Part 1

MARIANNE

Kirj.

Vilhelm Krag

Suomennos Oskar Liljefors Helsingin Kaiulle

Helsingissä, Emil Vainio, 1905.

Konsuli Ebbesen, rikkain ja enin arvossa pidetty, enin pelätty ja enin vihattu mies koko kaupungissa, nousi vitkalleen kirjoituspöytänsä äärestä. Mutta noustuaan jäi hän seisomaan eteenpäin kumartuneena. Hän veti kellon liivinsä taskusta, napautti auki sen kannen, painoi sen jälleen kiinni ja pani kellon taskuunsa, siihen vilkaisemattakaan.

Ovelle koputettiin. Hän sävähti ja katsoi oveen säikähtyneen näköisenä.

— Astukaa sisään! huusi hän sitten ja ojensi selkänsä.

Se oli ainoastaan eräs konttoristeista, joka toi konseptia.

— Pankaa se tuohon! Ja muistakaa, ettei kukaan pääse luokseni tänä aamupäivänä, _ei kukaan_! Oletteko ymmärtänyt?

Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuri niin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän sen varovaisesti.

— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyvä olla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseen tänään, muuten menee paikat nurin.

Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.

Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti. Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon. Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos joku muukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisi hän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.

Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahden viimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannut ja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntä kohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.

Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbesenin liikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä sen perustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdyt suunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivat pääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sille kaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossa pelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinä olisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemalla kultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamalla niitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.

Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koetti suunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, että onnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.

Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekin numerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan) koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, joka koko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamatta siihen osaa, sanoi hänelle:

— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä. Teillä ei enää ole _la chance_ (menestystä).

Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituista ukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikas mies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nyt pienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänelle suoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi pannut toimeen skandaalia ampumalla luodin otsaansa.

— Teillä ei enää ole _la chance_.

Ensiksi hän oli ajatellut sitä tapahtumaa puoleksi hymyillen, mutta vaikka hän oli kaikkea muuta paitse taikauskoinen, vaikka tuon tuostakin toisti itselleen, että kaikki liikkeen vastoinkäymiset johtuivat jostakin väärästä suunnitelmasta, niin sattui kuitenkin tapahtumia, joita ei kukaan ollut voinut aavistaa ja jotka rikkoivat hänen laskelmansa niin johdonmukaisesti, kuin olisi tapahtumien takana piillyt paha kohtalo, joka huvittelihe ehdoin tahdoin häiritsemällä hänen toimiansa.

Täällä näyttää todellakin vallitsevan samat säännöt kuin siellä pelihelvetissäkin: ne jotka sokeasti antavat kultansa kieriä mitä päättömimmissä yrityksissä, saavat suuria voittoja, jotavastoin hän, joka oli tutkinut alaansa kuin tiedettä, lakkaamatta näki kullan virtaavan luotaan.

Ja tälle kohtalolle, joka tuli hänen tielleen milloin tulipalona, milloin haaksirikkona, milloin petollisena palvelijana — tälle kohtalolle hän ei mahtanut mitään.

Kun nyt muutamat hänen vastoinkäymisistään vihiä saaneet vihamiehet koettivat hänelle erittäin epäsuotuisalla ajalla salakavalasti hänet kukistaa lunastamalla joukon vaikeasti maksettavia saatavia, silloin vaadittiin koko hänen aivojensa selvyys ja tasapaino estämään häntä tulemasta epätoivoon ja siten joutumasta kilpailussa alakynteen.

Mutta hän suoristi selkänsä ja sanoi itselleen, että sellaisten vastoinkäymisten on kerran poistuttava tieltä. Kaiken _täytyi_ olla ainoastaan ajan kysymys. Ja olisihan liian hävytöntä, että nuo nousukkaat niin kömpelöllä tavalla tekisivät lopun hänen ylväästä nimestään, joka sukupolvien kuluessa oli ollut ylhäisin ja mahtavin.

Hänen vihamiehensä olivat varmaan luulleet tekevänsä hänelle pientä harmia, mutta he eivät olleet aavistaneet, ettei heidän temppunsa merkinnyt enempää ja vähempää kuin koko loistavan liikkeen perikatoa.

Konsuli Ebbesen ei ollut se mies, joka olisi väistynyt tieltä ja pyytänyt vihamiehiltään armoa. Mitä tahansa, mutta ei sitä! Tulkoon vararikko, menköön perikatoon vanha liikenimi, mutta niin kehnolla keinolla se ei saanut maailmasta kadota!

Jos se kerran on tekevä kuperikeikan, entäs sitten, niin saisi hän ainakin itse määrätä ajan. Mutta ei ikinä maailmassa sellainen typerä torikauppiaan temppu ole antava sille viimeistä iskua.

Tällaisessa toivottomassa kuumetilassa kirjoitti konsuli Hans Ebbesen erään nimen, jota hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa. Ja sitten maksoi hän persoonallisesti jok'ikiselle virkamiehelleen kaikki heidän saatavansa. Häntä huvitti nähdessään heidän ymmälle joutuvia, pitkiä naamojaan.

Tämä temppu ehkäisi siten jo syntymässä pienen esiinpistävän epäilyn liikettä kohtaan. Ja etenkin lähinnä seuraavana aikana tunnettiin miltei mystillistä kunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka leikkivällä keveydellä oli suoriutunut kaikista tappioista ja selvittänyt kaikki kujeet. Tuntemattomia mahtoivat hänen rikkautensa olla, koska hän niin lyhyessä ajassa oli sellaisia summia maasta polkaissut.

Aika kului, mutta vastoinkäymiset seurasivat yhä Hans Ebbeseniä. Sillä hetkellä, jolloin hän teki tuon toivottoman ja epärehellisen teon, oli hän huomannut järkkymättömäksi kohtalokseen, että se se olikin päämaali. Sitä tarkoitti kaikki se mitä tapahtui. Niin pitkälle hänen juuri piti joutua, mutta sitten, herran nimessä, pitäisi onnen jo kääntyä! Hänet valtasi omituinen sairaalloinen levottomuus. Ja sitä seuraavana aikana, jolloin yhä näyttäytyi mahdottomaksi lunastaa turmiota tuottava paperi, valtasi hänet sama hermoväristys, jota hän Monte Carlossa hävitessään oli tuntenut, sillä eroituksella vain, että se tällä kertaa oli tuhat kertaa voimakkaampi. Silloin oli ollut kysymys ainoastaan muutamista vähäpätöisistä kultarahoista, tällä kertaa oli panos koko omaisuus, vanhan nimen kunnia, niin, itse elämä.

Muutamia pitkiä kuukausia kului. Vielä oli hänellä luotto kaikkialla, vielä ei aavistanut kukaan mitään, vielä voitiin kaikki pelastaa.

Siksi, kunnes tänään — se oli muuan kevätpäivä — pyydettiin pankissa miettimisaikaa, vaikka oli kysymys ainoastaan pienemmästä summasta.

Ja heti säikähtyi tuskaantunut mies! Olivatko he sen keksineet?

Hän kulki huoneessaan edes takaisin, jännityksestä vavisten. Jok'ikisen sähkösanoman aukaisi hän hermostuneesti vapisevilla käsillä, ja heti kun joku koputti, sävähti hänen ruumiinsa äkkiä.

Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kuin olisi hän ollut laivan hylyllä, jonka näki vähitellen allaan hajoavan.

Tänään se oli siis päätettävä. Toivottomuuden valtaamana hän oli sähköttänyt vanhalle ystävälleen pääkaupunkiin, ja odotti nyt vastausta. Se laina auttaisi häntä ainakin selvittämään rikoksen, sitten sai käydä kuinka tahansa.

Hän istuutui ja kyyristyi sohvan kulmaan. Katse harhaili avutonna ympäri konttorihuonetta, tuota vanhaa suojaa, jonka seiniltä hänen kolme edeltäjäänsä häntä ankarasti tähystivät. Heidän katseensa näyttivät tänään tavallista vihaisemmilta. Kiihtyneessä tilassaan tuntui hänestä, kuin heidän kasvojensa ilmeet kokonaan olisivat muuttuneet, ja välistä näyttivät ne ikäänkuin saavan eloa ja vetäytyvän uhkaavaan virnistykseen.

Hän kiiruhti ulkokonttoriin, jossa henkilökunta kunnioittaen nousi seisomaan ja kumarsi hänelle.

Vilkaisematta sivulleen aukasi hän etehiseen vievän oven, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:

— Onko tullut mitään sähkösanomaa?

— On, nyt juuri tuli yksi — vastasi kassanhoitaja miltei säikähtyneellä äänellä.

Konsuli Ebbesen otti paperin ja pani sen näennäisesti välinpitämättömänä taskuunsa.

Sitten hän jälleen poistui ja tempasi oven kiinni mennessään.

— Jumala ties, miten hänen laitansa lie — Sanoi kassanhoitaja ja katseli hänen jälkeensä. — Ei varmaan mahtane jotakin olla pois paikoiltaan konsuli Ebbesenissä? Sehän olisi mahdotonta.

— Mahdotonta! — toisti hän itsekseen, haukotellen tyyntyneenä ja ryhtyi työhönsä jälleen.

Mutta pieni epäilyksen kauna kutkutti kuitenkin hänen aivoissaan ja häiritsi hänen työtään, ja kun hän äkkiä huomasi tehneensä yhteenlaskuvirheitä vuosineljännestileissä, pani hän kynänsä syrjään ja alkoi katsella pihalla olevaa miestä, joka sahasi puita. — Oli sitä paitse niin kuuma...

— Mutta semmoistahan on tapahtunut ennenkin. Ja niinkuin se konsuli käyttäytyi tänään! — Hm!

Pihalle päästyään pysähtyi konsuli Ebbesen. Sähkösanoman piti hän edelleenkin puristettuna käsissään. Samassa hetkessä, kun hän sen oli saanut, oli hän omituisesti vakuutettuna tuntenut sen sisältävän kieltävän vastauksen.

Nyt silitti hän sen suoraksi, aukaisi sen ja alkoi sitä vitkalleen lukea, nyökäytti sitten päätään ja puri huulensa yhteen.

Sitten hän rykäsi pari kertaa, suori kaulaliinansa ja poistui kadulle, missä päivä helteisenä heloitti.

Kaikki ihmiset tervehtivät konsuli Ebbeseniä, rikkainta, arvossa pidetyintä, enin peljättyä ja enin vihattua miestä koko kaupungissa.

II.

Nuori, valkoisiin puettu nainen astui äkkiä esiin huoneen varjosta kirkkaaseen päiväseen, pysähtyi ja katseli hetkisen tarkkaavaisesti kadun alapäähän päin.

Sitten kulki hän jälleen kiivaasti eteenpäin. Kuului silkin kahinaa ja pari kiiltonahkaisia kenkiä välkkyi hameen helmojen alta. Hän viittasi kädellään ja hymyili nähdessään jonkun vastaantulijan hänelle hymyilevän.

Hän oli vielä nuori palannut hiljakkoin kotiin, oleskeltuaan vuoden saksalaisessa pensionaatissa ja toisen ranskalaisessa luostarikoulussa.

Ja konsuli Ebbesen tunsi sydämensä lyövän kiivaammin, nähdessään solakan naisen, jonka koko olemusta peitti synnynnäinen hienous.

Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut tyttärensä kehittyvän. Maailmannaiseksi, joka tyynenä ja arvokkaana säilyttäisi vanhan nimensä ja rikkauden. Kylmäksi ja hillityksi muukalaiselle, mutta sydän täynnä hellyyttä ja hyvyyttä. — Niin, kaikki tuon ankaran liikemiehen jäykän pinnan alla piilevät paremmat tunteet oli konsuli Ebbesen tuhlannut ainoaan tyttäreensä, jonka äiti oli kuollut tytön vielä pienenä ollessa.

Mutta hän oli heti tytön syntyessä itsekseen päättänyt, että kun luonnon järjestyksen mukaan joku toinen kerran on saava etusijan tytön sydämessä, hän ei vähimmälläkään vaikuttaisi hänen valintaansa. Konsuli Ebbesen tiesi vallan hyvin, että tyttärensä, kaunis, ymmärtäväinen, rikas, oli taivuttava monen miehen jalkojensa juureen, mutta hän luotti myöskin siihen, että tyttärensä maku siihen ehdittäissä oli kehittyvä niin hienoksi ja varmaksi, ettei valinta tuottaisi kumpaisellekaan suruja ja murheita.

Mutta kun konsuli Ebbesen tänään näki Mariannen niin somana ja sirona, niin ymmärtäväisenä ja ystävällisenä, kuin hän konsanaan oli saattanut kuvitella, kouristi epätoivo hänen sydäntään.

Sillä kun se onnettomuus, joka hetki hetkeltä heitä lähestyi, kun se nyt oli räjähtävä heidän päänsä päällä, miten käy silloin Mariannen?

Hän, jota lapsuudesta asti oli kasvatettu rikkaan miehen tyttärenä, kestääkö hän, kun onnettomuuden päivät pian koittavat? Sanotaan, että hyvien päivien pitämiseen tarvitaan leveä selkä. Voi niin olla! Mutta pahoja päiviä kestämään tarvitaan vieläkin leveämpi. Kaikkialla hän huomasi, että köyhyys teki kelpo ihmisetkin kelvottomiksi, ylpeän pelkuriksi, jalon pikkumaiseksi ja epäileväksi.

Ei, saarnatkoon liikatunteelliset yhteiskunnan parantajat rikkautta vastaan kuinka kiihkeästi tahansa; se on sittenkin edellytyksenä ihmisen useimmille jaloille ominaisuuksille.

Mutta köyhyys, se on se suuri synti ja kaikkien inhoittavien paheitten juuri.

Ja tämä köyhyys uhkasi sitä nuoria naista, joka tuli häntä vastaan! Tuonko olennon, joka oli niin notkea, niin puhdas ja niin viehättävä. hänetkö tekisi ankara työ koukkuiseksi ja rumaksi, ja nuo kirkkaat lapsen silmätkö tulisivat koviksi ja himmeiksi leipähuolista ja köyhyydestä!

Marianne rukka!

— No mutta, täälläkö sinä käyskentelet keskellä kirkasta aamupäivää, isä? — huudahti hän reippaasti ja pisti kätensä hänen käsivarteensa. — Mahtaa tuntua suloiselta, kun on niin hyvää aikaa. Mutta usko pois, minulla on sen sijaan kiire! Ensinnäkin on minun käytävä koettamassa hameitani, sitten minä kylvön ja sitten on minun mentävä kotiin pitämään huolta päivällisestä ynnä muusta. Me saamme jotain perin harvinaista päivälliseksi, mutta minä en sano mitä se on. Älä vain tule liian myöhään, sitä sinulta pyydän, sillä sitä ei käy viivyttäminen. Hyvästi siksi!

Ja tuossa tuokiossa hän oli kadonnut.

Konsuli Ebbesen jäi seisomaan hymy huulillaan ja katseli tytärtään, joka kulki katua alaspäin kumarrellen oikealle ja vasemmalle.

Tuossa hän kohtasi Haldor Björnin. Kah, kuinka kohteliaasti se kumarsi, senkin rötkäle! Tyttö sanoi hänelle jotain ohimennessään, se mahtoi olla jotain sukkelaa, sillä herra Björn jäi kuin naulittu seisomaan paikalleen ja töllistelemään hänen jälestään.

Ja muutama askel edempänä kohtasi hän nuoren Kristian Fredrik Trollen, joka kääntyi ympäri ja lyöttäytyi Mariannen seuraan.

Kelpo poika, tuo Kristian Fredrik. Vakava, tyyni ja itseensä sulkeunut niin kuin rotuihminen konsanansa. Ei ollut hän turhanpäiten konsuli Ebbesenin vanhan ystävän, maaherran, poika, pulskimman miehen, minkä saattaa nähdä.

Mutta kaunis ulkomuotonsa ja erinomainen rakastettavuutensa olivat samalla hänen onnettomuutensa, sillä hän oli aina mukana, aina seuroissa, aina kemuissa ja kekkereissä. Ja kuollessaan verrattain nuorena huomattiin hänen jättäneen vaimolleen ja lapsilleen ainoastaan melkoisen summan velkoja! No, näitten maksamisesta pitänevät huolta hyvät ystävät, ja lapset ovat saaneet verrattain edullisia toimia. Kristian Fredrik on Ebbesenin omassa konttorissa. Mutta isän ajattelemattomuuden varjot lepäävät vielä raskaana varjona perheen yli; ja kun hän oli ollut hilpeä ja kevytmielinen, niin olivat lapset sitä hiljaisempia ja vakavampia.

— Kelpo poika muuten — ajatteli Ebbesen ja katseli heidän jälkeensä, kahden nuoren, jotka valkoisissa puvuissa ja hohtavina kulkivat katua poispäin kesäisen auringon heloittaessa. He ikäänkuin somistivat toinen toistaan.

Niin, niin, siellä, siellä se kulki Marianne säteillen nuoruutta ja iloa. Pian oli kuitenkin oleva toisin. Taivaan Jumala, kuinka oli Mariannen silloin käypä?

Marianne, Marianne rukka!

III.

— Hyvää päivää. Kristian Fredrik!

— Hyvää päivää, neiti!

Marianne hieman säpsähti kuullessaan vanhan leikkitoverinsa, Kristian Fredrikin, nimittävän häntä neidiksi. He eivät olleet toisiaan nähneet sen jälestä, kun hän oli matkustanut ulkomaille, ja hän oli ajatellut heidän entiseen tapaan seurustelevan toistensa kanssa jälleen tavatessaan.

Hänen täytyi oikein Fredrikiä tarkastaa. Niin, hän oli todellakin paljon muuttunut niinä kahtena vuonna. Hän oli varttunut ja käynyt, niin vakavaksi. Hänen kasvonsa olivat tulleet suuriksi ja saaneet surullisen ilmeen. Kristian Fredrik rukka, eivät olleet hänenkään päivänsä hauskoja olleet! Isä oli kuollut ja he olivat kaikki jääneet köyhiksi. Ja sitten oli hänen täytynyt lakkauttaa opintonsa antautuakseen liikealalle.

Multa nyt viihtyi hän vannaan paremmin hänen isänsä konttorissa. Tai tekikö juuri se seikka hänet niin jäykäksi ja omituiseksi Mariannea kohtaan?

Niin ollen päätti Marianne tulla kaksin kerroin ystävällisemmäksi hänelle, oikein hänelle osottaakseen, että hän nyt oli yhtä hyvä ystävä kuin ennenkin, jopa parempikin, sentähden että Fredrikin asema nyt oli tukalampi.

Ja hän alkoi tarinoida ja kertoa, kuinka hupaista hänen olonsa ulkomailla oli ollut, mitä hän oli nähnyt ja mitä ihmisiä hän oli kohdannut ja kuinka hän lopultakin oli ikävöinyt kotiin...

Silloin keskeytti Fredrik hänet äkkiä:

— Mutta kuinka saatoitte ikävöidä kotiin, kun teillä siellä oli niin hauska?

— Ettekö sitä ymmärrä? — vastasi hän hymyillen. — Onhan luonnollista, että minun oli ikävä isää, kotia, kaikkia.

— Niinkö tarkoititte?

— Niin tietysti. Ja kaikkia ystäviä, tuttavia j.n.e. Tuntuuko se teistä ihmeelliseltä?

— Niin, ajattelin vain, että kaikki täällä kotona olijat olisivat unohtuneet kohdatessanne kaikki ne tuntemattomat ihmiset.

Mutta mikä ihme häntä oikein vaivaa? Miksi kulki hän noin allapäin ja katseli sivulleen?

— Ei huoli olla huonolla tuulella, Kristian Fredrik — sanoi hän. — Niin, ei ensinkään hyödytä, että kieltäydytte. Te olette ihan surkean näköinen. Minun täytyy todellakin torua teitä. Onko nyt säällistä murjottaa tuolla lailla, sen sijaan kuin pitäisitte olla iloinen minut jälleen nähdessänne, samoin kuin minäkin olin nähdessäni teidät?

Hän punastui ja sanoi pää vielä enemmän kumarassa kuin ennen:

— Oi, sitä tuskin olitte!

— Ihan varmaan olin — sanoi hän reippaasti. — Ja nyt tuntuu minusta, että meidän pitäisi olla yhtä hyviä ystäviä kuin ennen, eli kuinka, Kristian Fredrik? — Lähdemmekö purjehdusmatkalle iltapäivällä? Aivan niinkuin ennen muinoin, ennenkuin matkustin — saareen keittämään kahvia? Ja sitten otamme muutamia hauskoja tovereita mukaan.

— Ei, en voi.

— Ettekö voi? Miksi ette?

— Ei, sillä meillä ei enää ole purjevenettä, senjälkeen kun isä kuoli. Ja sitäpaitsi on minulla työtä konttorissa iltapäivällä. Mutta — lisäsi hän ja katsoi häntä silmiin ensi kerran sen jälkeen kun toisensa tapasivat — mutta luulen ensi sunnuntaiksi saavani lainaksi veneen. Ja silloin tulen mielelläni.

— No, se on sovittu — sanoi Marianne ei vielä tänä sunnuntaina, mutta siitä viikon perästä. — Tapaamme kyllä vielä sitä ennen. Hyvästi Kristian Fredrik. Minun täytyy poiketa tähän. Oli hauska tavata teitä jälleen.

— Uskokaa, minun oli vielä hauskempi tavata teidät ja kuulla, että olette vielä niinkuin olitte ennen. Olen siitä sanomattoman iloinen siitä saatte olla varma. Hyvästi, tapaamme siis pian toisemme.

Fredrik jatkoi rivakasti matkaansa. Veri kolkutti raskaasti hänen ohimoissaan. Hän katseli järvelle, jonka pinta auringonpaisteessa hymyili ja kimalteli. Hänen ympärillään oli kaikki yhtäkkiä muuttunut niin kauniiksi, sillä hänen povessaankin heräsi jotain kaunista, joka ikäänkuin asettui sinne lepäämään. Se oli muuan nimi, joka hyräili ja hymyili ja säteili hänen sydämessään.

IV.

Kun konsuli Ebbesen aamiaisen jälkeen tuli takaisin konttoriinsa, ilmoitti kassanhoitaja, että pankinjohtaja Torkildsen odotti häntä kaikkein pyhimmässä.

— No — puhkesi konsuli sanomaan — se ei toki ollut liian aikaisin.

Hän avasi äkisti yksityishuoneensa oven.

— Nyt en tahtoisi olla Torkildsenin housuissa — ajatteli kassanhoitaja.

Pankinjohtaja Torkildsen oli pieni talonpoikaisen näköinen äijän kekkuli. Hän oli silmiinpistävästi köyryselkäinen ja tavattoman kohtelias ja hänen huulillaan oli aina makea, kaino hymy, kuin olisi hän lakkaamatta käynyt ihmisiltä jotain anteeksi pyytämässä.

Ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan harvinaisen kelpomiehen, joka vähäpätöisestä virkamiehestä Ebbesenin konttorissa oli kohonnut siihen asemaan, mikä hänellä nyt oli. Niin, Ebbesenit olivat auttaneet hänet jaloilleen, siitä oltiin yleensä yksimielisiä. Sekä hänelle, että hänen isälleen olivat Ebbesenit olleet erittäin ystävällisiä. Ehkä vielä enemmän isälle. Siitä oli vielä olemassa hämäriä, puoleksi unohdettuja huhuja, mutta kukaan ei niistä enää puhunut, konsuli itse kaikkein vähimmin.

Ebbesen heitti pankinjohtajaan pikaisen silmäyksen. Ei, hänen asennossaan ja ilmeessään ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Hän oli sama talonpoikaistyyppi kuin ennenkin. Hän seisoi ja käänteli käsissään leveälieristä huopahattuaan ja oli onnettoman näköinen.

— Istukaa, kunnioitettava — sanoi konsuli tuimasti, vastaamatta toisen kohteliaaseen tervehdykseen. — Otaksun, että olette tullut selittämään lievimmin sanoen omituista käytöstänne. Ehkä nyt olette tullut sitä lähemmin miettineeksi vai kuinka?

— Konsuli ei pahastu — vastasi Torkildsen pitkäveteisellä, hieman laulavalla äänellä — olisin tullut tänne jo eilen illalla, mutta jumala on todistajani, konsuli, etten voinut.

— Mutta mitä tämä kaikki on hyödyttänyt? ärjäsi konsuli äkäisellä äänellä. — Jos on ollut tarkoitus herättää epäilystä liikettäni kohtaan, niin vakuutan, että se ei ole onnistuva. Ja mitään muuta syytä en todellakaan voi keksiä.

Pankinjohtaja yskäsi pari kertaa ja katsoi karsastellen konsulia pienillä, samalla kertaa pelokkailla ja viisailla silmillään.

— Eipä suinkaan — hän sanoi — kuinka saatatte luulla jotain sellaista, herra konsuli? Ei millään muotoa.

— No, sitten annamme asian unohtua. Te siis myönnätte epäilyksenne olevan perusteettoman. Minä siis lähetän heti palvelijani pankkiin nostamaan summan.

— Anteeksi, herra konsuli — vastasi Torkildsen ja nousi seisomaan, ja nyt ilmestyi hänen pieniin, viisaisiin silmiinsä ankara, urkkiva katse — ei käy sentään vielä lähettäminen. Minulla olisi sitä ennen teille jotain puhuttavaa, herra konsuli.

— Todellakin? — vastasi Ebbesen kylmästi ja hieman ivallisesti — Teillä on siis sittenkin jotain sanomista?

— Te ette saa puhua minulle tuolla ivallisella äänellä — vastasi pankinjohtaja tyynesti: — Tehtäväni on hyvin vastenmielinen. Antaisin monta vuotta elämästäni päästäkseni tästä hetkestä. Mutta nyt en enää voi vaieta. En voi, herra konsuli, omantuntoni takia. Ja minä olen nyt kerran kaikkiaan ottanut elämäni tehtäväksi täyttää velvollisuuteni. Kerran sanoi isävainajanne, ja niitä sanoja en unohda, vaikka eläisin sata vuotta: «Tehkää velvollisuutenne, vaikka kysymyksessä olisi oman isänne onni», sanoi hän.

Viimeiset sanat lausui hän miltei kuiskaamalla, ja hänen suupielensä vavahtivat mainitessaan Ebbesenin isästä.

Konsuli Ebbesen vaikeni. Hän vain odotti sitä, jota oli mahdoton välttää — sitä kauheata, iskua.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Torkildsen samalla hiljaisella, kummallisella, äänellään.

— Teillä on monta paperia pankissamme tällä haavaa, herra konsuli.

— Liianko monta? Niinkö teistä tuntuu?

— Sitä en voi sanoa, se jää teidän tehtäväksenne, vaikka luulen, että olisi parempi kummallekin, jos niitä olisi hieman vähemmän. Mutta sehän on, kuten sanottu, teidän asianne — ja nyt hiljensi hän vielä äänensä, niin että se kuului miltei kuiskaamiselta — mutta siellä on eräs paperi, yksi ainoa, erikoinen paperi, jonka pyydän teitä lunastamaan.

— Mitä paperia tarkoitatte?

— Sen tiedätte itse parhaiten, herra konsuli. Ja minä pyydän teitä miltei rukoillen, herra konsuli Ebbesen, lunastamaan sen niin pian kuin mahdollista.

— No, saanen sanoa — virkkoi konsuli ratketen pitkään, käheään nauruun — että teette todellakin kauniin viittauksen, te, herra Torkildsen! Minusta tuntuu kuitenkin kuin pitäisi teissä oleman jonkinlainen, jos niin saan sanoa, kiitollisuuden tunne Ebbesenin liikettä kohtaan. No niin, siltä ei kuitenkaan näytä, tosiaankaan, siltä ei näytä.

Mutta silloin käänsi pankinjohtaja Torkildsea ryppyiset kasvonsa kokonaan konsuliin päin.