Part 4
"Nyt Honkilan kankaalle. Siellä on kenttä sileä ja tasainen kuin Päijänne. Rekeen joka mies! Halloo!" huusi Tavela.
"Tuossa on poika, joka kykenee!" huusi nimismies tempoen ohjaksista, jotta hevonen rauhattomana riuhtoi edestakaisin ja hyppeli kahdelle jalalle.
"Tuossa on kalu, joka käy ja hyrrää kuin pappilan mamsselin rukki. Halloo!" huusi Rantala.
Silloin sitä lähdettiin. Nimismies ajoi edellä, toiset "veljet" jälessä. Emäntä jäi portaille seisomaan kuni järven rannalle. Hän vetäytyi kamariin ja kyynel hiljaa hiipi hänen sumeaan silmäänsä. Ei hän mitään puhunut; huokasi vaan sangen raskaasti. Mutta Kaapo, joka halkoliiterin edustalla katseli "veljesten" lähtöä, lausui toisille miehille:
"Armahtakoon ori raukkaa! Tänään on kuuma leikki. Ja milloinkahan sieltä taas palataan?"
Honkilan kankaalle sitä tulista kyytiä ajettiin. Kilpailu-matkaksi määrättiin koko viiden virstan pituinen kangas. Ken ennen kankaan toisessa päässä, se voittaja. Se oli ainoa sääntö koko kilvan-ajossa. Paitsi sitä, että hevosten tulee juosta rinnan, toisen toista tiepuolta, toisen toista.
Asetettiin sitte kankaan päässä hevoset rinnan. Kaksi "veljeä" lähtivät ajamaan kankaan toiseen päähän ja yksi jäi kilpailun alkupaikalle katsomaan, että kilpailu alkaa rehellisesti.
"Sen tiedät, että tässä on poika, joka pyyhkii", soperteli nimismies.
"Ei miestä jolla ei vertaa", sanoi Rantala tarkastellen oliko piiskan nauha lujasti kiinni varressa.
"Halloo, Putte! Siristäppäs sääriäsi. Loiskis! sanoi merimies kun laiva kaatui. Tuosta saat vähän saltpietaria. Tuossa torkut korvat lopsassa..." puheli nimismies kimautellen piiskalla hevostaan. "Joko sitä lähdetään?"
"Joko ne lie toisessa päässä?"
"Kun eivät lie, niin olkoot missä tahansa. Yhtaikaa tapahtukoon lähtö. Juuri rinnan hevoset. Sinä, Tavela, luet kolmeen. Kun kolmas lyömä on paukahtanut, niin silloin lähdemme. Kummankin on sitte oma asia, miten pian tästä luunsa korjaa. Eikö niin, Rantala?"
"Juuri niin, veli".
"Siis minä alan. — Yksi!"
"Lempo! Älähän hätäile! Taitaapa lähteä piiskani nauha irti. Varrohan kun tarkastan. No, taitaapa se kestää", puhui Rantala yhä piiskaansa tarkastellen.
"Kaksi!"
Ajajat sijoittelivat itseään istumaan mukavaan asentoon ja varustelivat ohjaksia nyrkkiensä ympärille.
"Kolme!"
"Halloo! Nyt sitä mennään vielä huikeammin kuin paholainen ennen Ryssä-Matin akkaa kiidätteli. Holoi, Putte!" huusi nimismies.
"Heleijaa! Nyt pojat!" huusi Rantala.
Silloin alkoi kilpailu. Ritarit tempasivat ohjaksista ja kimauttivat piiskalla, ja tuliseen lentoon heti hyppäsivät vauhkoontuneet hevoset. Pyrynä tuoksusi lumi, sillä kumpaisenkin oli ajaminen osaksi tien viertä. Oli siinä väliin reet mennä nurin, tuossa huikeassa menossa. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi. Kauan aikaa kulkivat kilpailijat ihan rinnan. Voitto näytti epävarmalta.
"Na, na... Vetele vaan käpäliäsi sievemmin", sanoi nimismies.
"Hoi, ruuna!" huikkasi Rantala.
Ja huikeata kyytiä sitä mentiin.
Puolimatkaan asti voitto löi leikkiä. Väliin se kierteli toisella puolen, väliin toisella. Sillä toisen kerran pääsi toinen hieman edelle, toisen kerran toinen. Huimaa kyytiä laukkasivat hevoset minkä kavioista lähti. Ja kauas kuului ritarien huuto ja melu.
Noin puolitiessä tuli ajajien vastaan metsämies hakokuormineen. Kuultuaan jo kaukaa melun, siirtäysi hän kuormineen tiepuoleen, luullen itse paholaisen häntä vastaan täryyttävän. Kaukaa huusi nimismies: "pois tieltä!" — sillä tulija oli siirtynyt sille tiepuolelle, jota nimismies ajoi. Mutta mihinkäpäs siitä meni hakokuorma lumikinoksesta.
"Minä olen vallesmanni!" huusi nimismies täyttä suuta. Tuo näytti ajajaa hiukan pelästyttäneen. Hän alkoi kääntää hevostansa kokonaan pois tieltä. Mutta hevonen vajosikin maantien ojaan ja rypöi siellä. Hakokuorma tuli siten aivan poikittaisin tiepuolelle ja sulki nimismieheltä tien.
"Pois konisi tieltä, sinä nahjus"! huusi nimismies.
Siellä hevonen vaan rypöi ojassa. Eikä kuorma liikahtanutkaan.
Kerran pyyhkäisten vaan ajoi nyt Rantala ohitse. Nimismiehen täytyi kääntää Rantalan jälestä samalle tiepuolelle. Ajaessaan kuorman sivu huimasi hän piiskallaan, tavottaen kuormiin vieressä seisovaa miestä, lausuen:
"Kyllä minä sinut, tollo, opetan ajamaan hevosesi juuri eteeni!"
Rantala oli sill'aikaa ehtinyt hyvän matkaa edelle. Voitto näytti kallistuneen hänen puolellensa. Noin sitä nyt peräkkäin kuljettiin lähelle kankaan loppua. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi.
Mutta nyt tuli toinen hakokuorma vastaan. Mies istui huoletonna kuorman nokalla, eikä ollenkaan näyttänyt hankkivan väistämään. Ajoi vaan keskeltä tietä ja soristeli tuhkaa nysästään.
"Etkö sinä saakeli väistä!" huusi Rantala.
"Pääseepä siitä ohitse".
"En minä joudu tässä väistelemään. Pois tieltä!"
"Minnekäs sitä sitte niin kiirut?"
"Tuki suusi, hirtehinen, ja korjaa hamppuloukkusi pois tieltä!"
"Pääseepä siitä sivu".
"Sinä hävytön!"
Tuossa sai nimismies, joka oli hieman jäänyt jälkeen, kiinni Rantalan. Kerran kahahtaen ajoi tämä hakokuorman ohitse. Nimismies jälessä. Huimasti sitä taasen peräkkäin mentiin.
Oltiin juuri perille pääsemässä kun Rantalalle tapahtui onnettomuus. Aistin haka reen toisesta jalaksesta kimmahti irti eräässä alamäessä. Hevosta ei voinut enää seisattaa, sillä reki, jota enää ohjasi vaan yksi aisa, hakkasi sen kinttuja, kulki syrjittäin mäkeä alas ja kaatui viimein, viskaten Rantalan keskelle tietä tallukkaat taivasta kohden. Rantala piti vaan lujasti kiinni ohjaksista ja hevonen laahasi häntä pitkänään alas mäkeä. Mutta ohjakset katkesivat ja Rantala jäi pitkälleen mäkeen. Täyttä lentoa kiiti hevonen alas. Reki laahasi miten milloinkin päin: kumossa, kyljellään, joskus oikein päin. Viimein meni se sirpaleiksi mäen alla olevan sillan käsipuuta vastaan. Pillastunut hevonen kääntyi sitte eräälle metsätielle. Hurraten ajoi nimismies Rantalan sivu ja yhtämittaa matkan päähän asti, palaamatta katsomaan miten Rantalalle kävi.
"Tässä on poika, joka kykenee. Eihän siihen tarvitse joka miehen tulla", puhui nimismies, päästyään määrän päähän.
"No mihinkäs Rantala jäi?" kysyivät toiset.
"Rantala? Katsokoon kukin vanttuunsa ja värkkinsä. Mitä minä niistä huolin".
"Onko Rantalalle onnettomuus tapahtunut?"
"Mitä se tänne kuuluu? Joka lähtee kilpailuun, niin tietäköön kykenevänsä. Nurin se tuolla ahteessa ajoi, poika parka. Taisipa sattuakin. Tielle jäi ukko pokalleen ja hevonen etsi turvaansa metsästä".
"Taivaan tähden! Onpa taitanut käydä Rantalalle pahoin. Kentiesi ovat kädet tai jalat taittuneet. Saattaapa olla henki kultakin luiskahtanut pois tästä pahasta maailmasta!"
"Niin, pahahan se on tämä maailma, saakelin paha. Lähtään etsimään Rantalaa".
"Lähtään!"
"Veljet" lähtivät paikalla etsimään tielle tipahtanutta Rantalaa. Nimismies jäi vielä matkan päähän kääntämään vaahtoavaa hevostaan ympäri.
Sillalla, mihin reki särkyi, kohtasivat he Rantalan. Hän astua jölkötteli lakita päin heitä vastaan.
"Rantala, sinä olet hengissä vielä!" huusivat hakijat yhdestä suusta.
"Niin, hengissä kuin pääseekin".
"Kuinka jaksat nyt?"
"Oojah. Meneehän se mukaan".
"Tapahtuiko kaatuessasi mitään onnettomuutta?"
"Eipä, kiitos Herran, tapahtunut. Olihan se vaan pieni keikaus. Kaikki muuten hyvin, paitsi lakkiani en löytänyt".
"Entäs hevosesi?"
"Siitä en myöskään tiedä".
"Nimismies sanoi sen juosseen metsään".
"Senkin hirtehinen. Vai metsään. — Mutta kumpi meistä nyt vedon voitti?"
"Onpa sitä vaikea tuomita".
"Halloo!" huusi nimismies, joka samassa ajoi paikalle. "Tuossahan on Rantala terveenä ja eheänä. Tänne hevonen! Minä olen sen laillisesti voittanut".
"Etpähän niinkään laillisesti".
"Totta kaiketi. Minähän ensin kankaan päänsä olin. Tottahan hevonen silloin on minun".
"Mitäpä siitä, vaikka ennen ehdit. Minähän poloinen kaaduin ja siihen jäi kilpailuni".
"Käski sun kaatua. Katso roppeesi niin että ne seisovat. Mitä se mulle kuuluu vaikka olisit viidesti kaatunut, kun minä vaan ennen sinua olin määrän päässä".
"Kuuluupa vaankin".
"Vai etkö luule, etten minä tiedä lakia ja asetuksia?"
"Taidat tietää".
"Kyllä minä tiedän".
"Se on hyvä se".
"Tuossa nyt riitelette kadonneesta hevosesta kuin Paavolan ämmät kaatuneesta kahvista. Lähdetään sitä edes etsimään", sanoi toinen "veljistä".
"Minun on hevonen", sanoi nimismies.
"Eipä vaankaan sinun", intti Rantala.
Lähdettiin sitte etsimään kadonnutta hevosta. Se löydettiinkin metsästä, missä se oli tunkeutunut kahden puun väliin, niin ettei päässyt eteen eikä taakse. Reki oli säpäleinä. Aisat vaan roikkuivat rankeissa.
"Kirottu koni!" kiroili Rantala.
"Älä kiroo minun hevostani", sanoi nimismies.
"Sinun hevostasi?!"
"Eikä se hevosen syy ollut", sanoi toinen miehistä.
Alkoi nyt ritareille kova kiistely hevosesta. Kentiesi olisi siinä tapeltukin, elleivät "veljet" olisi ryhtyneet eroittamaan. Tavelakin jo saapui paikalle. Yksistä neuvoin nyt vierasmiehet langettivat tuomionsa: Ellei hakokuorma olisi nimismiehen kilpailua häirinnyt, niin hän epäilemättä olisi voittanut, ja ellei Rantala olisi kaatunut, niin olisi hän voittanut, mutta nyt ei voittanut kumpainenkaan. Siihen nimismieskin viimein tyytyi. Ja koko kapelu päättyi siihen, että kun Rantala laittaa "pöydän kauniiksi", niin pääsee sillä koko asiasta.
Kaikin sitä nyt lähdettiin kotiin taistelokentältä. Kotiin — kuinka ma sanoinkaan — kotiin ei kukaan mennyt — Kalliomäen Samulille nyt miehissä ajettiin ja vietettiin siellä oikein "ilvesten iloa" koko yö aina seuraavaan päivään asti.
* * * * *
Iltahämärässä seuraavana päivänä palasi Rantala kilparetkeltään. Jokseenkin nolon näköisenä hän asteli, hevostaan suitsista taluttaen ja kainalossaan kantaen aisoja; muut hevoskalut olivat sidotut hevosen selkään.
Ilma oli suojainen. Räystäät tippuivat ja leuto tuuli humisi nurkissa liepeästi. Taivas oli ohuessa pilvessä, paikoin pisti sininen laki esiin harmaitten harsojen välistä. Eteläinen taivaanranta punersi ja kauas laelle asti liekehtivät heikkeät rusovyöhyet ja hukkuivat viimein keskitaivaalla hattaroitten sekaan.
Nölkkeänä asteli Rantala pihan poikki tallin luokse; yhtä nölkkeänä asteli hevonen hänen jälessään. Niin näytti isäntä surkealta kuin olisi aventoon pudonnut. Surkealta näytti hevonenkin, sillä eipä se ollut saanut sitte eilisen ruuan kiventä. Päälle päätteeksi oli Rantalalta kadonnut juhlallinen karvalakkinsa ja oli hänellä sen sijassa vanha leveäpohjainen vannelakki. Rengit, jotka halkovajan edustalla hakkasivat halkoja, nauraa kikattivat oikein makeasti, nähdessään tuon matkueen saapuvan tallin eteen.
"Kaapo!" huusi isäntä jokseenkin karkealla äänellä.
Kaapo laski kirveensä liiterin seinän rakoon ja lähti astumaan tallia kohden.
"Talliin tuo hevonen!"
"No mihinkäs isäntä nyt reen on pannut?" kysyi Kaapo hieman ivallisesti.
"Mitäs se sinuun kuuluu? Vie vaan hevonen talliin ja pane ruokaa eteen".
"Onpa se raukka hoikka kuin muurahainen. Onko saanutkaan ruokaa sitte kuin eilen?"
"Mitäs se sinuun kuuluu, mokomaan Jörö-Jussiin?"
"Eipä tuo niin juuri minuun kuulukaan. Säälini vaan hevosta".
"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä".
Kaapo vei hevosen talliin. Isäntä asteli halkomiesten luokse ja seisattui vajan edustalle. Siinä hän sitte kädet taskuissa hetkisen aikaa seisoi, silmät sirollaan katsellen miesten hakkuuta.
"Vähänpä se rankaläjä onkin tänään kulunut", virkahti hän viimein hyvin jörösti.
"Senhän se on kulunut, minkä on kulunut", sanoi eräs rengeistä.
"Minä sanoin, että se on vähän kulunut".
"Ja minä sanoin, että se on sen kulunut, minkä se yhdessä päivässä on kulunut".
"Jassoo, mies! Sinulla on meininki viisastella".
"Eipä niinkään viisastella".
"Mitä taas olette tämänkin päivän tehneet, lurjukset, unikeot?!"
”Emme ainakaan maanneet".
"Suus kiinni ja käyttele kirvestäsi vilkkaammin!"
"Käypä se".
Isäntä muuttihe rankaläjän toiseen päähän, missä hakkasi toinen renki ja renkipoika.
"Etkö sinä, kanalja, vielä osaa halkoja hakata? Tuommoisia hakokalikoita nyt mies hakkaa. Pitempiä ne pitää olla".
"Niitäkin pitää tuleman", sanoi renki.
Sitte kääntyi isäntä navettaan päin. Seisoi sitte tuokion navetan edessä töllistellen joka ilmansuunnalle.
"Kylläpä on taas, vetelys, juonut itsensä piloille asti. Keppiä tarvitsis, kun vaan olisi antajaa. Yöt kylissä myötänsä juo ja reuhaa ja tulee sitte kotiin kiukuttelemaan. On sitä emäntäkin taas päivissä", puhui renki toiselle.
Samassa tuli piika heinäladosta heinäsylystä kantaen ja aikoi mennä isännän sivu navettaan. Olipa hänellä aika sylys, jottei paljon kantajasta muuta näkynyt kuin punaiset hameen liepeet taakan alta ja kyljestä vaaleanpunainen naama.
"Niinkö te hälläkät vaan kantamuksittain kannatte heiniä elukoille?" saarnasi isäntä. "Mistä ne heinät tulee sillälailla kanniskella... Rantala on huono heinätalo ja sitä paitse viime vuosi oli huono heinävuosi. Ettepä taida, läärät, tietää mitä tänä talvena heinäleiviskä maksaa. Kantaa niitä minkä jaksaa lehmäin eteen, sen te tiedätte, hälläkät! Ja vielä tiputtelet puolet sylyksestäsi siihen pihaan!"
"Kyllä vaan minä tästä vähemmäksikin saan", sanoi piika, pyörähti taakkoineen ympäri, meni takaisin latoon, heitti sylyksensä lattialle, kahmasi siitä syliinsä vaan noin puolet ja lähti taas navettaa kohden.
"No mitä tuommoisesta tukkosesta karja syö?" ärjäsi isäntä. "Joko nuot syöt itse taikka annat lehmille... Vai meinaatko nälkään tappaa ne elukat siellä navetassa?"
"Kukapa tässä kohtuuden osaa. Mokistaan jos vie paljon, mokistaan jos vie vähän. Paras että näytätte miten paljo heiniä saapi kerralla viedä..."
"Ole möyhyämättä ja vie heinät navettaan".
Isäntä asteli taas halkomiesten luokse. Kaapokin oli jo sinne saapunut ja käytteli kirvestänsä oikein vilkkaasti. Äskeisen rengin luo meni isäntä. Renki oli jo ruvennut hakkaamaan pitempiä halkoja.
"Missä saakelissa sinä tuommoisia halkoja olet nähnyt? Ovathan ne sun pituisiasi, kanalja... Keskeltä poikki, sitte tulee hieman sinnepäin", ärjäsi isäntä.
"Äsken nääsättiin jotta liian lyhkäisiä on halot, nyt ne taas ovat liian pitkiä. Paras että isäntä itse ottaisi kirveen käteensä ja..."
"Mitä sinä mökötät?"
"... ja näyttäisi kummoisia halot pitää olla, eikä..."
"Mitä puhut?"
"... eikä myötänsä kulkisi kylissä ja..."
"Mitä saakelia sinä puhut?"
"Niin puhuinkin".
"Mitä sinä puhuit, riivattu? Sanoppas toinen kerta!"
"Ma sanoin, että saatte jättää meidät rauhaan ja mennä tästä..."
"Oletko sinä käskijä?"
"Enhän minä sitä..."
"Oletko sinä riivattu käskijä?!"
"Vähän sitäkin, jos tässä isäntä rupee niinkuin... niinkuin... kopeilemaan..."
"Etkö sinä tiedä kuka meillä on käskijä?"
"Luulenpa tietäväni".
"Sinä sika!"
"Sikapa sitä sanookin".
"Mitä luulet, jos annan sinulle tuosta ranganlatvasta, jotta soivat kinttusi?"
Näin sanoen otti isäntä ranganlatvan pihasta käteensä.
"Sopiipa koettaa", sanoi renki ja sieppasi halkoläjästä sievänlännän halon käteensä.
"Hävytön! Olen minä väkeen joutunut. Jos sanansa sanoo, niin heti sinkoo kymmenen vastaan. Semmoista se on tämän aikainen väki. Ei sanaa uskalla hiiskua isäntäraukka, vaikka maaten renki päiviään viettelisi. Oikeita rakkikoiria tämänaikaiset palkolliset".
Isäntä heitti ranganlatvan kädestään ja kääntyi pois. Asteli sitte kartanolle ja kurkisteli kohden kaikkia ilmansuuntia kädet taskuissa ja vannelakki painettuna alas takaraivalle. Istui sitte viimein kaivon kannelle, katsellen ulos portista maantielle.
Tuli jo pimeä. Rengit herkesivät hakkuusta ja tulivat pirttiin puhdetöille. Mutta siinä vaan isäntä yhä istui. Ei puhunut mitään piioille ja rengeille, jotka siitä ehtimiseen ohitse kulkivat, vähän vaan kieroilla silmillä katsoa nuljautti.
Pilvet poistuivat taivaalta ja puhtaana pian hillui sininen laki. Lukemattomat tähdet yksi toistaan kirkkaampina helottivat määrättömässä avaruudessa. Vaaleana kajosti linnunrata, kulkien halki taivaan kumun. Tuuli oli tyyntynyt, hiljaa se vaan kohisi kuusikossa tuolla talon takana. Ilma oli kylmennyt. Vaaleana ja kirkkaana liehkui pohjainen taivas, ennustaen pakkasta.
Siinä vaan isäntä istui kädet palttoon taskuissa, vannelakki syvään painettuna päähän, ulos maantielle tuijotellen.
Tulipa viimein emäntä katsomaan mikä miestä vaivaa.
"Mitä sinä täällä istut?"
"Kun istun, niin istun".
"Tule hyvä ihminen huoneesen. Johan täällä nyt jäädytkin. Mitä kummaa täällä rupesitkaan istumaan".
"Kylläpähän sitä tässäkin istuu".
"Tule sisälle".
"Kun tulen, niin tulen".
Emäntä otti häntä kädestä ja talutti hänet pirtinperä-kamariin.
"Ja missähän sitä taas olet ollut?"
"Niin, missäpä olen ollut. Käskeehän sitä kysyä. Kylässä vaan. Olihan sitä jo taas sielläkin".
"Nimismiehen ja niitten toisten kanssa?"
"Olihan nekin siellä".
"Voi voi sentään! Miksikä menit niitten seuraan? Siinä nyt oli päätöksesi. Rikottu muutamassa päivässä!"
"Kun rikoin, niin rikoin".
"Koko yön ja päivän olet taas ollut juomassa. Ajatteleppas, olisinhan minä saattanut täällä kotona kuolla ikävään".
"Mitä vielä! Etpähän kuollut".
"Voi voi! Älä niin sano".
"Mikäpä sinun täällä 'hätänä".
"Missä te olitte?"
"Samulilla vaan. Missäpä sitä muualla olisi oltu".
"Ja joitte rommia?"
"Niin, aluksi sitäkin. Lopulta joimme jo puhdasta viinaa. Mistäpä meille täällä maalla sen paremmat juomat tulisi".
"Ja missähän ihmeessä rekesikin särjit?"
"Kaaduin, että humahti. Kilpiojan sillan käsipuuhun se säpäleiksi romahti".
"Voi taivas! Kun ei mennyt pää tai muut jäsenet kappaleiksi".
"Eihän ne, Herran kiitos, sentään menneet".
"Voi voi sua Heikki! Lakkaa hyvä ihminen juomasta ja pysy kotona. Onhan kasvosikin rikki ja turpuneet. Silmäkulma ihan verisenä".
"Mitäs tuossa turhia voikottelet ja haikottelet. Tässähän olen taas kotona tervennä, eikä minua ole, Herran kiitos, mikään vaara kohdannut. — Laitappas ruokaa, minulla on niin saakelin kova nälkä".
Rupesi nyt emäntä toimittamaan iltaruokaa kotiin saapuneelle miehellensä. Ensin hän pyyhkäsi pöydän, puhtaaksi, asetti sitte pöydälle leipäkorin, kalakupin, voilautasen ja piimähaarikan. Toi vielä pirtistä juuri kiehumasta nostettuja kokonaisia perunoita. Sitte hän poistui toimillensa, ja ahnaasti rupesi nyt isäntä syömään ja saivat varsinkin kalat kyytinsä.
Syötyään hän riisui vaatteensa, laski ne tuolin karmille ja kallistui maata. Pian hän nukkui. Kun emäntä palasi huoneesen, oli hän jo syvässä unessa.
Emäntä istui sängyn laidalle ja katseli surullisesti mieheen, joka tuhanvärisenä ja pöhöttyneenä kasvoiltaan tuossa koornasti unta. Peitteenkin oli hän työntänyt päältänsä. Emäntä veti sen jälleen nukkujan kaulaan asti ja poistui sitte taas toimillensa.
Rantala teki vielä monta raittiuspäätöstä, mutta yhtä pian hän ne aina rikkoi. Monta kertaa hän vielä ajoi kilpaakin nimismiehen kanssa, menettäen hevosia ja "koreita pöytiä". Mutta ei hän niistä viisaammaksi tullut. Monta yötä hän myös joi toveriensa kanssa Samulilla, tuli kotiin kohmeloisena ja äreänä ja lupasi rengeille ranganlatvaa. Emäntä aina nurisi noista juomaretkistä, Kaapo tuumaili, että "selkään tarvitsisi, kun olis antajaa", mutta ihmiset sanoivat: "Joutaahan sitä rikkauttaan johonkin panna, kun ei ole lapsia eikä mitään, joille tavaraansa säästelisi".
18 27/3 88.
Elämä on taistelua.
(Pieni matka-havainto).
Tuulinen ja kolkko syyspäivä oli jo ehtoolle ehtinyt. Pimeys oli peittänyt koko luodun luonnon mustaan huntuunsa. Yksi toisensa jälkeen ilmestyivät tähdet pilvettömälle taivaalle. Oli hyvin kylmä. Tuima tuuli ravisteli alastomia lehtipuita ja kovin kohisi havumetsäkin tien vieressä. Juuri kun oli tullut pimeä se mikä perästäkin, pääsin päähän pitkän Töyryn kankaan. Suuri aava nyt aukeni eteeni, josta kumminkaan en pimeässä juuri paljoa eroittanut, paitsi etäältä taloista vilkkuvat valkeat. Paikkakunta oli minulle jokseenkin outo, ainoastaan kerran, jo vuosia sitte, olin tästä matkustanut. Hevoseni oli kokopäiväisestä ajosta hyvin väsynyt, minä päivän istumisesta rattailla kylmässä ja tuulisessa syys-ilmassa hyvin ränsistynyt ja vilustunut. Poikkesin siis ensimmäiseen taloon mikä vastaani sattui ja pyysin yösijaa, sillä lepo oli meille kumpaisellekin jo hyvään tarpeesen. Talossa kohtasinkin varsin ystävällistä väkeä. Isäntä käski rengin viedä hevoseni talliin ja itse vei hän minut talon vierashuoneesen. Tämä kyllä ei ollut oikein lämmin, mutta heti laittoi piikatyttö uuniin valkean ja minä aloin, kun valkea oli siksi virinnyt, loisteessa lämmitellä. Siihen toimeeni jätti isäntä minut yksin huoneesen ja poistui toimillensa. Viereisestä huoneesta, jonne väli-ovi oli raollaan, kuului kahvikuppien kalinaa ja lusikkain kilinää, joka saattoi minun, viluisen ja väsyneen matkamiehen, varsin hyvälle hatulle. Tuokion kuluttua astuikin emäntä huoneesen, tuoden höyryävää kahvikultaa, jota minä varsin hyvällä mielellä hörppäilin.
"Siellä on niin kylmä ilma. Meidänkin miehet olivat vallan jäätyä nuotalla. Olivat tullessaan hykkyröissään kuin variksen pojat. Eihän siellä tarvitsisi näin myöhään syksyllä enää lonia, mutta kun on ollut niin huono kalansaalis tänä vuonna, että oikein, niin täytyy koettaa. Sanotaan: 'kun maa antaa, niin ei anna meri, ja kun meri antaa, niin ei anna maa'. Huononpuoleinen vuosihan se tuli tänä vuonna, mutta eipä niitä tule kaloja sentään. Mikä siinä sitte oikein ollee", puheli emäntä minun juodessani.
Makeaan suuhun join emännän kahvitilkan, ja paremmalta ei se ole milloinkaan maistunut. Vielä toisen kupin kimautin hyväntahtoisen emännän tönöstä. Eukko puheli minulle aivan kuin vanhalle tuttavalle.
"Kyllähän sitä paljon rahaa tarvittaisiin tänä vuonna, tuleepa se sitte vedestä tai maasta. Paljonpa menee veroja ja on vielä kirkon rakennuskin parhaallaan. Se paljon painaa, varsinkin tämmöisille pienille taloille. Sitä herrat ja isot rikkaat rusthollarit tahtoivat liian uljasta. Kyllähän sitä olisi puukirkollakin toimeen tultu. Monta taloa on jo aivan köyhtymässä".
"Teillä siis rakennetaan kivikirkkoa?"
"Niin, tiilistähän sitä rakennetaan ja on se jo lähes valmiskin. Kynttelinä pitäisi vihittämän. Kyllähän se jo kestikin se rakennuspuuha. Ensin käytiin hovirätit ja sinaatit, mutta rakentaa piti vaan, ei mikään auttanut".
"Mistä syystä siinä riideltiin?"
"Tuo Mahla-ojan patruuna se olisi tahtonut sinne heidän vainiomäelle sitä rakennettavaksi, ja siitä se riita ensin nousikin. Mitä siitä sitte lopulta lie riideltykään, en oikein tiedä; mutta entiselle paikalle kirkko vaan rakennettiin. Hukkaan ne menivät Mahla-ojan patruunan riitelemiset".
"Varmaan se on uljas kirkko?"
"Kyllähän se näyttää komealta. Kyllä sen huomenna näettekin. Tulette ajamaan ihan kirkon ohitse. Se näkyy jo tänne kahden virstan päähän, Matkus-ahteelle. Kyllähän se korea ja komea on, mutta kylläpä maksaakin".
"Tuleeko kirkko kalliiksikin?"
"Sanotaan nousevan kahteen sataan tuhanteen markkaan. Köyhä pitäjä tahtoo sen tähden joutua vallan 'pankrottiin'. Vaikka pannaanhan sitä rahoja hullumpaankin, kuin Jumalan huoneen rakentamiseen. — Tottahan syötte illallista? Minä panen perunoita kiehumaan ja meillä on nuorta lihaakin".
"Sitä juuri aioinkin teiltä pyytää".