Part 9

Philip avasi silmänsä, katsellen jäykästi ympärilleen ja sitten hän kohosi kyynärpäänsä varaan. Silloin Kate vetäytyi hieman takaisin ja alkoi hiljakseen itkeä, sillä nyt hän oli vain nainen ja hänen moraalinen rohkeutensa oli kokonaan kadonnut.

Mutta herra Rossin rohkeus palasi yhtä nopeasti. Hän alkoi irvistellä ja naureksia, sieppasi maasta ratsupiiskansa ja asteli hevosensa luokse.

»Oletko sinä loukkaantunut?» kysyi Kate hiljaisella äänellä.

»Sinäkö se olet, Kate?» sanoi Philip.

Kuullessaan hänen äänensä, tämän hiljaisen kuiskauksen, Katen kyyneleet alkoivat virtana vuotaa.

»Voi, annatko sinä minulle anteeksi», hän sanoi. »Minun olisi pitänyt kuunnella varoitustasi.» Hän pyyhki Philipin kasvoja väljällä puseronsa hihalla ja vihdoin Philipin onnistui nousta seisomaan.

»Nojaa minuun, Philip.»

»Ei, ei, minä voin kävellä.»

»Ota minun käteni.»

»Oh, ei Kate, minä olen kyllin vahva.»

»Tee nyt kuitenkin minun mielikseni.»

»No sinun tähtesi, olkoon menneeksi.»

Ross katseli sivulta raivoissaan mustasukkaisuudesta. Hänen hevosensa pelästyneenä tappelusta oli kiertänyt kannon ympäri ja sotkenut ohjaksensa, ja saadaksensa ne selviämään, hän löi hevosta, kunnes se juoksi ympäri kannon. Sitten hän hyppäsi satulaan, siepaten ohjakset niin lujalle, että hevonen hyppäsi pystyyn. »Alas», hän huusi kiroten ja löi armotta piiskallansa hevosta päähän.

Sillä aikaa Kate Philipin käsi kainalossaan oli mennyt hänen ohitsensa ja puheli lämpimästi: »Oletko sinä nyt parempi?»

Ross, jonka mieli oli synkkää synkempi, päästi käheän naurahduksen polttavasta kurkustansa ja sanoi: »Oh, älkää olko huolissanne hänestä. Jos teidän toinen miehenne taistelee teidän puolestanne, kuten tämä, ei teillä ole hätää. Aioitteko te hankkia itsellenne kolme miestä, niinkö? Tai ehkäpä te tahdoitte pitää minut hätävarana? Miksi ette suutele häntä nyt, kun hän sen tietää? Mutta hänhän on vain teidän lemmittynne, joka suojelee teitä toisen puolesta. Hän taistelee toista vastaan toisen puolesta, häh? Kyllä kannattaa! Viekää hänet kotiin ja Juudaksen kirous seuratkoon teitä molempia.»

Näin sanoen hän purskahti hurjaan pilkalliseen nauruun, hakaten hevostansa korviin ja kuonoon karjuen: »Alas, sinä saatana, alas!» Ja sitten hän kiiti täyttä laukkaa pitkin rannikkoa.

Philip ja Kate seisoivat paikallansa, kunnes hän oli kadonnut soisesta maasta kohoavaan sumuun ja hänen hevosensa kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta. Heidän päänsä olivat painuneet ja vaikka heidän kätensä olivat yhdistetyt, heidän kasvonsa olivat käännetyt toisaalle. Hetkisen he olivat aivan vaiti. Tytön silmäluomet värähtelivät. Hänen katseensa oli levoton ja avuton. Vihdoin Philip sanoi: »Menkäämme kotiin», ja he alkoivat astella yhdessä.

He eivät virkkaneet enää ainoatakaan sanaa. Kumpikaan ei katsonut toista silmun. Heidän luja otteensa löyheni ja suhteensa tuntui muuttuvan kylmäksi, mutta kumpikin tunsi, että heidän täytyi pitää toisistansa kiinni, etteivät kaatuisi. Tuntui kuin Rossin häväisevät jäähyväissanat olisivat paljastaneet heidän sydämensä toisillensa ja ilmaisseet heille itsellensä heidän salaisuutensa. He olivat kuin kaksi lasta, jotka Edenin yrttitarhasta ajettiin ilkoisen alasti.

Sillalla he kohtasivat Caesarin, Mummin, Nancy Joen ja puolet Sulbyn asukkaista, jotka olivat lyhty kädessä lähteneet etsimään heitä.

»Tuolla ne ovat», huusi Caesar. »Te olette sitten pehmittäneet häntä. Te iskitte varmaan häntä kalloon, sitä ainakin toivon. Ja minä olen aivan varma, että saatte sen anteeksi, herra. Hänen antamansa iskut olivat melkein vaikeammat kuin syntinen liha voi sietää. Ennenkuin armo oli minut käsittänyt — mutta ylistetty, olkoon Herra armostansa, sinä hetkenä raivo kiehui minussa, ja minä olisin antanut hänelle, ellei reumatismi olisi iskenyt lonkkaani. Mutta mitä tuo on?» kohottaen lyhtyä yli päänsä, »teidän kasvoissanne on verta, herra?»

»Pieni naarmu — ei mitään muuta», sanoi Philip.

»Niin, ne naiset, ne ovat kaiken pahuuden alku ja juuri», sanoi Caesar.

»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö naiset ole yhtä hyviä kuin miehet», sanoi Nancy Joe.

»Hm», sanoi Caesar. »Sanotaanhan sanassa, että miehet ovat vain vähän alempana enkeleitä, mutta mitä naisiin tulee, siitä saamme tehdä omat johtopäätöksemme.»

»Raamatulla ei ole mitään tekemistä Ross Christianin kanssa, isä», sanoi Mummi.

»Jumala varjelkoon siitä», sanoi Caesar. »Voiko kissa muuttaa nahkansa? Ja voiko Christian Ballawhainesta polveutua ihminen?»

»Mitä siihen tulee, niin emmekö me kaikki kuitenkin polveudu Aatamista?» sanoi Muniini.

»Niin, niinpä kyllä, ja Eevasta myös, sitä pahempi», sanoi Caesar.

VI.

Kului kauan aikaa, ennenkuin Philip ilmestyi uudestaan Sulbyyn. Siihen hänellä oli tärkeät esteensä. Hänen opintonsa veivät nyt kaiken hänen aikansa. Kun hän ei ollut työssä Douglasissa, hänen täytyi seurustella tätinsä kanssa Balluressa. Mutta ei poissaolo eikä vuosien hiljainen vierintä voinut vapauttaa häntä kiusauksesta. Eräs tärkeä tehtävä loi tytön lakkaamatta hänen mieleensä. — Se oli velvollisuus, joka kielsi häntä unohtamasta Katea — hänen lupauksensa Petelle olla hänen »Dooiney-Mollansa». Eikö hän ollut vannonut pitävänsä huolta tytöstä? Hänen täytyi pitää lupauksensa. Sehän oli pyhä luottamustehtävä.

Philip keksi keinon pelastua pulasta. Posti oli puolueeton ja lahjomaton sanansaattaja ja siksi hän kirjoitti hyvin usein. Joskus hänellä oli uutisia ilmoitettavana, sillä pettääksensä Caesarin vakoilevaa silmää Pete lähetti tervehdyksensä hänen kauttansa. Joskus hänellä oli rakkauskirje lähetettävänä, toisinaan taas lahjoja. Kun sellaisia välttämättömiä syitä ei ollut, katsoi hän kuitenkin velvollisuudekseen pitää yllä kirjevaihtoa. Jouluna hän lähetti joulukortin, juhannuksena kimpun sammalruusuja, yksinpä pyhän Valentinen päivänäkin juhlatervehdyksen. Kaikki tämä kuului hänen velvollisuuteensa ja kaikki mitä hän teki, sen hän teki Peten nimessä. Hän vakuutti itsellensä, että hän täydelleen unohti itsensä. Sitten kun hän oli kieltänyt silmiltänsä ilon katsella tytön kasvoja, hän kohotti uljaana päänsä ja uskoi olevansa tosi ja uskollinen ystävä.

Kate pelkäsi vähemmän ja ujosteli myöskin vähemmän. Hän otti vastaan Peten lahjat ja käytti niitä Philipin tähden. Salaisesti hän sydämessään ei ollenkaan sitä hävennyt. Vuosien kuluessa elämä kutsui häntä yhä voimakkaammin ja viehättävästä tytöstä kehittyi komea nainen, jonka neitseellinen kauneus lumosi ja hurmasi. Tämä ulkonainen muutos, joka aikojen kuluessa hänessä tapahtui, sai hänet melkein kokonaan unohtamaan entisyyden. Oli tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt hänet kerrassaan toiseksi. Hän oli kuin sen tytön vanhempi sisar, joka kerran oli tuntenut Peten. Että tämä pikku sisar voisi pakottaa häntä johonkin tuntui aivan mahdottomalta, Kate ei koskaan ajatellut sitä.

Yleensä hän ei uskonut salaisuuksiansa kenellekään. Hänen sukulaisensa olivat Ross Christianin jutun vuoksi joutuneet kokonaan harhaan. Heidän luulonsa mukaan Kate edelleenkin oli ihastunut häneen ja odotti häntä, siksi ei hän koskaan puhunut Petestä. Philipin he luulivat joutuneen epäsopuun hänen kanssaan sen tähden, että hän oli ollut uskoton hänen ystävälleen, ja siksi he luulivat hänen pysyttelevän poissa. Tyttö ei koskaan puhunut myöskään Philipistä, mutta kotiväki sen sijaan puhui lakkaamatta hänestä ja heidän ylistyspuheensa kiihoittivat lakkaamatta hänen salaista rakkauttansa. Kolmen vuoden ajan nämä kaksi olivat kuin kaksi vankia, jotka ovat viereisissä kopeissa, aivan lähellä toisiansa, saattavat kuulla toistensa äänen eivätkä kuitenkaan voi nähdä toistensa kasvoja, palavat halusta saada tulla toistensa luokse ja koskea toisiinsa, mutta eivät kuitenkaan voi sitä, koska seinä on välillä.

Taistelun jälkeen Caesar oli vapauttanut hänet kaikista tehtävistä ravintolassa ja eräänä kevätpäivänä hän oli vajan luona kuorimassa kaisloja kynttilän valamista varten, kun Kelly, postinkantaja, kulki eteisen ohi, jossa Nancy Joe puhdisteli rautaisia kynttiläjalkoja.

»Olettekos kuullut uutista, Nancy?» sanoi Kelly. »Herra Philip Christian on vapautettu kahden vuoden kokeiluajasta ja nyt hän pääsee istumaan käräjiä.»

Nancy näytti miettiväiseltä. »Minä olen aivan varma, että se nuori herra on kaikin puolin kelvollinen ja oikea tuomari», hän sanoi. »Mitä hänestä nyt tulee?»

»Hänestä tulee täysivaltainen tuomari ja asianajaja, tyttöseni», sanoi Kelly.

»Älähän mitään, niinkö?» sanoi Nancy.

»Eilen hän suoritti tutkintonsa kuvernöörin edustajan läsnäollessa.»

»Kuulepas, siinä on mies!»

»Tänä iltana minä toin siitä kirjeen Ballureen.»

»Tietysti minä uskon sen, herra Kelly. Hän on sentään kelpo poika, sitähän minä olen aina sanonut. Siinäkin olen aina ollut oikeassa, mutta täällä on ollut eräs, joka ei ole halunnut kuulla puhuttavankaan siitä, ei ollenkaan.»

»Neiti Kate, häntäkö tarkoitatte? Siihen hänellä on omat syynsä, eukkoseni, ne me kyllä tiedämme. Jääkää hyvästi, Nancy.»

»Hyvästi, hyvästi. Hauskoja uutisia te toittekin», sanoi Nancy ja postinkantaja asteli edelleen.

Kate tuli hänen luoksensa harja kädessä. »Mitä postinkantaja sanoi?»

»Että — herra — Philip — Christian — on suorittanut tutkintonsa ja hänestä on tullut tuomari», sanoi Nancy merkitsevästi.

Katen silmät leimusivat ja huulet hieman värisivät ihastuksesta, mutta hän sanoi hyvin välinpitämättömästi: »Sellaisia uutisiako hänellä vain olikin?»

»Vain? Sanotko sinä vain?» sanoi Nancy hangaten kynttiläjalkojansa. »Kuule nyt minua, tyttö! Hän se kuitenkin on pitänyt huolta sinusta sillaikaa, kun sulhanen, heittiö, on teissään.»

Kate kuori kaislaansa ja huokasi katsahtaen salaisella syrjäsilmäyksellä toiseen ja sanoi: »Taidat sinä luulla liian suuria hänestä, Nancy.»

»Silloinhan on asia niin kuin pitääkin», sanoi Nancy, »on täällä sekin, joka ajattelee hänestä liian pieniä.»

»Minä en todellakaan voi ymmärtää, mitä merkillistä hänessä sinun mielestäsi on», sanoi Kate. ₍

»Vai et, vai et», sähähti Nancy purevan ivallisesti. Hangaten sitten rautaa kaikin voimin hän lisäsi: »Minä en ole sellainen, joka toivoisin itselleni miestä. Miehet ovat mokomia merkillisiä, avuttomia raukkoja, enkä minä tule heidän kanssaan toimeen. Mutta jos minä ajattelisin jotakin heistä, niin sillä ei saisi olla jalat ja kädet kuin nukella eikä naama harmaa ja hapan kuin piimän hera, eikä sen housuissa ja takissa saisi olla kaikenlaisia helyjä, niin että kuuluu tänne asti kun hän suvaitsee astella katua.»

Tämän Ross Christiania tarkoittavan loppulaukauksensa singautettuaan Nancy pyörähti ympäri ja meni sisään ajatellen, että nyt oli antanut Katelle sellaisen opetuksen, ettei hän sitä unohtaisi. Kate säteili onnesta. Tällaiset lauseet olivat hunajaa hänen huulillensa ja tällaiset torat soivat kuin ilokellot hänen korvissansa. Hänelle tuotti salaista iloa yllyttää toisia hyökkäämään tällä tavoin Philipin kimppuun. Niistä oli hyötyä kahdella tavalla, ne soivat hänelle ilon kuulla lakkaamatta ylistettävän Philipiä ja niiden kautta hän saattoi säilyttää oman salaisuutensa.

VII.

Myöhemmin samana päivänä Caesar palasi myllyltä tuoden sen hämmästyttävän tiedon, että Philip ratsasti taloa kohden suurta tietä myöten.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Nancy lentäen kuin siivillä pesemään kasvojansa. Mummin kädet näpelöivät ahkeraan asetellen myssyä suoraan, ensin suorittuaan harmaita hiuksia sen alla. Kate itse oli kadonnut kuin valon häivähdys, mutta kun Philip laskeutui portilla hevosensa selästä, näyttäen pitemmältä, vanhemmalta, kalpeammalta ja vakavammalta kuin ennen, kohottaen hattuansa ja paljastaen vaalean päänsä, hymyillen kuin auringonsäde, Kate näytti sattumalta tulevan portaita alas ihastuttava hattu mustalla, aaltoilevalla tukallansa ja pieni kori käsivarrellansa.

Kuului lyhyt hämmästyksen huudahdus, seurasi jälleentunteminen, lausuttiin hämillään tervehdykset ja sydämet sykkivät rajusti.

»Minä olen menossa kanojen pesille», sanoi Kate. »Kai te aiotte mennä tervehtimään äitiä.»

»Ehdin kyllä vielä sinnekin», sanoi Philip. »Enkö saa tulla auttamaan teitä ensin? Sitäpaitsi minulla on teille jotakin sanottavaa.»

»Sitäkö että te olette 'läpäissyt'» sanoi Kate.

»Se nyt ei ole sanomisen arvoista», sanoi Philip. »Olen oppinut vasta aakkoset, ymmärrättehän. Nyt minä vasta olen valmis oikein alkamaan.»

He astelivat takapihalle, jonne Philip sitoi hevosensa ja heitti sille heiniä. Sitten heidän etsiessään munia olkikasoista tai pensaikoista, sanoi Kate, että hän toivoi hänen hyvin menestyvän ja Philip vastasi, että menestymisen mahdollisuudet olivat nyt hänellä varmemmat kuin pelkkä toivo. Hänellä itselläänkin oli jonkinlainen aavistuksentapainen varmuus siitä. Kate ei oikein häntä ymmärtänyt, mutta katseli häneen loistavin silmin ryömiessään nelinkontin olkikasan vieressä ja sanoi: »Miten ihanaa varmaan onkaan olla mies!»

»Niinkö luulette?» sanoi Philip. »Minä kuitenkin muistan erään, joka sanoi, ettei ollut kovinkaan pahoillaan siitä, että oli tyttö.»

»Sanoinko minä niin?» sanoi Kate. »Mutta siitä on hyvin kauan aikaa. Ja minä muistan erään, joka oli olevinaan iloinen siitä, että olen tyttö.»

»Siitäkin on hyvin kauan aikaa», sanoi Philip ja he molemmat nauroivat vallattomasti.

»Tytöt — ja pojat ovat varsin merkillisiä olioita!» sanoi Kate äidillisesti huoaten ja painaen kasvonsa lähelle pesää, jossa kanaemo kotkotti ja kaksi untuvaista poikaa kurkisti emon siiven alta.

He kulkivat hedelmätarhan läpi, ja siellä puut heiluttelivat puhkeavia nuppujansa vienossa tuulessa.

»Minulla on teille taas kirje Peteltä», sanoi Philip.

»Onko?» kysäsi Kate.

»Tässä se on», sanoi Philip.

»Ettekö te tahtoisi lukea sitä?» kysyi Kate.

»Sehän on teille. Varmaankaan eivät tytöt halua että joku muu — —»

»Ah! Mutta sehän ei kuitenkaan koske teitä; tehän tiedätte kaikki — ja sitä paitsi — lukekaa se ääneen, Philip.»

Kori käsivarrellansa ja pitäen toisella omenapuun haarasta kiinni Kate seisoi sill'aikaa kun toinen luki:

»Rakkahin Kitty!

Kuinka sinä voit ja kuinka voi Philip ja kuinka Mummi? Minä voin kerrassaan verrattomasti. Minua sanotaan kapteeniksi nyt — kapteeni Pete. Minä olen jonkinlainen päällysmies timanttikaivoksella Kimberleyn lähellä. Minä vietän nyt täydellistä herrasmiehen elämää. Minä kuten muutkin herrat. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua paperit käsissä suuren päivänvarjon alla, kuten joku neuvosmies, sill'aikaa kuin kaksikymmentä kafferia tekee työtä. He pitävät pientä helinää ja kolinaa juuri siksi, ettei torkahda. Kun kafferit löytävät timantin, on se otettava heiltä ja pantava merkki miehen nimen kohdalle päivätyölistaan. Heillä on omat merkilliset nimensä, mutta me ristimme heidät omalla tavallamme — Kuusipencenen, Seitsenliivinen, Lampaankäpälä, Kilpajuoksija — tai mitä tahansa. Kun kafferi löytää timantin, hän saa siitä osapalkkion, samoin saa myöskin päällysmies. Minä pelkään, että minä tulen pian hirvittävän rikkaaksi. Sano sille äijälle, että minä pian voin ostaa harmonin hänelle. Nämä miehet ovat kuitenkin viekkaita lurjuksia ja jos he voivat viedä jotakin pölyä kourassansa ja saavat sinne kähvelletyksi jonkun jalokiven, jos sattuu katsomaan toisaalle, tekevät he sen kyllä mielellänsä. Sitten he myövät ne buuri-lurjuksille ja silloin saa käyttää kaiken lakimiestaitonsa, saaduksensa ne takaisin. Mutta buurit eivät voi tehdä kenellekään mitään vahinkoa, sillä niillä ei ole muita aseita, kuin nyrkit — sehän on vain lasten leikkiä. Se on merkillisen likaista joukkoa, ihmeteltävän suuressa määrässä samanlaista, kuin muutamat laiskat mansaarelaiset, erittäinkin Musta Tom. Kun he näkevät meidän virrassa uivan ja peseytyvän, sanovat he: »Miten likaisia nuo englantilaiset ovatkaan, kun heidän täytyy peseytyä kolme kertaa päivässä. Me peseydymme vain kerran viikossa.» Kun kafferi varastaa jalokiven, me asetamme hänet kenttäoikeuden tuomittavaksi, mutta siitä minä en oikein pidä, sillä nuo oikeuden palvelijat eivät ole aivan luotettavia; tavallisesti minä sen vuoksi itse kuritan neekereitäni, ollen lempeämpi heille ja jos joku tahtoo tehdä minulle jotakin pahaa, ne miehissä repivät hänet kappaleiksi.»

Kateita pääsi huokaus ja kärsimättömästi hän käänsi päänsä toisaalle, kun Philip jatkoi epävarmalla äänellä:

»Rakastettu Kitty. Kuollakseni minä ikävöin saada nähdä vilahdukselta sinun suloiset kasvosi. Kun yö saapuu ja minä makailen teltassani, jonka seinät ovat erinomaista telttakangasta ja lattia on laudoista ja kaikki on niin kodikasta ja mukavaa, minä sanon pojille: »Suut kiinni nyt, miehet, ja antakaa ihmisten nukkua.» Mutta he eivät koskaan tajua minun tarkoitustani. Minä toivon vain hiljaisuutta saadakseni rauhassa ajatella... kun tähdet tuikkivat teltan raoista... lemmikkini katselee tuota... loista suloisesti minun enkeli!...

»Todellakin, Kate», sammalsi Philip. »Minä en voi — —»

»Antakaa se sitten tänne», sanoi Kate.

Vapisevin käsin hän heilautti omenapuun oksaa ja valkeat kukat lensivät hänen ylitsensä aivan kuin lumihiutaleet, sillä ne olivat löyhässä hennoissa kannoissansa. Ottaen kirjeen hän silmäili sen läpi:

»Rakas Kirry, onko makrillia saatu tänä pyyntikautena ja onko mylly käynnis ovatko kannat hyvin muninnee ja onko patti menny pois tamman jalaasta ja miten äijjä itte jaksaa vieläkö se tekstiä sellittää täällä on aivan samallainen eräs mies joka oli niellyt koko kirjan ja koitti saada sen takaisin mutta Kirry ei mitään enempää tällä kertaa toivon päseväni pian kottin ja saavani nählä teilät kaikki enkä tielä koska rakaulel sinun rakkastava sulhases pet.»

Kun hän oli lopettanut kirjeen, hän käänteli sitä sormissansa ja päästi toisen kärsimättömyyden huokauksen. »Te ette lukenut kirjettä, niinkuin se oli kirjoitettu», hän sanoi.

»Mitä siitä vaikka kirjoitustapa onkin epävarma, kunhan rakkaus on niin varma kuin tässä», sanoi Philip.

»Lieneekö hän itse sen kirjoittanut, mitä luulette?» epäili Kate.

»Kaikissa tapauksissa hän on itse sen allekirjoittanut ja epäilemättä myöskin sen itse sanellut, mutta luultavasti on joku Gillsin pojista pitänyt kynää.»

Tyttö punastui hieman, solahdutti kirjeen mekkonsa taskuun ja näytti häpeävän.

VIII.

Philipiä kiusasi kauheasti, että tyttö häpesi Peten kirjettä ja siksi hän ei pitkään aikaan palannut Sulbyyn.

Hänen poissaolonsa kiihoitti Katea ja sai Philipin itsensä häpeämään. Kate oli vihoissaan hänelle, kun hän ei käsittänyt, että koko suhde Peteen oli pelkkää hulluutta. Olihan järjetöntä, että tyttö aikoisi mennä naimisiin miehen kanssa, jonka hän oli poikasena tuntenut. Philip koetti kuitenkin pitää heidän suhteensa pyhänä ja tytön täytyi taipua siihen. Kate käyttikin Peteä jonkinlaisena renkaana itsensä ja Philipin välillä.

Kun oli kulunut monta kuukautta, eikä Philipiä ollut Sulbyssä näkynyt, tyttö kirjoitti hänelle kirjeen. Siinä hän sanoi, miten levoton hän oli, kun ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään Petestä ja kysyi, eikö Philip tiennyt mitään uutisia, jotka voisivat poistaa hänen pelkonsa. Tämä pieni valhe kirjoitettiin vapisevin käsin ja todellinen tunne kylläkin sai käden vapisemaan, vaikk'ei se ollut se tunne, mistä kirjeessä puhuttiin.

Philip saapui vastaamaan kirjeeseen suullisesti. Yötä päivää oli jokin, aivan kuin mehiläinen laulanut hänen korvissaan, että hänen pitäisi mennä, ja keksinyt vaikka millaisia tekosyitä matkaan. Mutta nyt kun hän saapui, hän pyysi anteeksi pitkää poissaoloansa. Oli ilta. Kate oli lypsyllä ja Philip meni hänen luokseen navettaan.

»Luulimme jo, ettemme saisi enää koskaan teitä nähdä», sanoi Kate niin kovasti, että se kuului yli maidon porinan.

»Minä olen — minä olen ollut kipeänä», puolusti Philip.

Maidon porina lakkasi melkein kokonansa. »Hyvin kipeänä?» kysyi Kate.

»No, ei — ei sen vakavammin», vastasi Philip.

»Sitä minä en koskaan tullut ajatelleeksi», sanoi Kate. »Olisipa minun pitänyt älytä, että asia oli niin. Minä olen vielä teitä moittinutkin.»

Philip häpesi tällaista tekosyytänsä, mutta vielä enemmän hän häpesi itse totuutta; nolona hän seisoi, nojaten ovea vasten ja katseli äänettömänä. Heinien tuoksu levisi ylisiltä ja lehmän kuuma hengitys sattui häneen, kun se käänsi päänsä häntä kohden. Kate istui huivi päässä lypsyjakkaralla ja nojasi päätänsä lehmän kylkeen.

»Eikö mitään uutisia Peteltä? Eikö mitään?» hän uteli.

»Ei», sanoi Philip.

Kate painoi päänsä yhä lujemmin lehmän sivuun ja mutisi: »Pete-parka. Hän on niin yksinkertainen, mutta niin verrattoman hyvä.»

»Niin on», myönsi Philip.

»Ja niin hyväsydäminenkin.»

»On.»

»Ja niin miehekäs nuorukainen — kuka tyttö tahansa voisi pitää hänestä», ihaili Kate.

»Niin voikin, siitä ei ole epäilystä», myönsi Philip.

Taas seurasi äänettömyys ja kaksi possua, jotka olivat tonkineet tunkiolla, lähti röhkien lättiinsä. Kate käänsi päänsä niin, että Philip näki vain huivin, ja sanoi: »Oi, voi! Voiko olla mikään niin kauheata kuin se, että menee naimisiin ihmisen kanssa, josta ei pidä?»

»Ei ole mitään sen kauheampaa», sanoi Philip.

Huivi kääntyi nyt toiseen asentoon. »On, eräs asia on vieläkin pahempi, Philip.»

»Ja mikä se on?»

»Ettei ole mennyt naimisiin sen kanssa, josta olisi pitänyt», sanoi Kate ja maito porisi kuin raesade.

Oljilla Katen takana oli hännätön manilainen kissa kolmen hännällisen poikasensa kanssa ja Philip alkoi leikkiä niiden kanssa. Koska he molemmat olivat selin, hän saattoi salata ilmeensä Katelta.

»Tämä vanha Horney potkii niin kauheasti», sanoi Kate olkansa yli. »Ettekö tahtoisi pitää sitä hännästä?»

Tämän vuoksi he joutuivat taas kasvot vasten kasvoja. »On niin ihanaa, kun on joku, jonka kanssa voi puhella Petestä», sanoi Kate.

»Onko?»

»En voi ymmärtää, kuinka voisin kestää hänen pitkää poissaoloansa ilman sitä.»

»Kaipaatteko häntä kovin, Kate.»

»No tuota, en nyt oikeastaan — en voi sanoa, että kaipaan. Te suinkaan ette voi ajatella, millaista on olla... ettekö te koskaan ole ollut, Philip?»

»Mitä niin?»

»Pitäkää lujasti hännästä... rakastunut? Ettekö?»

»Tuota», sanoi Philip, katsellen toisaalle. »Ha, ha, ha, tuota, ehkä minä en oikein — en tiedä — minä tuskin voin sanoa, Kate.»

»Kas niin, te ette kuitenkaan pitänyt sitä kunnollisesti, nyt se on valellut minut maidolla! Mutta nyt minä olen kuitenkin kaikessa tapauksessa jo valmis.»

Kate tuli äkkiä verrattomalle tuulelle. Hän suuteli Horneytä ja hyväili vasikkaa viereisessä karsinassa; ja kun he kulkivat kujan läpi, Philipin kantaessa maitokiulua, hän heitti kourallisia kauroja kukolle ja sen kahdelle kanalle, jotka laahustivat yöpuullensa.

»Tulettehan varmasti pian takaisin, Philip? Eikö, niin? On niin äärettömän ihanaa, että on joku joka muistuttaa minulle — —» mutta Peten nimi salpautui hänen kurkkuunsa. »Eipä silti, että unohtaisin hänet, ette suinkaan luule, että siksi —? Mutta on niin hirveän ikävä olla ihan yksin ja tytöt ovat niin ikävöiviä. Enkös minä sitä sanonut? Antakaa minulle maitokiulu. Enkös minä sanonut, että minä ikävöin? No ette suinkaan te vaatine, että tyttö on aina niin kovin järkevä.»

»Hyvästi, Kate!»

»Niin, kyllä kai teidän nyt on parasta mennä, hyvästi vain.»

Philip meni matkaansa, tuntien tuskaa sydämessänsä, mutta samalla pelon sekainen ihastus vallitsi hänen mielessänsä, vaikka hän ajatteli, että hän on kerskuri ja tekopyhä. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu. Kate oli varmasti pitänyt häntä aivan pähkähulluna. Mutta parempi kuitenkin, että hän pitää häntä hulluna kuin kavaltajana. Kaikki oli hänen syynsä. Hän on tunkeutunut väliin. Ilman häntä olisi tyttöä suojellut hänen rakkautensa Peteen. Mutta nyt hän ei koskaan enää aikonut palata sinne.

IX.

Philip piti tämän päätöksensä kolme kuukautta ja tuli laihaksi ja kalpeaksi. Silloin tuli taas kirje Peteltä — kirje hänelle itsellensä ja hän mietti, mitä sille tekisi. Lähettää se postissa ja olla olevinaan kipeänä oli petosta, eikä hän tahtonut osoittaa niin valheellista naamaa. Hän vei sen itse.