Part 19

Kauan ja hyvällä syyllä haudotuista mielipiteistä on vaikea luopua. Kirkko ei uskonut tahi ei tahtonut uskoa, että mitään muutosta oli tapahtunut, niin paljon kuin sille yritettiinkin sitä uskotella. Turhaan Bernis halusi päästä Venetsiasta kotiin haihduttamaan pienimmätkin epäilyt siitä, ettei kuninkaan ja markiisittaren suhde ollut viaton. Papisto kävi Pompadourin kimppuun uudestaan hiotuin asein.

Jesuiitta-pater Griffet saarnasi väsymättä ja yhä selvemmin vihjauksia ajan tapainturmelusta ja paheellisia muoteja vastaan, eikä hän edes malttanut olla pitämättä kuninkaan läsnäollessa musertavaa saarnaa aviorikoksesta, ja se tuli kohta yleiseksi puheenaiheeksi kautta koko Pariisin ja Versaillesin.

Paljoa enemmän kuin jesuiittain viha huoletti Jeannea se seikka, että kuningas melkein säännöllisesti kuunteli Griffetin saarnoja, vieläpä löi laimin muuten niin tärkeät metsästysretkensä tai siirsi ne, jottei vain olisi jäänyt näistä saarnoista osattomaksi.

Kouristavin tuskantuntein hän kysyi itseltään, oliko tosiaankin tulossa uskonnollinen käänne asioiden kulussa ja oliko kuningas jossakussa niistä äkkinäisistä mielenmuutoksistaan, joita hänen häilyvä luonteensa saattoi milloin tahansa aiheuttaa, laskenut raskaan omantuntonsa papiston käsiin. Kuningatar, dauphin ja varsinkin jesuiitat itse elivät jo siinä varmassa toivossa, että pater Griffetin oli onnistunut kääntää kuningas.

Yleinen mielipide iloitsi tästä muutoksesta.

"Hurskaat ovat säästäväisiä", sanottiin, "ja säästäväisyydellä vain voidaan pelastaa Ranska".

Jeanne suri haikeasti, mutta maailman silmissä hän koetti näyttää iloiselta.

Hän vaivasi aivojaan päästäkseen perille siitä, miten hän voisi torjua vaaran, joka uhkasi riistää häneltä kuninkaan jesuiittain puolelle.

Filosofit, joihin hän oli niin varmasti luottanut, eivät osoittautuneetkaan olevansa hänen valtansa voimakkaita tukia siinä määrin, kuin hän oli aikaisemmin luullut, varsinkaan sen jälkeen kun Voltaire oli muuttanut Fredrik II:n luokse Sanssouciin.

Kauan oli tämä filosofi ollut kahden vaiheilla, lähteäkö Ranskasta ja korkean suosijansa turvista, kunnes viimein se tosiseikka, ettei kuningas halunnut pidättää häntä, samoin kuin hänen vanhan ystävättärensä kuolemakin, sai hänet kuitenkin matkustamaan "raakalaisten ja puoliraakalaisten maahan".

Jeanne tiesi, ettei hän voi kohtakaan, tokkopa enää milloinkaan odottaa vanhaa ystäväänsä palaavaksi.

Sanssouci ja Preussin kuninkaan ystävällisyys kutkuttivat tavattomasti tätä turhamielistä miestä. Ne rahalliset edut, jotka muuten kylläkin säästeliäs hallitsija hänelle soi, tekivät ahnehtivan Voltairen elämän Preussissa miellyttäväksi. Ranska näkyi häneltä unohtuneen.

Tällöin Jeanne sai apua eräästä tapauksesta, joka yhdellä iskulla haihdutti kaikki huolet ja murheet, ja josta hurskaiden puolue aivan varmaan odotti koituvan La Pompadourille kaikkea muuta kuin uuden voiton.

Pariisissa kuoli madame de Mailly, vanhin ja viimeinen Nesle-sisaruksista, joiden käsissä niin kauan oli ollut kuninkaan rakkaus. Madame de Maillyn hellä rakkaus Ludvig XV:een oli ollut voimakkainta ja itsekkyydestä vapainta, mitä ajatella voi.

"Sellainen La Vallière-luonne", oli Jeanne usein sanonut ivallisen säälivästi, "joka pyytää olla rakastettu vain oman itsensä tähden."

Ja niin todella olikin. Madame de Mailly ei ollut päässyt kärsimänsä tappion musertavasta tunteesta, kun kuningas oli kääntänyt hänelle selkänsä. Vaikk'ei hän ollut La Vallièren tavoin paennut karmeliittiluostarin turviin, vietti hän kuitenkin luostarimaista katuvaisen erakkoelämää kaukana kaikista elämän riemuista.

Köyhänhautaus oli ollut hänen viimeinen toivomuksensa.

Odotettiin vain, että tämä kuolemantapaus liikuttavine sivuseikkoineen lisäisi kuninkaan luuloteltua katuvaisuutta ja tempaisisi hänet irti syntisestä, tuhlaavasta jalkavaimosta, joka ei osannut ajatella mitään muuta kuin oman loistonsa lisäämistä.

Mutta odotus oli turha.

Kuningas suri nuoruutensa rakastajatarta vilpittömästi, mutta vielä enemmän sitä kaukaista aikaa, jolloin hän oli ollut onnellinen vainajan kanssa. Mutta tärkeämpi kuin hänen surunsa oli se katkera tietoisuus, että vainaja oli samanikäinen kuin hänkin ja että kuolema ojentelee kylmää kättään yhtä armottomasti kuninkaita kuin tavallisiakin kuolevaisia kohden.

Sen sijaan, että hän olisi irtautunut Jeannesta, hän kiintyi tähän entistä lujemmin. Vain Jeannen luona hän vapautui kuolemanpelosta ja yksinäisyyden kamalista ajatuksista. Vain Jeannen läheisyys loi elämää ja unohdusta.

Jeanne ei ollut ainoa, joka huokasi helpotuksesta, kun vaarallinen murros oli mennyt ohi. Myöskin Lebel alkoi taas hymyillä tyytyväisenä.

Hän ei ollut mielestään ottanut turhaan oppia siitä epäonnistuneesta yrityksestä, jonka uhriksi joutui pikku luostarityttö.

Jos kuningas tahtoo ihmisenä antautua nautintoihin ja huvitteluihin, niin eihän hänen tarvinnut tehdä sitä kuninkaana!

Lebel ei ollut salannut markiisittarelta ajatuksiaan, jotka hän oli osittain ilmoittanut jo Ludvig XV:lle.

Jeanne myönsi tuon nokkelan miehen olevan oikeassa. Niin raskaalta kuin hänestä tuntuikin, täytyi hänen kuitenkin ottaa lukuun kuninkaan eroottiset taipumukset. Oli parempi, etteivät ne saaneet tyydytystään Versaillesin linnassa ja etteivät ne tulleet kuninkaan omalle tilille.

Muuten Jeanne saattoi verrattain helposti päätellä, etteivät ne naiset, joita Lebel voi käyttää kuninkaan luona jossakin salaisessa kohtauspaikassa, voisi olla ylhäisten seurapiirien naisia.

Vanhan Hirvipuiston alueelta, joka oli Ranskan kuninkaiden mieluisa metsästysmaa, oli Lebel keksinyt Saint-Médéric-kadun varrelta, vähän matkan päästä linnasta, erään pienen kauniin talon, joka piili metsistyneen pikku puutarhan suojassa.

Kun kuningas, parannuttuaan hurskaista haaveistaan, oli uudestaan alkanut heittäytyä elämän pyörteisiin, osti eräs hänen salaisista asiamiehistään tuon pienen talon kohtuullisella hinnalla sen omistajalta herra Crémeriltä.

Ostajaksi ilmoitettiin herra Vallet, joka oli tekaistu nimi, ja sennimisenä Ludvig XV päätti kaupan.

Vierustontilla asui Crémerin äiti. Kun hänen talonsa ikkunat olivat Rue des Tournellesin syrjäkadulle päin, niin ei ollut pelättävissä uteliaiden silmiä.

Talo oli niin pieni, että paitsi päähenkilöä siihen sopi vain "kaitsijatar-rouva" ja palvelijatar. Päätettiin, että kuningas käy Hirvipuistossa puolalaisen aatelismiehen, kuningattaren sukulaisen nimellä ja että tämä on muka vierailemassa linnassa.

Lebel päivitteli kovasti, ettei hän ollut ennen keksinyt tällaista piilopaikkaa kuninkaan kuherteluja varten. Ei pikku Yvonne eikä moni muukaan arka pikku lintu, jonka hän oli siepannut satimeensa, olisi varmaankaan pujahtanut niin äkkipäätä ja hädissään pakoon, joll'eivät olisi tienneet olleensa kuninkaallisessa vuoteessa.

Saint-Médérie-kadun 4:ssä kävi kaikki, niinkuin oli laskettukin. Ei vuotanut ainoatakaan kyyneltä, ei kuulunut ainoatakaan hätähuutoa, ei esitetty ainoatakaan suunnatonta korvausvaatimusta.

Niin pian kuin joku nuori tyttö tunsi tulevansa äidiksi, toimitettiin hänet Avenue Saint-Cloudin varrella olevaan synnytyslaitokseen.

Jos lapsi tuli onnellisesti maailmaan, sai se 10—12 tuhannen livren vuotuisen eläkkeen. Äiti sai tyytyä kymmenen tuhannen frangin suuruiseen summaan, lähetettiin maaseudulle ja naitettiin siellä.

Ludvig, joka vuosikausia kestäneen rakkauden ja ystävyyden nojalla oli tottunut ilmaisemaan markiisittarelle kaikki elämyksensä, ajatuksensa ja tunteensa, kertoili avomielisesti seikkailuistaan pienessä piilotalossa. Hänen mieleensä ei edes johtunut, miten katkerasti hänen entisen rakastajattarensa tunteita loukkasikaan, kun hän jutteli sievän Trussonin pullakasta ruumiista ja sen pienistä kuoppasista tahi kun hän kertoi, miten hassusti neiti Robert päpätti kamalalla murteellaan hänen sylissään ja mitä uusia konsteja ja vehkeitä kaunis Armande oli keksinyt lisätäkseen hekumaa.

Joskus kuningas saapui Jeannen luo myöhään illalla Saint-Médéric-kadulta palatessaan.

Jeanne kesti sen, mitä ei voinut muuksi muuttaa. Hänen täytyi antaa kuninkaan kertoa menestyksestään niiden naikkosten seurassa, joihin hän oli ihastunut. Olihan hän, Jeanne, itse ottanut säännöksi, ettei häneltä saisi salata mitään.

Eräänä harmaankoleana syysiltana markiisitar istui viluissaan lieden ääressä. Hän oli kotvan neuvotellut Bernisin kanssa, josta kuningas oli muutamia kuukausia sitten tehnyt ulkoministerin. Hän oli tuonut markiisittarelle Wienissä olevalta Choiseuliltä kirjeitä, jotka sisälsivät tärkeitä tietoja Itävallasta ja Maria Teresialta.

Kaunitz oli niinä kahtena vuotena, jotka hän oli oleskellut Pariisissa Itävallan lähettiläänä, ensimmäisestä päivästä asti työskennellyt käsi kädessä markiisittaren kanssa Itävallan ja Ranskan liiton puolesta, mutta oli saanut väistyä Starhembergin tieltä.

Jeanne mietti juuri erästä uutta kysymystä, joka koski tuota aiottua liittoa ja josta hän aikoi varhain seuraavana aamuna neuvotella Starhembergin kanssa, kun kuningas syöksähti huoneeseen.

Mikä onnellinen sattuma! Nyt hän voi heti kertoa kuninkaalle tuoreimmat tiedot Itävallasta.

Mutta kuningas ei kuunnellut häntä ollenkaan. Hän huusi kiivaasti madame du Haussetia, joka riensi saapuville pienestä sivuhuoneesta; siellä hän oli pakissut poikansa kanssa, joka äskettäin oli saapunut maaseudulta Pariisiin.

"Joutukaa, laittautukaa heti valmiiksi lähtöön, rouva! Teidän täytyy käydä erään onnettoman luona. Toivon, ettei teillä, markiisitar, ole mitään sitä vastaan, että rouva du Hausset viipymättä lähtee Avenue Saint-Cloudille?"

Jeanne ymmärsi heti, mistä oli puhe. Hän hillitsi levollisen herttaisesti kaikki kapinalliset tunteensa ja kehoitti rouva du Haussetia tarkoin toimimaan kuninkaan käskyjen mukaan.

Kuningas loi markiisittareen kiitollisen katseen ja suuteli hänen kättään.

"Te tapaatte Avenue Saint-Cloudin varrelta erään nuoren naisen, joka kohta synnyttää. Hän on erittäin hienotunteinen olento. Tyttö-raukalla on kovat tuskat. Häntä ei saa kohdella vanhan totutun tavan mukaan."

"Teidän on oltava siellä niin kauan kuin läsnäolonne on tarpeen vaatima, Hausset", lisäsi Jeanne.

"Aivan oikein, rakas ystäväni."

"Teidän on myös oltava läsnä kastetoimituksessa", jatkoi markiisitar, "ja ilmoitettava isän ja äidin nimet —"

Kuningasta huvitti tämä odottamaton huomaavaisuus niin kovasti, että hän nauroi iloisesti.

"Luulenpa, että isällä on hyvinkin säädyllinen toimi."

"Häntä rakastavat ja palvovat kaikki, jotka todellisesti tuntevat hänet", lisäsi Jeanne.

Sitten Jeanne meni erään pienen lasikaapin luo ja otti sieltä rasian, jossa oli jalokivisormus.

Hän antoi sen rouva du Haussetille.

"Antakaa tämä sormus kärsivälle äidille ja sanokaa hänelle, että eräs ystävä rukoilee hänen puolestaan."

Ludvig sulki Jeannen syliinsä ja suuteli häntä.

"Kuinka hyvä sinä olet!"

Kuninkaan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän itki tänä hetkenä vilpittömästi, että hänen täytyi tuottaa Jeannelle surua, jonka tämä kärsi niin tavattoman järkähtämättömästi ja sydämen hyvyyttä osoittavalla tavalla.

Sitten Ludvig taas ryhtyi osoittamaan sääliään ja huolenpitoaan tytöstä, joka Jeannen sijasta oli saanut nauttia hänen rakkauttaan.

Hän kiirehti Haussetia lähtemään ja käski häntä ilmoittamaan synnytyksestä Lebelille aivan heti, kun se oli tapahtunut.

Kohta kamarirouvan lähdettyä Ludvig sanoi hyvästi Jeannelle, suudellen häntä hätäisesti otsalle. Hän ajatteli taasenkin vain Saint-Cloud-kadun varrella olevaa tyttöpoloista ja kaikkia niitä riemuja, joita tämä oli hänelle suonut.

Jeanne oli liikutettu ja murheellinen Ludvigin lähdettyä. Kuninkaan odottamaton, inhimillinen sääli yhtä uhriaan kohtaan ihmetytti ja huoletti häntä. Miksi hän ei ollut yhtä hienotunteinen muita kohtaan, kun heidän raskaat hetkensä olivat tulossa?

Eiköhän vain Lebel ole mennyt sen toimivallan ulkopuolelle, jonka hän tälle oli antanut? Eihän hänen ollut saatettava kuninkaan luo muita kuin niitä, jotka syntyperänsä puolesta eivät voisi odottaa erikoista huomaavaisuutta.

Jeannen luulevaisuus oli niin kärjistynyt, että hän päätti pitää tätä ilmiötä valppaasti silmällä.

Kenties hän itse sattuisi löytämään jonkun kauniin tytön, nuoren, hulluttelevan, vaarattoman, jonka mitään pelkäämättä voisi lähettää Saint-Médéric-kadun varrella olevaan taloon.

Unettoman yön jälkeen hän kiiruhti aikaisin aamulla Starhembergin luo. Choiseulin tiedonantojen lisäksi oli Bernisille jo aamulla saapunut uusia. Keisarinna Maria Teresia oli käskenyt kysymään lähettiläältään, oliko hänen, keisarinnan, viisaampi kääntyä Contin prinssin ja tämän välikappaleen markiisitar de Coislinin puoleen vai voiko hän ehdottomasti uskoutua Pompadourille.

Starhemberg, joka tiesi, miten kiintynyt Ludvig XV oli Pompadouriin ja miten tehoton oli kaikkien muiden kuin markiisittaren vaikutusvalta, oli jo ehtinyt lähettää vastauksensa Wieniin, ennenkuin markiisitar saapui hänen luokseen.

Hänellä samoin kuin Kaunitzilla oli kumoamattomia todisteita siitä, että Pompadour oli hyvin halukas edistämään Ranskan ja Itävallan salaista liittoa.

Toinen kysymys oli: oliko Pompadour pelkästään välinpitämätön Preussia ja sen kuningasta kohtaan, vai oliko todellinen viha sukeutunut niistä kohteliaista tervehdyksistä, jotka Voltaire oli aikoinaan vienyt Sanssouciin? Starhembergistä tämä näytti paremmin sielulliselta ongelmalta kuin valtiolliselta kysymykseltä. Hän tunsi olevansa vapaa kaikesta edesvastuusta. Mutta sukkelapäisenä miehenä hän oli sitä mieltä, ettei haittaisi perinpohjin kurkistaa liittolaisen aivoituksiin.

Ministeriöissä ja kuninkaan odotushuoneissa kerrottiin miehestä mieheen, että Voltairen suunnitelma esiintyä viattoman rakastettavana välikätenä Fredrik II:n ja Pompadourin välillä oli ajan oloon vienytkin päinvastaiseen tulokseen.

Fredrikin sanottiin maininneen, ettei sellainen mies kuin Preussin kuningas ollut ensinkään halukas ottamaan huomioon jotakuta demoiselle Pompadouria, varsinkaan jos hän oli röyhkeä ja unohti, mitä oli velkaa kruunatuille päille.

Mutta paljon tärkeämpi kuin nämä hataranpuoleiset huhut oli Starhembergista eräs Voltairen kirje sisarentyttärelleen ja eroamattomalle seuralaiselleen, madame Louise Denisille.

Lähettiläs oli hankituttanut jäljennöksen tästä kirjeestä eräällä salaisella asiamiehellään. Tämä kirje, jos Pompadour tunsi sen, oli aivan varmasti omansa selittämään markiisittaren vihaa Preussin kuningasta kohtaan.

Mutta tunsiko markiisitar sen? Eikö Voltaire joka ei milloinkaan saattanut vaaraan tämän aina uskollisen suojelijattarensa suosiota, olisi mieluummin pitänyt markiisittarelta salassa Fredrikin kaikkea muuta kuin imartelevaa käsitystä hänestä?

Voltairen kirje madame Denisille — joka Fredrikistä oli mitä ikävin nainen — oli seuraavansisältöinen:

Kun minä Compiègnessä sanoin jäähyväiset madame de Pompadourille, antoi hän minun tehtäväkseni viedä Preussin kuninkaalle kunnioittavan tervehdyksensä; rakastettavammalla ja arvokkaammalla tavalla tuskin voitanee tehtävää antaa. Hän sovitti siihen kaiken vaatimattomuutensa ja lisäsi moneen kertaan "jos uskallan" ja "pyydän anteeksi" ja "jos saan ottaa itselleni sellaisen vapauden Preussin kuningasta kohtaan".

Saattaa tuntua siltä, että olen kehnosti täyttänyt tehtäväni. Miehenä ja tuntien Ranskan hovin katsantokannan luulin, että tervehdys otetaan vastaan hyvin. Hän vastasi vain aivan kuivasti: "Minä en tunne häntä."

Starhemberg johti taitavasti keskustelun Voltaireen ja hänen oleskeluunsa Preussissa. Hän puhui kuninkaasta, tämän huilunsoitosta, nerokkuudestaan kuuluisasta seurapiiristä ja Voltaire-ihailusta, josta koitui kunniaa Ranskalle.

Hän puhui kamariherran avaimesta, preussilaisesta ritarimerkistä _Pour le mérite_, 20,000 livren vuotuisesta apurahasta ja vapaasta asunnosta ja ylläpidosta, jota Voltaire nautti Sanssoucissa ja Berliinissä.

Markiisitar kuunteli ääneti lähettilään puhetta.

Hän ei väräyttänyt edes silmäänsä. Ei ainoakaan kauniiden, kalpeiden kasvojen piirre ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen ruumiinsa ja hermojensa sitkeys oli murtunut, mutta rautainen tahdonlujuus pysyi pystyssä.

Jeanne aloitti uudestaan keskustelun siitä, missä Starhemberg oli hänet keskeyttänyt.

"Olisi parasta, herra kreivi, että antaisimme herra de Choiseulin mahdollisimman pian tulla Versaillesin."

* * * * *

Jeanne käski ajajan viemään hänet Rue de Rivolille. Berryerin kehoituksesta hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Pariisissa. Tänään hän ei välittänyt roskaväestä, josta poliisituomari häntä oli varoittanut, eikä varokeinoista suojellakseen itseään raa'alta väkijoukolta.

Hän oli näet saanut eilisestä saakka kokea liian ankaraa mielenliikutusta, kun kuningas oli tullut hänen luokseen suoraan erään rakastajattarensa sylistä.

Hän katseli synkästi eteensä. Hän puri alahuultaan, niin että veri tirskui. Miksi Starhemberg oli puhellut hänen kanssaan Voltairesta ja vihatusta Preussin kuninkaasta?

Tahtoiko lähettiläs tahallaan loukata häntä?

Eikö lähettiläs tosiaankaan tiennyt, kuinka murhaavasti tuo Fredrik oli häntä loukannut?

Mustat hevoset kiitivät eteenpäin pitkin katuja. Lämpimässä syysauringon paisteessa välkkyi vaunujen tulipunainen peite kuin punainen veri.

Ihmiset hyökkäsivät ikkunoihin ja juoksivat oville. He irvistelivät ja puivat nyrkkiä markiisittarelle. Eräästä työmiesjoukosta viskattiin kivi hänen vaunujensa jäljestä. Keskenkasvuisia retkaleita juoksi jonkun aikaa vaunujen kintereillä ja huusi mitä rivoimpia herjasanoja Jeannelle, kunnes hengästyivät. Naiset sylkivät hänen jälkeensä.

Mutta hevoset olivat nopeammat kuin vainoojat.

Jeanne pääsi vahingoittumattomana Rue de Rivolille ja niiden rappujen eteen, jotka veivät hänen vanhan ystävänsä Boucherin atelieeriin.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hänen otsansa kirkastui.

Maalarin ehtymätön optimismi, hänen rento, aina iloinen puhetapansa ja virkeä seura, jota melkein alituisesti tapasi Boucherin luona, houkuttaisi ainakin lyhyeksi ajaksi hänen silmiinsä iloisempia kuvia kuin ne irvikuvat ja kamalasti irvistelevät kasvot olivat olleet, jotka eilisestä illasta saakka olivat häntä vainonneet, kun kuningas oli palannut Hirvipuistosta ja hän itse käynyt Starhembergillä.

Ennenkuin Jeanne ehti avata oveakaan, kuuli hän naurua ja lasien kilinää.

Hän pysähtyi hetkiseksi etuhuoneen kynnykselle antaakseen katseensa nauttia siitä värikylläisestä näystä, joka olisi ansainnut ikuistaa Rubensin siveltimellä.

Korko-ompeleisten Beauvaisin seinäverhojen alla, Lyonin silkillä päällystetyllä turkkilaisella sohvalla istui Boucher kirjavakuvaisessa työpuvussaan, jonka kuosi oli venetsialaisen dooginpuvun jäljittelyä. Nauraen hän piti samppanjalasia erään aivan nuoren, kauniin, puolialastoman tytön uhkuvilla huulilla.

Kreivi Gontaut ja markiisi Chétard, kaksi tunnettua pariisilaista elostelijaa, seisoivat nojaten Verbercktin upeisiin puuleikkauksiin, joiden yläpuolella Boucherin "Kylpevä Venus" ja "Venuksen syntymä" välkkyivät väriloistossaan, ja katsoivat ahnein silmin puolialastomaan tyttöön ja niihin suuriin ja pieniin teatteritähtiin, jotka olivat mukavasti ryhmittyneet mestarin istuimen ympärille ja hänen jalkoihinsa. Vallattoman omituisissa, osaksi kallisarvoisissa, osaksi mustalaisten tapaan repaleisissa puvuissa tämä ryhmä muodosti harvinaisen värileikin. Sormuksilla runsaasti koristettujen sormiensa välissä he pitelivät suuria tummansinisiä ja kellankultaisia viinirypäleitä, joista he silloin tällöin poimivat terttuja ja antoivat niiden kadota maalattujen huuliensa väliin.

Pieni, vallaton seura oli niin omissa oloissaan, ettei se heti huomannut markiisittaren tuloa.

Boucher, joka istui etuhuoneen ovea vastapäätä, huomasi hänet ensiksi.

Nuorekkaan ripeästi antoi viisikymmenvuotias taiteilija keveän taakan solahtaa polviltaan ja riensi Jeannea vastaan.

Hän suuteli Jeannen molempia käsiä eikä osannut kyllin kohteliain sanoin ilmaista iloaan nähdessään markiisittaren vieraanaan.

Herrat kumarsivat syvään, mademoiselle Gauthier, madame Fauvart ja solakka Goldini, suuren oopperan taiteilijatar, suutelivat kunnioittavasti markiisittaren kättä.

Muutamat nuorista tytöistä vetäytyivät kainostellen peremmä huonetta, uskaliaammat suutelivat markiisittaren korko-ompeleisen silkkivaipan ja laahustavan puvun helmuksia. He toivoivat palkkion ylennystä ja rohkeaa hyppyä kuorosta solisteiksi.

Nuori, alaston tyttö, jonka Boucher oli laskenut polviltaan, oli puolittain ujostellen, puolittain keimaillen kietoutunut punaiseen silkkihuiviin ja katsoi uteliaana kuuluisaa Pompadouria, jonka hän tunsi vain kahdesta keskeneräisestä Boucherin luona olevasta muotokuvasta.

Mestari veti tyttösen nauraen lähemmä.

"Ei sinun tarvitse piilotella! Rouva markiisittarella on enemmän taidekäsitystä kuin kaikilla Ranskan kuolleilla ja elävillä maalareilla yhteensä. Kyllä hän ymmärtää, mihin sinä kelpaat."

Boucher kohotti punaista silkkihuivia.

"Sallikaa minun, rouva markiisitar, esittää mademoiselle Murphy, pikku Morfil, joksi me häntä sanomme. Meidän akatemiamallimme nuorempi sisar. Hänen suonissaan on irlantilaista verta isän puolelta. Hän on vielä toistaiseksi pieni neljäntoista ikäinen tipu, mutta aikaa myöten hänestä tulee hyvä."

Boucher loi rakastuneen taileilijakatseen täydellisen sopusuhtaiseen ruumiiseen, uhkeaan, punaisen vaalahtavaan tukkaan ja sinisiin silmiin, jotka säteilivät kuin jalokivet.

"Minkä taulun mallina tämä nuori nainen on?"

Boucher nauroi kyynillisesti.

"Rouva markiisitar tietää, että hänen majesteettinsa kuningatar on tilannut minulta rukouskappeliaan varten 'Pyhän perheen'."

"Kyllä hänen majesteettinsa on siitä puhunut."

"Tämä pieni villikissa on erään henkilön mallina juuri sitä taulua varten."

Yleinen räikeä naurunremu säesti tätä Boucherin selitystä. Olivathan malli ja aihe niin erilaisia!

"Näytäpäs nyt, voitko olla muutakin kuin kaunis, Morfil!"

Boucher tempasi pois tyttöä verhoavat vaatteet. Sitten hän kääntyi herroihin päin.

"Herra markiisi, tehän taidatte olla mainio viulunsoittaja. Ottakaa minun viuluni ja soittakaa pikku ystävällemme pari tanssinsäveltä. Jotakin kaunista, Rameauta tai Lalandea. Uudenaikaisina ihmisinä me olemme Lullin sävelten täysiverisiä kannattajia. Kun rouva markiisitar on vaivautunut tulemaan tänne, niin täytyy meilläkin olla jotakin tarjottavaa hänelle."

Boucher taputti käsiään. Kaikki tekivät tilaa ja muodostivat piirin nuoren tytön ympärille, joka viulun ensimmäisten sävelten kaikuessa alkoi esittää erästä haavetanssia, paremmin rajua ja alkuperäistä kuin taiteen sääntöjen mukaista.

Jeanne, joka oli asettunut istumaan turkkilaiselle silkkisohvalle ruusupuisen seinähyllyn eteen, piti tarkkaan silmällä jokaista ihastuttavan nuoren tytön liikettä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Mitähän, jos hän lähettää pikku Murphyn Hirvipuistoon? Vaatteiden kaupustelijan ja rajasuutarin tyttärenä — tämän oli Boucher selittänyt hänelle — ei tuo tyttönen liene mitenkään niin häikäisevän älykäs eikä tottunut seuraelämän tapoihin, että hänestä koituisi vaaraa kuninkaalle. Tällaisia tyttösiä, jotka eivät olleet saaneet kasvatusta, ei tarvinnut pelätä.

Ensi kerran pitkästä aikaa Jeanne taas hymyili. Niin, hän aikoi matkia Lebelin ammattia. Tuollainen raisu luonnonlapsi on juuri oikeaa ainesta Saint-Médéric-katua varten. Nuorena, naiivina, täydellisesti sivistymättömänä, kauniina ja terveyttä uhkuvana, keimailevana ja taitavana tanssijana hän askarruttaisi kuningasta jonkun aikaa ja pitäisi vaarallisia aineksia loitolla.

Kun tanssi oli loppunut ja markiisi lyöttäytyi keskustelemaan pikku tanssijattaren kanssa, jota hän juotti ja syötti makealla muskottiviinillä ja konvehdeilla, ja kun teatterinaiset ja kreivi olivat hyökänneet samppanjan ja herkkujen kimppuun, joita oli pantu tarjolle viereiseen huoneeseen, vei Jeanne maalarin syrjään.

Koska Hirvipuisto oli jo pitkän aikaa ollut julkisena salaisuutena, ei markiisittaren tarvinnut, varsinkaan vanhalle ystävälleen, ruveta puhumaan asiasta kierrellen kaarrellen.

Luulisiko Boucher, että tuo tyttönen antautuu pyydykseen?