Part 10

Koko perhe oli kotona. Nancy oli juuri lopettanut äänekkään kirnuamisen ja Kate oli maitokamarissa, punniten voita naulan paketteihin ja leimaten ne. Philip luki kirjeen ääneen vanhuksille keittiössä ja hiljainen taputtelu ja veden loiskina lakkasi viereisessä huoneessa. Kirjeessään Pete oli verrattomalla tuulella. Hän oli koonnut tavattomat summat rahaa viimeaikoina ja aikoi sangen pian palata kotiin. Ei voinut kuitenkaan sanoa milloin, sillä jotkut buuri-lurjukset olivat taaskin tehneet heille kepposet. Niitä oli kierrellyt siinä lähettyvillä ja ne olivat lahjoneet kafferit ja varastaneet niiden avulla joukon jalokiviä ja ne täytyi ensin saada takaisin. Tämä tehtävä ei kuitenkaan kestäisi kauan, ja he saivat odottaa häntä takaisin vuoden kuluessa, ja rahaa hänellä olisi taskussa niin paljon, ettei hänen tarvitsisi hämmästyä paholaista eikä herroja.

»Se on sittenkin kelpo nuorukainen», sanoi Caesar. »Kerrassaan reipas poika on Pete», sanoi Mummi. »Ellei nyt vain tuota Ross-kelvotonta olisi ollut — —», valitti Nancy.

Philip meni maitokamariin, jossa Kate kuori kermoja eilisestä iltamaidosta. Hän oli pahoillansa, ettei hänellä ollut mitään muuta tuotavana, kuin vain terveiset. Oliko Kate vastannut Peten viime kirjeeseen? Ei, ei ollut.

»Minun täytyy kai pian hänelle kirjoittaa,» sanoi Kate, puhaltaen kasaan keltaista kermaa maidon pinnalta. »Mutta minä toivon» — puh — »että minulla olisi jotakin sanottavaa hänelle» — puh, puh — »teistä», »Minusta, Kate?»

»Jotakin hyvin ihanaa tarkoitan» — puh, puh, puh.

Hän heitti salaisen silmäyksen ylöspäin. »Ettekö te vielä ole aivan varma? Ettekö tiedä vielä sanoa? Ettekö te ole ollut oikein? Ette?»

Philip ei ollut ymmärtävinään häntä. Katen nauru kaikui tyhjissä tina-astioissa. »Kylläpäs teille pitää selittää!»

»Ei, mutta todellakin — —» alkoi Philip.

»Minä olen aina kuullut, että Douglasissa tytöt ovat komeita. Tehän tapaatte nyt niitä paljon. Voi, miten hauskaa olisikaan kirjoittaa Petelle pitkä juttu. Missä, te tapasitte — kirkossa luonnollisesti. Minkä näköinen hän on — vaalea tietysti. Ja — kaikki, kaikki mikä sitä koskee, ymmärrättehän.»

»Se nyt on sellainen juttu, jota te ette ikinä saa Petelle kertoa, Kate», päätti Philip.

»Enkö, enkö koskaan?» sanoi Kate samalla äänellä kuin ennenkin ja vaikka hän oli toivonut kuulevansa juuri nuo sanat, hän lisäsi surullisesti: »Älkää toki sanoko niin, te ette voi ajatella, minkä ilon te minulta kiellätte ja myöskin itseltänne. Päästäkää joku tyttöparka sydämenne asukkaaksi. Te ette tiedäkään, miten onnelliseksi se teidät tekisi.»

»Oletteko te sitten niin onnellinen, Kate?»

Kate nauroi iloisesti. »No mitä te siitä luulette?»

»Tuo kunnon Pete — kuinka onnelliseksi hän tuleekaan», sanoi Philip.

Kate alkoi vihata yksin Peten nimeäkin. Hän suuttui myöskin Philipille. Miksi hän ei voinut arvata? Tämä salaileminen jäyti hänen sydäntänsä. Kun hän seuraavalla kerralla näki Philipin, hän oli torilla myymässä voita kärryjänsä ääressä, ja hevonen oli riisuttu pois. Tytöt hihittivät ja supattivat, kun hän meni ohi ja nosti hattuaan tervehdykseksi. Tämä raivostutti häntä. Hän möi voinsa yhtä pennyä huokeammasta naulan ja panetti hevosensa aisoihin ja ajoi aikaisin kotiin.

Tiellä Sulbyyn hän kohtasi taaskin Philipin ja pysäytti hevosensa. Hän oli matkalla Kirk Michaeliin tervehtimään vanhaa tuomaria, joka oli sairaana. Eikö hän tahtoisi nousta rattaille? Philip epäröi, hänen teki mielensä ja sitten hän nousikin kärryihin. Kun Kate sitten korjasi asentoansa, oli Philipin jalka hänen hameensa liepeellä. Tämän huomaten Philip hätkähti kuin olisi polkenut hänen varpaitaan.

Kate naurahti, mutta häntä suututti kauheasti ja kun Philip sitten »Keijukaisen» luona laskeutui alas ja lupasi iltasella paluumatkallansa poiketa taloon, sanoi Kate, että Mummi varmaankin ilostuu hänet nähdessään.

Tytöt olivat palanneet markkinoilta työnsä tehtyänsä ja seisoivat myllyn padolla, kädet ristissä esiliinansa alla, puhellen ja lirputtaen, kuten linnut rannan puissa, kun Philip palasi Sulbyn kautta kotiin. Hän näki Katen tulevan vuoritietä alas, ajaen edessään kahta hiehoa, kädessään pitkä vesa, joka välkkyi ilta-auringon valossa. Tyttö oli taas saanut hyvän tuulensa takaisin ja asteli reippaasti eteenpäin, laulaen iloisesti erästä rallatusta — täynnä eloa, nuorekasta iloa ja kauneutta.

Hän ei ollut huomaavinansa Philipiä, ennenkuin oli aivan hänen luonansa ja silloin hiehot kääntyivät karjapihaan. Sitten hän sanoi: »Minä olen kirjoittanut ja kertonut hänelle.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Että te olette vannonut tulevanne vanhaksi pojaksi.»

»Minäkö muka olen sanonut niin?»

»Niin. Ja minä sanoin, että te olette niin kaukana tytöistä ja pelkäätte kaikkia nuoria naisia, ettei teillä varmaankaan ole sydäntä ollenkaan.»

»Sitä te ette ole tehnyt?»

»Olen niinkin, ja ettei hän voinut jättää ketään paremmin kuin teidät pitämään huolta minusta näinä vuosina, koska teillä ei ole silmää, eikä korvaa eikä ajatuksia ketään muuta elävää olentoa kuin häntä varten.»

»Te ette ole ikinä kirjoittanut, tuollaista hulluutta Petelle.»

»Minäkö en olisi?» ihmetteli Kate ja sipsutti varpaillaan tiehensä.

Philip seurasi jäljessä. Hän juoksi pihan läpi, Philip juoksi myöskin. Hän avasi hedelmätarhan portin ja livahti sen läpi maitokamarin ovelle, jossa Philip sai hänet kiinni, kiertäen kätensä hänen vyötäisilleen.

»Ette ikinä, te vallaton! Sanokaa ei, sanokaa ei!» hän huohotti.

»Ei.» Kate kuiskasi kääntäen huulensa hänen suudeltavakseen.

X.

Mummi ei saanut nähdä Philipiä sinä iltana. Hän meni kotiinsa vavisten ilosta ja kuitenkin häveten kuollaksensa. Toisinaan hän sanoi itsellensä, ettei hän ollut Juudasta parempi ja toisinaan taas selitti, ettei Pete koskaan tulisi takaisin. Jälkimmäinen ajatus tuli useimmin mieleen. Se risteili hänen päässään, jättämättä häntä hetkeksikään rauhaan. Ehkä se tuli siksi, että hän sitä toivoi. Kun hän mietti mahdollisuuksia, jotka estäisivät Peten paluuta, hänen valtimonsa löi kiihkeästi. Silloin hän taas vihasi itseänsä. Ristiriidat kiduttivat häntä. Mutta hänen raskautetussa sydämessään oli kuitenkin salainen, ihana toivo, niinkuin pieni käen poikanen, joka on tullut munasta västäräkin pesässä.

Monen päivän perästä, kun ei mitään uutisia ollut Peteltä kuulunut, Kate sai Philipiltä tämän lyhyen kirjeen:

»Minä tulen tapaamaan teitä tänä iltana. Minulla on jotakin äärettömän tärkeätä sanottavana teille.»

Iltapäivällä Kate juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa, puki ylleen parhaimman hameensa ja riensi alas auttamaan Nancya, joka poimi omenia hedelmätarhassa. Musta Tom oli myöskin siellä, paikaten talon kattoa ja Caesar punoi olkinuoria, joilla oljet sidottiin kiinni. Ilmassa oli vieno syksyn tuntu, kyyhkyset kujertelivat myllyn lakassa ja kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Kate oli kiivennyt puun haaraan ja heitteli omenia Nancyn esiliinaan, kun puutarhan portti narahti ja hän päästi huomaamattaan lyhyen ilonhuudahduksen huomatessaan Philipin saapuvan. Salatakseen sitä, hän oli olevinaan putoamaisillaan ja Philip juoksi auttamaan häntä.

»Oi, ei se mitään», hän sanoi. »Minä vain luulin, että oksa katkeaisi. Tekö se todellakin olette!» Sitten kirkkaalla äänellä: »Jokos sinun esiliinasi on täynnä? Onko? Hae sitten kori, ota se valkea, jossa on rivat. Tulitteko Laxeyn kautta postivaunuissa? Ratsastitte, vai? Nancy, luuletko todellakin, että meillä on sokeria kylliksi kotona, saadaksemme nämä säilöön?»

»Hyvää iltaa, herra Christian», sanoi Caesar, ja Musta Tom kohotti leveälaitaista olkihattuansa, kulkiessaan tikapuita myöten katolle.

»Laitatteko te uutta kattoa, Cregeen?»

»Korjaan vanhaa, herra, korjaan vanhaa. Jospa meidän Herramme korjaisi samalla tapaa meidän syntejämmekin, taikka mitenkä me muuten itse voisimme peittää itseämme hänen vihansa tulelta?»

»Miten harmillista!» huudahti Kate puusta. »Puolet niistä loukkaantuvat, eivätkä kelpaa muuhun kuin säilöön pantaviksi. Ne. putoavat, jos vähänkin niitä nykäisee. Niin kypsiä ne ovat, näettehän.»

»Kunpa kaikki olisimme kypsiä sinä suurena elopäivänä ja kylliksi hyviä säilöön pantaviksi», ruikutti Caesar. »Katsopas nyt tuota isoa köllikästä. Se on kova kuin sepän nyrkki, mutta mätänee yhtä pian ja helposti kuin pieni ja surkein. Se antaa meille opetuksen, herra, että me kaikki kaadumme — suuret vuoret, samoin kuin pienet kalliotkin. Tämä mailma on katoavainen.»

Philip ei kuunnellut, vaan katseli Katea kasvoillaan puoleksi pelokas ja hellä ilme.

»Tiedättekö», sanoi Kate, »minä luulin, että te taaskin olitte tullut kipeäksi — avaa esiliinasi, Nancy. Se oli hullua, eikös ollutkin?»

»Ei. Minä olen voinut erinomaisen hyvin», sanoi Philip.

Kate katsahti häneen. »Koskeeko se jotakuta muuta», hän kysyi. »Minä sain kirjeenne.»

»Voinko minä auttaa teitä», sanoi Philip.

»Mitä se on? Minä olen aivan varma, että se on jotakin», hätäili Kate.

»Asettakaa jalkanne tuolle oksalle», ehdotti Philip.

»Auttakaa minua alas, minua pyörryttää.»

»Hiljaa sitten. Pitäkää kiinni tuosta. Antakaa minulle kätenne.»

Heidän sormensa yhtyivät ja sähkövirta kävi heidän lävitsensä.

»Miksi te ette sano minulle?» sanoi Kate kiihkeästi puristaen hänen kättänsä. »Ovatko ne pahoja uutisia, ovatko? Aiotteko te lähteä pois?»

»Joku joka on lähtenyt pois, ei tule koskaan takaisin», vastasi Philip.

»Onko se — Pete?»

»Pete-parka on mennyt», sanoi Philip.

Katen kurkkua kuristi. »Mennyt.»

»Hän on kuollut», sanoi Philip. Kate horjahti ja oli kaatua, mutta hillitsi itsensä. »Odottakaa, odottakaa!» hän sanoi. »Onko se aivan totta? Eikö siinä ole mitään erehdystä? Oletteko siitä varma?»

»Se on liiankin totta.»

»Minä voin kestää nyt tämän totuuden — mutta jälkeenpäin — yöllä, huomenna, se ehkä tappaa minut, jos — —

»Pete on kuollut, Kate. Hän kuoli Kimberleyssä.»

»Philip!»

Kate purskahti villiin, hermostuneeseen itkuun ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Philip kiersi kätensä hänen ympärilleen, ajatellen lohduttaa häntä. »Kas niin, olkaa urhea. Koettakaa rauhoittua. Se on kauhea isku. Minä olin varomaton. Tyttö parkani. Urhea tyttö parkani!»

Kate painui hänen turviinsa, niinkuin pelästynyt lapsi. Kyyneleet vuosivat suljettujen silmäluomien välitse. Ne sulut, joita neljä vuotta oli väkivaltaisesti rakennettu ja pidetty pystyssä, murtuivat tänä hetkenä ja hän suuteli Philipiä huulille iloisena ja onnellisena, että oli päässyt näyttelemästä valehtelijan ja petturin osaa, Philip vastasi hänen suudelmiinsa ja he molemmat hymyilivät kyyneltänsä läpi.

Pete-parka! Pete-parka! Pete-parka!

XI.

Kuullessaan Katen itkevän Caesar heitti kädestänsä köysikelan ja asteli lähemmä kuuntelemaan, mikä oli hätänä ja Musta Tom myöskin laskeutui alas katolta. Nancy juoksi takaisin koreinensa ja Mummikin riensi ulos.

Caesar kohotti juhlallisesti molemmat kätensä korkeutta kohti: »Te vaimot, hillitkää nyt itsenne», hän sanoi, »ja kuunnelkaa, mitä minä teille sanon. Peter Quilliam on kuollut Kimberleyssä.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Mummi.

»Elävä Jumala!» huusi Nancy.

Ja molemmat naiset menivät sisään, vetivät esiliinansa päänsä yli ja keinuttivat itseänsä edestakaisin istuimillansa.

»Voi poika-parka! Poika, poika-parka!»

Kate tuli horjuen sisään kalpeana kuin aave, ja molemmat naiset alkoivat lohduttaa häntä, voivotellen niin, että siitä syntyi ääntä paljon enemmän kuin Katen itkusta.

»Turhuutta! Olkaa hyvällä mielellä, vaimot», sanoi Musta Tom. »Tuollainen tytönheikale saa pian toisen ja laulaa »Maa suuri ja avara» iloisempana kuin koskaan ennen.»

»Hävetkää, mies. Oletteko te taas juovuksissa kuin käki?» huusi Nancy. »Olihan hän kuitenkin teidän oma tyttärenne poika.»

»Koskaan ei Kate saa toista hänenlaistansa», itki Mummi. »Oi, poika-parka, poika, poika-parka!»

»Ehkä hänellä oli itselläänkin toinen, kuka sen tietää», viisasteli Musta Tom. »Poissa silmistä ja poissa mielestä. Niillä merimiehillä-saattaa olla heila jokaisen pensaan takana.»

He auttoivat Katen yläkertaan omaan huoneeseensa, Philip istui keittiössä, ja uutinen levisi viidessä minuutissa ympäri kylän ja pian oli koko kapakkahuone täynnä väkeä. Joukon keskellä seisoi Caesar juhlallisena ja arvokkaana.

»Hän käänsi sillin sinä iltana, jolloin hän sanoi meille neljälle hyvästi», hän sanoi. »Minun isäni teki samalla tavalla sinä iltana kuin hän lähti Whitchavenista. Enkä minä ole kenenkään nähnyt tekevän niin ja elävän.»

»Nyt sinä muistat väärin, isä», itki Mummi. »Sehän oli herra Philip, joka käänsi sen. Oi, poika-parka! poikaparka!»

»Kuinka hän olisi voinut sen tehdä, äiti?» sanoi Caesar. »Eihän herra Philip ole kuollut.»

Mutta Mummi ei sitä kuullut. Hän kuunteli nyt niitä lohdutuksen sanoja, joita puolikymmentä hänen ympärilleen kokoontunutta eukkoa hänelle lausui. »Minä näin unta sinä yönä, kun hän purjehti pois. Minä kuulin huudon, hirvittävän huudon. 'Isä' sanoin minä, 'mitä tuo on?' Oli aivan kuin minä olisin sen poikaparan nähnyt menevän ennenaikaiseen kuolemaan. Enkä minä sinä yönä saanut unen rahtuakaan silmiini.»

»Niin, nyt on hän mennyt ikuiseen lepoon», sanoi Caesar. »Ruoho kuihtuu, ruumis jää matojen ruojaksi ja me kaikki olemme pian taivaassa hänen luonansa.»

»Jumala sen estäköön, isä! Älä puhu noin kauheita asioita», kiivastui Mummi heittäen esiliinan silmiltänsä. »Mitä te sanoitte hänen äidistänsä? Eikö hän elä? Ei, hän on maannut mullan alla, en muista kuinka monta vuotta. Keuhkokuumeeseen kuoli raukka.»

»Minä olen tuntenut pojan pikku vekarasta asti», sanoi muuan. »Minä muistan, kun hän juoksutti vannettansa. Ei, kun hän lennätti hyrräänsä — —»

»Minä näin hänet sinä aamuna, jona hän matkusti», sanoi toinen. »Minä seisoin näin—»

»Herra Christian näki hänet viimeksi», valitti Mummi ja ihmiset kapakkahuoneessa kokoontuivat vavisten Philipin ympärille.

»Minä itse olin pojalle aivan kuin isä», sanoi Caesar. »Hän oli aina minun valkotukkainen poikani ja minä pidin hänestä niin, ihan kuin omasta hengestäni. Hän ansaitsi sen myöskin. Hänen syntyperänsä saattoi kyllä olla hieman hämärä, mutta tunnemmehan vanhan sananlaskun: 'Älkää ajatelko, mikä minä olen ollut, vaan katsokaa, mitä minä nyt olen'. Ja Pete oli niin sivistynyt ja hänen puheensa oli niin siistiä — siistimpää nuorta miestä ei ole koskaan ollut.»

»Ätsih», pani Musta Tom ja sylki lattialle. »Mitä varten te sitten lakkaamatta haukuitte häntä ja riitelitte hänen kanssaan ja hakkasitte häntä kuin villitty? Juuri siksi, että te ette voinut häntä kärsiä, hänen täytyi matkustaa tiehensä.»

»Tepä unohdatte helposti, Tuomas — sen olen aina sanonut», sanoi Caesar.

»Te annatte kai soittaa kelloja ja pidätte ruumissaarnan, vai mitä, Caesar» virkahti joku.

»Tietysti, totta kai, jo ensi pyhänä», sanoi Caesar.

»Se on aivan mahdotonta, isä», huudahti Mummi. »Miten me voimme siihen mennessä saada tytölle mustan puvun?»

»No, sitten pidämme sen viikon päästä, tai sunnuntaista kahden viikon päästä, tai elojuhlan jälkeisenä sunnuntaina», sanoi Caesar. »Vainiot odottavat elonkorjaajaa, mutta se joka on jo kuollut, on päässyt siitä. Oi, kuinka minä silloin todistan! Minä tulen sanomaan suorat. sanat, sillä silloin on tilaisuus puhua kuolleesta miehestä kuoleville ihmisille. Minä valitsen tekstin, joka antaa opetuksen ja varoituksen: »Te, jotka janootte —»

Musta Tom aivasti ja sylki taas lattialle. »Älkää valitko sitä, Caesar, silloinhan he luulevat, että te aiotte kestitä niitä», mutisi hän.

Philipiltä kysyttiin yksityiskohtia ja hän kaivo! esiin kirjeen. Jonaique Jelly, lukkari John ja konstaapeli Johnny tulivat sillä hetkellä sisään. »Lue tuo kirje, Jonaique», pyysi Caesar.

»Sytyttäkää ensin tupakka», ehdotti Musta Tom. »Ettekö te voi tupakoida sill'aikaa? Ja eikö ole missään edes tippaa rommia? Ei! Ei edes sen vertaa, että tuotaisiin lautasellinen korppuja ja hieman teetä? Näistä tulee siis aivan raittiit hautajaiset?»

»Tämä tilaisuus ei sovellu siihen, että nyt käytäisiin herkuilla virkistämään meidän lihallista ruumistamme», sanoi Caesar ankarasti. »Hetki sen sijaan kehoittaa meitä kiittämään ja rukoilemaan.»

»Mielelläni minä lausun pari sanaa», sanoi konstaapeli nöyrästi.

»Herra Niplightly», sanoi Caesar. »Älkää olko liian valmis tuomaan esille lahjojanne. Se on turhamaisuutta. Minä aion itse rukoilla.» Ja Caesar rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka ovat uskossa nukkuneet.

»Caesar ei suinkaan ole erittäin vapaamielinen, mutta hänellä on hengen lahja, kun hän rukoilee», kuiskasi konstaapeli.

»Hän ei myöskään ole mikään tuhlaajapoika, joka juotti tavaransa kaikelle maailmalle», sanoi Musta Tom. »Minä en ikänä ole nähnyt hänen kenellekään tippaakaan tarjoavan ilmaiseksi».

»Luepas nyt meille kirje, Jonaique», ehdotti Caesar.

Se oli eräältä Gillsin pojalta, joka oli mennyt merille Peten kanssa yhtäaikaa ja tähän asti toiminut hänen kirjeittensä kirjoittajana.

»'Kunnioitettava herra'», luki Jonaique, »'Surulla ja murheella minä kirjoitan nämä rivit teille, ilmoittaakseni, että onneton Peter Quilliam —'»

Oi poika-parka, poika-parka!» purskahti Mummi.

»'Tietäen, että te olitte hänen ystävänsä siellä vanhalla saarella, sillä teistä hän lakkaamatta puhui, lukuunottamatta tyttöä —'»

»Poika-par —»

»Vaiti, vaimo.»

»'Hän kokosi täällä suunnattomasti rahaa, täällä timanttikaivoksella —'»

»Ei hän kuitenkaan milloinkaan lähettänyt minulle yhtä ainoatakaan kultarahaa», sanoi Musta Tom, »ei edes niin paljon, että olisi toimittanut kourallisen kuparikolikoita. Mitä sitten hyödyttää saada lastenlapsia?»

Caesar heilautti kättänsä. »Jatka, Jonaique. On surullista, kun rikkauden himo tukahduttaa ihmisessä kaiken muun ja paremman.»

»Missä minä nyt olinkaan? Ai, Paljon rahaa —, mutta koskaan ei hän siitä saanut iloa, vaan — — —»

»Kuta enemmän rahaa, sitä enemmän huolta», mutisi Caesar.

»'Vaan hän puhui ja puhui lakkaamatta kotiatulostansa.'»

»Oi, niin se on! Oma koti kullan kallis», voivotteli Mummi. »Ihanaa oli nähdä, kuinka poika oli kotiinsa kiintynyt. 'Antakaa minulle lihakimpale, joka lekottaa lautasella kaalien keskellä ja mitä minä silloin välitän herkuista ja jälkiruoista'», hän sanoi. »Oi, poika-parka, se kelpo poika.»

»Ei kaipaa satakieli kultaista häkkiä, silloin kun se laulaa oksallansa», sanoi Caesar.

»Onko pojan arkku jo tullut kotiin?» kysyi lukkari John.

»Tässä on siitä jotakin», sanoi Jonaique, »jos ihmiset sen verran voisivat hillitä kieltänsä, että saisi lukea.»

»Se arkku on minun», päätti Musta Tom.

»Siitä asiasta me puhumme sitten myöhemmin», sanoi Caesar heilauttaen merkitsevästi kättänsä Jonaiquelle.

»Hän oli pakannut arkkunsa kotimatkaa varten, kun neljä mustaihoista lurjusta, jotka olivat kierrelleet majapaikkamme ympärillä, olivat vietelleet ja lahjoneet kafferit ja varastaneet säkillisen jalokiviä. Ne olivat vaarallisia roistoja, eikä kukaan halunnut lähteä heitä takaa ajamaan. Mutta Peter-parka, joka aina oli sellainen härkäpää, meni toimistoon ja kysyi, saisiko hän lähteä. Ja vielä samana iltana hän lähti kahdenkymmenen kafferin kanssa, jotka olivat olleet hänen seuranansa, eivätkä olleet itsekään niin syyttömiä, sillä varmasti hekin joskus ovat varastaneet ja myyneet jalokiviä. Mutta Pete aina vannoi, että he rakastavat häntä ja että se rakkaus tulee yhä lujemmaksi päivä päivältä. 'Kapteeniansa he rakastavat kuolemaansa asti', sanoi Pete.»

»Hän himoitsi sanaa, niinkuin kuiva maa himoitsee sadetta», sanoi Caesar. »Peter Quilliam ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin kaksi kuolevaista ikinä voi rakastaa. 'Hyvästi, isä', hän sanoi ja puristi ja ravisti niin kauheasti minun kättäni, mutta jatka, Jonaique.»

»'Tämä tapahtui neljä kuukautta sitten, ja kaksi viikkoa sitten tuli kahdeksan kafferia takaisin'.»

»Oi, poika-parka.» »Niin, niin se käy.» »Herra varjelkoon!» »Vaiti!»

»He kertoivat, että he ajoivat mustia roistoja jäljestä kauaksi sisämaahan. Mutta niillä oli pyssyt, eivätkä Peterin pojat tienneet erottaa pyssyn piippua pullon suusta. Niinpä roistojoukon johtaja osoitti asettansa Peteriä kohti ja huusi hänelle ylpeästi: 'Teidän on parasta mennä takaisin samaa tietä, kuin olette tulleetkin'. 'Ei askeltakaan', sanoi Peter ja tarttui hänen kurkkuunsa. Silloin siellä syntyi savua, niinkuin pajassa silloin, kun kärryjä raudoitetaan, ja Peter huusi: 'Juoskaa pojat', ja kun pojat eivät voineet suojella Peteriä käsillänsä, he käyttivät jalkojansa ja viimeinen, mitä he hänestä kuulivat, oli, että hän huusi kuolemaisillansa heille: 'Oih, oih, kaikki on lopussa! Minä olen mennyttä miestä! Rientäkää kotiin, pojat ja kertokaa! Oih oih!'»

»Älä iloitse vihamieheni, että minä lankesin. Vaikka minä lankesin, minä nousen jälleen, sela», sanoi Caesar.

Kirjeen lukua seurasi itku ja valitus. Sill'aikaa Philip istui lieden ääressä, tukien otsaansa toisella kädellänsä ja kylmät ja kuumat väreet kulkivat hänen ruumiinsa lävitse, sillä hän ajatteli, että mitään varsinaista todistusta Peterin kuolemasta ei ollut. Kukaan ei ollut nähnyt hänen kuolevan, kukaan ei ollut haudannut häntä. Palanneiden teatterien kertomus saattoi olla valhe, jolla he peittivät sitä, että olivat jättäneet Peten yksin. He olivat ehkä olleet rosvojen kanssa liitossa ja näin salasivat omat jälkensä. Philip vietti kauhean hetken, kysellen itseltänsä, oliko hän koskaan uskonut tuota kirjettä. Ehkä hän oli _tahtonut_ uskoa sitä.

Nancy Joe kosketti häntä olkapäähän. »Kate odottaa teitä saadaksensa puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, herra», hän sanoi ja Philip asteli keittiön läpi pieneen alakerran saliin, joka oli täynnä kaikenlaista rojua, lautasia ja maljoja, täytettyjä vesilintuja ja vesilintujen munia.

»Häneen koskee se syvästi», sanoi Nancy.

»Ei hän koskaan ole ollut entisensä lainen, senjälkeen, kun Pete meni merille», sanoi Caesar.

»Totisesti minä en ymmärrä, mitä hyvää pojille on siitä, että heidän täytyy matkustaa Afrikkaan», valitti Mummi. »Ja sitä sanotaan vielä Hyväntoivonniemeksi. Kuolla sillä tavalla, että saa kuulan päänsä läpi, rakas, rakas poika, ja sellaiset murhamiehet vielä. Alastomia kuin tuo minun käteni. Kuinka minä vihaan niitä likaisia roistoja! Caesar saa puhua yhdestä lihasta, ja että kaikki ovat veljiä, mutta omasta puolestani minä en voi sietää mustia veljiä ja kun puhutaan, että taivaassa olisi mustiakin enkeleitä, se on kerrassaan naurettavaa.»

»Kun te kaikki olette puhuneet tarpeeksenne, minä lopetan kirjeen», sanoi Jonaique.

»He eivät voi sille mitään, herra Jelly. Naiset eivät voi hillitä kieltänsä», sanoi Caesar.

»'Kunnioitettava herra. Minun täytyy nyt lopettaa, mutta me nuoritamme hänen arkkunsa juuri sellaisena, kuin hän sen jätti, ja lähetämme sen höyrylaivalla Johannesburg ja laiva lähtee Kap-kaupungista keskiviikosta kahden viikon päästä — —'»

»Hm. Vai Johannesburg. Minä olen sitä laivaa vastassa rannalla. — Minun velvollisuuteni on mennä sitä vastaan», sanoi Caesar.

»Mutta minä nousen siihen laivaan jo lahdella», huudahti Musta Tom.

»Tuomas Quilliam», sanoi Caesar, »minä tunnen hengessäni, että ahneuden perkele on iskenyt kyntensä lujasti sinuun.»

»Caesar Gregeen. Älä koetakaan pettää minua», huusi Tom, »äläkä luulekaan, että vaikka oletkin ovela saarnamies, uskonto kuolee sinun mukanasi. Sinä käyt niin pöyhkeäksi, ettet pian voi nukkuakaan, ellei joku kutita jalkapohjiasi. Pian te alatte antaa syntejä anteeksi ja kierrätte siitä rahaa ja kai ne tekevät teistä pian paavinkin ja saadaan pian maksaa teille henkirahaa. Paavi Caesar, kapakanpitäjä, kirkkohattu päässä ja valkea kaulaliina leuan alla! Mutta arkku on minun, ja jos kerran lakia on maassa, minä sen myöskin saan.»

Tämän sanottuaan Musta Tom hyökkäsi ulos talosta ja Caesar pyyhki silmiänsä.

»Ei hyödytä koettaa silitellä kuivia ohdakkeita, herra Gregeen», sanoi Jonaique hyvitellen.

»Minun omatuntoni on puhdas», sanoi Caesar. »Minä voin vain seurata hengen johtoa. Mutta kun Belial — —»

Hänet keskeytti mitä surkein huuto: »Katsokaa tänne! Voi katsokaa, tässä ne ovat!»

Nancy tuli keittiön eteisestä kantaen varovasti sormiensa päillä jotakin. Ne olivat pari vanhoja kenkiä, hirvittävän lian, pölyn ja hämähäkin verkkojen peittämät.