesta enemmän hoippuen kuin astuen. Hän oli niin hädissään, että tuskin pysyi pystyssä.

"Mikä peto, mikä villipeto!" mutisi hän hampaittensa välistä. "Jumalan kiitos, että Tournehem on täällä."

Charles oli lysähtänyt erääseen avaraan siniseen nojatuoliin. Hän piti käsiä kasvoillaan ja voihki kovasti.

Tournehem meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Hän oli päättänyt sanoa onnettomalle miehelle totuuden, jonka tämä kerran kuitenkin saisi kuulla.

"Rakas poikani, kuuntele minua niin tyynesti kuin voit."

"Missä on minun puolisoni? Jumalan nimessä, eno, sanokaa, mihin olette vieneet puolisoni!" huusi Charles kuuntelematta Tournehemia.

Hän istui paikallaan murtuneena miehenä. Kyyneleet ryöppysivät hänen poskiaan pitkin.

Tournehem työnsi tuolin sisarenpoikansa viereen ja piti hänen molempia käsiään omissaan.

"Mitäpä hyötyä olisi salata sinulta enää totuutta, rakas ystäväni?"

"Hän on kuollut!" huudahti Charles.

"Ei ole, hän elää, mutta sinä teet oikein pitäessäsi häntä kuolleena. Sinun täytyy erota hänestä ja katsoa häntä kadonneeksi ainiaaksi."

Étioles kavahti ylös. Valkeana huuliin saakka ja lasimaisin silmin hän tuijotti enoonsa.

"Mitä — mitä sinä sanot?"

"Pelkän totuuden, poikani. Koeta tajuta se."

Charles mylvähti kuin härkä. Hän nosti nyrkkinsä Tournehemia kohden.

"Se on teidän työtänne, eno, ja tuon kirotun madame Poissonin. Te olette lähettäneet minut pois saadaksenne rauhassa harjoittaa parittajatointanne! Mutta malttakaahan vain — malttakaa! Teitä ei hyvä peri! Toimittakaa Jeanne takaisin — muuten —" Hän kopeloi taskuistaan asetta.

Myöskin Tournehem oli noussut pystyyn. Hän laski molemmat kätensä toisen olkapäille niin lujasti, että Charles turhaan koetti karistaa niitä pois.

"Sinä tunnet Jeannen, tahi paremmin sanoen, sinä et tunne häntä, sillä kaikesta kiihkostasi huolimatta sinä et ole milloinkaan ymmärtänyt kiinnittää häntä itseesi. Mutta niin paljon sinä kuitenkin häntä tunnet, että sinun pitäisi tietää edes yksi asia: sinun vaimoasi hallitsee vain yksi tahto — juuri hänen oma tahtonsa!"

Charles voihki kovalla äänellä ja antoi Tournehemin painaa hänet tuolille.

"Hän tahtoi lähteä eikä kukaan kyennyt pidättämään häntä."

"Hän on jonkun miehen luona! Se mies saa maksaa tämän! Hengellään hän saa tämän maksaa!"

Mustasukkaisuuden raivossa Charles sinkautti nämä sanat.

"Niin, olet oikeassa, Jeanne on erään miehen luona. Hän rakastaa tuota miestä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies rakastaa puolestaan häntä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies —"

"On roisto — kunniaton kelmi —"

"Vaiti!" sanoi Tournehem. "Tuo mies on paljoa ylempänä meitä kaikkia. Ei minkäänlainen kosto eikä minkäänlainen loukatun kunniasi hyvitys ylety häneen asti."

Étioles ei käsittänyt.

"Sen miehen minä tahtoisin nähdä!" uhmaili hän.

Tournehem osoitti sinistä silkkiseinää uunin yläpuolella, missä riippui Ludvig XV:n muotokuva.

"Tuossa näet hänet!"

Étioles ei käsittänyt vieläkään. Typertyneenä hän tuijotti muotokuvaan.

Hän oli uskollinen alamainen eikä voinut käsittää, mitä hallitsijalla oli tekemistä sen saastan kanssa, joka ryvetti hänen avioliittonsa.

"Antakaa kuninkaan olla syrjässä!" kiljaisi hän.

"Sille ei, ikävä kyllä, mahda mitään, hyvä ystävä, sillä häntä Jeanne rakastaa. Ja hän puolestaan rakastaa Jeannea."

Charles päästi tolkuttoman äännähdyksen. Sitten hän lysähti kokoon. Hamuillen ilmaa käsillään hän romahti lattialle. Hän vaipui pitkään ja raskaaseen tiedottomuuden tilaan.

* * * * *

Tuntia ennen sitä ateriaa, jonka Jeanne ennen italialaisen huvinäytelmän alkua aikoi nauttia kahden kesken kuninkaan kanssa, saapui hänen luokseen Tournehemin lähetti, joka aikoi poistua heti kirjeen annettuaan.

Jeanne pidätti hänet lähtemästä.

"Onko herra Le Normant de Tournehem palannut Pariisiin?"

"Tänään puolenpäivän aikaan, madame."

"Odotetaanko vastausta?"

"Ei. Jos madame haluaa kysyä jotakin, niin minä saan sanoa, että on ehdottoman välttämätöntä, että madame tekee niinkuin kirjeessä sanotaan."

"Hyvä."

Jeanne, joka vastikään oli lopettanut kuningattaren kamarirouvan avulla pukeutumisensa madame de Maillyn huoneessa, avasi enonsa kirjeen, joka oli varustettu kirjoituksella: "Tärkeä ja yksityinen."

Häh näki heti ensi silmäyksellä, ettei kirje tuonut hyviä uutisia. Tournehem kirjoitti jokseenkin lakoonisesti, että Charles oli raivonnut kuin mielipuoli, sitten saanut syvän pyörtymyskohtauksen, josta hän oli herännyt ehkä vieläkin raivokkaampana.

Häneltä oli pitänyt ottaa pois kaikki aseet ja sulkea hänet huoneeseensa. Oli erittäin tähdellistä, ettei Jeanne tule kotiin, vaan jää Versaillesiin, muuten ei Tournehem voi vastata seurauksista. Lapsi-ikäväänsä saa Jeanne tukahduttaa. Asia voidaan kyllä järjestää niin, että hän voi tavata lastaan. Charlesin kirjeisiin ei tarvitse vastata ja hän saa muuten jättää tämän asian selvittelyn hänen, Tournehemin, huoleksi.

— Jumalan kiitos, että meillä on Tournehem, — ajatteli Jeanne, kuten hänen äitinsä vähän aikaisemmin.

Vaikka Jeanne täydellisesti luottikin enoonsa, tunsi hän kuitenkin lievää pelokkuutta. Hän tunsi miehensä ja tiesi, minkälaisiin muotoihin tämän mustasukkaisuus voi pukeutua. Mitähän, jos hän lähtee vaaniskelemaan, etsii hänet käsiinsä ja panee toimeen häväistyksen, mikä tekee hänen olonsa hovissa mahdottomaksi!

Hänen täytyy etsiä turvaa kuninkaalta. Vain tämän luona hän tuntee olevansa turvassa. Hänen täytyy houkutella kuningasta antamaan lupaus, että hän saa jo tänään teatterinäytännön jälkeen jäädä Versaillesiin. Sinne Charles ei toki rohkene tulla.