Part 12

Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon harhaluuloa ja mielikuvitusta.

— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan, silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa, niin tyytyy koiraan... Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta...

Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin mielenliikutuksensa hillityksi.

— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.

— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa; minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä. — Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi: — Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille — tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille. Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, — hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi:

— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon naiseen kaislalla.

— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi tulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja Simone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken. Mutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden sisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle, että sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että Simonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa, jonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He ovat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia aikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole antanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi...

Marianna hymyili. Hänen silmänsä säihkyivät rajusta ylpeydestä.

— Hänellä ei ole oikeutta olettaa, että minä pelkään.

— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä luoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle terveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni todistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen terveisensä.

— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä... täällä... hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:

— Sinun karjatalosikin on urkkijoiden saartama.

Marianna säpsähti ja katsoi isäänsä. Sitten hän taas hymyili ivallisena.

— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis heti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa heille, että hukkaavat aikaansa turhaan.

Isä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen tyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että tytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa. Ja suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä katsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.

— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.

— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.

Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas, tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa omaatuntoaan.

— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus, jonka alaisena hän eli?

— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi, jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan. Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi. Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.

Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.

Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui Mariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta Marianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän oli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.

— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?

— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.

— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa. Tuossa hän palaakin.

— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.

Silloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.

Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia, millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen, kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:

— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen. Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden hän lähetti minut pois... Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.

Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään. Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä, ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen, että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.

Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.

— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.

Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja painoi lakkia otsalleen.

— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian. Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.

Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.

Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä. Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa. Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan sana.

Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:

— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.

XI

He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle, koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan intohimoisuuteen.

Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden lakeja.

Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden. Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen kavioiden kapsetta.

— Se on varmaankin Sebastiano.

Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken. Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä sadepisaroilta.

Ennen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo pimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien haukunta katkaisi yön rauhan.

Marianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä suoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen heijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli näkevänsä edessään kiiltävän aseen.

Sebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli tavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen kasvonsa.

Hän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa; hän ei välittänyt edes viinistä.

— Voitko pahoin? kysyi Berte Sirca.

— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.

Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan. Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.

Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista, laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt, kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan. Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:

— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.

Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä häneen päin rypistäen otsaansa.

— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa keskenämme.

Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.

Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.

— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, — kaadahan viiniä serkullesi.

— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!

— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!

Costantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.

— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani... Olen, jumal'avita, väsynyt.

Silloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.

— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.

Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja viini kimmelsi kuin verinen silmä.

— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?

— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.

— En tiedä mitään... En tunne sinua. Kuka olet?

Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä itsestään loukkausta.

Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä, tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.

Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.

— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin rinnalleen. — Olen mies.

Ja Costantino nauroi äänekkäästi.

— Näenpä, jumaliste, että olet mies!

— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?

— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?

— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.

— Ja kuka tätä naista loukkaa?

— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi lähestyä.

Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen, ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa ivallisia katseita.

— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?

— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut. Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin, jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä...

Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit ojennettuina, polvet notkuen.

— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee tiehensä!

Berte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.

— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka järjestämme keskenämme.

— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. — Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä. Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.

Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli, halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä oikaissut vartalonsa.

— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin tuuli, joka puhaltaa ohi.

— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi, Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata siitä, mikä tapahtuu.

Costantino katseli häntä yhä ivahymyin.

— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi! Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?

— Tämäkö on vastauksesi?

— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin oitis paremmin vastata kysymyksiisi.

Marianna sanoi:

— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa minuun.

Berte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.

Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he, jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.

— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos Jumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.

Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo, keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului vielä kauan yön hiljaisuudessa.

Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.

Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:

— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on ääretön.

— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa, on yksinomaan Jumala.

Silloin isä kääntyi Costantinon puoleen.

— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?

— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut. Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?

Silloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:

— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.