Part 5

Ei kestänyt kauan ennenkuin konsuli Ebbesen huomasi, että Mariannen sairaus oli syöpynyt liian syvälle veriin, jotta se voitaisiin parantaa vain kuukauden kestävällä kylpymatkalla. Hän tiesi vallan hyvin että Marianne oli kuumeentapaisessa tilassa joka kerta kun hän oli iloinen, sillä hänen ilonsa ei ollut sitä pysyvää ja tervettä laatua, jonka juuret tunkevat syvälle temperamenttiin ja joka levittää koko olemukseen kirkastavan hymyn. Ei, hänen ilonsa oli puuskapäistä niinkuin rajumyrsky. Se oli iloa, joka painosti muita ja teki heidät mykiksi, ja hänen naurunsa oli niin hurjaa, että usein saattoi pelätä sen tuossa tuokiossa päättyvän hillittömään itkuun.

Semmoisina hetkinä levisi tumma, synkkä kauneus Marianneen, ja vanha konsuli katsahti surullisesti häneen. Ah, missä oli hänen pikku Mariannensa, jonka silmät olivat kirkkaat ja piirteet pehmoiset? Hänestä oli tullut kookas, vieras nainen, nainen, jonka suruun hän kenties oli syypää, mutta jonka kohtaloa hän ei enää voinut muuttaa.

Niin, vanhalla konsulilla oli monta surunhetkeä, erittäinkin silloin kun hän istui yksinään ja, niinkuin vanhoilla usein on tapana, ajatteli menneisyyttä jota ei enää voitu muuttaa tai mietti mitä sitten tulisi tapahtumaan, kun hänen silmänsä nyt pian ummistaisivat kaikelle.

Tuon merkillisen illan jälkeen hän ei ollut kertaakaan puhunut Mariannen kanssa siitä arasta asiasta. Ei maksanut vaivaa. Marianne sai taistella taistelunsa yksin. Kerran hän kuitenkin joka tapauksessa saavuttaisi sisäisen rauhan, kerranhan hänen silmänsä avautuisivat näkemään että se mitä hän oli uneksinut oli vain pelkkä harhakuva.

Niin niin, kerranhan hänen pikku Mariannensa vanhenisi ja vakaantuisi — kerran hänkin alkaisi kaivata elämän suurta, viileätä iltarauhaa.

Oli tämä matka sittenkin vaikuttanut Marianneen: hänet oli vallannut ainainen levottomuus. Hän ei voinut enää istua toimettomana hiljaa huoneissaan, niinkuin hän oli tehnyt usein ennen. Nyt hän kulki lakkaamatta ulos ja sisään, edes ja takaisin.

Kaupunki näytti hänestä vielä pienemmältä kuin ennen, ja tunturit vuonon ympärillä seisoivat kuin muuri vankilan ympärillä. Hän halusi kiihkeästi pois, kauas pois sinne missä elämä hehkui. Suuret kaupungit houkuttelivat häntä. Niiden loisto lohduttaisi, niiden elämä ja pauhina huumaisi.

Ja hyväsydäminen Haldor oli heti suostuvainen. Eräänä kauniina syyskuun päivänä matkustivat he molemmat etelään.

Laivarantaan jäi vanha konsuli Ebbesen yksin seisomaan ja heiluttamaan jäähyväisiksi. Ja kun laiva pääsi vauhtiin ja katosi saaren taakse, läksi hän hitaasti takaisin kotiin. Oli niin autiota ja tyhjää suurissa, korkeissa huoneissa, oli niin hiljaista sisällä ja ulkona. Lehdet loistivat auringonpaisteessa punaselta ja kultaselta — tuntui syksyistä tuoksua syksyisessä ilmassa.

Vanhus istui tuoliinsa ja katseli ulos kellertyvään syksyyn.

Hän huokasi syvään ja nojasi päänsä kätensä varaan.

Kuinka häntä väsytti! — Hän sulki hiljaa silmänsä ja kuunteli lehtien hiljaista rapinaa, kun ne putoilivat nurmikolle.

XIV.

Useimpien ihmisten elämässä on aika, jolloin tuntuu että nyt — juuri nyt on korkein huippu saavutettu. Ja ellei nyt tapahdu ihmettä, niin päivät alkavat taas painua mailleen päin, eikä sitten enää kohoa toista kukkulaa elämässä.

Semmoinen tunne syntyi Mariannessa heti ensimäisenä iltana, jonka hän vietti Parisissa. Kävellessään bulevardeilla tuuheiden puiden alla oli hän tuntevinaan väristykset! kulkevan pitkin selkäänsä, hän hengitti ulos pitkissä siemauksissa, niinkuin se joka on kauan hakenut ja vihdoin löytänyt, ja hänen sydämessään kuului ääni, joka sanoi:

— Täällä! Nyt!

Ja jokaikisenä aamuna, joka senjälkeen koitti, heräsi hän vavisten odotuksesta, ja katsellessaan yli korkeiden kattojen, joita kohoili sekavana vilinänä aina äärettömyyteen asti, ajatteli hän:

— Jossakin täällä — kenties ihan lähellä tai kenties hyvin kaukana jonkun syrjäkadun etäisimmässä sokkelossa — mutta jossakin täällä seisoo suuri aavistamaton ja odottaa sinua, ja kenties juuri tänään tapaat hänet.

Mutta joka ilta hän palasi kotiinsa pettyneenä, äärettömän huolissaan. Taaskin oli kulunut hukkaan kallis päivä.

Oli kerran aamu — varhainen, usvainen aamu. Aurinko ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Puiden lehdet kiilsivät yöllisestä kasteesta.

He menivät kahvilaan syömään suurusta. Marianne oli nälissään, unisen ärtyinen ja huonolla tuulella.

Silloin hän säpsähti yhtäkkiä, hän pelästyi ikäänkuin olisi nähnyt jotakin hirveätä. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus, kaikki veri pusertui hänen sydämeensä.

Tuossa! — Vihdoinkin!

Nuori herra, parraton ja jotenkin laiha kasvoiltaan, joista kaksi ihmeellistä silmää tuijotti häneen. Samassa kun hän kohtasi tämän katseen, oli hän tuntevinaan sen oudon tunteen, jota hän oli odottanut. Marianne tunsi hänet.

Hänhän oli Kristian — Kristian Fredrik Trolle — sama mies, joka oli silloin tällöin kummitellut hänen mielessään kaikkina kuluneina vuosina.

Ja kuitenkin hän oli vieras. Sillä sensijaan että Marianne oli ennen ajatellut häntä vain uneksiessaan valveilla, oli hänelle nyt heti selvillä että hän oli kerrassaan Trollen vallassa.

Puoleksi hajamielisesti kuuli Marianne miehensä — ihastuksissaan tutun tapaamisesta — tervehtivän häntä ja kuuli Trollen vastaavan tervehdykseen. Marianne haki vaistomaisesti hänen katsettansa, ja hänestä tuntui kuin olisi Trolle tehnyt samoin. Se vaikutti että heti ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen syntyi heidän välilleen jonkunlainen salaisuus.

He söivät yhdessä aamiaisensa, mutta Marianne tuskin virkkoi sanaakaan. Häntä huumasi omituisesti. Joka kerta kun hän rohkeni katsahtaa Trolleen, vavahdutti häntä sydänjuuria myöten riemuitseva ilo. Mutta lopulta hän ei enää uskaltanut. Hurja vapautumisen tunne valahti yli koko hänen olemuksensa. Jos hän olisi katsonut Trolleen kauemmin, olisi hänen ollut pakko heittäytyä maahan ja itkeä kaipauksensa ilmi.

He kävelivät yhdessä pitkin katuja. Trolle kulki hänen vieressään ja puheli hänelle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt auringon paistavan jossakin äärettömän etäällä ja ihmisten kulkevan ohitsensa, ja ikäänkuin hän olisi kuullut katuliikkeen kohinan tulevan jostakin hyvin, hyvin kaukaa.

Hän tunsi itsensä niin vapaaksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tuntui kuin olisi hän liidellyt kauas kohti kultaista merta.

Ei pieninkään katkeruuden rahtu enää ahdistanut hänen sieluansa; kaikki hänen ajatuksensa muuttuivat lempeiksi ja hyviksi, ja hän tuli muistaneeksi vanhaa isäänsä. Oi, kuinka mielellään hän olisi suonut hänen olevan nyt luonansa täällä! Hän olisi tarttunut häntä kaulaan ja silittänyt hänen poskeansa ja pyytänyt häntä unohtamaan kaiken sen häijyyden, jolla hän oli häntä kiusannut joka ilta.

Ja hän olisi pyytänyt isänsä katsomaan häntä syvälle silmiin, jotta hän tulisi vakuutetuksi ettei niissä nyt enää ollut mitään pahaa — vaan pelkkää hyvyyttä ja lempeyttä.

Mitä enemmän hän ajatteli isäänsä, sitä kiihkeämmin hän tunsi kaipaavansa häntä. Jospa hän nyt olisi täällä ja näkisi kuinka kaunista kaikki oli, niin hän nauraisi ja telmisi hänen kanssaan, kunnes isäänkin tarttuisi hänen raikas riemunsa.

Vihdoin hän ei voinut hillitä itseään, vaan meni erääseen kahvilaan kirjoittamaan kirjettä isälleen.

Siitä tuli hypähtelevän iloinen kirje, ilman tarkkaa ajatusten yhteyttä, mutta sanat tanssivat riemusta. Luettuaan sen läpi, täytyi hänen itsensäkin sille nauraa, ja varmuuden vuoksi lisäsi hän siihen seuraavan jälkikirjoituksen:

»Tämä kirje tuntunee hyvin kummalliselta sinusta raukasta, joka istut kotona, ja kenties sanot itseksi, että se on kirjoitettu vankkojen samppanjapäivällisten perästä, ja senvuoksi on ehkä parasta sanoa, että kello on vasta kaksi ja että minä olen aivan täydessä tajussani. Mutta tahdoin vain ilmoittaa sinulle, rakas isä, että nyt minä olen terve taas ja etten minä tästä puoleen enää koskaan ole häijy, vaan olen sinun entinen, iloinen ja onnellinen

_Mariannasi_.»

Hän jäi istumaan ja katsomaan eteensä. Hän muisti kaiken sen pahan, mitä hän oli tehnyt ja ajatellut näinä vuosina. Tällä hetkellä hän ei voinut ymmärtää, miten se oli voinut tapahtua. Hänet valtasi suuri nöyryyden tunne. Hän pyysi anteeksi koko maailmalta, istuessaan siinä ja katsellessaan ulos päivänpaisteeseen — kaikelta maailmalta — samassa kun kyynel tunkeutui esiin silmänurkasta.

Mutta sitten hän ponnahti pystyyn, tarttui Haldorin käsivarteen ja tanssien moni ulos hänen kanssaan. Häntäkin kohtaan hän tahtoi olla hyvä ja koettaa sovittaa kaiken sen surun, jonka hän oli hänelle tuottanut.

Koko sen päivää hän kulki onnesta juopuneena. Silloin tällöin yritti joku synkkä ajatus nostaa päätänsä esiin ja kuiskata hänen korvaansa ilkeän kysymyksen, mutta hän karkoitti luotansa kaikki mustat mietteet. Hän tahtoi olla onnellinen ja riemuita, riemuita, tuntematta katumusta, tuntematta tuskaa.

Herra Jumala! Olihan se ensi kertaa hänen elämässään.

Ja saattoahan tapahtua, että se olisi ollut samalla viimeinen.

XV.

Pari kummallista päivää liukui hänen ohitsensa kuin unessa. Poislähtö yhä läheni, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ei tahtonut ajatella sitä.

Silloin ehdotti Haldor eräänä iltana, että Kristian Fredrik ja Marianne söisivät seuraavana päivänä päivällisen kahdenkesken. Hänen itsensä täytyisi näet mennä kotoa pois muutamien liiketuttaviensa kanssa katsomaan elämää, eivätkä he mielellään ottaneet naisia mukaansa.

— Minä jätän senvuoksi sinun tehtäväksesi — lopetti Haldor taputtaen Kristian Fredrikiä ystävällisesti olalle — pitää huolta siitä, että vaimollani on hauskaa viimeisenä iltana, minkä hän viettää Parisissa.

Kristian Fredrik ei vastannut heti. Pieni hermostunut ryppy ilmestyi hänen otsallensa kulmakarvojen yläpuolelle, mutta muuten hänen kasvonsa eivät vähintäkään värähtäneet.

— No — sanoi Marianne — näyttää siltä kuin ette olisi erittäin ihastunut jäämään minun kanssani koko illaksi.

— Niin, se on hyvin harmillista — vastasi Trolle, hakien sanoja ja nähtävästi koettaen hillitä itseänsä — mutta huomenna se on sen pahempi kerrassaan mahdotonta. Minulla ei ole silloin aikaa.

Hän katsoi toisaalle tätä sanoessaan ja pieni ryppy otsalla vavahteli koko ajan tuskin huomattavasti.

— Saisitpa ihan hävetä — sanoi Haldor moittivasti. — Onko nyt kohtuullista vastata, ettet voi siirtää muutamia joutavia toimiasi toiseen kertaan, kun sinulle tarjotaan tilaisuus viettää iltaa yhdessä vanhan ystävättäresi kanssa — kenties viimeisen kerran moneen vuoteen.

Kristian Fredrik murahti vastaukseksi jotakin sentapaista, että paha kyllä se ei käy päinsä. Hän toisti sanansa uudelleen, ikäänkuin hakien parempaa anteeksipyyntöä, mutta vaikeni sitten aivan yhtäkkiä.

— Mutta entäpä jos minä _pyydän_ teitä, Kristian Fredrik? — Marianne ojensi hänelle kätensä. — Voitteko sitten todellakin kieltäytyä? — lisäsi hän hellästi ja hartaasti.

Silloin vilkasi Trolle häneen nopeasti.

— No kun te kerran pyydätte minua, rouva Marianne!

— Tuletteko siis?

— Tulen.

No, sepä hyvä — riemuitsi Haldor ja tarjosi heille molemmille käsivartensa. — Mennään nyt Mülleriin Richelieukadun varrelle syömään krapuja ja oliiveja.

* * * * *

Marianne kulki kuumeentapaisessa jännityksessä koko seuraavan aamupäivän. Oli yhtä ja toista järjestettävää lähtöä varten. Viimeiset ostokset oli tehtävät, matka-arkut pakattavat, uutta pukua koeteltava, ja keskellä kaikkia näitä puuhia eli hänessä yksi ainoa ajatus hohtaen ja houkuttaen. Minä tapaan hänet! Minä tapaan hänet kahden kesken! soi hänen sydämessään ja suonet tykyttivät saman tahtiin.

Ja kun enää oli vain yksi tunti aikaa heidän kohtaamiseensa, silloin johtui hänen mieleensä ajatus pukeutua juhlapukuun. Oo, hän olisi kaunis, hän ihan säteilisi tavatessaan Trollen, ja sitten he eläisivät tänä iltana koko elämänsä kauniimman ja ihmeellisimmän hetken.

Ja sitten — huomenna? — Ei, ei ajatustakaan huomisesta! Tänään! Tänään! Vielä oli muutamia tunteja tätä päivää, ja nämä tunnit olivat ihanimmat kaikista. Mutta miksi ne olisivat ihanimmat? Mitä sitten tapahtuisi? — Ei, ei, ei ajatella mitä tapahtuu! Antaa vain johtaa itseänsä sokeasti eteenpäin, minne tahansa, minne tahansa! Hän vain hymyilisi ja olisi onnellinen, vieköön Trolle hänet sitten mihin tahansa.

Kun hän oli pukeutunut, katsoi hän vielä kauan kuvaistansa suurista peileistä. — Niin, nyt hän oli kaunis. Tokkohan Trolle vain huomaisi hiilien koristautuneen häntä varten? Ja hän katsoi taaskin kuvaansa peilistä. Kyllä Trollen täytyy huomata se!

Hän ei ollut koskaan ollut niin säteilevän kaunis.

Ja ojentaen vartalonsa suoraksi tietäessään olevansa nuori ja kaunis, hän laskeutui alas portaita ja kulki läpi hotellin eteisen. Silkkihameen liepeet kahisivat hänen käydessään. Muuan vanha herra seisahtui häntä katsomaan, painaen ihan huimauksissaan monokkelin silmänurkkaansa. Ha ha! Luonnollista — olihan hän nuori ja kaunis!

Hän meni hotellin seurusteluhuoneeseen. _Trolle_ seisoi jo siellä ikkunan luona syviin mietteisiin vaipuneena. Marianne hiipi aivan hiljaa edelleen pehmeitä mattoja myöten — vain silkki hiukan kahisi hänen kulkiessaan. Trolle ei huomannut mitään, ennenkuin Marianne seisoi ihan hänen vieressään ja sanoi hänelle hyvää päivää.

Silloin hän säpsähti ja kumarsi.

Marianne seisoi hänen edessään.

— Enkö minä ole kaunis? — kysyi hänen hymynsä. — Juuri sinua varten minä olen koristautunut — säteilivät hänen silmänsä.

Trolle ei virkkanut heti mitään, vaan jäi vain katsomaan häneen, ja heikko punerrus levisi hänen ohimoillensa. Mutta hänen äänettömyytensä puhui enemmän kuin monet kohteliaisuudet, ja hänen katseensa liiteli ympäri Mariannen koko olemuksen, täynnä suurta harrasta jumaloitsemista.

Voitollinen riemu kohosi Mariannen sydämeen, ja hän laski kätensä hänen käsivarrelleen.

— Lähtekäämme liikkeelle — sanoi hän. — Minulla on nälkä, Kristian Fredrik.

Ulkona oli mitä ihanin ilta. Vieno, lempeä ilma, jossa vielä tuntui pian loppuunsa kallistuvan päivän lauhaa lämpöä, ja tuolloin tällöin heikko tuulahdus yöstä, joka teki tuloaan.

He kulkivat käsi kädessä katua pitkin. Ja selittämätön tunne valtasi heidät molemmat. He kulkivat hiljaa, mitään ajattelematta, nauttien vain yhdessäolostaan.

Vihdoin heräsi Trolle ikäänkuin unesta ja kysyi:

— Oletteko väsynyt? Emmekö kutsuisi vaunuja?

Marianne katsahti kummallisesti häneen ja hymähti:

— Apropos, mitä ajattelitte juuri nyt kulkiessanne?

— Minäkö? Oh, en paljon mitään. Mutta olemme kävelleet jo kauan, luulen ma.

— Se on ihanaa. Luulisin voivamme kävellä tänä iltana vaikka maailman ääriin.

— Niinkö luulette?

— Hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutta puri huultansa ja vaikeni.

He löysivät kahvilan kaukana bulevardilta, hiljaisen kahvilan vanhan, yksinäisen kadun varrella. Suuret puut kaareutuivat yli kadun ja varjostivat sen himmeäksi ja salaperäiseksi.

Kahvilassa he ottivat haltuunsa pöydän etäisimmässä nurkassa. Jokaisen vieraan edessä paloi kynttilä, jota suojasi pieni punainen varjostin.

Paitsi heitä oli huoneessa vain pari vanhaa, yksinäistä herraa, joita tarjoilijat palvelivat, liikkuen äänettömästi paksuilla matoilla.

Tämä himmeä äänettömyys hyväili sanomattoman suloisesti heidän kiihtyneitä hermojansa. Koko maailma oli heistä niin kaukana. He olivat aivan yksin yhdessä ja rauha vallitsi kaikkialla heidän ympärillään.

Marianne istui ja katseli Kristian Fredrikin kasvoja. Hetkistä aikaisemmin oli joka lihas niissä ollut jännitettynä, värähdellen eloa ja hermokkuutta, nyt oli kaikki toisin. Raskas ja kolkko rauha oli laskeutunut joka piirteeseen, ja kun hän nosti katseensa Marianneen, valtasi tämän vitkalleen suuri ja väkevä toivottomuus.

— Kristian Fredrik — sanoi Marianne hänelle — miksi olette niin omituinen tänä iltana?

Hänen äänessään oli sitä sanoessaan ääretön hellyys, ja se näytti ihankuin koskevan Trolleen, sillä hän painoi katseensa maahan ja hänen suupielissään aivan kuin olisi vavahdellut.

— Ette saa istua sillä tavoin minua katselemassa — kuiskasi hän.

Samassa tuli tarjoilija tuomaan viiniä. Kristian Fredrik kaatoi suuren lasin täpö täyteen ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella. Sitten hän hymähti hiukan kuumeellisesti ja sanoi:

— Ei, syödään nyt. Se on kuitenkin parasta maailmassa. Ja tehän mainitsitte äsken olevanne kovin nälissänne.

Hetkisen meni kaikki hyvin. He juttelivat niitä näitä, kilistivät ja hymyilivät. Mutta he olivat kuitenkin hiukan levottomia. Joka kerta kun keskustelu katkesi, ehätti Kristian Fredrik kertomaan jotakin joutavanpäiväistä.

Mutta kun he saivat syödyksi ja istuivat kahvilan edessä kadulla tuuheiden puiden alla, näytti Trolle yhtäkkiä ikäänkuin lamautuneelta. Entinen toivoton ilme tuli jälleen hänen kasvoihinsa.

Silloin laski Marianne kätensä hänen käteensä ja sanoi:

— Rakas Kristian Fredrik, ette saa olla pahoillanne taas.

Ja Trolle puristi hänen kättänsä yhtäkkiä kovasti, ja veti sitten oman kätensä pois ja vastasi surumielin:

— Ei, koetan olla kiltti.

— Kertokaa minulle, millaista teistä on ollut sittenkun viimeksi tapasimme toisiamme — jatkoi Marianne. — Siitähän on jo monta vuotta. Kristian Fredrik, niin että teillä on varmaankin paljon kerrottavaa.

— Niin, siitä on monta vuotta, rouva Marianne — vastasi hän ja kiivastui samassa. — Luulin jo ehtineeni miehistyä, ja kuitenkin istun tässä ja käyttäydyn kuin koulupoika. Ihminen uskottelee itsellensä karaisseensa luonteensa ja verensä käyneen kovaksi ja karkeaksi. Luulee kaiken sentimentaalisuuden palaneen pois ajatuksistansa, luulee tulleensa kaikelle välinpitämättömäksi maailmanmieheksi ja silloin huomaakin äkkiä olevansa aivan yhtä mieletön kuin ennenkin. Se on kiusallista, ja vähän surullista se myöskin on. Sillä nyt tietää, että on taas alettava alusta tuo naurettava taistelu, joka näyttää toivottomalta — yhtäkaikki.

Hänen äänessään värähteli kovaa katkeruutta, ja kun Marianne kuuli hänen puhuvan niin, heräsi hän ikäänkuin unestaan. Syvä tuska tunki hänen päällensä, hän oli purskahtamaisillaan itkuun — itkemään Kristian Fredrikiä, itseänsä ja koko elämää.

— Minkätähden te tulittekaan tänne? — jatkoi Trolle, ja hänen äänensä sävy oli vielä kovempi kuin äsken. — Miksette antanut minun tälläkään iltana mennä matkoihini? Miksette voi jättää minua jo rauhaan kerran?

Hän oli noussut seisoalleen ja pani takkinsa nappeja kiinni vapisevin käsin.

Marianne istui hiljaa, pää painuneena alas. Sitten virkkoi hän liikahtamatta vähääkään:

— Miksi moititte siitä minua? Luuletteko minun olevan siihen syypään?

Trolle istuutui jälleen ihmeellisesti murtuneena.

Elä suutu minuun, Marianne. Salli minun sanoa sinua Marianneksi. Saanko sinutella sinua, Marianne? Anna minulle anteeksi — en tiedä itsekään, mitä puhun.

He istuivat sitten hetken sanaakaan sanomatta.

— Joko lähdemme? — kysäsi Trolle vihdoin.

Marianne nousi vaistomaisesti, ja he kävelivät yhdessä katua edelleen hitaasti ja äärettömän murheissaan.

Mutta juuri kun he olivat jättämäisillään ahtaan kadun ja kääntymäisillään kihisevälle bulevardille, pysähtyi Marianne yhtäkkiä ja seisoi hänen edessään suorana ja hehkuvana, ja sanoi hänelle hillityllä äänellä:

Mutta olenhan minä teidän. Olen teidän omanne.

Trolle pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa.

Mutta kuhiseva liike kadulla särki heidän korviansa, ja he poikkesivat taas pian pimeälle syrjäkadulle.

Silloin sanoi Kristian Fredrik:

— Mitä se hyödyttää? Tiedättehän sen itse parhaiten. Ette te ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät semmoiseen. — Enkä minäkään. Kuluneet pitkät vuodet ovat opettaneet minut epäilemään. Epäilemään kaikkea ja kaikkia. Marianne Teitä ja itseäni ja kaikkien ihmisten tunteita. — Nyt en enää uskalla mitään. En uskalla astua ratkaisevaa askelta — en teidän, en itseni, enkä Sen vuoksi, joka asuu tuolla ylhäällä ja näkee meidät kaikki ja tuomitsee kaikki. — Olen varma siitä, että se tuottaisi meille vain surua ja onnettomuutta. Ah, Marianne, Marianne! Olen surrut liian paljon ja ajatellut liian paljon ja liian pahasti meistä molemmista. En usko enää kumpaankaan meistä. — Kulkekaamme kumpikin — omaa tietämme. Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme, mikäli parhaiten taidamme.

Silloin sammui Mariannen sydämessä se liekki, joka oli äsken hänessä leimahtanut, ja hän kulki edelleen, rinnassa raskas, raateleva tuska.

Hän tunsi, että Trollen käsi haki hänen kättänsä, ja hän antoi hänen pitää sitä omassaan. — Trolle puristi sitä heikosti.

— Ystäväni — toisti hän hiljaan kerta toisensa perästä.

Ja yht'äkkiä huomasi Marianne, että he seisoivat hänen hotellinsa edessä. Hän katsahti kysyvästi Trolleen.

— Erotkaamme nyt — sanoi tämä — sillä tämä on sietämätöntä. Sanokaamme jäähyväiset toisillemme, Marianne.

Taas tarttui hän Mariannen käteen ja sanoi tavattoman juhlallisella äänellä:

— Tahdon rukoilla Jumalaa, johon uskon, että hän tekisi minut iloiseksi jälleen. Hyvästi... rakastettuni!

Mutta ihan haltioissaan kiersi Marianne kätensä hänen kaulaansa, ja samassa tunsi hän Trollen huulien painavan hänen huulilleen suutelon niin tulisen, kuin olisi se tahtonut imeä sielun hänestä.

Trolle riistäytyi irti hänestä. — Hyvästi! — kuuli Marianne hänen sanovan, ja poissa oli Trolle.

Marianne katsahti ympärilleen. Hän oli yksin. Kuinka pimeä oli! Ja kuinka tähdet kimaltelivat! Niin, kuinka ne kimaltelivat!

Ja hän oli niin väsynyt — oo, niin väsynyt, niin väsynyt! Onnellinen se, joka saisi nukahtaa pois koko maailmasta. Itkeä itsensä uneen ja nukahtaa pois kaikesta.

Kankeana hoiperteli hän ylös portaita ja astui huoneeseensa. Hän siirsi kynttilän kauemmaksi pöydälle ja vaipui tuolille väsyneenä.

Hän tunsi vielä Trollen suutelon. Hän sulki silmänsä ja taivutti päänsä taapäin. Hän tahtoi tuntea sen suutelon koko ruumiissaan.

Mutta äkkiä hän kavahti ylös huumauksestaan. Ajatus, kauhea ajatus oli hänet herättänyt. Hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä, ei koskaan enää. Hän seisoi keskellä lattiaa, puristaen päätänsä molemmilla käsillään.

Ei, hän ei voinut erota Trollesta. Hänen täytyi tavata hänet. Samassa syöksyi hän ovelle, mutta hillitsi siinä itsensä.

Ajatukset lentelivät sikin sokin hänen aivoissaan. Hän ajatteli isäänsä, lastansa, Haldoria. Kaikkialta parveutuivat ajatukset yhteen, kaikki muistot astuivat ilmielävinä hänen eteensä.

Hän vaipui lattialle ja rukoili. Jumalan täytyi auttaa häntä, hän ei jaksanut enää itse. Jumalan täytyi auttaa häntä tässä äärettömässä hädässä.

Sinä et saa enää koskaan nähdä häntä, vastasi ääni hänen sielustaan. Ja yhdellä hyppäyksellä oli hän taas pystyssä, kiiti alas portaita ja ulos kadulle, jossa hän juoksi ja huusi Kristian Fredrikiä nimeltä, niin että kansa seisattui ihmetellen katsomaan häntä.

Hän pysähtyi ihan hervottomana avoimelle paikalle. Vieraat ihmiset kuhisivat hänen ohitsensa. Mihin hän menisi? Oi Herra, mihin hän todella menisi?

Sitten hän kääntyi takaisin ja palasi pimeätä katua myöten asuntoonsa.

XVI.

Pariisista matkustivat Haldor ja Marianne Lontooseen.

Kun he saapuivat sinne, odotti heitä sähkösanoma kotoa. Ebbesen oli yhtäkkiä sairastunut vaarallisesti, ja heidän läsnäoloaan kaivattiin.

Samana iltana läksivät he laivalla Norjaan.

Synkkänä, harmaan kylmänä aamuna saapuivat he takaisin kotiinsa. Laiturilla oli vastassa muutamia vakavannäköisiä sukulaisia, jotka tervehtivät heitä ääneti ja juhlallisesti. Konsuli oli hyvin huonona, hänen ei luultu enää voivan elää yli yön.

Marianne kesti sen ihmeteltävän levollisesti. Hän ei itkenyt eikä sanonut sanaakaan. Semmoinen hän oli ollut aina Pariisista asti. Hän oli kulkenut kuin horroksissa. Mutta Haldor oli lohduttanut. Marianne oli luonnollisesti väsynyt matkasta — ja sen lisäksi oli isä sairas. Haldor antoi Mariannen olla rauhassa. Hän ymmärsi että oli meneteltävä varovaisesti. Parasta oli jättää Marianne omiin hoteisiinsa, kunnes pahin puuska olisi ohitse.