Part 4

Marianne meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan, käsivarret ristissä. Tuon tuostakin katsoi hän Haldoriin, joka lojui lattialla entisessä asennossaan. Se kiukustutti häntä. Mitä hyödytti sellainen tyhmä ja naurettava narripeli? Minkätähden makaa hän tuolla lailla? Eikö hän ymmärrä, että hän siten vielä enemmän alentaa itsensä Mariannen silmissä?

— Sinä erehdyt täydellisesti, Haldor — sanoi hän vihdoin kuivalla, pakotetun jokapäiväisellä äänellä — sinä et ole loukannut minua pienemmälläkään. Millä lailla sen olisit tehnyt? Minä en sitä paitse ole ensinkään toivoton. Mitä syytä minulla siihen olisi?

Musta möhkäle lojui edelleen liikkumattomana lattialla ja sai lopulta Mariannen kokonaan raivoon. Häntä inhotti tuo hänen sääliinsä vetoaminen. Hän polki jalkaansa ja sanoi töykeällä, ivallisella äänellä:

— Ei, nyt sinun todellakin täytyy nousta. Miksi turhia temppuja? Ajattele, että joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut tuolla lailla nelin ryömivän!

Yhdellä hyppäyksellä oli Haldor hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjat, suu värähteli, hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, ja Marianne näki, kuinka hänen hampaansa puristautuivat hänen alahuultaan vastaan.

— Varo!

Se kuului pikemmin ähkymiseltä kuin uhkaukselta, mutta surumielisissä eläimensilmissä paloi hehku, joka kauhistutti Mariannea.

Sitten kääntyi Haldor ympäri ja meni kiirein askelin huoneesta. Hänen päänsä oli painunut rintaa vastaan ja olkapäät kohonneet ylöspäin. Itkikö hän?

Marianne naputteli ikkunaa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä, mutta kun hän ajatteli mitä oli tapahtunut, niin hän ei löytänyt syytä tyytymättömyyteen. Sillä oliko hänen velvollisuutensa olla hyväntahtoinen? Eikö häntä oltu vedetty harhaan? Eivätkö he olleet hävittäneet koko hänen elämänsä? Hänen nuoruutensa, hänen viattomuutensa, hänen kykynsä rakastaa — kaikki he olivat raiskanneet. Miksikä he hänet olivat tehneet? Mitä hänen elämänsä nyt oli? Suuri ikävyyden erämaa! Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen olla hyvä niille, jotka niin säälimättömästi olivat riistäneet hänen nuoruutensa? Jotka olivat tehneet hänet siksi kovaksi ja kylmäksi naiseksi, mikä hän nyt oli? Eivätkö he ehken tienneet, että hänessä tylyyden takana oli neitsyt, joka itki ja kuroitti kätensä ikipäiviksi kadotettua elämää kohti?

Ei, he eivät sitä tienneet, eivätkä koskaan saisikaan sitä tietää. Mutta tyytymättömyyden tunne kalvoi häntä edelleen. Hän ei saattanut nukkua, vaan heittelehti sängyssään, kuunteli jokaista ulkoapäin tulevaa ääntä, ajatteli pitkät ajat hävitettyä elämää ja koetti itkeä, mutta ei voinut.

Haldor tuli kotiin vasta aamupuoleen. Oli jo jokseenkin valoisata. Hän törmi tuoleja ja pöytiä ja roiski vaatteensa mihin sattui. Oli helppo huomata, että hän oli juopunut.

Siihen vastenmielisyyden tunteeseen, jota Marianne häntä kohtaan tunsi nähdessään hänet sellaisena, sekoittui samalla jotain huojentavaa, keventävää. Sillä nyt katosi hänen äskeinen käsittämätön tyytymättömyytensä.

Ja sitten hän itki itsensä uneen.

XI

Kaksi vanhaa, viisasta silmää seurasi siihen aikaan lakkaamatta Mariannea. Ne olivat hänen isänsä.

Hän huomasi selvemmin kuin kukaan muu Mariannessa tapahtuneen muutoksen, ja hän yksin tiesi syyn siihen.

Jo Mariannen avioliiton alusta asti hän oli pelännyt tätä hetkeä. Hän oli aina ymmärtänyt, että tyttärensä oli ihminen, jolla oli paljonkin persoonallisia elämänvaatimuksia, ja ne olivat ennemmin tai myöhemmin murtautuvat esiin ja vaativat oikeuksiaan.

Hän oli viimeiseen saakka toivonut, että lapsi olisi Mariannen tyynnyttänyt ja antanut hänen elämälleen sisältöä.

Mutta kun tämä toivo petti ja kun hän näki Mariannen syvän pettymyksen, silloin hän ymmärsi, että ankara sisäinen taistelu oli puhkeava esiin Mariannessa. Ja se taistelu oli päättyvä joko väsyneeseen malttumukseen tai ankaraan sisäiseen mullistukseen.

Ja nyt oli taistelu alkanut.

Hän kävi Mariannen luona joka päivä, kuten hän muuten oli tehnyt aina siitä saakka, kun Marianne oli mennyt naimisiin. Ulkonaisesti oli Mariannessa kaikki entisellään. Ja kuitenkin oli hänen silmissään uusi ilme, sellainen valpas ilme, jonka usein näkee vanhoilla lääkäreillä. Konsulikin oli sitä paitsi varovaisempi kuin ennen Mariannen kanssa keskustellessaan eikä neuvonut häntä milloinkaan, ei edes leikillään. Sillä hän näki vallankumouksen kaikissa hänen tunteissaan, joten hän pienimmälläkin varomattomasti lausutulla sanalla olisi voinut päästää hänen katkeruutensa valloilleen. Hän tunsi, että hänen olisi ollut mahdoton kestää Mariannen soimauksia. Sitä paitsi olisi se voinut tehdä kylmäksi heidän välinsä, joka enää tuskin koskaan olisi voinut sulaa.

Hän valitsi sanansa miehen kaikella hienotunteisuudella, hän vainusi vaaran jo kaukaa ja koetti aina kääntää keskustelun keveään leikkiin. Hän puhui siitä mikä oli ollut onnellisinta ja valoisinta Mariannen lapsuudessa, muisteli hiljaisia, rauhallisia päiviä vanhassa kodissa, koetti vahvistaa sitä mitä Mariannen luonteessa oli tyyntä ja tasapuolista, että Mariannella, myrskyn tullen, olisi ollut tarpeellinen painolasti.

* * * * *

Myöhään eräänä iltapäivänä, kun konsuli Ebbesen tuli juomaan kahvia Björnin luokse, oli Marianne tavattoman alakuloinen. Konsuli koetti nytkin tekeytyä kuin hän ei sitä ensinkään olisi huomannut ja kertoi pari iloista kaskua häntä huvittaakseen.

Mutta tänään oli Marianne aivan mahdoton. Hän istui hiljaa ja kumarassa ja tuijotti eteensä suurilla toivottomilla silmillä.

Lopulta ei Ebbesen löytänyt enää mitään sanottavaa. Raskas vaitiolo valtasi vanhan miehen. Hän katseli kauan aikaa Marianneen, ravisti huolestuneen näköisenä päätään ja huokasi.

Marianne kuuli sen ja kiinnitti häneen synkästi palavan katseensa. Pitkän aikaa istuivat, he sitten samassa asennossaan ilmettä muuttamatta.

Mariannen silmäys sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Ei hyödyttänyt enää kuljeskella äänettömänä. Nyt olivat heidän sydämensä ajatukset paljastuneet toisilleen ja nyt täytyi heidän puhua.

Konsuli nousi ylös ja meni suoraa päätä Mariannen luo, ja silitti hänen tukkaansa monta kertaa. Ah, kuinka Mariannen täytyi kärsiä!

Hänen suurissa silmissään paloi edelleen uhkaava hehku, niitten lakkaamatta tuijottaessa konsuliin. Niissä oli ilkeä, keltainen loiste, jommoista konsuli ei koskaan ennen niissä ollut nähnyt.

— Lapsi rukkani — sanoi vanha mies — rakas pieni ystäväni, joka saat kärsiä niin paljon!

Ja siellä on jotain, joka huutaa. Elämässä on niinkuin sadussa: on olemassa korkea onnellisuuden vuori, jonka huipulta voi nähdä koko maailman ihanuudet. Ja kaikki pyrkivät sinne. Sen tiedät itse. — Mutta vanhat ja viisaat, jotka siellä ovat olleet ja sieltä palanneet laakson tyyneen rauhaan takaisin, ne vakuuttavat nyt niinkuin ennenkin nuorille: Älkää kiihtykö! pysykää vakavina niinkuin mekin! — Mutta se ei auta, ei auta. Sillä meidän oikeutemme, meidän nuorten oikeus on päästä tuolle korkealle vuorelle. — Kuuletko, se on meidän oikeutemme, oikeutemme, oikeutemme!

Marianne seisoi konsulin edessä suorana ja innostuneena ja hänen kiihkonsa paloi ja loisti hänen sanoissaan niin syvästi ja voimakkaasti, ettei sitä enää näyttänyt voivan sammuttaa.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Konsuli Ebbesen ei enää löytänyt sanoja ja ajatuskin tuntui pysähtyvän. Hän tunsi itsensä vanhaksi tuon uhmailevan nuoruuden edessä, väsyneeksi ja vieraaksi.

Ulkoa häämöitti kesäyön syvänsininen taivas. Tuon tuostakin tuoksahti ikkunasta sisään sireenin tuoksu.

Konsuli Ebbesen nousi, päästäen syvän huokauksen. Hän meni Mariannen luo, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja sanoi:

— Niin, niin, minä ymmärrän sinua, lapsi. Nuorilla on aina oikein. Mutta lopulta näkyy kuitenkin, että vanhat ovat nähneet pitemmälle. Niin ihmeellinen on elämä. Päivä on koittava, — muista mitä nyt sinulle sanon — päivä on koittava, jolloin olet näkevä, että on onnellisempaa uhrata kuin vaatia. Elämä tekee ihmisen nöyräksi ja väsyneeksi. Ei. tänä iltana en enää voi puhua. Hyvästi. Marianne! Kiitos, että olet puhunut minulle suoraan!

XII

Kun konsuli Ebbesen sinä iltana tuli kotiinsa kulki hän kauan aikaa edes ja takaisin huoneessaan. Lopulta pistäysi hän puutarhaan ja kuljeskeli vitkaan ja mietiskeleväisenä vanhojen jasmiinipensaitten reunustamia polkuja.

Pitkä keskustelu oli saattanut hauet suunniltaan, ja hän tunsi, ettei Se suinkaan ollut lähentänyt häntä Marianneen — päin vastoin. Hetkisen tunsi hän halua palkita Mariannen avomielisyyden kertomalla hänelle rehellisesti ja vilpittömästi siitä onnettomasta hetkestä, josta Mariannella jo näytti olevan aavistus. Mutta hänet valtasi heikkous. Ja sitäpaitse — mitä se olisi hyödyttänyt? Nykyisessä mielentilassaan ei Marianne sitä kuitenkaan olisi ymmärtänyt. Hänessä vain olisi vakiintunut käsitys, että se sittenkin oli ollut »kauppa». — Ei, paras oli niinkuin oli. Piti siis yhä edelleenkin kaartaa hänen kysymyksensä. Nuoriso on niin sydämetön. Se on sen suuri etuoikeus. Ja vanhuuden velvollisuus on mahtua ja antaa anteeksi.

Kaikki jäi entiselleen. Ei ollut enää aika miettiä sitä, jota ei voinut muuttaa — oli toimittava.

Sillä semmoisella päällä, kuin Marianne nyt oli, saattoi hän tehdä mitä tahansa. Mikään ei enää sitonut häntä siihen, johon kohtalo oli hänet johtanut, ja mikään ei niin saattanut häntä kiihtymään kuin sana »velvollisuus».

Jos hän kauemmin aikaa saisi olla sillä olollaan ja katkeruus ja tylyys juurtuisi hänen sieluunsa, niin saattaisi hänen päähänsä pälkähtää mikä tyhmyys tahansa. Jumala ties mihin hän ryhtyisi. Hän saattaisi karata ensimäisen parhaan seikkailijan kanssa minkä kohtaa — ei sen vuoksi, että intohimo hänet siihen johtaisi, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että saisi antaa potkun tuolle inhottavalle velvollisuudelle.

Ei, hänen täytyi päästä pois. Hänen täytyi päästä toiseen ympäristöön, nähdä toisia ihmisiä, huvitteleida, nauttia nuoruudestaan, unohtaa tuumailunsa, siksi kunnes hän väsyisi kaikkeen, siksi kunnes hänen unelmiensa kultaus kuluisi pois ja hän alkaisi ikävöidä rauhaa ja hiljaisuutta.

Mutta sellainen tuuma ei ollut yhtä helposti toteutettu kuin ajateltu. Saattaa Haldor se ensin käsittämään — Jumala ties, millä lailla se kävisi päinsä, sillä sellainen oli kokonaan Haldorin ajatuspiirin ulkopuolella — ja toiseksi ilmoittaa se sopivalla tavalla Mariannelle? Kuka tietää mitä uusia epäluuloja koko tuuma hänessä herättäisi. Hän oli viimeaikoina käynyt niin omituiseksi eikä luottanut enää kehenkään.

Vaikeinta kaikista oli pysyttää häntä sopivien rajojen sisällä, jos hänen päähänsä äkkiä pälkähtäisi riuhtaista itsensä irti inhoomistaan velvollisuuksista ja hautaantua ilojen ja huvittelujen hautaan.

Niin, vaarallinen koe hänen tuumansa joka tapauksessa oli, ehken liian vaarallinen. Mutta toiselta puolen oli jotain tehtävä Mariannen pelastamiseksi siitä katkeruudesta, mikä kyti hänen mielessään — ja eikö hän ollut velvollinenkin sitä tekemään? Eikö Mariannella sitä paitsi ollut oikeus moittia häntä, että hän oli hänet kasvattanut elämään vapaudessa ja sopusointuisessa onnessa, mutta sitten sitonut hänet ilottomaan avioliittoon? Mariannen suonissa virtasi sukunsa veri, sen tiesi konsuli itsekin, ja se vaati huvituksia ja juhlia.

Ei, muutos oli saatava aikaan, mitä pikemmin sitä parempi. — Ehkä hänen oli jo tänä iltana puheltava Haldorin kanssa, oli taottava, niin kauan kuin rauta oli kuuma, ja konsuli tunsi itsensä tällä kertaa niin innostuneeksi ja voimakkaaksi, että hän voisi asiasta puhua tarpeellisella voimalla ja lämmöllä.

Hän katsoi kelloansa — se oli vasta puoli yksitoista. — Oli siis aikaa vielä, niin, ehken juuri nyt oli paras aika, sillä sellainen valoisa kesäyö tekee mielen aina tuttavalliseksi ja sovinnolliseksi.

Hän tiesi kyllä missä Haldorin tapaisi. Kaupunkihan oli siksi pieni ja ihmisten laverteliaisuus siksi suuri, että hän jo aikoja sitten oli saanut tietää Haldorin joka ilta istuvan klubin puistossa entisellä paikallaan.

Klubi oli vanha laitos. Sen matala, vanhanaikainen huoneusto oli jo monta sukupolvea ollut kaupungin nuorten miesten kokouspaikka. Siellä he olivat vuosikymmeniä pelanneet biljardia, siellä oli kaupungin nuoriso tanssinut suuressa juhlasalissa, jonka seiniä koristi aikojen kuluessa klubin johtajina olleitten, kunnianarvoisien miesten muotokuvat.

Houkuttelevammaksi teki klubin kuitenkin sen suuri, muhkea puisto, joka ulottui aina rantaan asti ja johon oli rakennettu pieniä, siroja, huvihuoneita.

Kaunein niistä sijaitsi pienellä kummulla lähellä rantaa. Valoisina kesäöinä, jolloin meri oli peilikirkas silmän siintämän asti, istui siellä, »skanssissa», kuten sitä kutsuttiin, aina joku seurue, ja vakuutettiin siellä olevan niin kaunista, ettei sieltä voinut poistua ennen auringon nousua.

Ennen oli Haldor ollut siellä jokapäiväinen, eli oikeammin, jokaöinen vieras, ja nyt nähtiin hänet sinne jälleen kulkevan joka ilta.

Kaupunkiin oli tullut nuori kaunis-ääninen luutnantti, ja kun hän lauloi Hellmania tai juomalauluja hämärinä, omituisen surumielisinä kesäöinä, niin valtasi runollinen tunnelma nuo puolivanhat vanhatpojat, joita ei jokapäiväisessä merkityksessä suinkaan saattanut sentimentaalisiksi kutsua.

Haldor Björn oli luutnantin kiitollisimpia kuulijoita. Hän piti etenkin niistä haikeamielisistä lauluista, jotka saivat hänen sielunsa tyyneen, surunvoittoiseen vireeseen. Sellainen mieliala häntä erikoisesti viehätti.

Luutnantti lauloi parhaillaan vanhaa espanjalaista laulua, kun eräs kuulijoista näki jonkun tulevan käytävää myöten »skanssiin» päin. Hän katseli uteliaasti tulijaa, mutta tämä pysähtyi niin pitkän matkan päähän, ettei hän saattanut häntä tuntea.

Kun luutnantti oli laulanut laulunsa loppuun, tuli mies lähemmäksi. Uteliaisuus valtasi koko seuran, ja kaikki kääntyivät ympäri nähdäkseen kuka tulija oli.

Hämmästys oli kokonaan yllättävä, kun huomattiin, että se oli — itse konsuli Ebbesen.

Miia ihmettä hänellä oli siellä tehtävää? Tuliko hän tarkastamaan jotain? Tai ehken noutamaan vävyänsä, jo puoli humaltunutta Haldoria?

— Anteeksi, herrat — sanoi konsuli, astuessaan huvihuoneeseen ja tervehtiessään seuruetta. — Älkää antako häiritä itseänne. Olin puutarhassa kävelyllä ja satuin kuulemaan kaunista lauluanne. En voinut vastustaa houkutusta. Minun täytyi pistäytyä tänne kiittääkseni laulajaa erinomaisesta esityksestä.

Luutnantti esitettiin hänelle. Konsuli lausui muutamia kohteliaita sanoja, jotka ylenmäärin mairittelivat hänen vävyänsä. Niin, ne tuntuivat hyvältä itse kustakin läsnäolijasta, sillä luutnantti oli yksi heistä. Niinhän hänellä oli tapana laulaa joka ilta. Nyt saattoivat ihmiset nähdä, kuinka heidän seurassaan elettiin. Ei ollut kysymyksessä yksinomaan juominen, sillä sellaisessakin miehessä kuin konsuli Ebbesenissä, jolla oli niin paljon makua, saattoi heidän seuransa ihastusta herättää.

— Täällähän teillä on kerrassaan miellyttävää — sanoi konsuli. — Niin, niin, muistan tämän paikan vielä nuoruudestani. Täällä istuin monena iltana — niin kuin te nyt istutte. Ah! Tämä näköala on suorastaan suurenmoinen — huudahti hän innostuneesti ja osotti merelle päin, jonka takaa suuri, punainen täysikuu parastaikaa teki nousuansa — ja tällainen yöilma! Suvaitsetteko, herrani, että istun hetkiseksi nuorten seuraan?

Pyyntöön tietysti suostuttiin vilpittömällä ilolla — joka päivä ei tarjoutunut tilaisuus sysätä ihmisten nenän eteen sellaista valttia, että oli istunut »ryyppäämässä» konsuli Ebbesenin kanssa yöllä. Seuran vanhin — jota nimitettiin magister, bibendi, juomataidon maisteriksi kysyi saisiko konsulille tarjota lasin sampanjaa.

— Ei, kiitoksia — ei sampanjaa. Mutta jos minä sen sijaan saisin tarjota seuralle lasin madeiraa, jota minulla on täällä ollut säästössä isäni ajoilta asti, niin tekisivät herrat minulle suuren ilon ja kunnian.

Ebbesenin madeira oli kuuluisata. Siitä jalosta juomasta kerrottiin oikeita taruja. Sitä tarjottiin ainoastaan huomattavissa tilaisuuksissa, joitten välillä joskus saattoi kulua vuosikausia. Ymmärtää niin ollen, että herrat tunsivat itsensä Ebbesenin ehdotuksen johdosta suloisesti liikutetuiksi, miltei juhlallisiksi.

Konsuli istui nuorten seurassa noin neljännestunnin. Hän otti vilkkaasti osaa keskusteluun ja kertoi entisestä klubi-elämästä monta kaskua, joita mielenkiinnolla kuultiin, ja lausui vielä kerran ilonsa siitä, että sai nyt niin hupaisessa seurassa vanhoja muistojansa uudistaa.

Kun luutnantti vielä oli laulanut erään parhaimmista numeroistaan ja kun konsuli oli häntä sen johdosta kiittänyt, nousi Ebbesen ja sanoi itsekullekin ystävälliset hyvästit.

Hehkuvin sanoin ehdotti magister bibendi konsulin maljan ja muuan puolihumalainen tukkukauppias aikoi huutaa hurraata, mutta häntä tölmästiin heti sekä mahaan että selkään, niin että ääni heti kurkkuun katkesi.

Sitten poistui konsuli seurasta. Haldor, jonka piti päästää kunniavieras suljetusta portista, lähti hänen mukaansa.

Seura jäi edelleen istumaan ja alkoi yhä ylistävämmin puhua Ebbesenin persoonallisuuden hienoudesta ja elämän tottumuksesta. Tiesipä muuan väittää, että hänelle kerran olisi tarjottu kamariherran toimi, mutta sitä uskalsivat kuitenkin useimmat epäillä. Mutta myönsivät lopulta, että se hänestä olisi pitänyt tulla.

Ja sitten täytyi luutnantin laulaa jälleen.

Kun Ebbesen ja Haldor kulkivat yhdessä puiston käytävää portille päin, otti vanhus sydämellisesti vävyänsä käsivarresta ja hyräili säkeen eräästä luutnantin laulusta.

Haldor olikin sinä iltana peräti ihastunut appeensa sen tavan johdosta, jolla vanhus oli kohdellut hänen tovereitaan. Sillä se, että konsuli oli istunut heidän seurassaan, riittää varmaan sitomaan suun kaikilta panettelijoilta. Nyt he näkivät, että hän ja hänen appensa olivat parhaimpia ystäviä maailmassa. Mikään ei enää estä häntä viettämästä muutamia hetkiä vanhojen ystävien seurassa.

Niin, ukkokin oli mitä parhaimmalla tuulella, puheli niin innokkaasti, että oli oikein hauska häntä kuunnella, ja kun he olivat saapuneet portille, huomautti hän hymähtäen:

— Kuules nyt, rakas Haldor, minähän olen joutunut oikein »viftille» tänä iltana. Ehkei ollut oikein viisasta antautua niin nuorekkaaseen seuraan. Tiedätkö mitähän jos mentäisiin minun luokseni istumaan? Aukaisen pullon kaikkein parhainta madeiraani. Mitä sanot siitä? Ja sikaarilaatikon, josta voin myöskin mennä takuuseen. Mitä? Sillä tavalla voimme vielä viettää hetkisen, ennenkuin menemme levolle.

Haldor tunsi itsensä oikein ylpeäksi mennessään sanomaan tovereilleen hyvästiä. Tämä oli vasta ensimäinen kerta, jolloin hänen appensa julkisesti osotti antavansa hänelle arvoa.

Ebbesenin luo tultuaan sytytti konsuli lampun, tarjosi Haldorille nahkapäällyksisen nojatuolin ja hienon sikaarin — lyhyesti osotti aivan harvinaisia ystävällisyyttä.

Haldor alkoi aavistaa, että konsulin kohteliaisuuden aiheutti jokin ehdotus, jonka hän tyttärensä puolesta aikoi tehdä. Niin, kuka tietää? Tuo vanha ja viisas ukko ei suinkaan ole voinut olla huomaamatta sitä muutosta, mikä Mariannessa viime aikoina on tapahtunut, ja nyt oli konsuli varmaan Haldorin puolella siinä asiassa.

Kun konsuli sitten varovaisesti alkoi johtaa puheen Marianneen, niin ei Haldorilla ollut mitään sitä vastaan — päinvastoin — Haldor ei muuta halunnutkaan kuin saada aukaista huolestuneen sydämensä.

Ja hän alkoi heti kertoa Mariannen muutoksesta.

— En voi ensinkään käsittää, mistä se aiheutuu — valitteli mies rukka. — Minä koetan tehdä kaikki huvittaakseni häntä. Mutta turhaan.

— Rakas Haldor — vastasi konsuli Ebbesen — sinun ei pidä ottaa asiaa noin vakavalta kannalta. Saat nähdä, että kaikki pian menee ohi. Katsos, Marianne käy tällä hetkellä sisäistä taistelua, joka tapahtuu jokaisessa hänen kaltaisessaan nuoressa naisessa. Sellainen taistelu tekee asianomaisen sairaaksi, ja häntä on siis sellaisena kohdeltava.

Haldor kuunteli tarkkaavaisena eikä ymmärtänyt rahtuakaan. — Sisäinen taistelu — ei, sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan. Sen hän nyt vielä saattoi käsittää, että nuoret tytöt eräässä ijässä saattavat olla hermostuneita ja oikukkaita, mutta että nuori rouva, joka on hyvissä naimisissa, jolla on kunnon mies, kaunis koti, terve lapsi — että sellainen rouva yhtäkkiä joutuu viettelyksiin, se oli yläpuolella hänen ymmärrystään.

Mutta koska konsuli Ebbesen niin sanoi, niin mahtoi siinä olla perää. Hän ymmärsi paremmin naisia, ja Haldor tunsi, että hän hyvin saattoi appeensa luottaa. Siksi hän nyt kysyi häneltä neuvoa, valmiina suostumaan mihin tahansa.

— Niin, — vastasi konsuli — ei ole tosiaankaan niinkään helppoa tehdä käännöstä. Siihen tarvitaan pitempi aika. Mutta ensiksi täytyy hänen päästä pois kaupungista.

Haldor tuijotti häneen. — Mitä tarkoitti konsuli?

— Mutta ei ole odotettavissakaan — jatkoi konsuli avomielisesti — että hän muitta mutkitta siihen suostuisi. Sen vuoksi olen ajatellut pientä kepposta. Menen huomenna hänen luokseen, ilmoitan hänelle, että lääkärini on määrännyt minut kylpymatkalle, mutta että olen niin vanha, etten mielelläni matkustaisi yksin. Siksi täytyy hänen matkustaa kanssani kylpylaitokseen. Luonnollisesti on se sinulle hieman vastenmielistä, Haldor. Mutta sinun täytyy etukäteen luvata, että annat siihen suostumuksesi. Meidän kumpaistenkin täytyy välttämättömästi toimia yksissä, muuten emme pääse tarkoitustamme perille.

Ilta päättyi kummankinpuoleiseen mieltymykseen ja tyydytykseen. Konsuli oli aikeissaan onnistunut, ja Haldor tyyntyi vaimoonsa nähden.

Konsuli oli melkolailla liioitellut sitä ikävää, jota Haldor muka tulisi tuntemaan saadessaan viettää yksin kesäkuukaudet kaupungissa. Itseasiassa oli asianlaita päinvastoin. Sillä Haldorin mielikuvituksessa kytivät jo kuvittelut hupaisista nuorenmiehen illallisista, virkistävistä purjehdusmatkoista viinoineen, ruokineen ja naikkosineen ja pitkistä, kauniista kesäilloista »skanssissa», lauluista ja sarkkojin kilinästä.

Ei, konsulin ehdotus ei ollut ensinkään hullumpi. Ja päällepäätteeksi tulevat ihmiset hänestä sanomaan, että »hän hoitaa kotana liikettä sillä aikaa, kun vaimonsa oleskelee kylpylaitoksessa». ja sehän tuntuu sekä uhrautuvaiselta että kauniilta.

XIII

Alussa näytti siltä, kuin olisi konsuli Ebbesenin suunnitelmat onnistuneet, sillä pian kerääntyi Marianne rouvan ympärille vilisemällä ihailijoita, ja ensimäisinä päivinä joutui hän kerrassaan huumeeseen kaikesta siitä hälinästä, juhlimisesta ja imartelusta. Mutta hän oli onnellinen ainoastaan pinnalta, ja opittuaan lähemmin tuntemaan uutta seurapiiriänsä muuttui se ikävystyttäväksi ja lopulta sietämättömäksikin. Kun samat huvitukset yhä uusiutuivat, niin menettivät nekin vetovoimansa, ja hän alkoi niitä karttaa.

Hänen vakavan ja suruvoittoisen sydämensä syvyydestä pulpahtivat taaskin etsivät ja vastausta vaativat ajatukset esiin. Se toi hänen silmiinsä synkän, tutkivan ilmeen. Hänen katseensa kiintyi pitkäksi aikaa jokaiseen uuteen ihmiseen, jonka hän tiellänsä tapasi, ja lopulta siinä kuvastui jotakin niin tuskallista, mikä näytti rukoilevan apua.

Saattoipa tapahtua, että hänet keskellä keinujen hälinää ja iloisuutta valtasi kamala tunne. Hymyilevät kasvot hänen ympärillään muuttuivat hänestä irvistäviksi naamareiksi, kohteliaat herrat ja kauniisti puetut naiset näyttivät hänestä valepukuisilta eläimiltä, joiden naamiopuku oli vain heidän inhottavien intohimojensa, heidän itsekkäisyytensä, pahuutensa ja kostonhimonsa verhona.

Suuri tyhjyys ympäröi hänet. O Jumala, kenties oli koko elämä sellaista karnevaalia. Ypö yksin täytyi ihmisten kantaa kohtalonsa, jokainen sielu oli sävel, joka helähtäisi ilman tarkoitusta avaruudessa. Eikä koskaan soinnahtaisi toinen sävel, joka sulaisi sen kanssa siksi suureksi sopusoinnuksi, minkä hän tunsi syvällä rinnassansa elämän pyhänä päämääränä.

Hän hypähti ylös kuin unesta, milloin joku puhutteli häntä ja yht'äkkiä herätti hänet näistä raskaista ajatuksista.

* * * * *