Part 13

Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen salaperäisiä kasvoja.

Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin, joita yö vuodatti maan helmaan.

XII

Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi, sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.

Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.

Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa, tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat, aiheettomat solvaukset.

— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus, odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.

Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä, joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana, vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.

Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti säikyttämään häntä.

Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa. Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan, jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä, kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.

— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta, vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta... Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan, että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi, ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen, Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa. Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi. Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.

Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien varassa, hiljaa toistaen sanojaan:

— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!

— Sen sanon hänelle.

Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan. Sitten uni valtasi hänet.

Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän, kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen. Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.

Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa, melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja halveksittavan pulmallista tilaansa.

Sitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.

Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys sulivat epämääräiseksi iloksi.

Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet, ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.

Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan. Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa. Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.

Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.

Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon, pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi väristen ja oikoen jäseniään.

Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä. Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.

Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan. Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan voimatta enää hillitä itseään.

— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!

Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi paljastanut hänet parilla sanalla.

— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.

— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?

— Näinpä kyllä.

— Missä? Hänen kotonaanko?

— Hänen karjamajassaan.

— Vai karjamajassa.

Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta, painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.

— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.

— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.

— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti, laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he teeskentelevät olevansa sairaita.

— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse teeskennellä.

— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.

— Marianna ei ole minua varten.

— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?

— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.

Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi, mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.

— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä, Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit tehtävästäsi.

— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi ja vaipui jälleen levollisuuteen... kuolon levollisuuteen.

— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.

Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein tulipalokin on hyödyllinen.

Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta isännältä.

— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!

— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.

— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle tiliä teoistani?

— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!

— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin sinä.

— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan hänen vastauksensa!

— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt...

— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee sinua kuin paholainen eroamaan hänestä...

— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi, etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.

— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle, jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo, lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet, ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään, ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin, niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi, mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle...

Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi mainita Mariannan terveisiä.

Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön, Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto alkoi herätä hänessä.

— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!

— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana, liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.

Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.

— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.

— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka Marianna käski minun viedä perille sinulle.

Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:

— Hän sanoi, että olet kehno mies!

Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä, ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.

XIII

Puolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.

Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at uhkaukset, unelta.

Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.

Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.

Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.

Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen. Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä, voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.

Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun. Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen paremmin nähdäkseen.

Isä huomasi oitis hänen levottomuutensa.

— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.

Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä kantapäillään.

Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet, ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten Mariannaan.

Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja katosi.

Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.

Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.

Marianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:

— Älkää liikkuko paikoiltanne! —

Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.

* * * * *

Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin iso kostea silmä.

Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina. Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan, niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.

— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.

Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi käyttää pakkoa.

— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten ole kehno mies.

Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:

— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en tee, näethän. Vastaa!

Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä, kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.

— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta; olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni, isälleni ja sisarilleni... Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin... Sinä...

Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä, ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen rukoilevasti.

— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!

Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.

— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot, Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat minulle anteeksi.

Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena kaikelle.