Part 2

— Kiitollisuutta? toisti hän. — Tiedätte paremmin kuin hyvin, ettei koko maailmassa ole ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin syvää ja pohjatonta kiitollisuutta kuin teidän kunnioitettavaa isävainajaanne ja teitä, hänen poikaansa kohtaan. Tiedän varsin hyvin enkä suinkaan sitä unohda, että teidän isänne pelasti minun isäni häpeästä ja perikadosta, kun viimeksi mainittu oli väärin käyttänyt toisen miehen nimeä. Muistan sen joka päivä ja minä muistan myös, että minun on isäänne kiittäminen koko olemassa olostani ja kaikesta mitä minulla on; kaikesta, kaikesta on minun häntä kiittäminen. Ja nyt seison teidän edessänne ja sanon teille, että ainoastaan isänne muisto on saattanut minut unohtamaan velvollisuuteni ja ne sanat, jotka isänne minulle kerran opetti. Tahdon siis odottaa vielä kolme päivää, herra konsuli! Teillä on siis niin paljon aikaa selvittääksenne koko asian. Mutta enempää en uskalla — omantuntoni takia. Herra konsuli, ette saa katsoa minuun tuolla tavalla. Herramme, joka tietää kaikki ja näkee kaikkien sydämeen, hän tietää myöskin, että tämä on elämäni raskain hetki. Ja ennenkuin lähden, tahdon vielä mainita erään asian, jotta tulisitte vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Minulla on pieni summa rahaa, herra konsuli, ja luulen saavani lainaksi jonkun verran lisää. Kaiken asetan teidän käytettäväksenne. Paljon se ei ole, mutta ainakin puolet siitä summasta, joka tarvitaan tuon kirotun paperin poistamiseen tästä maailmasta. Herra konsuli, ottakaa vastaan tarjoukseni, minä pyydän. Katsoisin sen hyvitykseksi siitä, mitä isäni kerran on rikkonut, ja voisin katsoa maailmaa suoremmin silmiin, jos te sen minulle suvaitsette.

— Kiitoksia — vastasi konsuli — mutta Ebbesenin liike ei tarvitse teidän säästöjänne. Ja minä vakuutan teille, että kolmen päivän kuluttua ei pankissanne ole yhtään ainoata paperia minun nimelläni. Oletteko ymmärtänyt?

Köyryselkä äijän kekkuli seisoi vielä silmänräpäyksen ja katseli konsuliin rukoilevin katsein.

Mutta konsuli Ebbesen seisoi suorana selin häntä kohti, ja pankinjohtaja hiipi hiljaa konttorista.

V

Kun ovi sulkeutui pankinjohtajan poistuttua, jäi konsuli Ebbesen liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Lämmin suhina alkoi yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin pyöriä hänen päässään, seinät alkoivat keinua, ja yhtäkkiä notkahti hänen ruumiinsa eteenpäin, hän kopeloi käsillään ja vaipui nojatuoliin.

Silmänräpäykseksi kadotti hän kaikki. Mutta sitten toipui hän vähitellen tajuihinsa. Hän pyyhkäsi tukkaansa, kaatoi tutisevin käsin vettä lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

Kolme päivää! — Lauantai! — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä oli Ebbesenin liike tekevä vararikon. Hän katsoi vanhoihin muotokuviin ja imuroi lyhyttä, luonnotonta naurua. — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä! — Sitten oli kaikki ikipäiviksi mennyttä.

No niin, se oli kait niin määrätty. Sen piti niin käymän.

Ja kun ne, poliisit, sitten tulevat ja telkevät hänet putkaan — ha, ha! Hans Ebbesen putkaan! — niin löytävät he hänet toimestaan. Siitä pöydän äärestä he hänet löytävät, tyynesti taaksepäin nojautuneena tuolissaan, ehken vähän liian paljon taaksepäin, ja ehken ovat hänen kasvonsa hieman kalpeat. Ja pöydällä pienoinen käärö poltettuja muotokuvia ja kädessä pieni pullo. — Ha, ha! kuinka raivonneekaan kostonhaluinen poliisimestari, kun ei saa iskeä kynsiään tähän ylhäiseen rikoksentekijään elävässä elämässä!

Suuri hämminki koko kaupungissa! Ja mitä puheita ja mikä kauhistus! Ja kaikkien heidän joukossa on oleva vanha, höllämielinen provasti — kasvoillaan osanottava lempeä hymy; hän tulee vahvistamaan ja lohduttamaan perhettä.

Hän säikähti. Hurja pelko täytti hänet.

Marianne! ...

Hän ei rohjennut jatkaa mielikuvitustaan kauemmin. Oi Jumala! oi Jumala! Marianne!

Hän sävähti seisoalleen, kiiti mielettömänä toiseen päähän huonetta ja pysähtyi sinne, puristaen kätensä lujasti ohimoilleen. — Ah! mitä piti hänen tekemän?

Ei, se ei _saa_ tapahtua! Pikemmin sitten ottaa vastaan Torkildsenin vaikeasti kootut rahat ja sitten kulkea kautta kaupungin kerjäämässä kokoon loput. Sillä se ei _saa_ tapahtua.

Ajatuksissaan muisteli hän useata perhettä, mutta niitten luottoa oli joko jo varemmin käytetty tai olivat ne niin köyhiä, etteivät voineet olla miksikään hyödyksi.

Sitten muisti hän äkkiä erään nimen.

Björn!

Björnien täytyy auttaa! Se perhe, jota Ebbesenit aina olivat väheksyneet ja halveksineet ja joka oli ollut heidän vastakohtansa kaikissa suhteissa, sen oli nyt vuoro eikä kenenkään muun.

Hän ajatteli Björnien matalaa, pimeätä puotia kaukana laitakaupungilla, jossa talonpojat miespolvia olivat tiskin syrjällä retkottaneet ja tinkineet tavaroita. Siellä olivat ne niin hyvin viihtyneet. Ilma oli paksua, kalan ja öljyn hajusta, ja illoin, kun puoti oli täpösen täynnä talonpoikia, leijaili katossa savun ja suutupakan katkuja, niin että savuiset lamput miltei olivat sammumaisillaan.

Siinä ilmapiirissä olivat Björnit eläneet kaksi, kolme miespolvea, viihtyneet siinä hyvin ja ahkeraan kokoilleet talonpoikain rasvaisia kuparikolikoita. Kukaan ei varmaan ollut voinut aavistaa, että nämä ihmiset vähitellen tulisivat satojen tuhansien omistajiksi.

He seisoivat tiskinsä takana vakavina ja turvallisina. Jos joku puotipalvelija koetti perustaa kilvottelevan liikkeen kadun toiselle puolelle hankkimalla sekä peilit että kaasuvalon puotiinsa, niin ottivat Björnit koko asian mitä järkkymättömimmällä tyyneydellä. He tiesivät, että talonpojat lopultakin palaisivat takaisin sinne, missä olivat kuin kotonaan, jossa Björn kurotti leveän kämmenensä yli tiskin, tarjosi suutupakkaa ja kyseli kotiseudun uutisia heidän omalla pitkäveteisellä murteellaan.

Vasta aivan viime aikoina oli siellä tapahtunut muutos. Björn oli nyt tullut vanhaksi mieheksi ja oli varustanut itselleen kaksi konttorihuonetta puodin taakse, joka ei kuitenkaan estänyt häntä tuon tuostakin pistäymästä puodissa puhuttelemassa vanhoja ostajiaan.

Ja poika, Haldor Björn, oli ahkera vieras kaupungin klubissa ja otti osaa seuraelämäänkin. Mutta hänellä oli isänsä vahvat nyrkit, ja hänen huvittelunsa eivät suinkaan aina olleet hienoimmanlaatuisia. Hänen lempijuomansa oli saksalainen musta olut, ja hänen suosikkejansa olivat palvelijattaret.

Vastakohtana näille kömpelöille maakauppiaille olivat Ebbesenit aina olleet kaupungin hienoimpia seuramiehiä, jotka pitivät siroudesta ja hienoudesta, jotka olivat tehneet laajoja matkustuksia kauniissa maailmassa ja katsoivat sen vuoksi Björnejä kuuluviksi alempaan, tyhmempään rotuun, jotka tallustelivat epämieluisassa puodissaan, vaikkakin he viime aikoina olivat rikkauteen nähden tulleet Ebbesenien vertaisiksi.

Näihin ihmisiin piti Ebbesenin nyt turvautua, heidän rahojansa oli hän nyt pakotettu kerjäämään.

Niin, Jumalan nimessä! Hän nousi äkkiä seisomaan, otti hattunsa ja lähti. Hän suostuu kerjäämään, ryömimään, nöyrtymään, hän suostuu mihin tahansa! Sillä se ei _saa_ tapahtua. Lapsen vuoksi, noitten silmäin vuoksi, jotka katsoivat suoraan hänen omaantuntoonsa. Ne ovat hänet pelastavat, ne tulevat antamaan hänelle epätoivon voiman, jolla hän voittaa kaikki, kaikki. Ja jos on välttämätöntä, saisivat ne taivuttaa hänen jäykän niskansa, taivuttaa sen nöyräksi, niin että herra Björn saattaisi astua sille täysin turvallisena talonpoikaisilla saappaillaan.

Pian oli hän jo liikkeen konttorin ulkopuolella.

Nyt oli vain pysyteltävä järkevänä. Hän mainitsi puoliääneensä Mariannen nimen, koputti ovelle ja astui sisään. Konttoristit kääntyivät kirjoitustuoleillaan ja hämmästys kuvastui heidän kasvoillaan.

Jotakin alkoi uudelleen kiehua ja kuhista syvällä Hans Ebbesenin itsetunnossa. — Marianne — kuiskasi hän taasen itsekseen ja kysyi tyynesti, oliko liikkeen johtaja tavattavissa.

Konsuli osotettiin erääseen konttorin takana olevaan huoneeseen.

Pitkä, leveäharteinen mies astui kohteliaasti häntä vastaan.

Konsuli Ebbesen tunsi hänet. Se oli nuori Haldor Björn, joka hiljakkoin oli kauppakumppanina yhtynyt liikkeeseen.

— Isäni ei ole tällä hetkellä täällä saapuvilla — sanoi nuori mies sulkiessaan oven ulkokonttoriin. — Hän on viime aikoina ollut hieman kivulias ja saapuu sen vuoksi verrattain säännöttömästi konttoriin.

— Luonnollisesti — ajatteli Ebbesen. Ja tuntui kuin hänen pirteytensä olisi äkkiä katkennut. Kuumeinen tila, jonka valtaamana hän oli tänne saapunut, oli todellisuudessa niin luonnoton, että tarvittiin ainoastaan tämä pieni vastoinkäyminen saattamaan hänet äskeiseen avuttomuuteensa jälleen.

Hän istuutui uupuneena tuolille. Mitä oli hänen tehtävä? Oi Jumala. Marianne, kuinka oli tämä kaikki loppuva?

Koneentapaisesti lausui hän muutamia sanoja, joihin nuori Björn kohteliaasti vastasi, ja kun hän oli istunut niin kauan kuin välttämätön kohteliaisuus vaati, nousi hän seisomaan sanoakseen hyvästi.

Mutta nyt tapahtui se merkillisyys, että Haldor Björn pyysi Ebbeseniä istumaan jälleen. Hän tahtoi jostain mielellään hänen kanssaan keskustella. Mitä ihmettä se mahtoi olla, josta tuo kurja piikasankari tahtoi puhua, ihmetteli Ebbesen.

Hän istuutui kuitenkin jälleen ja katsoi hämmästyneenä Björniin, joka silminnähtävästi hermostuneena ja onnettomana seisoi ikkunan ääressä.

— Niin, antanette anteeksi, että pidätän teitä, herra konsuli Ebbesen — alkoi Haldor Björn — mutta kun näin teidän astuvan konttoriimme tänään, niin teki se minut iloiseksi, sillä minusta tuntui, kuin olisi se näyttänyt siltä — niin, niinkuin se olisi merkinnyt, että teillä... ei, tuota noin, olisi mitään sitä vastaan... että alkaisitte suhteihin liikkeemme kanssa... te ymmärrätte? On monena vuonna... ikäänkuin ollut... peräti vähän yhteyttä... te ymmärrätte? Ja minusta tuntuu omituiselta, että me, jotka ikäänkuin olemme ensimäisiä tällä paikkakunnalla, olemme, jos niin saan sanoa, erillä toisistamme.

— Onko mies mielipuoli? ajatteli Ebbesen. — Mitä tarkoittaa hän kaikella tuolla lörpöttelyllä? Tahtoneeko hän ehken, että rupeaisimme kauppakumppaneiksi? Tai mitä hän tarkoittanee?

Mutta hän hillitsi ihmettelynsä ja vastasi ainoastaan, että hän oli yhtä mieltä Haldorin kanssa siitä asiasta ja että ajatus häntä miellytti, mutta että hra Björnin tulisi hieman tarkemmin selittää tuumansa.

— Se on oleva minulle todellinen ilo — puuttui Haldor jälleen puheeseen — ja minusta olette erittäin ystävällinen otteessanne asian jo heti alussa siltä kannalta. Ja kun te pyydätte minua lähemmin selittämään aikeeni, niin on minun heti paikalla huomautettava, että ehdotukseni ehken ei ole sellainen, joksi te sen otaksutte. Mutta tahdon myöskin sanoa, että luulen sen parhaiten käyvän sillä lailla kuin minä sen olen ajatellut.

Nyt ei Ebbesen enää jaksanut seurata nuoren miehen ajatusten kulkua, vaan pyysi häntä ilmaisemaan sanottavansa suoraan ja peittelemättä. Konsuli Ebbesen vakuutti häntä kuulevansa suurimmalla mielihyvällä ja tarkkaavaisuudella. (Tosiaankin, millä tarkkaavaisuudella! mietti hän mielessään.)

Haldor rykäsi ja astui askeleen lähemmäksi.

— Koska te olette niin ystävällinen, herra konsuli — sanoi hän — niin sanon sen teille suoraan. Aijoin teiltä kysyä, olisiko teillä mitään Mariannen ja minun liittoutumista vastaan.

Konsuli Ebbesen nousi jähmettyneenä tuoliltaan. Hänen kasvonsa tulivat miltei tuhkanharmaiksi.

— En tiedä olenko ymmärtänyt teitä oikein — sanoi hän omituisella äänellä. — Korkeasti ... kunnioitettava herra Björn... onko todellakin tarkoituksenne... minusta tuntuu kuin pyytäisitte tyttäreni kättä?

Kun Haldor näki, minkä vaikutuksen hän oli vanhaan herraan tehnyt, tuli hän tulipunaiseksi ja pyysi änkyttävällä äänellä anteeksi.

— Minähän olen tavannut tyttärenne seuroissa — sanoi hän, ja minä en luullut... että... että se olisi niin... niin kokonaan mahdotonta... ettei hän ehken... joka tapauksessa ajan mittaan alkaisi... alkaisi vastata tunteihini.

Konsuli Ebbesen pyyhkäsi kasvojaan. Sitten vastasi hän väkinäisellä, tuskin kuuluvalla äänellä:

— Älkää minua ymmärtäkö väärin. Minulla ... ei ole... mitään sitä vastaan. Minä vakuutan teille, herra Björn, se päin vastoin ilahuttaisi minua. Anteeksi, että olen hieman hermostunut. Se tuli... niin... niin odottamatta. Ja hän on minun ainoa lapseni, herra Björn, minun ainoa lapseni.

Hän vaikeni äkkiä, ja jälleen näkyi hänen piirteissään jotain, joka todisti sisäistä taistelua. Hän otti hattunsa, ojensi kätensä Haldorille, mutta käänsi katseensa sivulle sanoessaan:

Menen heti puhumaan Mariannen kanssa, ja jos meillä on jotain sanottavaa, niin tulemme me molemmat takaisin neljän ajoissa. Hyvästi, herra Björn. Onnellista toiste tapaamista meille kaikille!

Herra konsuli Ebbesen kulki suorana ja pää pystyssä katua poispäin. Missä hän kulki, siellä tervehtivät häntä kaikki — ystävät ja vihamiehet. Mutta tänään hän ei vastannut kehenkään tervehdykseen. Hän kulki kuin unessa. Moni kääntyi ympäri ja katsoi hänen jälkeensä. Mikä ihme vaivasi konsulia?

Mutta kun hän tuli konttoriinsa, sulki hän liikkeen kaikki ovet, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, painoi päänsä käsiensä varaan ja itki katkerasti.

VI.

Kun Marianne kuuli isänsä puhuvan Haldor Björnin kosinnasta, punastui hän ja hymyili.

— Ei, mutta tämä ei toki lie totta, isä — sanoi hän.

Ja konsulin täytyi suorastaan häntä torua ja hänelle vakuuttaa, että hän todella tarkoitti mitä sanoi ja että Mariannen tulisi miettiä, mitä aikoo tehdä.

— Haldor Björn! — sanoi Marianne. Minusta tuntuu omituiselta, että juuri hän minua kosii. Minä en ymmärrä... minä olen niin vähän ollut hänen kanssaan tekemisissä... minähän tuskin häntä tunnen.

Konsuli veti hänet luokseen.

— Sano minulle, rakas Marianne, pidätkö mahdollisesti jostain toisesta enemmän. Oletko mahdollisesti rakastunut johonkin?

Mariannen lapsensilmiin ilmestyi miettivä katse. Hän ajatteli hetkisen Kristian Fredrikiä. Mitä sanoisi hän saadessaan kuulla, että Marianne on kihloissa? Hänen teki mieli sitä kysyä, sillä hehän olivat vanhoja, hyviä ystäviä, sen hän tunsi. Mutta että hän hänestä pitäisi, ei, sitä hän ei luullut. Ja sitten otti hän isää kaulasta, silitteli häntä ja sanoi:

— Minä en pidä kenestäkään muusta maailmassa kuin sinusta, isä.

Ja konsuli silitteli tytärtään takaisin, ja hänen äänensä vapisi sanoessaan:

— Rakas, pikku Marianneni!

Hetken perästä jatkoi hän, mutta toisella äänenpainolla:

— Katso, rakas lapsi, minä en enää ole niin vahva kuin sinä ehken luulet minun olevan, ja kukaan ei tiedä, minä hetkenä loppuni lähestyy. Ja minä voisin käydä kuolemaan levollisesti, jos tietäisin, että sinulla olisi joku, johonka voisit turvautua, ettet jäisi jälkeeni yksinäisenä ja avuttomana. Ja Haldor Björn on hyvä ja kelpo mies. Sain hänestä hyvän käsityksen tänään hänen kanssaan keskustellessani. Tuntisin itseni turvalliseksi, jos tietäisin, että te kaksi omaisitte toisenne. Sinä ehket ajattele sitä, että minä silloin tällöin olen laskenut leikkiä kunnon Björnistä ja ihmettelet, että nyt kuitenkin olen näin taipuvainen tähän liittoon. Mutta minä sanon sinulle, rakas tyttäreni, että leikki sijansa saakoon ja että tosi on vallan toinen asia. Ja puhuakseni vakavasti: elämä on niin epävakaista, että on pantava suurempi paino kunniaan ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen kuin siroon ja miellyttävään ulkomuotoon. Ulkonainen asu on aina ollut meidän Ebbesenien heikko puolemme. Se on ja on kaikkina aikoina ollut suuri vikamme. Ja nyt, kun edessäsi on tämä tärkeä askel, niin tuntuu minusta joka tapauksessa tarpeelliselta siitä mainita ja siitä sinulle huomauttaa.

— Niin... en tiedä, mutta minä en ymmärrä kaikkea tätä — vastasi Marianne — on varmaan oikein kaikki, mitä nyt sanot, mutta se tulee niin omituisen odottamatta. Emmekö voisi siitä keskustella tuonempana? Ainoastaan sen verran, että minä ehtisin sitä hieman ajatella. Ainoastaan pari kuukautta.

— Emme voi odottaa. Marianne. Sinun täytyy päättää tänään. Olen luvannut antaa vastauksen Björnille jo iltapäivällä.

Hän nousi, meni tyttärensä luo, ja niin vakavana ei Marianne isäänsä milloinkaan ollut nähnyt.

— Tekisit isällesi suuren ilon — puuttui hän jälleen puheeseen, ja hänen äänensä värisi liikutuksesta jos antaisit myöntävän vastauksen. Suuren ilon, suuren ilon — niin suuren, ettet sitä aavistakaan, Marianne. — Ja nyt sai hänen äänensä niin surullisen, rukoilevan sävyn, että se ihan karmi Mariannen sydäntä. Hänen kävi sääliksi, että isä oli niin murheellinen. Ja hän tahtoi tehdä hänet iloiseksi jälleen, niin sanomattoman iloiseksi. Hän tekisi mitä tahansa saattaakseen hänet iloiseksi. Hän meni isänsä luo ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

— Rakas isä — sanoi hän — etkö tiedä, että jos sinä niin tahdot, niin olen valmis mihin tahansa. Voisit pyytää minulta mitä ikinä maailmassa ja minä en voisi vastata kieltävästi. Sillä minä tiedän, että jos sinä jotain pyydät, niin on se oikein, ja kaikki käy hyvin, rakas, rakas, isä.

He jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi ja katsoivat toisiinsa, ja lopulta oli Marianne huomaavinaan, että hänen isänsä silmät alkoivat loistaa ja että suuret kyyneleet vierivät silmäkulmilta poskille.

Hänet valtasi sanomaton tuskantunne. Mikä vaivasi hänen isäänsä, mikä? Hän, hänen oma isänsä itki, ja Marianne heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.

Konsuli Ebbesen puristi hellästi tytärtään, istuutui sohvalle ja nyökytti surumielisesti yläruumistaan. Marianne itki koko ajan, niin että sydän oli pakahtua.

Konsulin mieleen muistui nyt vastenmielisen selvästi muuan kuva, jonka hän kerran oli nähnyt.

Se esitti Molokkia — se oli rautainen ja kivinen jättiläispatsas. joka tuijotti omituisesti säälimättömillä eläimensilmillään. Ja nuori neitoinen asetettiin uhriksi sen eteenpäin kurotetuille käsivarsille.

Hän kiikutti Mariannea polvillaan. Hän ei saattanut sanoa mitään eikä lohdututtaa häntä millään. Mutta hänen sisässään soi lakkaamatta — tahdissa:

— Molok! Molok! Molok!

VII

Kun Marianne Ebbesen ja Haldor Björn samana iltapäivänä kulkivat käsi kädessä kaupungin pääkadulla, herätti se suurta melua kaupungin hyvien asujanten keskuudessa. Puolessa tunnissa tiesivät kaikki kertoa tapahtumasta. Vieläpä vanhat vähäkuuloiset iso-isät ja isoäidit, jotka nyykyttäen istuivat suurissa nojatuoleissaan, olivat monien huutojen ja väärinkäsityksien jälkeen saaneet veltostuneitten aivojensa tajuamaan totuuden.

Ja nyt seurasi kihlautuneille ankara koettelemuksen aika. He joutuivat kaikkialla yleisen keskustelun esineeksi. Heidän ruumiillisista ja sielullisista ominaisuuksistaan kiisteltiin tulisella innolla, samoin heidän tunteistaan ja heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan.

Yhdestä asiasta olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä, kun ensi kiihotus vähän oli ehtinyt laantua, siitä nimittäin, että Marianne jo aikoja sitten oli ajatellut Haldoria, ja kaikki olivat tietysti jo kauan aikaa nähneet, että kihlautumiseen se lopulta oli päättyvä.

Moni katkera sana pääsi sinä iltana kateellisten äitien sydämistä: siinähän meni kaupungin parhain nuori mies heidän naimaijässä olevien tyttäriensä nenän ohitse.

Multa ne isät, jotka olivat liikemiehiä, päästivät kaikki helpotuksen huokauksen: Nyt ei ollut enää vaarallista! Nyt pysyi Ebbesenin liike kyllä pystyssä! Jos se olisi tehnyt vararikon, olisi se vienyt heidät ja monen muun mukaansa.

Mutta jumalankiitos! nyt ei ollut enää vaarallista, sillä vaikka Ebbesen nyt oli joutunutkin hetkelliseen ahdinkotilaan, niin olivat he kaikki yhtenä miehenä valmiit häntä auttamaan, koska hän nyt oli joutunut suhteisiin miehen kanssa, jonka asema oli niin järkkymätön kuin Björnin.

Koko illan keskusteltiin päivän tapahtuman vaikutuksesta kaupungin tulevaisuuteen. Sillä Marianne oli Ebbesenin ainoa perillinen, ja kun kaupungin kaksi suurinta liikettä nyt yhdistettiin Haldorin johdettaviksi, niin oli se varmaan aikaansaava monta mullistusta oloissa.

Ja kun Haldor oli ravakka mies, jonka kaikki tunsivat ja jonka kanssa kaikki olivat veljiä, niin kantoi moni mielessään suuria tuumia. Oli niin muodoin parhainta pysytellä hyvissä väleissä sekä Haldorin että Ebbesenin kanssa. Milteipä nekin, jotka eniten pelkäsivät konsuli Ebbesenin vararikkoa, päättivät aukaista hänelle kukkaronsa suun, jos hän kääntyisi heidän puoleensa.

Ja lähinnä seuraavina päivinä toteutuikin tässä suhteessa useamman kuin yhden toiveet, mutta kaikkialta sai Ebbesen vastaukseksi:

— Kaikin mokomin, herra konsuli, erittäin kernaasti, kuinka paljon vain haluatte.

Lauantai-iltapäivänä istui Hans Ebbesen konttorinsa yksityishuoneessa kädessään tuo kauhea paperi.

Hän katseli sitä kauan aikaa, tarkasteli väärää nimikirjoitusta ja repi lopulta verkalleen koko paperin pieniksi palasiksi. Sitten sytytti hän tulitikun ja poltti palaset yksitellen, nousi seisomaan ja laastuaan tuhkan pieneen rasiaan, meni hän ikkunan luo, aukasi sen ja heitti onnettoman paperin viimeisetkin jäännökset tuuleen.

Sitten päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen ja istuutui nojatuoliin. Hänet valtasi äkkiä raukea väsymys, jonkinlainen surumielinen hellyyden tunne. Ja kun ovelle koputettiin, niin hän ei noussut tuoliltaan, vaan jäi istumaan entiseen asentoonsa. Nähdessään että sisääntulija oli nuori Trolle, ojensi hän hänelle kätensä ja sanoi ystävällisellä luottamuksella:

— Päivää, nuori ystäväni. Tulkaa tänne ja istukaa viereeni. Tänäänhän on lauantai. Kertokaa minulle kuinka nykyjään voitte, rakas Trolle.

Kristian Fredrik mutisi muutaman sanan vastaukseksi ja istuutui hämmästyneenä tuolille kirjoituspöydän ääreen.

— Kas niin, rakas ystävä! Mitä on sydämellänne? Näytätte hieman kalpealta. Tahtoisitte ehken virkavapautta vai kuinka?

— Noo — alkoi konsuli jälleen, kun Trolle ei vastannut — sanokaa vain suoraan, tahtoisitteko jotain. Huomatkaa, että isänne oli minun parhain ystäväni ja että minä mielelläni teen kaikki mitä voin hänen poikansa puolesta.

— Olisin vain pyytänyt kysyä — vastasi nuori mies hiljaisella äänellä — sallisiko konsuli minun matkustaa?

— Matkustaa? Mitä ihmeitä — mietittäkö matkustaa? Mitä tarkoitatte? Minnekä aijotte? Ja kuinka kauaksi aikaa?

— Olen aikonut matkustaa ulkomaille ja päästä siellä johonkin liikkeeseen.

— Vai niin. Mutta siitä ette tähän asti ole sanallakaan maininnut. — No miksi ei? Sitähän sietää ajatella. Nuorelle miehelle ei ole milloinkaan haitaksi nähdä maailmaa vähän laajemmaltikin.

— Sitä paitsi on minulla vielä yksi pyyntö konsulille, ja se on ehken hieman rohkea. Niinpä pyydänkin jo etukäteen anteeksi.

— Mitä tyhjiä — keskeytti konsuli — sanokaa vain mistä on kysymys, niin kyllä siitä suoriudumme. Tarvitsetteko mahdollisesti matkarahoja? Tai suosituksia?

En kumpaakaan, herra konsuli — vastasi Trolle. — Tahtoisin vain kysyä, saisinko tästä päivästä aikain katsoa olevani vapaa toimestani konttorissanne?

— Mitä tyhmyyksiä? — huudahti konsuli hieman äkäisesti. — Onko matkanne niin kiireellistä laatua?

— Tahtoisin mielelläni päästä matkalle jo ensi viikon kuluessa. Ja sitä ennen tarvitsen moniaita päiviä valmistuakseni matkakuntoon.

— Miks'ei, miks'ei, kuten tahdotte, vaikka olisinkin kernaimmin nähnyt teidän osottavan minulle tässä asiassa suurempaa luottamusta. No, mutta se sikseen. Teillä on vapautenne. Mutta ehken saisin kuulla jotain suunnitelmistanne. Minnekä aijotte matkustaa?

— Ensiksi olen ajatellut Hampuriin. Siellä on minulla muuan ystävä. Hän on jo kauan aikaa sitten kysellyt, enkö tahtoisi tulla sinne. Siellä olisi yhtä ja toista oppimista.

— Ja sieltä?

— Sieltä olen aikonut matkustaa Lontooseen ja Pariisiin.

— Tuumanne tuntuvat erinomaisilta. Mutta suokaa anteeksi, että puhuu teille suoraan ja peittelemättä. Oletteko ajatellut, että matkat maksavat rahaa ja että vielä enemmän maksaa elää vieraassa kaupungissa. Sillä ei tosiaan ole mikään leikin asia saada edes joltistakaan tointa sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri. Oletteko ajatellut sitä?

— Olen, herra konsuli. Siksi olen säästänyt palkastani, jonka palveluksessanne olen ansainnut.

— Vai niin, sehän on perin kiitettävää. Mutta kuulkaa nyt, rakas Trolle, suvaitkaa minun isänne vanhana ystävä olla teille pieneksi avuksi. Ette voi lähteä sellaiselle matkalle, ellei teillä ole vähintäin parituhatta markkaa taskussa. Kuinka paljon siitä laskisimme minun osalleni?