Part 18

— Olkoon menneeksi, — ajatteli Jeanne, — ensiksi siis tyttäreni onni ja sitten sotakoulu! Eihän järjestys paljoa merkitse. —

Jeanne vei kuninkaan viikunapuutarhaan ja huomautti hänelle lapsista. Nämä istuivat vierekkäin penkillä, pistivät nauraen ja ilakoiden tuoreita hedelmiä toistensa suuhun ja söivät lisäksi vehnäleipää ja makeita korppuja, joita hovileipuri oli käynyt heille tuomassa.

"Heistä tulisi kaunis pari, sire. Eikö teidän majesteettinnekin ole samaa mieltä?"

Kuningas meni lasten luo mitään vastaamatta. Hän rupesi kujeilemaan Alexandran kanssa.

Poikaansa hän ei katsahtanutkaan. Hän tarttui kauniin tyttösen ruskeihin kiharoihin, sieppasi häneltä viikunat ja pisti ne omaan suuhunsa.

Jeanne yritti vielä kerran kääntää kuninkaan huomion pikku herttuaan, jonka koko olento samoin kuin kasvot ilmeisesti muistuttivat kuningasta.

"Katsokaapa, teidän majesteettinne, luulisi näkevänsä edessään hänen isänsä. Ottakaa hänet syliinne, sire. Hän on tosiaankin hyvin suloinen."

Ludvig hymähti ivallisesti.

"En tiennyt, että olette niin tuttu kreivi Lucin kanssa. Mutta jos otan jonkun syliini, niin tahdon ainakin alkaa neidistä."

Alexandra lensi kiltin sedän kuninkaan kaulaan. Pikku herttua sai tyytyä vain kylmään syleilyyn.

Jeannen silmiin kihosi kyyneliä. Hän tiesi, vaikkakaan ei tuntenut eikä osannut arvata syitä, että kun kuninkaan kylmä ja virallinen puoli tuli näkyviin, silloin ei hänen itsepäisyydelleen mahtanut mitään.

Jeanne heitti sikseen avioliittosuunnitelman, mutta häntä ei myöskään haluttanut tänään puhua sotaopistostaan.

Hän tarjosi kuninkaalle hienon päivällisen, jossa päätekijöinä olivat _truite du lac de Genève_ ja _omelette royale_ eikä yrittänyt saada häntä jäämään luokseenkaan, kun kuningas kohta aterian päätyttyä käski toimittamaan vaununsa, vaan huokasi helpotuksesta kuullessaan vaunujen vyöryvän pois.

Suuttuneena itseensä Ludvig heittelehti puoleen ja toiseen vaunujen patjoilla. Hän ei voinut käsittää, miksi oli niin alakuloinen.

Madame de Vintimillen poika ja Jeannen tytär, ei, sitä hän ei tahtonut. Alexandra, josta hän sydämestään piti, ei saanut hänen eläissään muistuttaa hänelle niistä seikoista eikä niistä henkilöistä, jotka mieluimmin saivat olla unohduksissa. Mutta eihän ollut ensinkään tarpeellista loukata markiisittaren tunteita kylmällä ivalla. Hän oli ollut hyvin iloissaan päästessään Bellevuehyn. Nyt hänen täytyi palata sieltä kotiin saamatta vähääkään mielenhauskuutta.

Versaillesissa häntä odotti parhaimmassa tapauksessa mitä julmin ikävystyminen. Yvonnesta ei ollut enää pitkään aikaan ollut puhetta. Hän oli ollut vain muutamien päivien huvi. Eikä se itse asiassa ollut mitään huviakaan, sillä luostaritytön kyyneleet ja tuska lankeemuksesta olivat haihduttaneet lyhyiden hetkien nautinnon.

Lebel oli vienyt tytön viikon kuluttua maaseudulle erään sukulaisensa luo, joka oli tottunut tällaisiin arkaluontoisiin toimiin.

Äkkiä kuningas itse katkaisi synkät ajatuksensa.

"Takaisin", huusi hän ajajalle, "ja anna mennä minkä hevoset jaksavat!"

Jeanne ei ollut uskoa silmiään, kun kuningas vajaan puolen tunnin kuluttua saapui takaisin Bellevuehyn.

Hän hymyili kuninkaalle, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt ennemmin itkeä kuin nauraa.

"Mikä iloinen yllätys, sire."

Ludvig vei hänet nopeasti sisälle ja suuteli häntä.

Lapsista kuningas ei puhunut. Mutta hän istuutui Jeannen kirjoituspöydän ääreen ja sanoi rakastettavasti:

"Sinä tahdoit työskennellä yhdessä minun kanssani. Minä olen valmis."

Silloin Jeannekin sai takaisin hyvän tuulensa.

Nopeasti ja selvästi, vilkkaalla ja perinpohjaisella tavallaan hän selitti sotaopistoa koskevan ehdotuksensa.

Tuntiessaan tarvetta korvata Jeannelle myttyyn menneen naimasuunnitelman, Ludvig osoitti suurempaa lämpöä, huomiota, jopa päättäväisyyttäkin kuin tavallisesti, kun nyt tuli puheeksi uuden koulun perustaminen.

Hän näytätti itselleen Gabrielin piirustukset ihanine majesteetillisine julkisivuineen, luki Pâris-Duverneyn raportit ja kustannusarvion ja lupasi muutamien päivien kuluttua käydä Pâris-veljesten ja veli Abelin kanssa katsomassa sitä paikkaa, mihin rakennus aiottiin sijoittaa.

Myöhään samana iltana markiisitar kirjoitti Pâris-Duvernaylle, että hän oli saanut kuninkaan suostumaan suureen yritykseen.

Alexandran naimiskaupan suhteen hän pian yhtyi erääseen toiseen, joskaan ei niin loistavaan ehdotukseen kuin edellinen oli.

Chaulnesin herttua, joka oli hänen uskollisimpia kannattajiaan, lupasi hänelle poikansa, Pecquignyn herttuan, niin pian kuin Alexandra täyttää neljätoista vuotta. Avioliittosopimuksen allekirjoituksen tapahduttua nuori tyttö saisi aateliston keskuudessa vallitsevan tavan mukaan palata vielä L'Assomptioniin, kunnes saavuttaisi avioliiton lopullista päättämistä varten vaadittavan iän.

Sillä välin herttua lupasi hankkia pojalleen jonkun sellaisen edullisen viran, jonka Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläinen voi hyvällä syyllä toivoa saavansa.

Alexandra herttuattarena! Se oli markiisittaren kunnianhimoisten toiveiden korkein päämäärä!

XXIII.

Kiinalaisessa salissa harjoitettiin innokkaasti kevätkauden viimeistä näytäntöesitystä.

Harjoituksen alaisena oli Jean Jacques Rousseaun ooppera "Le devin de village", vaikka Rameau, joka ei milloinkaan ollut erikoisen myötätuntoinen Rousseaulle, piti varsin vähäarvoisena tätä kappaletta. Kun kuitenkin markiisitar aikoi näytellä "Colinin" osaa, oltiin varmoja, että kuningaskin kallistuu asian puolelle.

Madame de Marchaisin osana oli "Colette" ja monsieur de la Sallen osana "Le devin". Viimeinen näytös aiottiin päättää suurella ilotulituksella näyttämöllä.

Näytäntö sujui ohjelman mukaisesti.

Jeanne saavutti "Colinillaan" tavattoman menestyksen.

Kaikki kiittivät hänen ääntään, joka ei ollut pitkiin aikoihin kaikunut niin raikkaana kuin tänään, hänen taiteellista lausumistaan, hänen hiottua näyttelemistään ja erikoisia kallisarvoisia pukujaan.

Kuningas suuteli hänen kättään ja lausui hänelle ylenmäärin kohteliaisuuksia.

Silloin kun kuningatar tai prinsessat eivät olleet Bellevuessä, Jeanne istui pöydässä kuninkaan vieressä. Niinpä nytkin. Kuningas nosti juuri lasiaan juodakseen Jeannen äskeisen menestyksen maljan, kun äkkiä syntyi häiriö.

Etuhuoneessa oli ovi avautunut.

Eräs markiisittaren lakeija kohotteli olkapäitään ja koetti estää muuatta kuriiria syöksymästä saliin.

Kuningas, joka istui vastapäätä ovea, oli nähnyt kaikki. Hän antoi merkin palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka istui lähinnä häntä.

Noaillesin herttua riensi ovesta ulos ja sulki sen jälkeensä. Hetken kuluttua hän palasi näköjään levottomana.

Hän astui kuninkaan ja Contin prinssin väliin ja sanoi kuiskaten:

"Pikasanoma rouva markiisittarelle. Neiti d'Étioles on vaarallisesti sairastunut luostarissa."

Kuningas pelästyi. Pikku Alexandra, josta hän niin paljon piti, vaarallisesti sairas!

Jeanne ei ollut huomannut juuri mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän oli kiintynyt vilkkaaseen keskusteluun Machaultin kanssa, jolle hän kertoi säteilevin kasvoin, miten nopeasti hänen sotaopistonsa edistyi.

Ennenkuin Ludvig ilmaisi mitään markiisittarelle, käski hän herttuaa kuiskaten toimittamaan kaikkein nopeimmilla hevosilla henkilääkärinsä Senacin ja kirurgi La Martinièren L'Assomptioniin, panettamaan vaunut valmiiksi markiisitarta varten ja ilmoittamaan asiasta madame du Haussetille.

Sitten kuningas nousi pöydästä, tarjosi markiisittarelle käsivartensa ja saattoi hänet siihen pieneen soikeaan huoneeseen, missä Jeanne kerran oli hämmästyttänyt häntä lumotuilla ruusuilla.

Kuningas ei virkkanut mitään ja oli hyvin kalpea. Säikähtyneenä Jeanne kysyi, mitä oli tapahtunut.

"Jotakin, joka saa sinut surulliseksi, lapsi raukkani. Rakas pikku Alexandramme on sairastunut."

Ludvigin kasvojen ilme, kalpeus ja äänensävy pelästyttivät Jeannea. Hänen rakas lapsensa oli varmaankin hyvin sairas, vaarallisesti sairas.

"Minun täytyy päästä heti hänen luokseen, sire", huudahti hän itkun tukahduttamalla äänellä.

"Vaunut ja madame du Hausset odottavat jo sinua. Jumalan haltuun, Jeanne parkani."

Markiisittaren pukuhuoneessa seisoivat madame du Hausset ja eräs kamarineitsyt valmiina lähtöön.

Jeanne puristi uskollisen Haussetin kättä. Puhua hän ei voinut.

Kamarineitsyt ojensi hänelle harson ja tumman viitan.

Pari minuuttia tämän jälkeen hän oli menossa L'Assomptioniin neljän hevosen vetämissä vaunuissaan.

Menettämättä aikaa kyselyillä Jeanne riensi luostarin kiviportaita ylös toiseen kerrokseen, missä Alexandran pienet huoneet olivat. Aivan oven vieressä pitkässä käytävässä seisoi kaksi nunnaa ja luostarin lääkäri.

Senac, La Martinière ja eräs kolmas henkilö, jonka nimeä ei kukaan maininnut, olivat sairaan luona.

Markiisittaren nähdessään lääkäri asettui sairaan huoneen oven eteen.

"Väistykää! Päästäkää minut!" huudahti markiisitar kiivaasti.

Lääkäri, nuori mies, jolla oli alakuloiset, mustat silmät, pudisti säveästi päätään.

"Hetken kuluttua, rouva markiisitar. Hänen majesteettinsa henkilääkärit eivät anna häiritä tutkimustaan. Minun itseni ja sisarten täytyi poistua heidän tieltään."

Jeanne seisoi ääneti ja puri alahuultaan. Mutta tuokion kuluttua hän työnsi lääkärin syrjään ja astui huoneeseen.

Kapealla luostarivuoteella virui tyttö silmät kiinni. Pienet kasvot olivat kellanvalkeat. Hän oli kuolleen näköinen.

Vihlovasti kirkaisten Jeanne heittäytyi vuoteen yli.

"Ei, ei", voihki hän rajun epätoivon tuskassa, "tämä ei ole totta — minun lapseni — minun ainoa rakas lapseni — sanokaa, että tämä ei ole totta!"

Epätoivoisin, kysyvin elein hän kääntyi lääkäreihin päin.

Senac, joka oli monet tunnit istunut hänen kanssaan kuninkaan sängyn vieressä, kumartui ja sanoi hellävaroen:

"Me emme voineet tehdä mitään, rouva markiisitar. Käsittämätön tauti on arvaamattoman nopeasti temmannut tyttö raukan."

Nyyhkyttäen Jeanne kätki kasvonsa niihin patjoihin, joilla hänen kuolleen lapsensa kiharainen pikkupää lepäsi.

Huoneen perältä kuului värisevää nyyhkytystä.

Lääkärit katsahtivat toisiinsa ymmärtävästi ja poistuivat kuulumattomin askelin kuolinhuoneesta.

Jeanne virui yhä vaipuneena pienen vuoteen ylitse, tavoitellen rakkauden, hellyyden ja epätoivon sanoja.

Vähitellen hän nousi hieman ylös ja hyväili kaunista, kylmää, pientä kättä. Hän suuteli ihanaa, kastajanruskeaa tukkaa.

"Mennyttä, mennyttä kaikki!"

Hän huomasi, ettei hän ollut yksinään huoneessa. Kapean luostarivuoteen jalkopäässä seisoi eräs tummapukuinen, kumarainen mies.

Oliko hän joku lääkäreistä, joka oli tullut takaisin? Oliko hänen luokseen lähetetty pater Anselmus, luostarin pappi? Hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa. Hän ei tarvinnut maallista eikä hengellistä lohdutusta.

Ei kukaan saisi häneltä riistää sitä viimeistä, yksinäistä hetkeä, joka hänen suotiin olla rakkaan pikkuvainajan kanssa.

Jeanne kohosi pystyyn käskeäkseen ulos kutsumattoman vieraan. Kun hän astui lähemmä, huomasi hän, että mies oli Charles Guillaume d'Étioles!

Hän oli Alexandran isä; Jeannella ei ollut oikeutta ajaa häntä pois.

Jeanne kääntyi ääneti. Ei kumpikaan entisistä puolisoista virkkanut pitkään aikaan sanaakaan.

Vihdoin Jeanne kysyi katse jäykästi lapseen kiintyneenä ja äänessä kevyt, kateellinen värähdys:

"Tulitteko tänne, kun Alexandra vielä eli?"

D'Étioles pudisti päätään. Se oli surullinen, kieltävä vastaus.

Kun Jeanne ei puhunut mitään, vaan vaipui taas vuoteen viereen, silmäili mies häntä aroin katsein. Kuinka ihana hän oli vieläkin, tuo nainen, jota hän oli niin suuresti rakastanut!

Tumma vaippa oli valahtanut Jeannen hartioilta. Valkoinen hieno iho välkkyi kuin helmikiilto. Hänen upea, kultaompeleinen pukunsa, säkenöivät timantit ja himmeästi loistavat helmet, hänen rikollisen rakkautensa vastalahjat Ludvig XV:ltä, välkkyivät kuolinhuoneen hämärikössä.

Jäinen tunne kuristi petetyn miehen sydäntä.

Jos hän oli tähän saakka turhaan taistellut tunteitaan vastaan — niin ne kuolivat tänä hetkenä yhtä äkillisesti kuin tuo rakas pikku raukka, jonka taivas niin odottamatta oli vaatinut takaisin.

Nähtyään Jeannen sellaisena kuin hän nyt oli, hänen häpeänsä ja oman häväistyksensä välkkyvää taakkaa kantavana, hän ei enää milloinkaan edes unissakaan tahtonut ojentaa hänelle kättään. Kaikki oli tästä hetkestä pitäen sammunut ja lopussa.

Jeannen äänen kuullessaan hän heräsi äänettömistä mietteistään.

"Kunka se tapahtui?" kysyi Jeanne itkien.

Hiljaa ja maltillisesti mies vastasi:

"Tauti paheni muutamissa tunneissa, hän sai ankaria oksennuskohtauksia, hyvin korkean kuumeen ja vihdoin suonenvedon, joka hänet vei."

Hänkin lysähti kokoon ja nyyhkytti taas.

Jeanne ei lopulta jaksanut kestää hänen äänekästä valitustaan.

Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hampaita kalisutti kuin vilu. Hän pyysi kolkolla äänellä Charlesia jättämään hänet muutamiksi minuuteiksi yksikseen Alexandran luo.

Charles pyyhki silmiään ja läksi kumarassa kuolinhuoneesta.

Jeanne jäi yksikseen lapsensa kanssa, jonka lämmin sydän oli palvovalla rakkaudella ollut kiintynyt häneen, lapsen, joka oli ollut hänen elämänsä ainoa viaton ilo, ainoa todellinen onni. Se, mitä hänellä oli jäljellä, oli velvollisuuksia, ulkonaista loistoa, kunnianhimoa, joka tyydytetyksi tultuaan jätti ainoastaan tyhjyydentunteen, kunnes uusia vallanhimoisia toiveita nousi sijaan.

Kauan hän tuijotti kuolleeseen pikku tyttöön. Yhtäkkiä häntä vihlaisi syyttävä ajatus, ettei hänen olisi tarvinnut antaa lasta luotaan, jollei hän olisi hyljännyt puolisoaan ja jos hän hovielämän tyhjän loiston sijasta olisi elänyt puolison ja lapsen hyväksi yksinkertaisessa porvarillisessa kodissa.

Mutta tämä ajatus haihtui yhtä pian kuin oli syntynytkin. Mitä takeita oli olemassa siitä, että hän olisi toisenlaisissa oloissa voinut pelastaa lapsensa kuolemasta? Monet lapset kuolevat hellimmiltäkin äideiltä. Myöskin madame d'Étiolesina hän olisi pannut tyttärensä luostariin täydentääkseen hänen kasvatuksensa.

Oli käynyt kohtalon isku, jota ei kukaan ollut voinut estää. Hänen oli kestettävä se vaikeroimatta, niinkuin hän kesti ne muutkin rasitukset, jotka oli ottanut kantaakseen.

Mutta kun hän nyt vapisevin polvin nousi, tunsi hän, että tuo kuollut pikku tyttö vei hänen nuoruutensa jäännökset mukanaan kylmään hautaan.

Hän kuivasi kyyneleensä ja silitti kädellään hiuksiaan. Sitten hän avasi oven ja huusi sisään uskollisen Haussetin sanomaan lapselle viimeiset jäähyväiset.

* * * * *

Alexandra d'Étioles, joka oli ollut varma herttuakunnasta, haudattiin suurin juhlallisuuksin ja komeuksin.

Hänet kätkettiin isoäitinsä viereen Vendôme-torin varrella olevan Kapusiini-kirkon komean hautaholvin siihen osaan, jonka La Trémoillen herttua oli luovuttanut markiisittarelle Madeleine Poissonin lepopaikaksi.

Markiisittaren suru koski syvästi kuninkaan sydämeen. Kuningas itki hänen kanssaan ja koetti lohduttaa häntä kaikilla ajateltavilla keinoilla. Kuningatar lähetti paashin tuomaan Bellevuehyn lämminsisältöisen surukirjeen, ja prinsessatkin vakuuttivat osanottoaan. Ainoastaan dauphin pysyi, kuten aina, syrjässä.

François Poisson joutui niin ankaran surun ja epätoivon valtaan kadotettuaan rakkaan tyttärentyttärensä, joka oli ollut hänen silmiensä valo, että hänen terveytensä, joka ei pitkään aikaan ollut enää ollut hyvä, kovasti huonontui.

Vajaan kahden viikon kuluttua sai Jeanne surra häntäkin, joka monista loukkaavista ominaisuuksistaan huolimatta oli kuitenkin pohjaltaan ollut hyvä ja hellä isä.

* * * * *

Jeanne koetti, niin paljon kuin hänen voimansa suinkin riittivät, päästä irti surustaan voidakseen täyttää ne vaatimukset, joita kuningas, hovitavat ja hallitsijakumppanuuden velvollisuudet hänelle asettivat, mutta se jäyti kuitenkin arveluttavasti hänen voimiaan ja kauneuttaan.

Hänen silmänsä himmenivät paljosta itkemisestä ja kadottivat ihanan säteilynsä. Näkyi selvästi, että hän laihtui.

Kasvojen kaunis soikio kadotti armaan pyöreytensä. Hänen terveytensä horjui enemmän kuin milloinkaan ennen. Häntä vaivasi kuume ja yskä. Ne kiihoittavat lääkkeet, joita hän mistään varoituksista huolimatta taas rupesi nauttimaan, vaikuttivat ehdottoman vaarallisesti.

Hovissa ei huomattu pitkään aikaan, että hänen täydellinen kauneutensa oli menossa alaspäin. Hänen loistelias esiintymisensä, suonenisku tahi joskus kevyt ihomaalaus, joka kirkasti kasvojen väriä, vaikutti sen, että häntä yhä edelleenkin pidettiin hovin kauneimpana naisena.

Ainoastaan kuninkaalta hän ei voinut salata sitä, mitä mielellään olisi tahtonut häneltä salata.

Vain hyvin verkalleen Ludvig vieroitti itseään Jeannesta. Päivä päivältä kasvavin kauhuntuntein Jeanne huomasi, ettei kuningas enää ollutkaan entinen intohimoisesti vaativa rakastaja. Usein kului viikkokausia, jolloin hän ei ajatellutkaan käydä Jeannen luona tämän huoneissa. Jeannea jäyti paha aavistus. Tuskallinen pelko, että hän kadottaa kuninkaan, vei hänen ajatuksensa sekaisin. Mitä kuningas tekee silloin, kun ei käy hänen luonaan tavalliseen aikaan? Missä hän on silloin, kun hän turhaan ja sykkivin sydämin odottaa häntä? Onko hän tavannut uuden rakastajattaren, joka osaa paremmin kuin hän kuluttaa kuninkaan aikaa? Vai onko kuningas antautunut vain satunnaisten viettelysten pauloihin? Onko hän valinnut hienostopiireihin kuuluvan naisen, joka on ollut kyllin älykäs ja vaikutusvoimainen syöksemään kenties hänet pois valta-asemasta, vai onko kysymyksessä vain vaarattomia huvitteluja, joihin kuningas on antautunut, suudelmia, joita hän poimii tänään unohtaakseen ne huomenna?

Häh ajatteli päänsä puhki. Hän etsi ja tutki turhaan. Ei mitään silmäänpistävää ollut huomattavissa. Ei kukaan supattanut eikä kuiskannut mitään.

Mutta hänen selkänsä takana saattoi tapahtua paljonkin! Näinköhän madame d'Éstrades voittaa pelissä? Onko de Rohanin prinsessa saavuttanut tarkoituksensa?

Madame du Hausset koetti rauhoittaa häntä. De Brancasin herttuatar, joka yhä oli hänen uskollinen ystävänsä, läksytti häntä aika tavalla. Miehet ovat kerta kaikkiaan sellaisia. Heillä on aina omat aikansa. Rakkauden vilpittömyyteen ei sellainen ylety ensinkään. Mutta jos markiisitar luulee, että intohimoisuus todellakin on haihtunut, niin pitää hänen sitä lujemmin ottein tarttua ystävyyteen.

Eikö hänen äitinsä puhunut samalla tavalla?

Jeanne pakotti itsensä ajattelemaan tyynesti. Hänen täytyi voittaa tuo kuninkaan menettämisen tuskallinen pelko, joka hänestä teki sokean ja kuuron.

Eihän ollut todistettukaan, että kuningas kävi muiden luona aistillisine tunteineen, vaikkei hän käynytkään hänen luonaan yhtä kuumin ja hehkuvin pyytein kuin ennen?

Eikö saattanut olla muita syitä, jotka johtivat kuningasta?

Herttuatar, joka ei ollut ihan samaa mieltä kuin markiisitar, myönsi hänen kuitenkin olevan oikeassa. Surkean levoton Jeanne oli saatava rauhoittumaan.

Hän meni vielä pitemmällekin. Hän antoi Jeannelle sen viisaan neuvon, että tämän on lähdettävä rakastajatarhuoneistosta ja muutettava linnan alakerrassa olevaan asuntoon, josta kuningas oli usein puhellut hänen kanssaan, aikoen luovuttaa sen hänelle erityisenä kunnianosoituksena.

Ainoaltaan kuninkaallista sukua olevien prinssien oli tapana asua siellä.

Satunnaisten seikkojen vuoksi tämä muutos saattoi käydä helposti päinsä, herättämättä kovin suurta huomiota.

Prinsessat saisivat prinsessa Henrietten jälkeen, joka oli äkkiä kuollut mätäkuumeeseen, asuttavikseen muita huoneistoja. Kuningas oli lausunut toivomuksen, että Ayenin herttua puolisoineen asuisi lähempänä häntä. Oli tullut hetki, jolloin oli toteltava de Brancasin herttuattaren neuvoa.

Jeannen oli hyvin raskasta ilmaista kuninkaalle se muutos, jota hän oli ajatellut.

Hänen nousevan loistonsa, Ludvigin hehkuvan rakkauden muistot puhuivat ylhäällä linnan katonrajassa olevien pikkuhuoneiden jokaisesta sopesta! Mutta viisaus voitti. Markiisitar tiesi, että hän voittaisi kuningattaren, prinsessojen, kenties dauphininkin kunnioituksen, jos vapaaehtoisesti luopuisi kuninkaan välittömästä läheisyydestä ja siten antaisi heidän väliselle suhteelleen sellaisen leiman, joka ulospäin näyttäisi pelkältä ystävyydeltä.

Kuningas ei vastustanut ollenkaan tätä aietta, kuten Jeanne oli puolittain toivonut. Nämä muutokset tapahtuivat Versaillesissa nopeammin, kuin oli osattu aavistaakaan.

Ayenin herttua ja herttuatar muuttivat La Pompadourin huoneisiin, prinsessat saivat sen huoneiston, jossa heidän vanhin sisarensa infantinna oli asunut ennen, Jeanne muutti alakertaan, jossa osa Toulousen prinssin ja osa Penthièvren herttuan huoneista sisustettiin häntä varten erittäin komeasti.

Tiesikö Jeanne, kun hän ensi kerran laskeutui levolle kallisarvoiseen purppurasänkyyn, että markiisitar de Montespan oli muuttanut näihin loistohuoneisiin juuri silloin, kun Ludvig XIV oli aikeissa mennä naimisiin madame de Maintenonin kanssa?

* * * * *

Pari kuukautta sen jälkeen, kun Jeanne oli eronnut niistä huoneista, joihin jäivät niin monet hekumallisten lemmenöiden ja ensimmäisten, täyttyvää kunnianhimoa tavoitelevien unelmien muistot, kuningas korotti hänet herttuattareksi ja lahjoitti hänelle taburettioikeuden. Markiisitar nautti tästä lähtien samoja etuoikeuksia kuin herttuoiden ja päärien puolisot. Hän söi kuninkaallisen perheen kanssa kuninkaan juhlapöydässä. Hän istui aamu- ja muissa vastaanotoissa ja kaikissa seurustelutilaisuuksissa ja päivällisillä tuolilla, jota aina kannettiin hänen jäljessään.

Hänen ajopeleillään oli esteetön pääsy kuninkaallisen linnan kaikkiin sisäpihoihin. Hänen osakseen tulivat korkeimmat kunnianosoitukset, mitä kuningas vain voi antaa.

Jeanne otti ne vastaan hyvin sekavin tuntein. Hän oli liian viisas ollakseen ymmärtämättä, että hänen korkeampi arvonsa merkitsi ensi kädessä hyvitystä kuninkaan jäähtyneestä rakkaudesta, että se oli alkua uuteen vaiheeseen, ystävyyden vaiheeseen.

De Brancasin herttuatar oli neuvonut häntä pitämään molemmin käsin kiinni ystävyydestä. Tätä neuvoa hän ei kuitenkaan ollut tarvinnut. La Pompadourin rautainen tahdonvoima auttoi hänet pääsemään tämänkin muutoksen yli. Raskasta oli taistella, kovat hänen ponnistelunsa ja monivaiheinen se menestys, jota hän taistelemalla saavutti.

Ehkäistäkseen parjaajien juonet, temmatakseen herjaajien suusta sanan, ennenkuin se lausuttiinkaan, ja tukehduttaakseen vihollistensa voitonilon jo alkuunsa hän puhui erittäin tyynesti ja näennäisen iloisesti muuttuneista suhteistaan kuninkaaseen, esittäen ne tapahtuneiksi keskinäisen suostumuksen perusteella.

D'Argenson, joka jo näki Pompadourin sijan vapautuneen uutta tulokasta varten — madame d'Estradesista ei kuitenkaan tulisi sellainen — saapui kohta uuden herttuattaren esittelyn jälkeen nauraen rakastajattarensa luo.

"Oletteko kuullut viimeistä uutista, rakas ystäväni? Minä olen sen tänään kuullut Pompadourin omasta suusta, sen siis täytyy olla totta! Markiisitar vannoo kaiken pyhän nimessä, ettei nyttemmin hänen ja kuninkaan välillä ole muuta sidettä kuin ystävyys. Merkiksi uusista, siveellisistä suhteistaan kuninkaaseen hän on poistattanut Bellevuestä rakkautta esittävän veistoryhmän ja antanut Pigallen tehtäväksi esittää hänet omassa persoonassaan ystävyyden jumalattarena."

Molemmat nauroivat ääneen.

"Minä neuvon teitä, rakas ystäväni, että annatte sisarentyttärenne, kauniin Romanet-Choiseulin, astua niin pian kuin mahdollista kuninkaan näköpiiriin. Te itse kai olette lopullisesti luopunut?"

Ministeri sanoi tämän ilkkuvan kirpeään vivahtavasti. Kun hänen asemaansa nähden ei ainakaan tätä nykyä ollut ehdottoman välttämätöntä, että kuningas ottaisi korviinsa madame d'Estradesin rukoiluja, ja tämä nainen, saavuttamatta niin kiihkeästi tavoittelemaansa päämäärääkään, oli mainio urkkija, huvitti häntä nähdä turhamielisen ystävättärensä hyödyttömiä puuhia.

Madame d'Estrades vastasi ilkeästi virnistäen, mistä hänen rumat kasvonsa kävivät entistä rumemmiksi:

"Minua huvittaa nähdä, minkä näköiseksi korkean papiston naama venyy."