Part 3

— Tuhannen kiitosta, herra konsuli, mutta enhän enää voi ottaa lahjoja vastaan. Olen jo siinä ijässä, jolloin pitää tulla omin voimin aikaan. Ja onhan kotini sitä paitsi jo saanut liiaksikin nauttia konsulin ystävällisyydestä.

— Hyvä, hyvä! Kutsukaamme sitä siis lainaksi, kunnioitettava ystäväni — vastasi konsuli hymähtäen — lainaksi, jonka voitte maksaa takaisin milloin teille sopii, ja silloin vaikka korkoa korolta lukien.

Nuori mies nousi tuoliltaan. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Hän käänteli hermostuneesti hattua käsissään ja katsoi alaspäin.

— Anteeksi, herra konsuli — vastasi hän — mutta en voi ottaa vastaan lainaakaan....

— Mitä hullutuksia? — keskeytti konsuli todella närkästyneenä. — Miksi ette ottaisi, jos saan luvan kysyä?

— Olen asettanut päämääräkseni tulla toimeen ilman velkoja. Luulen, että siten on paras elää. Kun ei kuten minulla ole varmoja edellytyksiä maksaa takaisin, niin tuntuu oikeammalta koettaa tulla omin neuvoin toimeen.

— Olette todellakin merkillisin ihminen, minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta jos tahtoisin antaa teille palkkion, niin voitteko kieltää, ettei minulla ole siihen oikeutta? Voitteko kieltää minun antamasta palkkiota apulaisilleni, jotka eroavat palveluksestani?

Kristian Fredrik ravisti päätään ja vastasi omituisen lyhyesti ja varmasti:

— Tiedän itse parhaiten, etten ole mitään palkkiota ansainnut. Tulin liikkeesenne kokonaan aloittelevana, mutta sain heti yhtä suuren palkan kuin perehtynyt konttoristi. Ja senkin jälestä, kun jotain olen oppinut, on minussa aina ollut tunne, etten ole tehnyt tarpeeksi palkkaani nähden, vaan että te olette minulle maksanut runsaasti ainoastaan sen vuoksi, että olen isäni poika. Sen tähden pidän kohtuuttomana, että kaikesta huolimatta tahdotte antaa minulle palkkion, jota en millään muodolla ole ansainnut. Sitä paitse arastelen konsulin hyväntahtoisuutta senkin vuoksi, etten voi sitä millään palkita.

Konsuli viskasi kynän kädestään.

— Te olette hullu — ärjäsi hän äkäisesti, nousi seisomaan ja alkoi pitkin askelin kulkea edes takaisin permannolla. Hän pysähtyi hetkiseksi ikkunan ääreen, kääntyi äkkiä ympäri ja katseli nuorta, kaunista, jäykkäpiirteistä miestä, joka pää kumarassa seisoi oven suussa.

Lopulta meni hän hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:

— Minua miellyttää teidän päättäväisyytenne. Olette totta tosiaan oikeassa, kun ette tahdo apua, niin, ette tahdo, vaikkakin sen saisitte mieheltä, joka on ollut isänne ystävä. — En tahdo vaivata teitä enempää. Matkustakaa vaan, poikani, ja pysykää yhtä suoraselkäisenä kuin nyt olette, niin teistä jotakin tulee. Mutta jos teitä haluttaa, niin voitte aina muistaa, että jos joudutte ahdinkoon, niin voitte huoleti kääntyä puoleeni. Ei enää sen vuoksi, että olette isänne poika, ymmärrättekö, vaan sen vuoksi, että olette oma itsenne, sen vuoksi, että mielelläni soisin teidän katsovan minua ystäväksenne. Tahdotteko säilyttää mielessänne tämän, rakas ystävä?

Samalla kuului askelia viereisestä huoneesta, ovi auastiin ja Marianne seisoi heidän edessään hengästyneenä ja hymyilevänä.

Kristian Fredrik kumarsi jäykästi ja kohteliaasti ja tuli entistään kalpeammaksi. Marianne katseli häntä ja muuttui äkkiä vakavaksi.

— Hyvää päivää, isä! hyvää päivää Kristian Fredrik!

— Vai niin, tuletko sinä aikaansaamaan täällä hämmennystä jälleen — sanoi konsuli veitikkamaisesti.

Marianne ei vastannut vaan meni miettiväisen näköisenä pari askelta lähemmäksi Kristian Fredrikkiä.

Kuinka on purjehdusmatkan laita? — kysyi hän. Oletteko saanut veneen sunnuntaiksi?

— Pyydän anteeksi — vastasi hän — mutta purjehdusmatka jäänee sikseen.

— Miksi niin?

— Matkustan jo ensi viikon alussa.

— Matkustatte! — Minnekkä?

— Ulkomaille — Hampuriin.

— Ja kuinka kauaksi aijotte sinne jäädä?

— En tiedä, mutta tuskin uskon, että enää tänne saavun.

Marianne katsoi häntä vakavasti ja tutkien.

— Vai niin — sanoi hän hiljaa — vai niin, te matkustatte.

Konsuli Ebbesen kuuli, että nuorten keskustelu vähitellen sai oudon sävyn, ja heti heräsi hänessä epäilys. Hän ymmärsi äkkiä kaikki.

— Niin — sanoi hän edelleen iloisesti — Trolle matkustaa avaraan maailmaan tullakseen mieheksi, ja siinä hän on varsin oikeassa. Niin, rakas ystävä, teette varmaan, niinkuin olemme sopineet? Mutta minä toivon, että pistäydytte vielä konttoriin, ennenkuin lähdette, niin saamme sanoa oikeat hyvästit.

— Sen teen — vastasi Kristian Fredrik.

Hyvästi, herra konsuli, ja sydämellinen kiitos ystävällisyydestänne. Hyvästi, neiti — sanoi hän sitten, kumartaen Mariannelle. Ja lisäsi vitkaan ja teeskennellyn iloisesti: — Pyydän saada toivottaa teille kaikkea hyvää — nyt ja aina.

Sitten lähestyi hän ovea, kumarsi vielä kerran kylmästi ja kohteliaasti ja poistui.

VIII

Haldor Björn rakastui päivä päivältä yhä enemmän nuoreen morsiameensa. ja Mariannesta tuntui yleensä, että kaikki kävi jokseenkin onnellisesti, paljon onnellisemmin kuin hän alunpitäin oli saattanut otaksuakaan. Ei sen vuoksi että hän erikoisesti olisi tulevasta puolisostaan välittänyt, mutta Haldorin rajaton ihailu ei miellyttänyt häntä niinkään vähän. Haldor ei kyllin usein saattanut vakuuttaa, että hänen kohtalonsa oli Mariannen käsissä, ja nuoresta tytöstä on aina miellyttävää tuntea oman arvonsa ja vaikutusvaltansa suuriin täyskasvuisiin miehiin.

Joskus saattoi tosin surumielinen ajatus pujahtaa hänen sieluunsa, muistellessaan Kristian Fredrikiä, mutta hän oli itse asiassa liian tyytyväinen olemassaoloonsa siitä suuriakaan välittääkseen.

Hänhän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja sen lisäksi kaikkien ihmisten hellimä ja ihailema. Kaikki vakuuttivat hänen olevan kauneimman tytön koko kaupungissa. Hän oli isänsä ilo, hänen sulhasensa ihaili ja rakasti häntä rajattomasti ja hänellä puolestaan ei ollut mitään häntä vastaan, päin vastoin. Haldor oli hänelle läpeensä hyvä ja täytti uskollisesti kaikki hänen toivomuksensa.

Mitä sortavaa hänellä siis oikeastaan saattaisi olla?

Konsuli Ebbesen alkoi hänkin toivoa, että kaikki vielä oli päättyvä hyvin — joskaan hän ei voinut vapautua muutamista hämäristä aavistuksista. — Mutta, hyvä Jumala, lohdutteli hän itseään, useimmat ihmisethän menevät avioliittoon ilman monia mutkia ja suuria tunteita. Ja vaikka nuori tyttö avioliittonsa alkuaikoina tuntisikin itsensä joskus jossain määrin pettyneeksi, niin haihtuvat sellaiset tunteet tavallisesti heti ensimäisen lapsen synnyttyä. Ja miksei Marianne siinä suhteessa suoriutuisi yhtä hyvin kuin muutkin porvaristytöt? Tosin oli hänen suonissaan sukunsa rauhaton veri, mutta sen ohella oli hänellä siksi paljon järkeä ja malttia, että hän saattoi pelastua pahemmastakin pulmasta.

Näin ajatellessaan konsuli tunsi itsensä tyynemmäksi ja työskenteli uutteraan vähitellen lakkauttaakseen liikkeensä. Hän myi metsänsä, tehtaansa ja laivansa. Itselleen säilytti hän ainoastaan vanhan talon ja piti ainoana onnenaan saada siinä velattomana kuolla.

* * * * *

Kun nuoret olivat olleet kihloissa puolen vuoden ajan, alkoi Haldor puhua häistä, ja kun Mariannen mielestä ei se asia ollut ensinkään kiireellistä laatua, tuli Haldor entistään hellemmäksi ja vakuutti, ettei ollut syytä lykätä sitä tuonnemmaksi.

Vähitellen alkoi Mariannestakin tuntua niin. Ja hänestä oli sitä paitse samantekevä, koska Haldor niin tahtoi, niin...

Nyt tuottivat pukujen ja uuden kodin hankkiminen paljon puuhaa, ja se oli Mariannesta huvittavaa ja hauskaa.

Ei ollut vielä monta vuotta siitä, kun hän oli leikkinyt nukeilla, pukenut ne hienoihin pukuihin ja sisustanut niitten huoneet, ja kaikki ne muistuttivat elävästi hänen nykyisiä tehtäviään, vaikka viimeksi mainitut tietysti olivat äärettömän paljon huvittavammat.

Sitten pidettiin häät sellaisella loistolla ja komeudella, ettei moista ennen oltu nähty, ja vanhan konsulin puhe vaikutti kaikissa läsnäolijoissa syvää mielenliikutusta.

Konsuli itse oli niin haltioissaan, että tuskin sai sanaa sanotuksi.

Ja häitten jälkeen kuluivat päivät jokseenkin samaan tapaan kuin ennenkin. Marianne ei näyttänyt tosin niin ääriään myöden onnelliselta, mutta onni ehken tuli vasta sitten, kun ehti mukautua uusiin oloihin.

Kun aika tuli, synnytti Marianne lapsen.

Ja nyt tapahtui hänessä muutos — muutos, joka tuli vähitellen ja äänettömästi, mutta jonka tarkkaavammat ihmetyksellä huomasivat.

Sillä kun toiset nuoret rouvat ensimäisen lapsen synnytettyään tulevat tyynemmiksi ja arvokkaammiksi, niin tuntui Mariannassa juuri nyt heräävän jotain rauhatonta ja tyytymätöntä. Se ilmeni monissa pikkuseikoissa.

Hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen eikä myöskään niin iloinen.

Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä häntä vaivasi. Harmaa, kolkko suru tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin usva: mistä ja minkätähden, sitä hän ei tiennyt, mutta se valtasi hänet ja synnytti hänessä raskaan, painostavan surun.

Tällaiset kohtaukset vaiensivat häntä usein ja tulivat joka kerta uudistuttuaan yhä vahvemmiksi ja muodostuivat lopulta alati vakaavaksi raskasmielisyydeksi. Ja hänen silmänsä tuntuivat vähitellen aukenevan ikäänkuin hän ensi kerran olisi nähnyt kenen kanssa hän eli.

IX

Aikaisin eräänä kevätaamuna heräsi Marianne siihen, että jokin koputti hänen ikkunalleen. Alussa sekoittuivat äänet puolihämäriin aamu-uniin. Se oli kait isä, joka siellä koputti. Ja nyt täytyi hänen nousta suloiselta, pehmeällä vuoteeltaan ottamaan vastaan ankaria läksytyksiä ikuisesta laiskuudestaan.

Mutta koputukset jatkuivat, ja Marianne havahtui lopulta kokonaan.

Mitä se oikeastaan oli? Ensin hän aikoi huutaa miestään, mutta malttui sitten. Päättäväisesti hypähti hän sängystään, juoksi pehmeästi yli lattiamaton ikkunan luo ja siirsi varovaisesti uutimet syrjään.

Ei mutta! sehän oli vain lintu, joka istui ikkunan ulkopuolella olevalla puunhaarukolla. Muuan oksa, joka oli kasvanut ikkunata liian lähellä oli hiljattain sahattu poikki, katettu ymppäysvahalla ja peitetty pumpuleilla.

Tätä pumpulia kiskoi lintu irti ja kopahutti innoissaan tuon tuostakin nokallaan lasin ruutuun.

Se katseli Marianneen pyöreillä, keltaisilla silmillään eikä näyttänyt vähääkään häntä pelkäävän.

Aamun hiljaisuudessa sitä paitse oli jotain outoa. Elämä nukkui vielä. Ainoastaan he kaksi, lintu ja Marianne, olivat valveilla. Ei tarvinnut mitään pelätä. Aamu oli niin rauhallinen ja viaton.

Omituinen tunne valtasi Mariannan. Hän ei muistanut koskaan olleensa ylhäällä siihen vuorokauden aikaan. Missään tapauksessa hän ei ollut nähnyt luontoa koskaan niin omituisena.

Hän hiipi hiljaa makuuhuoneestaan saliin. Kaikki kaihtimet riippuivat alhaalla, mutta valo paistoi läpi punaisen kankaan ja hehkui kuin veri. Ainoastaan ikkunapuitteet piirsivät mustat, uhkaavat ristinsä punaiseen ilmaan.

Marianne vetäsi kaihtanen ylös. Lämmin, punainen valo katosi ja huoneeseen virtasi vilpoinen, hopeainen valo. Hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista aamua kuin se oli.

Hän avasi ikkunan, ja samassa säikähtyi lintu sänkykamarin ikkunan alta, polvehti ilmassa rauhattomasti ja päästi mennessään lyhyitä parahduksia.

Aamuilma virtasi ikkunasta ja toi puutarhasta tullessaan nuorien kukannuppujen kostean hajun. Puutarhan ulkopuolella oli katu, harmaana ja tyhjänä, sen takana laituri venheilleen.

Siellä oli hänenkin venheensä, pieni, valkoinen vene, kyljellään telakan vieressä, ja aamuruskon hohto taittui sen reunoja vastaan.

Meri oli tyyni ja hiljainen. Hän kuuli sen hiljaa porisevan se noustessa ja laskiessa laiturin paaluja vastaan.

Eriskummainen, puoleksi surunvoittoinen ilo valtasi Mariannen. Hänen sydämensä ikäänkuin puhdistui, puhdistui neitseelliseksi ja viattomaksi sinä ihanana aamuna. Hän ei enää olisi tahtonut pimeään, kuumaan sänkykamariin, ei, hän olisi halunnut hiipiä huoneesta kestoisille puutarhan poluille venheensä luo, joka paistoi ja odotti siellä rannassa.

Ja sitten antaisi hän veneen ajelehtia, keinua hiljakseen merelle, joka kohosi ja laski tahdissa hänen sydämensä kanssa. Muutama hetki sen jälkeen hän oli rannassa. Pari aironvetoa ja kevyt venonen kiiti aaltoa, niin että vaahto perässä kiehui.

Saarien takana hohti taivas aamun koiton punaa. Ja kaukana taivaanrannalla, missä meri avartui, näkyi tummansininen viiru. Se oli aamutuulahdus, joka siellä alkoi ensimäiset liikkeensä. Marianne laski airot höllälleen ja antoi veneen lipua aalloilla.

Sellainen oli siis valoisa kevätyö! Herra Jumala, kuinka usein hän oli siitä kirjoissa lukenut, sen vähintäkään liikuttamatta häntä! Mutta nyt hän alkoi ymmärtää.

Valoiset yöt — nuori lempi! Minkälaista se mahtaisi olla? Myöhäset kohtaukset, kun tiet ovat autioita ja hiljaisia, kun on alkanut hämärtää ja yöorvokit tuoksuvat viehkeästi. Myöhäiset kohtaukset, lämpimät sanat ja syleilyt? Ja varhaiset, iloiset aamut, kun ensimäinen auringonsäde hiipii huoneeseen viheriän kaihtimen lävitse? Lintu laulaa puutarhassa puun oksalla ja päivä vaikenee vaikenemistaan?

Eiköhän se niin olisi?

Hän nojasi kyynärspäänsä veneen laitaa vastaan ja katseli veteen.

Oi kuinka oli ihana istua sillä lailla! Sitäkö runoilijat kutsuvat uneksimiseksi? Todellisuus ei enää ollut olemassa. Hän itse oli nuori tyttö — rakastunut, ja illalla kohtaa hän rakastettunsa. Kenenkä hän kohtaisi? — Kristian Fredrikin? — Niin — hän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias, ja hän oli rakastunut häneen ja kohtaa hänet illalla. He tapaavat toisensa veräjällä, vanhalla tiellä. He kulkevat merenlahdelle päin, kapeata polkua, jonka kumpaisellakin puolella kasvaa tuomia. Kauniisti loistavat tuomen kukat puolipimeässä, ja kuinka ne tuoksuvat! Ah, olla nuori ja rakastettu! — Annan sinulle kaikki, rakastettuni! — Kaikki, kaikki! — Sitten alkaa valjeta puitten runkojen lomissa, ensin heikosti, mutta pian häämöittää lehvien lävitse rusopilvet, ja kun he tulevat meren rannalle, hohtaa auringonvalo jo puitten latvoissa vuorilla.

* * * * *

Voimakas, viileä tuulenpuuska puhalsi yli meren lahden, jättäen jälkeensä tummansiniset virilaineet. Aurinko paistoi jo korkealla yli kaupungin ja valoi hohtoansa kirkontorniin. Tiirat lensivät tirskuen lähellä vedenpintaa. Kalastajavene lähti laiturista ja levitti ruskeat purjeensa.

Kaikki oli hetkessä muuttunut, rauha oli poissa, päivä oli tullut.

Alakuloinen katkeruus täytti Mariannen mielen Hän tarttui airoihin ja sousi pitkin, äkäisin vedoin maalle päin.

Lemmenkohtauksia! Hän, perheenäiti, jolla on talous, mies ja lapsia, hän antautui »uneksimaan» kuin nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö! Eikö hän sitten koskaan muista, että sellainen ei ole milloinkaan sattunut hänen osalleen eikä milloinkaan sattuisikaan. — Hänen nuoruutensa? — Hänellä ei ollut koskaan nuoruutta ollutkaan — ei koskaan rakkautta, ei koskaan innostusta!

Hän sousi nyt hiljempaa kevätauringon luodessa hurmaavan valonsa yli köyhän maan. Mutta katkeruus hänen sydämessään kasvoi kasvamistaan, se ajoi takaa hänen ajatuksiaan — kaikki kahleet katkesivat ja kiivaita syytöksiä kuului hänen sydämensä kaikilta kolkilta.

Ensimäisen kerran syttyi hänessä kauan aikaa tuhan alla kytenyt epäluulo isäänsä kohtaan ilmi liekkiin. — Miksi isä sellaisella kuumeella oli kiiruhtanut hänen ja Haldorin avioliittoa? Miksi? Kuinka saattoi hän, viisas ja ymmärtäväinen mies, neuvoa häntä, silloin vielä kokematonta lasta, niin aikaisin ottamaan tämän kovanonnen askeleen? — Tai oliko se ollut hänelle yksinkertaisesti vain kauppatoimi? Jumala ties, mistä sellainen ajatus hänen päähänsä pälkähti, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi se selittänyt kaikki. Kehno kauppa olisi se ollut. Isä on liikemies. Miksi hän ei olisi voinut sitä tehdä? Kunhan vain maksettiin hyvin! — Maksettiin! — Maksettiin!

Niin lipuivat hänen ajatuksensa, tylyt, kylmät häijyt ajatukset, jotka ilkkuivat kaikelle hänen syvälle lapsirakkaudelleen.

Sellaiset ajatukset herättivät hänessä sarjan uusia ajatuksia. Koko hänen mielensä joutui kuohuksiin. Moni ristiriitainen ääni taisteli hänessä. Muutamat syyttivät, muutamat vaativat, muutamat ilkkuivat, mutta sydämen syvimmästä kolkasta kuului toivotonta itkua sen johdosta, mikä ikipäiviksi oli kadotettu.

Hän laski veneen laiturin kylkeen ja meni kotiinsa. Mutta nukkumaan hän ei enää saattanut mennä sänkykamarin tukehduttavaan ilmaan. Jossa _hän_ nukkui...

Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hän vei kätensä otsalleen, hänen ruumiinsa värisi kiireestä kantapäähän. Miksi olikaan kaikki tämä häntä kohdannut! Hän oli kauan aikaa tuntenut, että jotain kuohui hänen sielussaan, etenkin tänä kevännä, mutta vasta nyt, aamun hiljaisuudessa oli kaikki elävästi hänelle selvinnyt.

Mitä oli hänellä tehtävää siinä talossa? Hän katseli ympärilleen. Jumala! — Ja siinä hän oli emäntä! Hän oli naimisissa hänelle kokonaan vieraan miehen kanssa, josta hän ei vähääkään välittänyt — sidottu häneen ikipäiviksi!

Mutta lapsi! Hän juoksi lapsikamariin, jossa hänen pieni poikansa nukkui tyynenä ja rauhallisena.

Ei — ei edes sekään side ollut olemassa! Ah! kuinka he olivat hänelle valehdelleet sanoessaan, että äidinrakkaus oli suurinta maailmassa! Hänen oma isänsäkin häntä sillä oli lohduttanut, kun hän oli ollut toivoton. Ja kuinka hän puolestaan silloin oli iloinnut, että tuo pikku olento oli syntyvä. Jumalan enkeli, joka vuodattaisi taivaanvaltakunnan rauhan hänen ylitsensä.

Ja nyt! Mitä tunsi hän poikaansa kohtaan?

Sääliä, vastuunalaisuutta, kaikkea sellaista, mutta ei äidinrakkautta, joka olisi ollut kauniimpaa ja voimakkaampaa kuin kaikki muu.

Hänen sielunsa läpi lensi äkkiä ajatus: mutta jos olisit synnyttänyt poikasi jonkun toisen miehen kanssa, jota rakastat?... Hän jäi seisomaan ja tuijotti eteensä suurilla, surumielisillä silmillä. Sitten ravisti hän toivottomana päätään ja nojautui yli kehdon.

— Pieni lapsi rukka! — kuiskasi hän ja suuteli sitä varovaisesti poskille.

Hän meni takaisin saliin. Aurinko alkoi paistaa ikkunasta, ja pari kärpästä leikki ikkunanpuitteilla.

Ei, hän ei voinut jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Hän lähti jälleen ulos, kiiruhti läpi kaupungin pitkin vanhaa viertotietä ja veräjällä hän kääntyi metsäpolulle. Niinkuin hän oli ajatellutkin, siellä tuomet kukkivat.

»Nyt metsä vihannoi Ja tuomi tuoksuna,»

lauloi hänen sydämessään.

Tyyni ilma oli helteistä ja pihkaista puitten siimeksessä. Hänen ajatuksensa tulivat raukeiksi, ja kun hän meni takaisin kaupunkiin, niin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt kaikki usvan läpi.

Saavuttuaan kotiinsa sanoi palvelija hänelle, että herra jo oli mennyt konttoriin.

Jumalan kiitos, ajatteli Marianne.

Sitten heittäytyi hän sänkyyn ja vaipui lyijynraskaaseen uupumuksen tilaan.

Aamiaiseksi hän havahtui, pukeutui ja meni ruokasaliin.

Haldor oli jo siellä. Marianne huomasi, ettei hän ollut hyvällä mielellä. Hyvää huomenta sanomatta istui hän pöytään ja alkoi syödä.

— No, missä sinä olet tänä aamuna ollut? hän kysyi.

— Ulkona kävelemässä, vastasi Marianne tylysti.

— Vai niin! Sinullapa on omituinen kävelyaika!

— Niinkö sinusta tuntuu?

— Niin. Ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta kun teet sellaisia hullutuksia minulle siitä etukäteen ilmoittamatta. Sehän näyttää niin peräti omituiselta, rakas ystävä — sanoi hän leppeämmin.

Mariannan katse oli jääkylmä sanoessaan:

— Minä luulen, että saan tehdä mitä haluan.

Haldor katsoi häneen hämmästyneenä eikä tiennyt mitä vastata.

Lopulta puhkesi hän tyynempänä sanomaan:

— En sinua ymmärrä. En totta tosiaan, Marianne.

Marianne kohautti olkapäitään ja hymyili ivallisesti, ja sitten ei sanottu enää sanaakaan sinä aamiais-aikana.

X

Tänä valoisana kesäkautena valkeni elämä ensi kerran Mariannelle ja uudet kaihon ja ikäväntunteet tähystelivät maailmaa uteliain katsein. Samaan aikaan muuttui hänen ulkomuotonsakin. Hän, joka huolimatta kahdestakymmenestä ikävuodestaan ja lapsestaan oli siihen asti säilyttänyt tyttövartalonsa, kehittyi tällä aikaa kypsäksi, täyskasvuiseksi naiseksi.

Hän tuli hieman täyteläisemmäksi, rinta levisi ja vahvistui, kasvojen piirteet kehittyivät puhtaammiksi ja jyrkemmiksi ja katse omituisen valppaaksi.

Huulet, jotka niin helposti aukenivat hänen uneksivasti ja hajamielisesti hymyillessään, olivat nyt päättävästi kokoonpuristetut. Niin, itse pään asento oli toisenlainen, ja se se ehken saattoi ihmiset huomaamaan muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ennen hän oli kulkenut pää kumarassa ja hänen kasvoissaan oli ollut sellainen ilme, kuin olisi hän kuullut kaukaista musiikkia. Nyt piti hän päätään pystyssä, ja tuntui kuin olisi hän vapautunut epämääräisestä ja ikävöivästä haaveilemisesta.

Ihmiset kysyivät toisiltaan:

— Mitä lienee tapahtunut? Mikä nyt on tielle sattunut?

Niin, Haldorin lähimmät klubiystävät nyyhkäsivät häntä ja tekivät leikillisiä huomautuksiakin siihen suuntaan, että jälleen saisivat, kunnian nähdä hänet seurassaan.

Ainoastaan hänen parhaimmat tuttavansa uskalsivat tehdä hänelle näin lähenteleviä huomautuksia. Mutta vaikkeivät hänen entiset klubituttavansa olleetkaan erikoisen hienotunteista väkeä, olivat he kuitenkin läpeensä hyväsydämisiä, ja he olisivat varmaan tunteneet itsensä hyvin onnettomiksi, jos olisivat tietäneet, kuinka syvästi he loukkasivat Haldoria.

Säälittävä mies konsuli Björn todellakin oli, sillä hän rakasti edelleenkin Mariannea koko onnettomalla sydämellään.

Hän tahtoi, että Marianne aina olisi ollut iloinen ja että hänellä olisi ollut kaikki mitä haluaa. Silmää räpäyttämättä hän oli kieltänyt yksinkertaisen Björnien luonteensa ja varustanut vaimonsa, kotinsa, milteipä oman persoonansakin aito Ebbesenilaisella loistolla. Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut melkoisitta sisäisittä taisteluitta. Pahinta kaikista oli ollut, kun hänen oli täytynyt ajaa muhkea partansa ja säästää ainoastaan poskiparta, kammata tukkansa sileäksi ja jakaukselle, joka ulottui aina niskaan asti ja kaiken päälliseksi vaihtaa mukava, alaskäännetty kaulus korkeaan, nykyaikaiseen kaulukseen, jossa hän tuskin saattoi hengittää.

Mutta kaikkiin niihin muutoksiin hän oli suurella vaivalla vähitellen tottunut. Mariannahan oli aina lapsuudestaan asti oppinut toisiin tapoihin kuin hän. Hän oli kasvatettu noudattamaan maun vaatimuksia ja sitä paitsi hän oli oleskellut ulkomailla.

Mutta nyt hän ei Mariannea enää ymmärtänyt. Hän ei käsittänyt tuota äkkinäistä kylmäkiskoisuuden puuskausta, tuota synkkää äänettömyyttä, johonka Marianne viime aikoina oli vaipunut, tuota uhkaavaa, tylyä ilmettä hänen katseessaan. — Mitä hän sitten oli rikkonut? Hän koitti löytää muististaan edes jonkun synnin, jonka olisi tehnyt, mutta turhaan.

Eräänä iltana, jolloin hän kaikilla keinoin oli koettanut saada Mariannen hymyilemään, mutta jolloin vastaukset olivat ainoastaan harvoja, töykeitä sanoja, joutui hän kokonaan suunniltaan, ja niinkuin suuri, nöyryytetty eläin heittäytyi hän polvilleen ja kuroitti kokoonpuristetut kätensä Mariannea kohti.

— Marianne — sanoi hän — en enää tätä kestä. Etkö siis voi ilmaista, millä sinua olen loukannut. Jumalan tähden, Marianne, sano se. Nuhtele minua, että välimme jälleen tulisi entiselleen.

Pää kumarassa hän sitten odotti puolisonsa toruja. Mutta Marianne vaikeni. Ei ainoallakaan sanalla, ei edes kädenliikkeellä vastannut miehensä pyyntöön.

Omituinen tuska valtasi Haldorin, aavistuksen sekainen tunne siitä, että ikipäiviksi oli menettänyt puolisonsa, ja tämä tuska musersi hänet tuhaksi.

— Huomaan että olen jollakin tavoin tehnyt pahoin — kuiskasi Haldor edelleen. — Älä enää ole toivoton, Marianne. Anna minulle anteeksi!

Hän oli pannut kätensä Mariannen polville. Ja nyt hän tunsi, kuinka Marianne nousi. Tuskan tukahuttama kun oli antoi hän vastuksetta työntää itsensä syrjään, ja Marianne poistui.

Haldor vaipui kasvoilleen maahan. Hän tunsi olevansa häpeissään, nöyrtynyt, kykenemätön kaikkeen. Hän aavisti, että he nyt erosivat, ja silloin muuttui maailmassa kaikki hänelle arvottomaksi.