Part 3

Teemu seisattui keskelle lattiata, katseli eteensä ja mietti. Kotvan hän tuossa äänetönnä seisoi. Astui sitte ulos ovesta, silmäili pihasta alas lahdelle ja laaksoon, joka peltojen takana aleni ja josta kosken hiljaista lirinää kuului. Taas hän kauas ulapalle silmäili. Nuottamiesten melua sieltä kuului ja nuotan kohojen kolahtelemista veneen laitaa vasten. Yhtenä tummana hämäränä jo kaikki häämöitti. Tähdet kiiluivat heikosti sinivaalealla taivaanlaella. Ääretönnä levisi syys-yön tähtitaivas yllä tumman, hämäräisen luonnon.

Teemu näytti miettivän. Siinä hän käsivarret ristissä rinnalla seisoi ja kauas järvelle katseli. Imasi sitte muutamia oikein paksuja savuja, jotka hajoomatta pilvenlaisina jynkäleinä kauan leijailivat tyvenessä ilmassa. Alkoi sitte astella pitkin pellon rannetta alas laidunveräjälle. Tiina oli tullut portaille ja huusi Teemun jälkeen:

"Mutta älä vaan viivy kauan!"

Siellä Teemu jo meni veräjällä. Vilkaisi kerran taaksensa ja katosi hämärään yöhön. Tiina seisoi vielä kauan portailla katsellen Teemun jälkeen.

* * * * *

On yö. Järvi uinuu, metsä uinuu, uinuu koko luotu luonto. Kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista. Vaan kuule! Kuule mikä melu ja melske kuuluu töllistä tuolla korkean vaaran rinteellä. Temmellys, huuto ja kiroukset kohoavat tummaan avaruuteen... Korpela se on tuo tölli. Siellä humalassa reuhataan ja tapellaan. Yö ja tähdet ja kuu yksin näkevät, miten vimmastuneet ihmiset raatelevat toisiansa kuin villipedot.

Teemu oli tullut Korpelaan ja asiansa ajanut ja viinansa saanut. Käski sitte Kalle, Korpelan isäntä, häntä kamariinsa tupakalle. Oli sinne juuri tullut muitakin miehiä, jotka olivat vähän humalassa. Ryypyt oli ensin Kalle tarjonnut. Oli siinä sitte yhtä toista haasteltu. Kalle ja Jyrkän Manu olivat haastelleet kellokauppaa. Oli sitte Manu tarjonnut toiset ryypyt. Silloin oli Teemu aikonut lähteä, mutta toiset miehet olivat sanoneet: "minnekäs sinulla nyt semmoinen kiiru? Onhan yötä ja päreitä". Ja niin seurustelua jatkettiin. Oli sitte Teemukin avannut kannun vetoisen putinansa ja tarjonnut siitä ryypyt miehille. Nytpä jo maisteleminen alkoi kajahtaa miesten päähän. Manu oli esitellyt voiman koetuksiin tai väkikapulan vetoon ryhtymistä. Teemu ei ollut suostunut, sanoen olevansa väsyksissä. Oli sitte Kalle ottanut kortit esille. Ensin siinä vaan leikillä "turakkaa" läiskittiin, mutta pian se alkoi tyhjältä tuntua. Ruvettiin viinaa pelaamaan. Ensin pelattiin vaan ryypyttäisin, mutta lopulta pantiin jo puolituopittain. Miehet olivat jo vallan hulluna päissään. Ruvettiin vihdoin pelaamaan rahaa. Teemulla ei rahaa mukanaan ollut, mutta hän lainasi sitä Kallelta. Teemu hävisi kuin mies, hävisi häviämistään. Ei koskaan voittanut. Yhä vaan hävisi. Rupesi viimein epäilemään tokko pelaavatkaan toverinsa rehellisesti. Huomasi viimein Kallen hihastaan vetelevän kulloinkin tarvittavia kortteja ja Manun olevan siinä hänellä apuna. Kiivaasti rupesi Teemu näitä syyttämään vääryyden teosta. Silmittömäksi nyt suuttuivat Kalle ja Manu moisesta syytöksestä. Teemu heitti kortit käsistään sanoen ei enää pelaavansa, eikä maksavansa, mitä oli hävinnyt. Kun siinä sitte oli tuokio sanailtu, kävivät Kalle ja Manu Teemun niskaan ja kurkkuihin ja kiivas rynnistys alkoi. Ulos ovesta viimein Teemu riensi. Manu ja Kalle perässä. Kiivas tappelu nyt alkoi pihassa. Ensin siinä lyötiin nyrkeillä, mutta lopulta jo taiteltiin seipäitä tarhanaidasta. Pakoon pötki viimein Teemu. Kohden kotoa hän töytäsi. Takaa ajamaan nyt lähtivät Kalle ja Manu. Kalle sieppasi käteensä suuren kangen, joka oli pystyssä tallin seinää vasten.

Metsän hämäräisellä tiellä he saavuttivat pakolaisen. Päin kääntyi Teemu, aikoen tehdä kiivasta vastarintaa. Kumartui ottamaan seivästä tienvierestä. Mutta silloinpa pudottikin Kalle suuren kankensa Teemun päähän — ja maahan painui mies, painui kuin luodin kohtaamana. Vielä toisen kerran kohotti Kalle kankensa ja mätkäytti sillä kaatunutta miestä rintaan. Sitte he juosten jalkaa kiiruhtivat jälleen Korpelaan. Kaiken tuon näkivät metsä, tähdet, kuu ja öinen taivas...

* * * * *

Aamu valkenee, sumuinen syys-aamu. Aurinko nousee. Vilvas aamutuuli herää ja ravistelee yön kyyneleet puitten lehdiltä ja kuihtuneitten kukkasten poskusilta. Aallot alkavat soudella lahdella. Tuuli humisee, metsä kohisee, lehdet havisee. Pian on sumu poistunut ja raukea syyspäivä valjennut täyteen valoonsa. Pääsky livertää jäähyväislauluansa ja riekuen kurkiparvi kulkee lumiauran tapaisessa ryhmässä kohden lämmintä maata. Sangen varhain herättiin Suomäessä tänään. Tiinaa ei koko aamupuoleen yötä enään unettanut. Outo levottomuus häntä vaivasi. Lapsetkin heräsivät varhain ja kysyivät isää. Mutta isää ei ollut kotona vielä. Isä on vielä nytkin yöllisellä matkallaan. Outo vainu kalvaa Tiinan rinnassa. Hän odotteli ja odotteli. Vaan kun ei mitään kuulunut, lähti hän viimein kohden Korpelaa.

Hän tuli jo metsätielle. Kylmän huurteessa vielä oli ruoho metsäpolulla. Metsä humisi, lintu oksalla vaikeroi surullisesti. Mitähän se niin murheellisesti lauloi?

Mutta ei Tiina sitä paljon joutanut huomaamaan. Kaukana polulla näki hän jotakin... Ihminen todellakin... Juovuksissa, tai... Mutta onkohan se vaan... Ei, ei se voi olla mahdollista, ei... Hän tuli lähemmäksi. Harmaa takki... Taivaan Jumala! Teemuhan se on... Humalassa tuossa!... Hän meni miehen luo ja otti häntä kädestä. "Teemu! Nouse pois! aurinko jo korkealla on!" Huu, kuinka kylmä on käsi, kylmä ja hervoton... Suu rumasti vääntynyt ja kasvot siintyneet... Ruoholla pään alla hyytynyttä verta. Hyvä Jumala!... Hän tiesi jo kaikki... Hän horjui... ja pyörtyneenä kaatui poikkipuolin miehensä ruumiille...

Kun ihmisiä joutui paikalle, kannettiin Tiina pyörryksissä kotiinsa ja Teemu leikkuuhuoneesen lääkärin tarkastettavaksi. Tiina jäi koko iäkseen hiukan pöppöpäiseksi.

Seuraavissa talvikäräjissä tuomitsi kihlakunnan oikeus Kallen syylliseksi Teemun murhaan. Siis yksi lautoihin, toinen rautoihin, kolmas hullujenhuoneesen. Sopisi kysyä: mikä tuohon kaikkeen oli syynä? Ja muuta vastausta ei voi antaa kuin: viina, viina! Kallen Tampereelta tuoma Pertunmarkkina-viina!

* * * * *

Eräänä sunnuntai-aamuna pari viikkoa tämän jälkeen seisoi vanha, kuihtunut ja varsin kokoonpainunut vaimo puoleksi peitetyn haudan partaalla pohjoispuolella kirkkoa. Hänen harmaa tukkansa valui silmillä. Hän painoi liinaansa vasten kasvojaan ja itki.

"Voi raukka poikani! Viina sen teki, ettet edes hautaasi muitten ihmisten joukossa saanut. Milloinka tuo kirouksen neste loppuu? Voi raukka poikani! Jumala armahtakoon sieluasi!"

Ja viljavat vedet juoksivat alas hänen ryppyisiä poskiaan.

18 13/4 88.

Kilpa-ajot.

Kolme kuormaa miehiä ajoi Rantalan pihalle uljailla hevosilla, kauniilla reillä, kelloissa ja kilistimissä. Rantalan isäntä näki tämän pirtin akkunasta ja sanoi emännälle:

"Herrainen aika! Se on vallesmanni! Keitä lienevätkään toiset? Tavelan hevonen tuo perimmäinen on. Siivoa vähän syrjemmälle noita kaluja. Minä käyn vieraita vastaan."

Rupesi emäntä korjaamaan tuoleja, rukkeja ja muita kaluja keskeltä lattiaa nurkkaan päin. Isäntä juoksi suin päin pirtin perässä olevaan kamariin, heitti pois rikkinäisen arkinuttunsa ja sipasi naulasta yllensä uuden sarkanutun. Meni sitte piirongin luo, kurkisti peilistä naamaansa, kaappasi muutaman kerran kammalla pörröistä tukkaansa, kurkisteli sitte nurkkia, piirongin päällystää ja vaatenauloja, mutisten: "missä lie taas se parempi lakkini?" Palttoon alta naulasta se viimein löytyi. Sitte riensi hän läpi pirtin vieraita vastaan.

Sill'aikaa olivat vieraat jo kömpineet ylös reistään. Toiset seisoivat pihassa, toiset sitoivat hevosia ratashuoneen seinään kiinni. Nimismies seisoi keskellä pihaa pudistellen lunta turkistaan ja lakistaan.

"Onko isäntä kotona?" kysyi hän piialta, joka kaivolla, mikä oli melkein keskellä pihaa, ammensi vettä ämpäreihin.

"Kotonahan se on näkynyt olevan", vastasi piika huolettomasti ja jatkoi työtään.

"Annappas, tyttö, vettä oriilleni", sanoi Tavela, ajaen vaahtoovan ja höyryävän hevosensa kaivolle. "Annahan vähän jäähdytystä Pollen kuumaan sisustaan".

"Saaman pitää. Onpa se janoissaan, jotta on juoda minutkin".

"Onko teidän isäntä kipeä?" kysyi taasen nimismies, joka oli myöskin tallustellut kaivolle.

"Tervepä tuo on näkynyt olevan. Mikäpä tuota vaivaisi. Kohmelo väliin".

"Vai kohmelo väliin. Mistä sinä, heiskale, sen tiedät, että isäntä kohmeloa sairastaa?"

Nimismies puhui jotenkin sammaltavalla kielellä. Hänen silmänsä olivat harmaan haljakat, kasvonsa punottivat ja jalat olivat täydessä työssä kannattaessaan velttoa ruumista.

"Siitä kun on illalla humalassa ja sitte toisena päivänä venyy vuoteellaan, ähkää ja puhkaa ja voikottaa ja tekee päätöksiä, ettei enää milloinkaan juo", puhui tyttö nauraa kikattaen ja hinaten ylös kaivosta täysinäistä vesiämpäriä.

"Sinä mustalaislunttu!" huusi nimismies. "Mene sanomaan isännälle että hän antaa sinulle keppiä ja tulee vieraita vastaanottamaan. Vaan tuollahan isäntä jo onkin portailla. Hyvää ikäpuolta, Rantala! Missä hitossa sinä olet ollut, kun sinua ei enää näekään? Olemme jo pari iltaa sinua varronneet. Täytyi viimein tulla katsomaan oletko kipeä ja joko kohta pappia tarvitset".

Hän astui pari askelta portaita kohden. Tiellä oli täysinäinen vesiämpäri. Hän yritti astumaan sen ylitse, nosti niin korkealle suuren talvisaappaansa kuin veltto ruumis salli; — eipä se mennytkään ämpärin ylitse, vaan molskahtikin keskelle ämpäriä, jotta vesi purskui yli laitojen. Ja kun nyt ukko koetti nostaa jalkaansa ämpäristä, tarttuikin sanka jalkapöydän koukkuun ja saattoi matkaan sen, että nimismies kaatua romahti ämpärin kanssa hangelle.

"Herra jesta poo!" huudahti piika.

Rantala hyppäsi alas portaita nimismiehelle apuun.

"Herran tähden! Kuinkas nyt veljelle kävi. Taisipa taittua jalka tai käsi tai kylkiluu tai joku muu luu. Nouse ylös, veli!"

"Eihän tässä hätää... Älähän tuossa suotta hätäile ja hupsukoitse. Eihän tässä mitään hätää. No taittuisi ne nyt tuommoisesta keikauksesta miehen luut. Annahan kun nousen".

Toiset miehet olivat jo saaneet hevoset kiinni ja tulivat nyt tapaturmapaikalle. Miehissä nostettiin nimismies seisaalle.

"Kas niin", sanoi Rantala. "Nythän olet jo pystyssä jälleen".

"Pystyssä kun pääseekin. Saakeli semmoista piikaa, joka panee vesiastiat keskelle tietä, jotta ihmiset lankeevat".

"Käydään sisälle, veljet!"

"Mutta kyllä sinulla on itse saakeli piikana. Olispahan minun piikani, niin..."

Nyt mentiin sisälle. Mentiin pirtin perässä olevaan kamariin. Rantala talutti edellä nimismiestä ja aukoi ovet "veljille".

"Mikä lempo sinulle on tullut, kun et enää ollenkaan tule veliseuraan? Olemme sinua odottaneet aikalailla. Viimein tulimme katsomaan", puhui nimismies.

"Sanoinhan sinulle, mikä Rantalaa vaivaa", sanoi eräs vieraista, jonka häyryllään olevista silmistä ja turvottaneesta naamasta saattoi huomata, ettei hän ole suinkaan laimiinlyönyt saapua veliseuraan.

"Se on aika valhe!" sanoi nimismies. "Ei Rantala anna housujansa akoille. Kyllä veli Rantala itse on isäntä talossaan... Saakeli kuinka hävytön piika sinulla on. Olisipas se minun piikani... Mutta, veli, onko sinulla jotakin semmoista... Tuolla reessä niin helisteli ja kolisteli, jotta oikein kipeälle sisukset tuntuu... Pieni tipspilleri, veli, ymmärräthän".

"Istukaa, ystävät, tehkää hyvin! Kylläpä vaan olen taitanut muutaman kerran jäädä pois veliseurasta. Vaimoni se tuossa vähän kielteli ja narisi kylässä kulustani. Pyysipä oikein kauniisti ja viimein sai mun vietellyksi jäämään kotiin".

"Mitä pitää mun kuulemani!" huusi nimismies. "Emme ota sinua enää veliseuraan, ellet laita kannua rommia".

"Johan sen sanoin. Rantalaa viedään kauniisti nenästä", sanoi Tavela.

"Ja talutetaan vaikka hornan holoon", sanoi eräs miehistä.

"Kukas uskoisi. Rantala raukka!"

"Hän on menettänyt housunsa!"

"Rantala vetelys!"

"No, no, veljet! Ei niin paljon 'voi'-huutoja ylitseni. Kyllä minä aina isäntä talossani olen. Mutta pitäähän sitä joskus vaimoväenkin mieltä noutaa. Ja kyllä se sentään on koiramaista päivät päätään kulkea kylästä kylään ja juoda lillitellä".

"Missä teidän vaatekaappi on?" kysyi nimismies ivallisesti nauraen.

"Vaatekaappi? Mitä sinä sillä teet?"

"Haen sinun yllesi hameen".

"Hameen? Mitä varten?"

"Akat pitävät hameita".

Rantala riisui turkin nimismiehen yltä ja pani sen kauniisti naulaan. Sitte istui nimismies keinutuoliin, joka oli keskellä lattiata; toiset miehet istuutuivat tuoleille, joita oli ympäri huonetta.

"Kannu rommia, veli Rantala, jos tahdot pysyä mies-seurassa", sanoi Tavela.

"Kannu rommia, muutoin emme sinua ota veliseuraan", sanoi nimismies.

Hänen silmänsä olivat punaiset, raukeat ja himmisti kiiluvaiset. Kaikki jäsenensä näyttivät hermottomilta ja hän enemmän makasi kuin istui, pää riipuksissa ja kädet levitettyinä roikkumaan alas keinutuolin kummallekin sivulle.

"Ei se käy päinsä myötänsä kulkea kylissä juomaretkillä. Olenpa jo vähän arvellut antaa eropassin moiselle elämälle ja lakata koko veliseuroista".

"Lähdetään!" huusi nimismies ja yritti nousemaan, mutta se ei onnistunut.

"Istu nyt rauhassa, veli; mihin semmoinen kiire?"

"Minä en viitsi plätistä akkain kanssa".

"Mutta, hyvä veli..."

"Mennään pois! Mitä akoista! Tänne turkkini, Tavela!"

Taas yritti nimismies nousemaan. Mutta eipä se tahtonut onnistua. Töin ja tuskin hän viimein suurten ponnistusten perästä pääsi seisoalle.

"No, ei niin kiirettä, veli nimismies. Vartoohan nyt hieman. Minä katson josko täällä piirongin lahvissa löytyisi pisarainen suun avausta. Istu nyt rauhassa, veli".

Näin sanoen poistui Rantala toiseen pirtinperäkamariin. Nimismies heittäysi jälleen istumaan vetelästi ja hermottomasti, jotta rusahti keinutuoli ja oli vähällä keikahtaa selällensä.

Vähän ajan kuluttua palasi Rantala jälleen kamariin, vasemmassa kädessä pikareita, somasti asetettuina jalan pienestä kohdasta sormien väliin, oikeassa musta noin kannun vetoinen pullo. Sitte laski hän pikarit pöydälle, avasi pullon korkin ja täytti pikarit heleänpunaisella rommilla.

"Sua, kanalja, koko eilen illan vartosimme Samulilla. Tämä vaan kotona rauhassa istuu ja vaimoväelle lupauksia latelee. Aika mies!" puhui Tavela.

"Akka mies!" toisti nimismies.

"Täytyyhän sitä väliin noutaa niittenkin mieltä. Paljonhan sitä on niilläkin tekemistä ja sanomista talon töissä ja toimissa. Ja jollei meillä vaimoja olisi, niin missäpä me miesraukat väliin olisimme. Ihan huutavassa hukassa. — No, veljet, maistetaanpas!"

"Saapa nähdä, uskaltaako Rantala ryypätä", sanoi nimismies.

"Ohoo. Ketä pelkään?"

"Vaimoasi".

"En mar. No, ryypätään".

"Älä ryyppää, Rantala!"

"Ketä pelkään?"

"Kantelen vaimollesi".

"Älähän pilaa liian paljon. Kiepauta naukku naamaasi ja ole hyvällä tuulella. Skool!"

Laseja kilistettiin ja sitte "kiepautettiin naukku naamaan".

Alettiin nyt puhella varsin ahkeraan. Nimismiehenkin kieli näytti selkenevän, kun sai rasvaa kantimiinsa. Hyvin ahkeraan myös otettiin kelpo naukkuja, jotka yhä lisäsivät uutta vauhtia keskusteluihin. Yrittipä siinä jo nimismies pistää lauluksikin, kämmenellään läiskyttäen tahtia keinutuolin käsipuuhun, mutta se kuitenkin onnistui varsin huonosti. Puhuttiin viimein hevosista, niitten "jalostuttamisesta" ja juoksusta.

"Etpäs usko, veli Rantala, kummoinen peijakas tuo nimismiehen ori on juoksemaan. No sille nyt ei maassa vertaa. Ihan lentämällähän se kanalja pyyhkielee tätä matoista maata. Eipä uskoisi", puheli eräs miehistä.

"On se poika, joka pyyhkäisee. Ajanpa sillä ensi talvena Hämeenlinnassa ensimmäisen oripalkinnon".

"Mitä hittoja sinun hevosestasi", puhui Rantala, jonka kieli jo alkoi sammaltaa ja luonto oli parhaaksi karaistunut. "Mihin sinun hevosellasi päästään. Mutta jos minä tulen oriillani ajamaan, niin se on jotakin toista".

"Sinä oriillasi. Mutta jospa ei vaimosi laske sinua kilpa-ajoon".

"Vaimoni? Jassoo! Veli luulee siis, että minä olenkin akkojen vallan alla. Se on väärä luulo. Tämä mies ei ole kenenkään vallan alla, vaikka sitä yksi ja toinen vähän niinkuin luulee".

"Eihän vaimosi sua kilpa-ajoihin laske. Ja mitäpä semmoisella hevosella sitte kuin sinulla on. Kärpäsiä semmoinen saa kuunnella silloin kun oikein hevonen juoksee".

"Ohoo! On se hevonen, joka pääsee".

"Eihän se mihinkään kykene. Mitä lampaasta".

"Kykenee vaankin se aina sinun hevosesi kanssa".

"Lähde koettamaan, niin jäät kuin nalle kalliolle

"Aina minä sinun kanssasi kykenen".

"Lähde koettamaan, jos uskallat".

"Ketä pelkään?"

"Vaimoasi!"

"Ohoo! Veli nimismies! Etpä vaan irvistelisi niin paljon, jos tietäisit miten syvältä se minua pistää. Lopeta siis tuo ilkeä irvisteleminen ja virnisteleminen. Sen tiedät, että minä ja minun hevoseni aina täyttä vastaavat".

"Lähde koettamaan!"

"Lähde koettamaan, Rantala, ja näytä, että on muillakin hevosia"; sanoi Tavela.

"Tuossa menköön!"

"Mitä vetoon?"

"Hevonen ja hevonen!" huusi nimismies. "Hevonen ja hevonen!" toisti Rantala. "Tuohon käteen! Eroita, Tavela, kädet!"

"Minne mennään koettamaan?" sanoi Tavela.

"Honkilan kankaalle", huusi nimismies.

"Aivan niin!" sanoi Rantala.

"Lähdetään paikalla!"

"Lähdetään, lähdetään!"

"Jospa sua, Rantala, ei lasketakaan", pilkkasi nimismies.

"Niin muako lasketa? Kuka estäisi?"

"Vaimosi!"

"Älä irvistele!"

Ritarit nousivat. Tavela auttoi nimismiehen seisoalle ja puki turkit hänen yllensä. Rantala kaatoi viimeisen pisaran pullosta laseihin ja jokseenkin häpeltelevällä kielellä pyysi veljiä piiskaryyppyä ottamaan. Kahta käskyä ei tarvittu, sillä vieraat eivät olleet turhan kursailijoita. Sitte sitä hankittiin lähtöä koettelemaan hevosten "käpäliä" — tai paremmin piiskoja. Ensin kuitenkin pyysi Rantala odottamaan, kunnes hän on saanut "koninsa puihin".

Hän meni talliin, seisattui keskelle permantoa, pyörähti ylpeästi korollaan ympäri ja vihelsi. Renki Kaapo, joka juuri sattui tulemaan tallin ovelle, kääntyi pois ja alkoi tallustella halkoliiteriä kohden, minkä edustalla toiset miehet olivat halkojen hakkuussa, mutisten mennessään: "Jo nyt on taas tulppa kurkusta kirponut. Sokeristapa se olikin. Oleppas nyt yksin siellä tallissa, en sinne haukuttavaksesi ja nääsättäväksesi tulla viitsi. Saa sitä taas ori kylmän löylyn ensin ja lämpimän perässä, sen takaan. Kyllä se on sentään mies tuo meidän isäntä. Aina vaan juo ja reuhaa. Voi voi sentään!"

Mutta isäntä pyörähti tallin lattialla vielä toisenkin kerran ympäri, vihelsi ja lipsautti sormillaan. Hevoset hyyristivät pilttuidensa nurkkaan, nostivat päänsä ylös ja korvat niuhassa melkein vapisten "telläilivät" ja polkivat lattiaa vuoroon joka jalalla. Nähtävästi eläinraukat odottivat jotakin. Pian tulikin "jotakin". Isäntä sivalsi käteensä rautaisen silppuhangon, joka riippui naulassa pilttuun tolpassa. Nytkös hevoset vasta oikein pelkäsivät. Pieni varsakin ovinurkassa vetääntyi karsinansa viimeiseen solukkaan... Pian kuuluikin tallista vinha viuhkina ja läikinä hirveän kolinan ja jytinän seasta, jota vielä säesti hangon yläpäässä olevan rautarenkaan kimeä kilinä. Tuo melu kuului halkoliiteriin saakka. Rengit seisattuivat sitä kuuntelemaan.

"Enkös sitä arvannut. Ensin kylmä sauna ja sitten lämmin kylpy päälle. Oikeinhan se hirvittää, kun noin hakkaa eläin raukkaa", sanoi Kaapo.

"Olisi ottaa tuo hanko ja sillä tomistella ukon omasta säestä liiat tomut", sanoi eräs rengeistä.

"Jos uskaltaisi. Lempo nyt varmaan kuoliaaksi suolaa hevosraukan".

"Omapa se on hevosensa".

"Hirttää moinen hirviö. Lihahan se on toki luontokappaleellakin".

Mutta nytpä jo isännän käsi väsyi. Hän pani hangon jälleen naulaan ja hirveän julmilla silmillä katseli vapisevaa hevosraukkaa. Meni sitte tyhjään pilttuusen, joka oli oriin pilttuun vieressä ja tapasi taputtaa hevosta säkeen, mutta pelästyneenä hyyristyi se ihan toiselle puolen pilttuuta. Tuostapa taas vihainen isäntä tuimistui, sieppasi hangon uudelleen ja antoi oriille uuden saunan ja yhteen purtujen hampaittensa välistä ärisi:

"Sievistä hiton koni sorkkasi, muuten nahan nyljen selästäsi!"

Tuohon meluun tuli emäntäkin tallin ovelle.

"Älä, Heikki kulta, hevosraukkaa! Olethan järjiltäsi. Tuota nyt myötänsä hakkaa. Miksikä se siitä tulee".

"Pidä sinä suus kiinni ja mene navettaasi. Kun lyön, niin lyön", sanoi isäntä kärtyisesti.

"Mutta kuuluuhan se kauhealta tuommoinen elämä. Oikein säälini tulee oritta".

"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä. Kyllä minä tiedän mitä teen. Mitä sinä huolit siitä. Tämän pojan ei tarvitsekaan akoilta kysyä saako lyödä hevostaan".

"Voi Heikki kulta! Olethan taas humalassa!... Siinäkö päätöksesi!" sanoi emäntä surullisesti.

"Hiiteen semmoiset päätökset! Iloinen ja reipas on nuoren pojan elämä.

"Poika oli Pohjan Torniosta Ja tyttö Lapualta...

"Mitähän te akat aina suotta nääsäätte ja nakutatte? Kyllähän sen tiedätte, että valta meillä miehillä aina pysyy".

"Voi onnetonta!"

"Ole vaiti, niin on parasta!"

"Aiotko nyt taas lähteä kylään?"

"Olisihan se vähän niinkuin meiningissä. Menen tästä vähän nimismiehen kanssa kilpaa ajamaan. Olemme lyöneet vetoa hevosen ja hevosen. Hän se kelläsi aivan piloille meidän hevoset. Mutta minä tahdon näyttää, ettei Rantalankaan tallissa ole puuhevosia".

"Yhtäkaikki mitä hän sanoi. Paras kun annat olla hevosen tallissa ja pysyt itse kotona".

"Ole vaiti! Et sinä semmoisia asioita ymmärrä. Ole aivan vaiti ja mene toimillesi. Minä tässä talossa isäntä olen, tiedä se".

"Onhan se vanha asia".

"Niin se on. Mene nyt matkoihisi täältä äläkä käytä itseäsi mitenkään sopimattomasti vierasten aikana. Mene tiehesi ja jätä minut rauhaan!"

"Ole lähtemättä nimismiehen seuraan".

"Kyllä minä tiedän".

Emäntä kääntyi pois tallin ovelta. Hänen laihtuneet, ryppyiset ja kalpeat kasvonsa näyttivät niin surullisilta ja kärsiviltä. Sumeasti ja murheellisesti hänen silmänsä kiiluivat kuin jos oisi niissä kuvastanut kyynelkylpyjä ja pettyneitä toiveita. Alakuloisena, pää rinnoille painuneena asteli hän navettaa kohden. Mutta isäntä mutisi tallissa emännän mentyä: "Tuossa hän myötänsä haukkuu ja nääsää. Mutta sen täytyy loppua. Sitte mua pilkkaavat ja peijaavat. Ja syystä kyllä. Miksi annan vaimon hillitä itseäni kuin poika nulikkaa pahaista. Ei se käy laatuun. Ja onko minulla sitte vaimo. Tuolla hän vaan könöttelee navetassa ja maitokamarissa, eikä tule vieraita kuulemaan kurkistamaan".

Sitte laski hän hangon naulaan ja tuli tallin ovelle, huutaen:

"Tänne, Kaapo!"

Kaapo kyllä kuuli tuon, mutta ei könnähtänyt. Mutisi vaan jotakin itsekseen.

"Kuuletkos, suden ruoka!" huusi isäntä toisen kerran. "Joutuisaan tänne! Älä siellä kahnustele!"

Kaapo löi kirveensä rangan kylkeen ja alkoi verkalleen astella tallia kohden.

"Astu vilkkaammin, ruotijulli! En minä joudu sinua tässä koko päivän odottamaan", tohisi isäntä tallin ovella.

Kaapo ei puhunut mitään. Nurahtihan vaan jotakin.

"Laita tuliseen ori valjaisin pikku reen eteen!"

"Saamanne pitää. Vaan jos ei ruotijulli saa niin tuliseen hevosta valjaisin, niin parasta että..."

"Mitä? Häh?"

"Niin parasta että valjastatte..."

"Jassoo, sinä soutelet sanojani?"

"En soutele enkä melo. Mitäpäs ruotijulli..."

"Suus kiinni ja toimeen!"

Isäntä meni kiroillen huoneesen ja Kaapo rupesi valjastamaan hevosta.

Kun Kaapo sai hevosen valjaisin, ajoi hän sen rappusien eteen, sitoi ohjaksista kiinni kuistin tolppaan ja meni jälleen työhönsä.

Muutaman minuutin perästä tulivat ritarit ulos. Tavela hallitsi käsipuolesta nimismiestä ja talutti hänet alas portaita reelle. Melkein kaatumalla hän istui rekeen, jotta pohjalaudat rouskahtivat.

"Nyt, Rantala, varusta itsesi perään. Mennään kuin itse paholainen lennättäisi. Mutta aika konnia ovat sinun renkisi, kun tuohon vaan heittävät hevosen. Kyllä sinulla, veli Rantala, on kelpo piikoja ja renkejä. Olisipas minun renkini, niin..."

Portaissa tuli emäntä Rantalaa vastaan.

"Parempi kun jätät tuon reisun tekemättä", sanoi hän.

"Ole sinä vaiti, kyllä minä tiedän", vastasi isäntä.