Part 17

Kuningas, joka alussa oli valittanut Bellevuetä kylmäksi ja vetoisaksi, viehättyi lopulta suunnattomasti pieneen ihastuttavaan linnaan ja tunsi siellä kaikkien toiveittensa toteutuvan.

Hänestä oli myöskin ajatus muuttaa teatteri Versaillesista Bellevuehyn oivallinen.

Hän oli samaa mieltä kuin Jeanne, että oli hyvin hauska, kun eivät kaikki ihmiset saaneet tietää, kuinka suuriksi menot nousivat.

Sitäpaitsi hän toivoi, etteivät prinsessat, joita seuralaisena saatteli useimmiten madame d'Estrades, alituisesti olisi katsomassa näytäntöjä.

He saivat tyytyä virallisiin juhliin ja omaan hovikuntaansa sekä niihin kalliisiin huveihin, joita hän heille kustansi. Prinsessa Henriette oli sitäpaitsi asettunut dauphinin puolelle enemmän kuin oli hänen mieleensä.

La Vallière ja veli Abel, joka edusti yhä sairastavaa Tournehemiä, olivat päättäneet valita musiikkisalin sijasta kiinalaisen salin, joka tarkemmin tutkittaessa osoittautui paljoa soveliaammaksi teatterisalongiksi.

Näyttämö sovitettiin niin, että siinä oli tilaa oopperallekin, sen muunnoskohtauksille ja loppukuvaelmille.

Yhdeksi ensimmäisistä esitettävistä oli harjoitettu suuri baletti, jonka näyttämöllinen suoritus kumosi kaikki hyvät päätelmät rahojen käytöstä Bellevuessä.

Baletti "Rakkaus rakennusmestarina" oli tarkoitettu kunniatervehdykseksi Bellevuelle ja vaati monimutkaista koneistorakennetta vaikutuksien aikaansaamiseksi, mikä seikka aina tuotti erikoista huvia kuninkaalle.

Näyttämöllä nähtiin vuoren halkeavan kahtia ukkosen kaltaisella jyrinällä, jolloin näkyviin ilmestyi uusi linna kaikessa lumoavassa kauneudessaan. Avarassa puutarhassa esittivät mies- ja naispuutarhurit siroja tanssejaan.

Paitsi teatterinäytäntöjä pani Jeanne Bellevuessä toimeen kauniita juhlia, joissa oli soittoa, juhlavalaistusta ja ilotulitusta ja perin hienostuneella maulla sommiteltuja pikku päivällisiä, joista kuningas erityisesti piti ja joihin vähitellen koko hovi, muiden mukana dauphin, kun ei enää voinut taistella virtaa vastaan, erittäin mielellään saapui.

Kesken näitä juhlia kohtasi Jeannea ja hänen mukanaan kaikkia Poissonin ja d'Éstradesin sukujen jäseniä raskas onnettomuus: herra de Tournehem kuoli, sairastettuaan viime aikoina yhtä mittaa.

Jeanne suri tätä uskollista ystävää, lapsuutensa ja nuoruutensa turvaa, yhtä kuumia ja vilpittömiä kyyneliä vuodattaen kuin aikaisemmin äitinsäkin kuoleman johdosta.

Tällä hetkellä hänelle tuotti vain vähäistä lohdutusta se, että kuningas heti asetti veli Abelin kaikkiin Tournehemin oikeuksiin.

Jeanne ei ollut ainoa sureva.

Tournehem oli ollut mies, joka oli rehellisesti rakastanut taidetta ja vapauttanut Ranskan koko taide-elämän monista epäkohdista.

Hän oli toimittanut hyödyllisiä ja älykkäitä säädöksiä, joilla oli pysyvä arvo pitkäksi aikaa eteen päin. Julkiset kilpailut ja palkinnonjaot olivat lähtöisin hänestä samoin kuin Salon du Louvren vuotuiset taidenäyttelyt, joiden palkintolautakunnan jäseninä oli taiteilijoita.

Markiisittaren kehoituksesta hän oli perustanut Suojattioppilaiden opiston, sellaisten lahjakkaiden oppilaiden valmistuskoulun, jotka kuningas oli määrännyt valmistumaan taiteilijoiksi Ranskan akatemiassa Roomassa.

Vielä vähää ennen kuolemaansa Tournehem oli toimittanut julkaistavaksi luettelon kaikista kuninkaallisissa linnoissa olevista taideaarteista ja hyväksymällä erään Jeannen aatteen järjestänyt Luxemburgiin julkisen, maksuttoman näyttelyn huomattavimmista taideaarteista, jotka olivat kuninkaan hallussa.

Abelin, kuninkaallisten rakennusten nuoren johtajan ja ylihoitajan, täytyi pinnistää kaikki kykynsä voidakseen arvokkaasti seurata Tournehemin jälkiä.

Jo aikoja sitten oli kuningas Abelin asemaan nähden yhtenä korkeimmista kuninkaallisista virkamiehistä antanut markiisittaren ja Machaultin tehtäväksi maksaa François Poissonin velat ja hankkia hänelle maatilan. He olivatkin valinneet tällaiseksi Gesvresin herttuan hallussa olevan läänityksen, Marignyn tilan Brien maakunnassa.

Kun kaikki asiaa koskevat käytännölliset seikat oli saatu järjestetyiksi, saapui isä Poisson läänitysherrana ja suurena tilanomistajana aika komeasti Marignyhin, jolloin seurakunnan kirkkoherra ja talonpojat, joiden kaikki verot Poisson oli maksanut puhtaiksi, tervehtivät ja saattoivat häntä linnaan.

François Poisson säteili. Hänen kiitollinen hellyytensä, hänen ylpeytensä ihanan tyttärensä puolesta, jonka käsissä hän jo näki olevan rajattoman vaikutusvallan kuninkaaseen ja Ranskan hallitukseen, oli aivan rajaton. Hän otti aina vain avosylin vastaan kaikki, mitä tytär hänelle antoi.

Vain yhtä lahjaa hän vieroi, nimittäin Marignyn mukana seuraavaa markiisiarvoa. Hän kieltäytyi siitä tuntiessaan, että häneltä puuttui markiisilta vaadittavia ominaisuuksia. Ja mitäpä hyväluontoinen vanha herra välittikään korkeista arvoista? Iloinen maalaisherrasmiehen elämä, riistarikas metsästys, kelpo viinit ja rattoisat toverit olivat hänen mieleensä, mutta hän ei halunnut ottaa rasituksekseen mitään arvoastetta tai pakkoa, joka hänet velvoittaisi sonnustautumaan hovin tapoihin ja menoihin.

Hän pyysi markiisitilan pojalleen, jonka kanssa hän Italian-matkan jälkeen oli ollut mitä sydämellisimmissä ystävyyssuhteissa. Kun hänen pyyntöönsä oli suostuttu, kirjoitti hän Abelille:

"Monsieur de Gesvres tahtoo, että sinun onni nimitettävä itseäsi Marignyn markiisiksi. Minä puolestani nimitän itseäni François Poissoniksi. — — —

Sinun rakas sisaresi on jumalallinen. Hän antaa antamasta päästyään ja kiehtoo kaikki ihmiset puolelleen. Täytyy antaa hänen sydämensä vallita." — — —

XXI.

Ensi kerran elämässään ei ovela monsieur Lebel tiennyt, mitä tehdä tai olla tekemättä.

Äskeisenä ensimmäisenä iltana Bellevuessä hän oli lujasti päättänyt ryhtyä erääseen toimeen, joka oli ollut hänen asianaan ennen kuninkaan käsittämättömän pitkäaikaista rakkautta madame de Pompadouriin, toimeen, jota hän oli erittäin halukkaasti harjoittanut useita kertoja vuodessa, toisinaan myös useita kertoja kuukaudessa, vieläpä useita kertoja viikossakin.

Kuninkaan äkkiä elpynyt hyvätuulisuus ja se seikka, että Lebel sai useammin jäädä kotiin kuin päästä Bellevuehyn, sekä markiisittaren uudestaan terveeltä ja onnelliselta näyttävä ulkomuoto olivat saattaneet hänet kahden vaiheille.

Turhaan hän oli kääntynyt madame du Haussetin ja tohtori Quesnayn puoleen. Kumpikin näistä oli ja pysyi sietämättömän salamyhkäisenä.

Monsieur Binet, joka muuten oli varsin avulias virkaveli, oli antanut aivan jyrkästi kieltävän vastauksen.

Hän ei voinut millään muotoa unohtaa piispan ripitystä eikä hänen korkeutensa dauphinin ynseyttä, jota oli kestänyt kuukausittain.

Sisimmässään Binet oli ylpeä aikaansaamastaan. Hän paistatti päivää, joskin tarpeellisen loitolla, tuon Pompadourin sädekehässä, jonka ensimmäiset askeleet Hôtel des Chèvresistä hän niin taitavasti oli opastanut Versaillesiin, mutta hän oli päättänyt kerta kaikkiaan karttaa joutumasta minkäänlaisiin juoniin. Hän menetteli kuten kuningas, joka ennen kaikkea tahtoi olla rauhassa.

Lebel oli ajatellut tutkistella madame d'Estradesia. Mutta hän oli kohta taas luopunut tästä ajatuksesta. Tämä nainen, joka oli sielunsa syvintä sopukkaa myöten kavala ja valehteleva, olisi vain sanonut sen, mikä soveltui hänen omiin ja ministerin salavehkeisiin.

Mutta Lebel ei tahtonut antaa johtaa itseään harhaan eikä panna vaaranalaiseksi kuninkaan luottamusta.

Hän tutki innokkaasti herransa kasvonpiirteitä. Jos ne olivat jurot ja äreät, niin se ei vielä merkinnyt että aiheena olisi ollut välien kylmeneminen markiisittareen.

Oli olemassa muitakin syitä otsan rypistämiseen. Pariisissa ja maaseuduilla kuului kovaäänistä napinaa. Bellevue ja Sèvres olivat antaneet siihen uutta yllykettä.

Pilkkakirjoituksia ja ivakuvia ilmestyi ehtimiseen.

Parlamentti kokosi myötäänsä uusia vaikeuksia kuninkaan tielle.

Ministerejä ei saatu vetämään yhtä köyttä. Jesuiitat eivät ainoastaan lietsoneet uskonnollisen vihan tulta, vaan herättivät yhä kiusallisempaa huomiota myöskin kauppapoliittisessa suhteessa. Kulki omituisia huhuja heidän Martinique-saarella olevasta kauppahuoneestaan, jonka he olivat perustaneet muka lähetystyön turvaamiseksi ja joka yhä enemmän veti puoleensa kaikki tavarat, mitä läheiset Länsi-Intian saaret tuottivat.

Pompadour oli oikeassa, kun hän halusi päästä heidän kimppuunsa.

Hän oli saartanut Bellevuen rautarenkaalla, jota ei yksikään mustakaapu uskaltanut murtaa.

Herra Lebel tarttui nenäänsä. Tuo Bellevue oli haitallinen tekijä, joka vaikeutti hänen laskelmiaan. Versaillesissa vakinaisesti asuessa tahi matkoilla ollessa, jolloin hän aina saattoi kuningasta, olisi huomioiden ja johtopäätösten teko melkoista helpompi.

Nyt kuningas oli useina päivinä kohta päivällisen jälkeen palannut Bellevuestä Versaillesiin entistä umpimielisempänä.

Lebelistä hän tuntui taas samanlaiselta tuppisuiselta, ikävystyneeltä Fleury-oppilaalta, jollainen hän oli ollut silloin, kun Lebel oli tullut hänen palvelukseensa. Hänen kanssaan ei voinut ensinkään keskustella. Öisin hän heittelehti levottomana edestakaisin sängyssään, puheli itsekseen ja huokaili, soitti myötäänsä ja pyysi makeisia, korppuja ja limonaatia. Ehkäpä Lebelin aika olikin tullut!

Kamaripalvelija istui etuhuoneessa ja antoi ajatustensa vapaasti toimia.

Olihan lähettyvillä se vaaleanpunertavatukkainen pikku ompelijatar, Dagén tyttärentytär. Pikkuinen, pirteä olento, jolla oli ihastuttava vartalo ja mitä sievimmät pikku jalat. Mutta hän oli liian lähellä hovia sieur Dagén tähden. Kielikellot saisivat vettä myllyynsä, ja Pompadourhan näki sekä seinien että ovien läpi.

Entä Lise Breton, hänen pesijättärensä tytär?

Ei, hän oli liian kömpelö ja jokapäiväinen käytökseltään.

Pikku Babette? Hän taas oli liian laiha ja latuska kuin lauta!

Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin! Hän oli tänä pitkänä väliaikana kokonaan vieraantunut toimestaan.

Juuri kun Lebel oli lähtemäisillään makuuhuoneeseensa, joka oli kuninkaan makuuhuoneen vieressä, johtui hänen mieleensä uusi ajatus.

Hän muisti, että hän oli linnan lähistöllä usein tavannut erään nuoren, kauniin Saint-Cyrin luostarikoulua käyvän tytön; tämä oli juuri sitä laatua, joka miellytti kuningasta. Neitonen kulki aina unelmiinsa vaipuneena. Hänen houkuttelemisensa linnaan ei kai olisi kovin vaikeaa!

Seuraavana aamuna, niin pian kuin kuningas oli noussut ylös, alkoi ovela Lebel koettaa onneaan. Hänellä oli tosiaankin hyvä onni. Aivan kuin sattumalta hän kohtasi kauniin tyttösen sillä metsätiellä, jolla hän usein ennenkin oli hänet tavannut.

Lebel puhutteli tyttöä kohteliaasti ja esitti itsensä.

Kun tyttö kuuli, että herra Lebel oli kuninkaan lähimmän seurueen jäseniä, suurenivat hänen ihanat, lempeät silmänsä. Tuhansia kysymyksiä tulvi raikkailta huulilta ja hän pyysi innokkaasti saada vain kerran nähdä kuninkaan, Ludvig rakastetun, kasvoista kasvoihin.

Lebel hymyili ystävällisesti ja arveli armollisesti, ettei pyyntöä liene mahdoton täyttää.

"Voi, hyvä herra, kuinka se voisi käydä päinsä? Kuinka voi sellainen tyhmä ja mitätön tyttö kuin minä olen saada nähdä kuninkaan?"

Lebel tarkasteli tyttöä hyvillä mielin. Hän oli niin nuori ja suloinen kuin viaton karitsa. Tuollaisella epäilemättä saisi aikaan yllättävän vaikutuksen. Pitemmittä arveluitta hän pyysi tyttöä tulemaan linnaan jonakuna lähi-iltana. Tyttö hätääntyi ja rupesi vastustelemaan. Silloin pisti kavalan ketun mieleen sanoa, että tytön on käännyttävä kuninkaan almujen antajan puoleen ja pyydettävä tältä avustusta Saint-Cyrin luostarin uutta, tekeillä olevaa alttaria varten. Kaiken muun tyttö saa jättää hänen huolekseen. Hän kyllä pitää huolen siitä, että tyttö silloin saa nähdä kuninkaan.

Nuori tyttö punehtui ja lupasi tulla. Kiitollisena hän suuteli sellaisen herran kättä, joka oli luvannut täyttää hänen elämänsä korkeimman toivomuksen.

Iltapäivällä kahden päivän kuluttua Yvonne Fouquet ilmestyi sykkivin sydämin Versaillesin linnan pihalle. Luostarissa oli häntä hyvästelty tuhansin lämpimin toivotuksin hänen hurskaan tehtävänsä onnistumista varten.

Hän pääsi esteettömästi vahtien ohi, jotka naureskellen kurkistelivat hänen jäljestään. Eräs paashi osoitti hänelle tien niihin huoneisiin, joita tuo ystävällinen herra siellä metsässä oli häntä neuvonut kysymään. Muuan linnanvirkailija, jolla oli komea univormu, katsoi häneen rumasti irvistäen ja vaihtoi omituisen hymyileviä katseita parin ohi kulkevan upseerin kanssa; sitten hän avasi tytölle erään oven, joka vei kapeaan, heikosti valaistuun käytävään. Tässä käytävässä hän vihdoin tapasi ystävällisen, metsässä kohtaamansa herran.

Joskin Yvonne tähän asti oli vavissut levottomuudesta ja neuvottomuudesta, tarttui hän nyt luottavasti oppaansa käteen.

"Tulemmeko nyt hänen majesteettinsa almunantajan luo?"

Lebel hymyili metsähiiden hymyä.

"Minä vien teitä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, olkaa varma siitä! Seuratkaa vain minua, neiti Fouquet, ja tehkää niin kuin minä teille sanon."

Yvonne nyökkäsi mitään vastaamatta. Annettaisiinkohan hänelle alttarirahoja? Saisikohan hän nähdä kuninkaan?

Pitkä käytävä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Vihdoin se päättyi parin askeleen portaisiin; niiden yläpuolella näkyi ovi, jonka hänen oppaansa aukaisi.

Himmeä valo tulvahti häntä vastaan.

Yvonne katseli ympärilleen suurin silmin. Hän huomasi olevansa nelikulmaisessa, tummalla tammella sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden ja ovien eteen oli laskettu vihreät silkkiuutimet. Katosta riippui kultavitjoissa monihaarainen kynttiläkruunu, jossa paloi vain muutamia kynttilöitä.

Ystävällinen herra pyysi Yvonnea istumaan kimaltelevalla brokaadikankaalla verhotulle sohvalle ja odottamaan siinä hetkisen; hän lupasi tulla kohta takaisin ja tuoda mukanaan almunantajan.

Tuska ja hätä valtasi taas nuoren tytön, niin pian kuin hän jäi yksikseen outoon huoneeseen.

Hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa ja pyhää neitsyttä suomaan menestystä hänen hurskaalle aikomukselleen. Hän ei mahtanut sille mitään, että hänen silmänsä rukoillessa levottomasti pälyivät sinne tänne huoneessa.

Eräässä syvennyksessä hän huomasi sängyn, jonka yläpuolelle oli laitettu komea, kullattu valtaistuinkatos. Sen vihreäsamettisia uutimia pitivät kiinni kultaiset jalopeurankynnet. Uuninhyllyllä olevasta kellosta, joka oli tehty hienon hienoista porsliinikukista, kuului seitsemän heleää lyöntiä.

Yvonne säikähti. Viimeistään kello kahdeksan hänen piti joutua takaisin luostariin. Mitähän sanoo sisar Beatrice, joka tällä viikolla on vahdissa? Silloin hän äkkiä kuuli keveää kolinaa. Eräs vihreiden silkkiverhojen takana oleva ovi avautui.

Kookas, majesteetillinen haamu, jolla oli tumma samettipuku, astui sisään. Kynttilöiden valossa välkkyi sininen silmäpari, joista Yvonne oli uneksinut jo lapsena. Täynnä pyhää vavistusta hän vaipui polvilleen kuninkaan eteen.

Ludvig loi kuuman, intohimoisen katseen nuoreen, kukoistavaan olentoon ja ihaniin, kainoa ihastusta hehkuviin pikku kasvoihin.

Lebel ei todellakaan ollut puhunut liikoja!

Kuningas nosti tytön ylös, puristi häntä hetken rintaansa vasten ja kantoi sitten sänkyyn kultaisen valtaistuinkatoksen alle.

Odotuksesta hehkuen hän vetäisi syrjään raskaat samettiuutimet. Hänen ahneet suudelmansa tukehduttivat lapsiraukan kauhunhuudot. Pikku luostaritytön kohtalo oli käynyt toteen.

XXII.

Ulkona hymyili kevät.

Ikkunan ääressä työhuoneessaan, joka oli puutarhaan päin, istui Jeanne kaivertamassa vaakunaa veli Abelille, tulevalle Marignyn markiisille.

Hän oli hieman hajamielinen eikä oikein tyytyväinen työhönsä, joka ei näyttänyt tuottavan erikoista kunniaa hänen opettajalleen Guaylle eikä ehkä saavuttavan Boucherin hyväksymistä.

Hän kuuli jotakin kolinaa ovelta ja käänsi päätään. Aivan kuin hänen itsearvostelunsa kutsumana oli Boucher ilmoittanut tulonsa.

Jeanne kavahti ylös ja ojensi molemmat kätensä lakeijan takana tulevalle maalarille.

"Te tulette kuin kutsuttuna, _cher maître_!" huudahti hän nopealla vilkkaalla tavallaan. "Saatte allekirjoittaa sen hylkäävän tuomion, jonka minä itse jo olen langettanut."

Boucher astui pöydän ääreen ja vilkaisi työhön.

"On totta, että te olette saanut aikaan parempaakin, markiisitar. Se johtuu kenties myös aiheesta. Minä olen ottanut mukaani pari lehteä, jotka varmaankin kiihoittavat teitä paljoa kiitollisempiin tehtäviin."

Hän pani pöydälle salkun ja istuutui vastapäätä Jeannea, työntäen syrjään erään Sèvres-maljan, joka oli täpötäynnä jasmiineja, syreenejä ja ruusuja.

"Teidän omia piirroksianne, sepä ei olisi paha! Sillä te itse sittenkin olette paras oma kaivertajanne."

Boucher ravisti päätään.

"Demarteau tekee yhtä hyvää työtä, jollei parempaakin. Hänen piirroksiaan ei voi erottaa alkuperäisistä."

"Saattaa olla, mutta hän ei missään tapauksessa vedä vertoja teille", arveli markiisitar rakastettavasti.

Boucher nauroi.

"Sitä, että minun on maalattava viisitoista tuntia vuorokaudessa ja sitten itse kaiverrettava kupariin, ei voi kukaan vaatia minulta tai saa minua tekemään, ei edes Euroopan kaunein nainen, toisin sanoen madame la marquise de Pompadour."

Boucher avasi salkkunsa ja työnsi Jeannen käteen kaksi paperilehteä.

"Minun muotokuvani!"

"Niiltä ihanilta päiviltä, markiisitar, jolloin teillä oli enemmän kuin nyt aikaa uskollisimmalle vasallillenne."

Markiisitar löi häntä kevyesti olkapäähän timanttikoristeisella viuhkallaan, joka oli kaivertimen ja kuparilevyn vieressä, ja sanoi puolittain keimaillen, puolittain alistuvasti:

"Tehän tiedätte, etten minä kykene niinkuin tahtoisin."

Sitten hän otti Demarteaun piirroksen ja katsoi muotokuvaansa.

Hän nyökkäsi ihaillen.

"Te olette oikeassa, tämä on mestariteos. Hänen uusi tekotapansa ansaitsee ihmettelyä. Häneltä voi oppia paljon. Entä tämä?"

Hän otti toisen paperin, punaliitupiirustuksen, ja avasi sen.

"Ahaa, teidän alkuperäinen piirustuksenne!"

Boucher kavahti ravakasti pystyyn ja asettui markiisittaren taakse.

"Minun alkuperäinen! Maalaus — tietysti —!"

Sitten hän nauroi ääneen.

"Siinä näette suuren, uuden voiton. Totta puhuen saa Demarteau osittain kiittää siitä Louis Bonnetia. Hän on näet kehittänyt uuden värikynällisen kaiverrustekniikan täydellisyyteen."

Boucher istuutui taas markiisittaren eteen ja nautti hänen ihmettelystään ja ihailustaan.

"Niin, olemme astuneet pitkän askeleen eteenpäin. Tällä jäljennystavalla on suuret tulevaisuudenmahdollisuudet taidekaupan alalla, se on arvaamattoman tärkeä edistysaskel, joka takaa kuvaamataiteiden levenemisen kaikkiin kansankerroksiin."

"Olette ehkä oikeassa", sanoi Jeanne. Hän piti vielä kädessään tuota kaunista paperia, joka näytti aivan alkuperäiseltä. "Varsinkin kun maalari itse saa valvoa kaivertajiaan."

"Tietysti se on tärkeintä, että kaivertajat osuvat maalarin erikoiseen tekotapaan. Kerran kerroin teille, että minä aivan nuorena poikana näin Watteaun piirtävän. Silloin oli minun korkein pyrkimykseni ja ainoa ajatukseni jäljitellä häntä kuparilevyille ja kankaalle. Minä en ollut ainoa, jolla oli sama kunnianhimoinen halu. Sen omaksuivat monet, etenkin ammattikaivertajat. Siihen aikaan kaiverrettiin Watteauta ja vain Watteauta. Jokainen yritti niin uskollisesti kuin mahdollista mukailla hänen tekotapaansa, ja nämä yritykset ja ne edistysaskeleet, jotka silloin saavutettiin, ovatkin oikeastaan panneet alulle Ranskan kaivertamistaidon loistokauden."

Jeanne oli kuunnellut tarkkaavaisesti maalaria, yrittämättä kertaakaan keskeyttää häntä. Hänellä oli ollut harvoin tilaisuus puhella tämän kanssa kahden kesken, ja perin vilkas maailmanmies oli harvoin halukas syventymään mihinkään vakavampaan keskusteluun.

Tänään hän ei näyttänyt tahtovan puhua mistään muusta kuin taiteestaan.

Hän pani molemmat paperit takaisin salkkuunsa ja otti sieltä erään uuden piirroksen, jonka ojensi markiisittarelle suoraan työpöydän yli.

"Minä tahtoisin antaa teille erään tehtävän, joka soveltuu teidän taiteilijaluonteellenne paremmin kuin vaakunaoppi. Minä näet olen aivan varma siitä, markiisitar, että teidän kaivertimenne luo pienen taideteoksen."

Jeanne katsahti häneen iloisin silmin.

"Jos molemmat opettajani ovat minulle esikuvana, niin kai se käy, joll'eivät vain kaikki hyvät hengettäret äkkiä hylkää minua. Tämähän on piirros teidän Amoristanne, jonka mukaan Guay on leikannut karneolinsa syvennettyine kuvioineen?"

Boucher nyökkäsi ja nousi lähteäkseen.

"Minulla ei, ikävä kyllä, ole enää aikaa, rakkakin markiisitar. Mallit odottavat. Ryhtykää nyt vain iloisesti työhön! Kyllä se onnistuu. Milloin saan odottaa teitä istuntoon?"

"Toivottavasti ensi viikolla."

Boucher suuteli Jeannen kättä, joka hänestä oli kauniin naiskäden ihanne, ja saatatti itsensä lakeijalla vaunuihinsa.

Jäätyään taas yksikseen Jeanne istui hetkisen ajatuksissaan ja katseli uutta tehtävää, joka tuntui hänestä erinomaisen houkuttelevalta. Sitten hän aukaisi ikkunan ja katsoi alas puistoon, josta kuului raikkaita lapsenääniä hänelle asti.

Ne kuuluivat viikunapuutarhan takaa, missä Alexandra leikki nuoren Lucin herttuan, madame de Vintimillen pojan kanssa.

Jeanne katseli hetken aikaa kauniita lapsia ja hymyili. Uudestaan heräsi hänessä halu ja toivo yhdistää nuo lapset pariksi — kuninkaan poika ja hänen tyttärensä!

Mikä uusi voitto!

— Minun lapsenlapsistani tulee sekä minun että kuninkaan näköisiä. Tämä liitto, jonka minä vielä kerran saan nähdä, on elämäni onni. —

Näin hän oli usein ajatellut. Mutta nyt eivät hänen ajatuksensa olleet kokonaan kiintyneet tähän toivomukseen.

Boucher oli hyvin virkistävästi vaikuttanut hänen mielialaansa, mutta kun taiteilija oli mennyt, vaipui hän uudestaan levottomiin ajatuksiinsa.

Hän kuunteli myötäänsä sisähuoneisiin päin, eikö kuningas kohta kuuluisi tulevan.

Ludvig oli tänä aamuna palannut väsyneenä ja alakuloisena Versaillesista ja vähän aikaa puistossa käveltyään käynyt nukkumaan. Mutta Jeanne tahtoi saada hänet hyvälle tuulelle, sillä paitsi avioliittosuunnitelmaa hänellä oli sydämellään eräs toinenkin asia, josta oli parempi keskustella Bellevuen hiljaisuudessa kuin Versaillesissa.

Jeanne katsoi ajatuksissaan eteensä. Yhteen vetäytyneet kulmakarvat, nenän yläpuolella oleva ryppy ja vakava ilme hänen kasvoillaan vaikuttivat, että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Rasittava työskentely viime vuosina, raskas tehtävä mukautua kuninkaan alituisesti vaihteleviin mielialoihin ja lakkaamaton äänetön taistelu kaikkia vastustajia vastaan olivat jättäneet näkyviä jälkiä.

Hän kavahti levottomana seisaalle ja käveli edestakaisin huoneessa.

Eräs uusi ajatus, joka oli askarruttanut hänen aivojaan jo useita kuukausia ja jolle hän vihdoinkin tahtoi saada kuninkaan kallistamaan korvansa, piti häntä kuumeisessa jännityksessä.

Se koski sen jalon työn jatkamista, jonka Ludvig XIV oli madame de Maitenonin vaikutuksesta pannut alulle Saint-Cyrissä, nimittäin Invalidi-palatsin suurentamista.

Jeanne oli jo laatinut päässään valmiiksi suunnitelman sotakoulua varten sodassa kaatuneiden tahi virassa vahingoittuneiden upseerien pojille. Hän oli vanhojen ystäviensä Pâris-veljesten kanssa seikkaperäisesti keskustellut tästä aikeesta, ja se oli paljoa lähempänä hänen sydäntään kuin moni muu asia, josta hän huolehti.

Hän oli lähettänyt Pâris-Duverneyn Saint-Cyriin tutkimaan Invalidi-palatsia. Hän oli kehoittanut tätä yksissä neuvoin hänen veljensä kanssa tiedustelemaan sopivaa paikkaa; Gabrielin kanssa, johon hän ehdottomasti luotti jo tämän isän ja isoisän tähden, hän oli perinpohjin puhellut rakennussuunnitelmista. Mutta mitäpä hyötyä kaikesta tästä on, jollei kuningas suostu hänen ehdotukseensa?

Jeanne istui taas ikkunan eteen ja kumartui katsomaan siitä ulos. Lapset kävelivät käsikkäin. Ihastuttava pari. Kaunis poika oli ilmetty isänsä.

Käsi laskeutui Jeannen olkapäälle. Kuningas oli tullut.

Hän näytti nukkuneen tarpeekseen, oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Jeanne aikoi pyytää Ludvigia ryhtymään heti työskentelemään hänen kanssaan. Mutta Ludvig keskeytti hänet samassa ja ilmaisi haluavansa lähteä kävelemään puistoon.