Part 2

Semmoisella puuhalla ja enemmän onnellisen sattuman avulla kuin yksimielisellä päätöksellä saatiin ensimmäinen kansakoulu X:n seurakuntaan. Niinhän se sattuma väliin tekee ihan paljasta narria. Anttila lähti kerrassaan kumoamaan koulupuuhaa, mutta se syrjähtikin asialle menestykseksi. Sillä varma on, että joll'ei Anttila olisi kokoukseen mennyt ja asioita "halki sanonut", niin tuskin vieläkään olisivat koulun ystäväin toiveet toteutuneet.

* * * * *

Tämä kaikki tapahtui noin 15 vuotta sitte. X:n pitäjässä on jo kolme kansakoulua. Vanha kirkkoherra on jo käynyt levolle siunauksekkaan päivätyönsä vaivoista, ja hänen sijassaan on nykyään Otto Kalliola, pitäjän ensimmäinen kansakoulunopettaja, koulujen johtokunnan esimies ja innokas koulujen ystävä. Kunnan esimiehen istuimella istuu vielä vanha ukko Kalliola kunnioitettuna ja rakastettuna. Ja koulujen varojen hoitajana on Pekka Anttila, Antti Anttila-vainajan poika.

18 8/2 88

Tukkipojan palaus.

Tyyni ja hiljainen oli ilta.

Aurinko jo läheni lännen metsän reunaa. Puolen tunnin matka taisi sillä vielä olla puitten latvoihin. Päiväntakaisissa laaksoissa alkoi jo leuhahdella illan viileät henkäykset. Taivas oli puhdas ja vaalean hiilakka. Pieninkään tuulen henki ei puistellut puitten lehtiä.

Yhtä tyynenä kuin luonto muukin lepäsi Rauhalahti korkeain, jylhäin kallioseinäin sylissä, jotka, varsinkin pohjoisella sivulla lahtea, kohosivat valtaisiksi vuoriksi. Pitkältä ei lahdelmaa sopinut nähdäkään, sillä noin virstan päässä Rauhajoen suusta teki se äkkinäisen käänteen oikealle ja katosi kallioitten ja metsäin syliin. Niin alhaiselta ja hautamaiselta näytti lahti. Ja kun sousit sen varjoisaa pintaa Rauhajoen suuhun, jota myöten lahdelman tummanvälkkyvät aallot kuohuten ja pärskyen hyppelevät alas W—veteen, niin luulitpa soutavasi jotakin erämaahan eksynyttä lampea. Syvä juhlallisuus täyttää mielesi katsellessasi noita korkeain metsäin ja kallioitten luomia varjoja, niin tummia ja surullisia, kirkkailla aalloilla, ja tuntuupa sinusta kuin jos kulkisit syvyyden pohjukoilla, vaikka Rauhalahti on melkoisen paljoa korkeammalla W—vettä.

Siihen aikaan milloin metsänhaaskaus maassamme oli kunniansa kukkuloilla ja jokainen ken taisi nimensä piirtää "tukkiherra", oli tämä suurten tukki-summien kulkutienä kohden rahamarkkinoita. Kymmentuhansittain kesässä silloin vankkoja satavuotiaita mänty- ja kuusivanhuksia hyppeli alas Rauhajoen vaahtopäitä kuohuja. Oli silloin miehiä Rauhajoen äyräillä — tukkipoikia, uljaita ja reippaita. Silloin oli myös syrjäinen Rauhalahti- ja koski tavallaan liikkeen varrella.

Aivan kosken niskassa, korkealla ja päiväsuisella kallion kielulla, oli jotakuinkin uhkea sydänmaan torppa. Rauhalahti oli sen nimi, sen asuja ja isäntä torppari mahtavan Koivuniemen alueella, Taavi Heikinpoika, joka ihan korvesta on raivannut ja rakentanut tämän torpan ja alhaalla joen äyräällä olevat peltotilkut.

Kosken niskassa, lähellä sitä paikkaa, mistä koski alkaa pyörteinä alas kieriellä, on pieni laituri. Nuori tyttönen siinä pyykkiä huuhtelee ja "tappumoitsee". Pyrynä hän pyörittää vedessä vaatetta, heittää sen sitte pyykkituolille "tappumoittavaksi", jonka jälkeen hän taas huljuttaa sitä vedessä, ja kauas etenevät tyvenessä vedessä somana piirinä laineet tytön molskinasta. Ja ylös töllille kiipeävä ruispellon aita on jo puolitiehen saakka täynnä puhtaaksi pestyjä vaatteita. Viehättävä on tuo impinen, luonnon somistamana sellaiseksi kuin hän on. Eikä luonto olekaan ollut niukka antimissaan häntä kohtaan. Ruskeat tuliset silmät leimuavat tummien ripsi-kaarien alla. Tukka, tumma kuin Pohjolan kesä-yö, riippuu kahtena somana palmikkona hartioilla. Posket verevät ja täyteläiset, kasvot paremmin pyöreät, vartalo pitkä ja solakka. Hänen ruunin sarssiläninkinsä hihat ovat käännetyt ylös lähelle olkapäitä, ja kauniit valkoiset ja pullakat käsivarret ovat ihan paljaat. Onpa hänellä helkkyvä äänikin; kun hän joskus lauluun hyrähtää ja kaiku sitä tuolla vuorella lahdelman toisella puolen monistelee, matkien laulun monet mutkat ja liverrykset, niin kuuluu se oikein kauniilta. Joskus hän silmää, käsi otsalla suojelemassa silmiä auringon säteiltä, lahdelle päin, joka ylt'yleensä tyynenä kuin peili välkkyy. Ja kahta kauniimmalta silloin näyttävät käden varjostamina hehkuvat posket. Ja silloin hän laulaa:

"Aallot ne loikki lahden poikki, vaikk'ei aivan kovaa; Onhan tytöllä kultakin, vaikk'ei viel' iki oma".

Arvaatte kai jo, että tuo sulokuva kesäisen luonnon keskellä on Taavi Rauhalahden tytär. Hänen nimensä on Roosa.

Juuri kun auringon alareuna oli metsän syrjään pääsemässä, alkoi kallioseinäin välistä pistää esiin tukkilautta. Lautalla oli tuli, josta savu nousi melkein pystysuoraan kohden puhdasta korkeutta. Etusyrjällä sitä oli lava, jossa hevonen kiersi muutaman sylen suuruista rataansa, ja keskemmällä laudoista naulattu maja, joka laskevan auringon punassa loisti keltaiselta ja komealta. Hiljaa kulki tuo matkue, mutta varmasti ja voimakkaasti. Eikä päivä ollut vielä kauan maillaan ollut, kun lautta jo oli niin lähellä rantaa, että tyttö selvästi saattoi eroittaa miesten ruskettuneet kasvot.

Roosasta tuntui kuin hämärä tuttavuus olisi välähtänyt eräistä kasvoista. Hän laski tappumen pyykkituolille ja katseli lautalle.

Johtuipa hänelle nyt mieleen eräs ilta, eräs liepeä ja herttainen kesä-ilta, takaperin vuosia kaksi. Tyyni oli silloin metsä ja lahti, tyyni kuin yllä korkeuden sinilaki. Ja viulun ihanasti ja raikkaasti helkkyessä tanssittiin huimaa katrillia sileällä nurmella tuolla putouksen alapuolella. Tuntuupa aivan kuin unelmalta, lystiltä ja kauniilta, jossa aatokset mielellään pysäävät ja viipyvät. Ja tuo solakka, uljas tukkipoika, jonka kanssa hän tanssi katrillia... Eipä hän tullutkaan viime kesänä, vaikka niin lupasi... Oikeinpa Roosa odotteli häntä... Taikka ei juuri odotellutkaan, tuntuihan vaan niin omituiselta... Olisi Roosa kumminkin suonut, että hän olisi tullut... Kentiesi tuo on hän... ainakin on hyvin hänen näköisensä...

Roosa ryhtyi jälleen työhönsä.

Nytpä jo lautta on ihan rannassa. Muutamia miehiä tuli veneellä lautalta rantaan kiinnittämään köyttä rannalla olevaan suureen koivuun.

"Pane touvi lujasta kiinni sinne koivuun, Kosti", kuului, päällikön ääni lautalta, "virran henki lenkää pitkältä. Jos lautta pääsee irti, niin sen virta vie. Sitte taas rahkaa niinkuin Tirrosen lautta viime kesänä. Sitoivat lauttansa huonosti kiinni ja virta kiskoi sen alas koskeen. Taivas sitä rahkaa! Ei millään voimalla tahdottu saada sitä napitetuksi. Ihan henkensä kaupoilla sitä sitte miehet päästelivät. Pane kovasti kiinni, Kosti; kierrä touvi moneen kertaan koivun ympärille ja sitte vasta vedä solmuun!"

Kosti teki työtä käskettyä. Toiselle puolen joen suuta vietiin myöskin touvi ja kiinnitettiin lujaan jykevään kantoon. Ja seisahtipa lautta ihan paikalla. Eipä kosken hiljainen veto voinut sille mitään.

Sitte miehet astuivat lautalle ja alkoivat tehdä kukin askareitaan. Toiset päästivät hevosta valjaista ja kaatoivat kauroja säkistä pönttöön, toiset pistivät piippuunsa ja tikkusilla sohivat tulta nuotiosta, päällikkö selaili kirjojaan lautamajassa, mutta Kostin silmä oli kiintynyt laiturille. Hän meni lautan toiselle syrjälle, ja istuutui tyhjälle nelikolle ja askaroitsi nysänsä kanssa, joskus silmäillen laiturille. Tyttö tuntui hänestä niin tuttavalta...

Kosti oli syvissä mietteissä. Hänen aatteensa liitelivät erään kesän — kaksi vuotta sitte — herttaisiin iltoihin, jolloin niinikään laskettiin Rauhakoskesta tukkeja alas. Kaksi vuotta jo siitäkin mennyt. Missähän se aika on kulunut... Viime vuoden voutina pulskassa Hämeen pappilassa, tänä vuonna tukkimiehenä taas... Niinhän se aika kuluu. Ikävä se oli viime vuosi. Eikä nytkään ole lautalla ollut niin hauska kuin ennen. Olihan sitä toissa kesänä paljoa hauskempi... Silloinhan oli lautalla tuo kuuluisa viulunsoittaja Wälinen. Hän se pelaili ja liverteli kaiket illat, ja se kuului niin verrattoman kauniilta tyvenellä järvellä, että sitä oikein mielihyvillään kuunteli. Ja useinhan sitä tuli rannalle parvi naisiakin kuulemaan Wälisen verratonta soittoa. Silloinpa vasta peijakkaan lysti oli... Toisinaan sitä rantanurmella tanssiksikin pistettiin... tallattiin väliin heinäniittyäkin, ja usein alkoi aurinko ensi säteitään pilkistellä kun maata käytiin... Olihan se hauskaa aikaa... Ja pysähtyivät nyt Kostin aatteet erääsen kesä-iltaan, tai paremmin yöhön, jolloin tuolla kosken alapuolella tasaisella nurmella "laskiaisia" iloisesti tanssittiin. Olihan se lauha kesä-yö, ja tummana seisoi metsä järven rannalla ja heikosti hilluvia tähtiä näkyi taivaan kannella... Ja Kostiin katseli hämärässä kesä-yössä tummain ripsien alta kaksi ruskeata, lempeätä tähteä, joita hän ei ole koko kahtena pitkänä vuonna voinut unhottaa...

Kosti katseli laiturille... Tummat ripset ja suuret ruskeat silmät... solakka vartalo ja hehkuvat posket... Hän se on... juuri hän... Kosti tunsi levottomuutta ja tuommoista pientä kirvelyä rinnan alla... taikka ei se sentään juuri kirveltänyt... olihan vaan niin omituista...

Hän sytytti piippunsa, joka oli sammunut. Kaikkialla oli niin hiljaista. Tuolta alhaalta vaan kuului kosken pauhu, joka tyvenessä illassa tuntui niin jylhältä ja valtaisen mahtavalta. Majasta kaikui toverien nauru ja melu ikäänkuin he väittelisivät. Tuo tuntui niin "raa'alta ja ilkeältä keskellä hänen suloisia muistojaan. Se oikein häiritsi häntä. Hän päätti tehdä puhetta tytön kanssa. Vieläköhän tuo edes tuntee... Entäpä jos tuntisi!... Niin, mitäpä sitte?... Mutta tuskinpa tunteekaan. Tuskinpa enää muistaa nimeäkään...

"Heisaa, tyttö! Heretkäähän läiskimästä ja neuvokaa mistä tukkipojat voita ja piimää saavat", huusi hän iloisesti puheen aluksi.

"Saahan sitä tuolta kallion kolosta". Tyttö viittasi tappumellansa tölliä kohti.

"He vai kallion kolosta? Tokkos tänä kesänä on summassa kulkenut tukkijullia alas koskea?"

"Onhan noita kulkenut".

"Onko paljonkin kulkenut?"

"En ole lukenut"..

"Vai niin, vai ette ole lukenut. Ovatko edes tanssiaisia pitäneet?"

"Eipä yhtään kertaa".

"Eikö koko kesänä?"

"Ei koko pitkänä kesänä".

"Tokkohan tuota soittoniekkaakaan on ollut?"

"Ei ole ollut sitäkään".

"Ohoh! Vai niin on huonoa ollut. Vai niin. Hm!... Eihän olekaan tukkipojissa enää soittajaa. Tuonnehan se hukkui Lohikosken suuhun Wälinen toissa syksynä. Monta iltaa hän soittaa helskytteli... Verrattoman hauska mies, ja paljon häntä ensimmältä ikävöin. Tottahan muistatte vielä, Roosa, erään illan, jolloin tuolla putouksen alapuolella tanssittiin ja tuohisista viiniä ryypättiin... leskeä juostiin ja rinkitanssia pyörittiin. Muistatteko vielä sitä iltaa?"

"Aivan hyvin. Olihan se hauska ilta."

"Oletteko koskaan näinä kahtena vuotena muistellut sitä iltaa?"

"Kentiesi joskus... Mutta mitä se vieraasen koskee?"

"No, no, ei saa olla niin tuittupäinen. Onhan toki lupa kysyä, vaikkei varaa ostaa. Eikä se minuun niin mitään kuulukaan. Kysyin ilman aikojani, ihan suottani vaan... Mutta jos tuon illan muistatte, Roosa, niin varmaan myöskin muistatte erään hurjan pojan maailman markkinoilta, jonka kanssa silloin katrillia tanssitte ja joka on näitten kahden vuoden kuluessa yötä päivää muistellut teitä... Tokkohan Kosti Tiihosta enää muistatte?"

Heleä puna levisi Roosan kasvoille.

"Niin, ehkäpä joskus häntäkin..." vastasi hän verkalleen.

Tämän edemmäksi ei keskustelu ehtinyt, kun toisten tukkipoikain melu majan edessä paisui niin valtavaksi, jottei muuta mitään kuulunutkaan. Siellä oli syntynyt ankara väittely.

"Se on valhe!" huutaa eräs.

"Se on puhdas tosi!" sanoo toinen.

"Kyllähän Kosti sen pian näyttääkin", sanoi päällikkö.

"Kosti Tiihonen ei ole se mies, siihen lyön vetoa taivas-osanikin".

"No hyvät ihmiset! Minähän olen kahdella silmällä sen nähnyt."

"Kannu viinaa vetoon!"

"Tuossa menköön!"

Pari kastelijaa juoksi kelluvia tukkeja myöten Kostin luokse lautan toiselle syrjälle. Tämä katseli tulijoita puoleksi suuttuneella silmäyksellä, aivan kuin olisi sanonut: enpä teistä nyt olisi välittänyt!

"Lähde koettamaan, Kosti! Löin vetoa Mattssonin kanssa: hän sanoo, ettet sinä ole mies laskemaan alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä. Sen teit toissa kesänä, sen näin omin silmin", sanoi toinen tulleista.

"Sen olen niinkin tehnyt."

"Kannu viinaa on vetona. Puolen siitä saat, jos lähdet koetukseen."

"Niin, koetukseen. Saisihan sitä lähteä. Kunhan sidon saapasremmini".

Näitä puhui Kosti vaan huulistaan. Sydämessään ajatteli hän: Roosa muistaa vielä! Roosa ei ole minua unohtanut!...

Kosti nousi. Toverinsa menivät takaisin majalle. Roosa katseli lautalle ja hymyili. Kosti huomasi sen... Alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä... Sen hän teki toissa kesänä. Se on urostyö, johon harva tukkipoika kykenee... tuskin yksi sadasta... Se on huimaa menoa kiitää keskellä kuohuja... Mutta sydän on nyt kuin irti... se on niin keveä... kiitää ja lentää se tahtoisi aaltojen hurjassa tyrskyssä... Ja Roosa katselee miten tukki luikuu kuohujen välitse ja miten taitavasti se estetään kiviin käymästä... Tällaisia liikkui Kostin mielessä sitoessaan "saapasremmiään" majan edessä ja toveriensa yhä väitellessä kokeen onnistumisesta.

"Ota tukki mikä haluat", sanoi Mattsson.

"Otan tuon pitkän, se paremmin kannattaa. Puetelkaahan se puomien alitse".

Painettiin sitte tukin pää puomin alle miehissä ja sysättiin sen alitse väljälle vedelle. Kosti hyppäsi puomilta tukille, jonka selässä hän näytti olevan kuin kotonaan. Ensin hän toveriensa nauruksi teki kaikenmoisia lystillisiä liikkeitä ja käänsi sitte tukin pään kosken suuta kohden. Virran veto jo alkoi kuljettaa matkuetta putousta kohden. Kosti vilkaisi laiturille. Roosan silmät seurasivat häntä...

Jo alkoi virta verkalleen vetää rohkeata retkeilijää... Vauhti koveni kovenemistaan. Pian oli hän virran suussa, missä ensimmäiset pyörteet alkavat vajota alamäkeä, — jo menee ensimmäisissä kuohuissa... nyt jo kiitää tulisessa tyrskyssä... Jäykkänä ja vakavana, hiukan eteenpäin kumarruksissa seisoo sankari tukilla ja takin liepeet liihoittavat ilmassa... Se on huikeata menoa... Aivan kohti kiveähän se nyt meneekin... korkeat kuohut kohoavat kahden puolen tukkia... jo nyt on murskana tuossa kivessä kaikki... Mutta älähän vielä! Taitavasti kimmautti Kostin keksi tukin pään syrjään... ja ohi kiven kiiti huimaa vauhtia tukki. Jo taasen kohden kiveä se huikeasti lentää... nyt menee armotta siihen... ja sitte rohkea koskenlaskija on kuohuissa... Mutta silloin taas Kostin taitava keksi varsin sukkelaan sysää kivestä, jotta tukin pää ei satukaan siihen, vaan huikkaa ohitse... Muutaman sylen matka enää, pari kuohuvaa pyörrettä vielä, ja rohkea retki on onnellisesti päättynyt. Mutta silloin tapahtui seikka, joka teki ihan pilkaksi Kostin mainion koskenlaskijataidon — kuori liukeni pois vettyneen tukin ympäriltä... Kostin jalat pettivät... hän putosi poikitse tukille ja koetti pidellä siitä kiinni... Kaatuessaan pudotti hän keksinsä kuohuihin.... Nyt oli tukki kadottanut johtajansa... se menee minne laineet vievät... Kohden kiveä se kiitää... nyt... jo nyt lensi vasten sitä kovalla jyräyksellä... Kostin kädet heltisivät... ja hän putosi kuohuvain aaltojen sekaan... ne syöksivät hänen päällensä ja peittivät hänet... Tukki kääntyi poikki puolin virtaa ja meni alas väljälle vedelle ja vielä siinäkin kulki tuimaa kyytiä... Mutta Kosti jäi kuohuihin... Miehet lautalla siunasivat. Roosan huulilta pääsi heikko huudahdus. Tämä kaikki tapahtui lähes muutamassa silmänräpäyksessä.

Vene sysättiin lautalta vesille ja toiset alkoivat sillä laskea alas koskesta. Toiset juoksivat rantaa myöten putouksen alapuolelle. Ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Aallot vaan kuohuellen ja pärskyen kulkivat ylitse paikan, mihin Kosti vaipui. Tukki tuolla tyynellä hiljaa kulki kohden toista putousta. Ei missään Kostia näkynyt...

* * * * *

Vasta seuraavana päivänä, ahkeran naaraamisen perästä, löydettiin Kostin ruumis. Hänen päänsä oli pahoin runneltu. Aallot olivat paiskanneet hänet vasten kiveä. Viinakannusta ei nyt enää puhuttu mitään, eikä koskaan tämän jälkeenkään. Surullisen näköisinä seisoivat miehet toverinsa ruumiin ääressä rannan ruoholla.

"Niinhän sen piti onnettomasti käymän", puhui päällikkö. "Niin äkkiä ja odottamatta täytyi Kostin lähteä elämästä. Aina meidän täällä murheen laaksossa pitäisi valvoa ja olla valmiina, sillä emme tiedä milloin täältä pois kutsutaan".

"Niinhän se on, aivan niin", sanoi eräs.

"Niin meni Kosti, ikävällä häntä kaipaan", sanoi Mattsson.

"Hän oli niitä miehiä, joita voipi sanoa kelpo miehiksi".

"Suora ja rehellinen kaikissa asioissa".

"Ja siivo ja hiljainen. Syvästi kaipaan miestä semmoista. Vietämmehän, veikot, Kostille pienet peijaiset? Olihan hän kunnon mies". Näin puhui päällikkö, pyyhkäisten nahkatakkinsa kankealla hihalla poskeltaan pienen kyynelen.

Toverit kantoivat pois Kostin. Mutta päällikkö sieppasi tupestaan paksun nelikulmaisen lyijykynänsä ja piirsi rannan koivuun, sille kohtaa mihin Kosti hukkui, seuraavat muistosanat:

"Täsä hukui yks Tukin uitaja KOSTI TIIHONEN _se 17 päi kesä kuusa 1875_."

Päällikkö ei ollut juuri taitava oikokirjoituksessa. Mutta kertoja ei ole tahtonut hänen sanojaan muutella, vaan on ottanut ne semmoisenaan.

Muutaman päivän perästä nähtiin tuoreista puolukanvarsista sidottu köynnös riippuvan nimen ympärillä. Kuka sen siihen laittoi, ei kenkään tietänyt. Varsin usein kesäisin nähtiin sen jälkeenkin köynnös nimen ympärillä, mutta sen tekijä on yhä vielä salassa. Nimikin jo on niin kulunut, että siitä tuskin saapi selkoa. Syvät uurteet kynän piirteistä enää tuntuvat.

18 14/2 88.

Viinan uhrit.

Metsien ja vuorten taakse jo oli syksyn kelmeä aurinko painunut. Lännen taivas vielä vaaleana samersi. Tuuli alkoi yön levolle tyventyä. Viihtyivät L-veden vaahtopäät aallot, hiljainen maininki siellä vaan enää souteli. Hiljaa lehti liehui saaren koivikossa, missä lintukin lauloi surullista iltasäveltään, lauloi kadonnutta kesää muistellen, ja siksi sen laulu niin murheelliselta kuului. Kotiin riensi työmies väsyneenä ja jymähteli tie painavasta astunnasta. Karjain kellot kalahtelivat karjapihoissa.

Niin hiljaiselta ja rauhalliselta tuntui elämä Suomäen Teemun pienessä mökissä ja sen ympäristöllä. Viipperäkin aitan katolla oli jo päivän pyörinnästä väsähtänyt. Kuusikko töllin takana hiljaa huokaili. Tiina, töllin emäntä, oli jo lehmän lypsänyt, sulkenut tarhan kapuveräjän ja vienyt maidon "konttooriin", joka oli pirtin porstuan perässä, ja sitä siellä parhaallaan siivilöi. Kävi sitte iltasen toimeen, kulki huoneesta huoneesen, hyöri ja pyöri ja korjasi milloin mitäkin paikkaa, kalua ja kapinetta järjestykseen.

Tuolla jo Teemukin painavin ja reippain askelin astui kotiin tervanpoltosta. Oli hän musta kasvoiltaan kuin nokitonttu, eikä mekkokaan juuri voinut puhtaudestaan kerskailla. Kun lapset, Olli ja Aina, huomasivat isän tulevan, juoksivat he kilpaa isää vastaan alas peltotietä laidunveräjälle asti. Ja hyvillään Teemu hiljaa nipisti kumpaakin poskeen, otti sitte Ainan, joka oli nuorempi, syliinsä, pyyhkäsi pois silmille valahtaneen hiussuortuvan ja suuteli häntä otsalle. Olli sai nyt kannettavaksensa isän metsän tuomiset — kaksi lusikkapuuta ja kauhan teelmän, jota hän oli tervahaudalla veistellyt. Olipa niissä Ollille taakkaa tarpeeksi. Tuskinpa jaksoi kantaa. Jos vähän enemmän vielä olisivat painaneet, niin ei olisi jaksanut. Ja Aina naureskeli isän olan ylitse Ollille, joka jälessä käydä talsi taakkoinensa.

Portaille sitte isä laski Ainan sylistään, otti kalupuut Ollilta, vei ne tupaan ja laski uunin korvalle. Riisui sitte pois mustan mekkonsa ja pani sen ovipieleen naulaan ja istuihen penkille levähtämään. Tiina puuhaili illallista. Otti katossa riippuvasta vartaasta leipiä, laski ne pöydälle, joka oli ihan juuri pesty. Nosti niitten viereen nurkkahyllyltä kalakupin, otti sieltä vielä puisen kupin, ajoi sen padasta, jonka oli säön hiipuneille hiilille lämpimänä pysymistä varten nostanut, ihan kukkuroilleen kokonaisena keitettyjä perunoita. Vielä toi hän "konttoorista" taajavanteisen haarikallisen piimää.

"Rupea illalliselle, Teemu. Taidatpa olla väsynytkin".

"Jopa se väsyttää. Koko päivän olen reuhtonut kuin 'Laakeri Koljossa'. Ei tahdo terva juosta".

Teemu sipasi lakin päästänsä, heitti sen pohjallensa akkunalle ja istui syömään. Vakaasti löi hän mustat kätensä ristiin pöydän kulmalle, nyökkäsi syvästi päällänsä ja siunasi hartaasti ateriansa. Kävi sitte käsiksi leipään, taittoi sen palasiksi polveansa vasten ja alkoi syödä. Mutta puuhiin emäntäisen vielä Tiina ryhtyi. Maahan tuolla peränurkassa taikinasaavi hyllytä alkoi. Sitä sekoitteli ja jauhoja vakkasesta sekaan kaatoi. Laski sitten kannen saavin peitteeksi ja kannelle jauhovakan. Korjasi sitte liinan, joka aivan oli takaraivalle valahtanut, paremmin päähänsä, sitoi lujaan leuan alta ja istui lavitsalle syömään. Isän polvella jo Aina istui ja söi suurta perunaa, jonka isä oli kuorinut. Ja Olli istui penkillä isän vieressä ja leipäpalasta kalvoi. Äänettömänä ja hiljaisen rauhan vallitessa nautitsi Suomäen perhekunta yksinkertaista illallistansa. Kaikkien silmistä loisti hiljainen onnellisuus ja tyytyväisyys.

Kun iltaruoka oli syöty, korjasi Tiina ruoat pois — kalakupin ja leivät nurkkahyllylle, piimähaarikan ja perunakupin "konttooriin", ja pyyhki pöydän. Teemu paiskasi lakin päähänsä, istui akkunan pieleen penkille ja otti esille piippunsa ja tupakkikukkaronsa akkunan pielestä. Soristi luisella kukkaroneulallaan pois vanhat porot piipusta, imasi pari kertaa, koettaen onko kalu kunnossa. Pisti sitte piipun täyteen "rehua", löi tuluksista valkean ja veteli savuja. Uni jo saavutti lapset. Kilpaa torkkua nyökkyivät isän vieressä penkillä. Torkkuivat ja nyökkyivät, kunnes Tiina tuli toimiltaan ja kantoi lapset peräsänkyyn nukkumaan. Loppuun jo paloi Teemun piippu. Hän kopisti porot pois piipusta saappaansa kärkeä vasten ja laski piipun takaisin akkunan pieleen. Nousi, käveli pari kertaa yli lattian ja seisattui sitte peräakkunan eteen ja katseli ulos tyvenelle, hämäräiselle lahdelmalle. Juhlallinen hämärä siellä ulapalla häämöitti. Kaukana siinsi pieni tuuhea saari ja sen kupehella alaston kallion nyppylä, johon oli laivanmerkkipatsas pystytetty. Ja koko luontokin oli niin tummaa ja samettihienoa. Lahdelman toisella puolen häämöitti metsiä ja korkea Kaukovuoren kukkula, jonka takaa kuu verkalleen nousta jantusi, ja komeana ja juhlivana sen kuva väikkyi lahden kirkkaassa peilissä. Aatoksiin näytti Teemu painuneen katsellessaan tuota kaunista taulua, joka oli hänen edessänsä, niin liikkumattomana hän tuossa akkunan edessä seisoi. Sill’aikaa Tiina taas sekoitti taikinaa, joka jo oli melkein kanteen saakka kohonnut, kaatoi jauhoja vakkasesta sekaan. Pani sitte kannen kiinni ja kannelle jauhovakan. Lapset jo jyräsivät syvässä unessa.

Mutta äkkiä kääntyi Teemu pois akkunan luota, otti sivuakkunan pielestä naulasta harmaan sarkanuttunsa ja pisti sen yllensä. Pisti sitte "rehua" piippuun ja sytytti sen.

"Mihinkä nyt aiot, Teemu, lähteä?"

"Käyn tästä hieman Korpelassa".

Tiinan katse muuttui surulliseksi.

"Mitäs sinne nyt enää näin myöhään?"

"Käskin Korpelan Kallen tuoda Pertun markkinoilta kannun viinaa. Käyn sen sieltä pois hakemassa".

"Paras, että olet poissa. Kylläpä siellä kelpo elämää kuulutaan pidettävän Korpelassa. Myötänsä juodaan ja tapellaan. Eihän sitä Jussila suotta pois maaltansa riitele semmoista torpparia. Mitäpä tuonne menet? Sekaannut siellä sinäkin juomiseen ja tappeluun. Makaa yösi rauhassa, kun olet vielä väsyksissäkin".