Part 11

Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle, seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.

Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan, kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen. Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.

Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi. Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena, tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin. Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu, kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.

Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!

— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan. — Vaimoni voi pahoin.

Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, selkenivät... Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.

— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.

— Toivottavasti.

Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna seurasi häntä.

He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle. Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.

Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka, josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.

Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta, ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta Marianna ajatteli:

— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon, joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta vihamielisenä.

Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme, että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa, talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen Mariannaa lähestymästä.

Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja kysyi hiljaa:

— Miten voitte?

Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet, synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät tuntevan edessään olijan.

— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa...

Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä pojakseen.

Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä, tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien ilmoittavan hänelle jotakin.

— Simone on palaava.

Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.

* * * * *

Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.

— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.

Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota ajatuksiaan.

Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan. Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin ikävää ja hänelle epäedullista.

— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.

Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi selittää ne, mutta hän ei tullut.

Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä yönä tulisi... Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.

Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä turhaan unelmaansa.

Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt, millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle katsomaan, mitä oli toisella puolella.

Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä. Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.

Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta. Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.

Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin odottivat Simonen tuloa.

Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.

* * * * *

Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.

Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä Fidelan käsivarsiin.

— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?

Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.

Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli tehnyt Sebastianolle.

— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?

— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä...

— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni...

Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:

— Mene matkoihisi!

Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana, voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää, ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa. Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt inhimillisen ilkeyden muuri.

X

Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi vuoristossa olevaan karjataloonsa.

Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli, että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä, saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.

Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena. Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.

Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta, jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista, vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä. Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään. Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle sydämensä.

Mutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.

Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota. Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.

Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja pilvien varjot.

Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.

Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen, että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.

Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli, että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.

Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta; sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.

Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten. Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:

— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te. Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.

Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä, kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä väleistä.

Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten levottomaksi.

Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.

Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti haihduttamaan horrostilan.

Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi, että hän oli vakava ja alakuloinen.

— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?

— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä levottomalla katseellaan.

Myös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet sanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo monena vuotena.

— Marianna, tiedätkö, kuka minut lähetti?

— Tiedän.

— Tunnetko siis minut?

— Tiedän kyllä, kuka olet. Ja tunsitko sinäkin minut?

— Todella tunsin. Voinko siis sanoa sinulle asiani?

— Onko sinulla hyviä uutisia?

— Ellet ole muuttanut mieltäsi, ovat uutiset hyvät.

— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten. Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin hänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.

Isä oli lähtenyt liikkeelle ovelta ja lähestyi arkana.

Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen kumppani, Costantino Moro.

— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä äänenpainoaan.

He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen, asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta, rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari juustojen savustamista varten.

Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä, joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.

Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli, epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.

Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän välilleen.

Marianna sanoi:

— Isä, istuutukaa.

Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta, vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:

— Miten olet joutunut näille tienoille?

— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.

— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.

— Niin, tuota noin... — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa Mariannaa.

Marianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:

— Simone on lähettänyt hänet.