Part 11

»Nämä olivat hänen jokapäiväiset kenkänsä», hän sanoi ja asetti ne myymäpöydälle.

»Niin totisesti, ne ovat hänen kenkänsä», todisti Mummi. »Poika parka. Nuo saavat kivisenkin sydämen itkemään. Onhan meillä nyt edes jokin muisto hänestä. Nuo kengät jalassaan hän on kulkenut monta penikulmaa, mutta nyt ne jalat lepäävät Abrahamin helmassa.»

Silloin kuului Caesarin ääni yli myymäpöydän ympäriltä kuuluvan valituksen. »'Hohde armon aamuruskon' — alkakaa se, herra Niplightly. Vahinko, ettei meillä ole täällä Pete viuluinensa — hänen soitossaan oli elämää.»

»Minä en voi laulaa tänään, sillä minä olen vilustunut, mutta sen sijaan minä vihellän», sanoi konstaapeli.

»Veisatkaa kuitenkin alttoa», sanoi Caesar. »Minä itse vedän passoa, vaikka minä en pääsekään niin alas kuin Pete.»

Täll'aikaa näyteltiin yläkerrassa sangen merkillinen näytelmä. Siellä istui Kate peilin edessä punaisin poskin ja vapisevin huulin. Monien äänien melu kuului alakerrasta sinne. Sitten se hiljeni ja kuului vain yksi ääni, jonka aikana Nancy Joe juoksi portaita edestakaisin.

»Mitä ne nyt tekevät, Nancy?» kysyi Kate.

»Ensin rukoilee yksi, ja sitten rukoilee toinen», selitti Nancy. »Herra hyvästi siunatkoon, minä luulen, että seuraavalla kerralla on minun vuoroni, ja mitä ihmettä minä silloin sanon?»

»Missä on herra Christian?»

»Hän on mennyt saliin. Minä kuiskasin hänelle, että sinä tahdoit puhua hänen kanssaan kahden kesken.»

»Sitä sinä et ikinä voinut tehdä, Nancy», sanoi Kate katsellen Nancyn kuvaa peilistä.

»En ymmärrä, mitenkä se luiskahti huuliltani», puolusteli Nancy.

Kate meni alas ja surun ilme alkoi lientyä, ja katsahtamatta ylös Philip kävi valittamaan Peten kohtaloa. Hänenlaistansa he eivät ikinä tapaisi — niin vaatimaton — niin rehellinen — niin urhea hän oli — ei milloinkaan hänenlaistansa.

Hän taisteli itsensä kanssa, sillä häntä hirveästi hävetti katsoa tyttöön suudelmansa jälkeen; se tuntui hänestä aivan kuin hän olisi kavaltanut ystävänsä hänen hautansa ollessa vielä auki.

Mutta naisten verrattomalla taidolla Kate lohdutti häntä. Oli kuitenkin eräs verraton seikka, jonka tuli tuottaa hänelle lohtua — hän oli ollut uskollinen ystävä. Hän oli aina osoittanut uskollisuutta, varmuutta ja hellyyttä, välittämättä siitä, että he kuuluivat niin kokonaan eri luokkiin.

Philip katsahti vihdoin ylös ja hänen edessään oli rakastettavat, säteilevät kasvot. Hän nousi lähteäksensä ja Kate sanoi hiljaa: »Miten suuresti me kaipaammekaan teitä tämän jälkeen!»

»Kuinka niin?» ihmetteli Philip.

»Me emme suinkaan saa toivoa näkevämme teitä yhtä usein nyt — nyt kun teillä ei enää ole samaa syytä tulla tänne.»

»Minä tulen tänne ensi sunnuntaina», sanoi Philip.

»No silloinhan te ette tahdo hylätä meitä juuri vielä — ette aivan heti, Philip?»

»En koskaan!» huudahti Philip.

»Kiitos! Hyvää yötä sitten. Ei sitä tietä — ei porstuan kautta. Hyvää yötä!»

Kun Philip asteli pimeää tietä, hän erotti sanat virrestä, jota sisällä laulettiin:

»Jok'astuit alas taivaasta Meit päästämähän vaivasta.»

XII.

Sinä hetkenä vaikeni päivä Transvaalin erämaassa.

Sitä mukaa kuin pimeys hävisi, laajeni lakeus yhä avarammaksi, kunnes erämaa oli kuin rannaton meri. Ei ainoatakaan pensasta, ei polkua ollut näkyvissä, ainoastaan joku matala hirsihökkeli siellä täällä kaukana toisistansa ilmaisi, että buurit olivat sinne rakennelleet uudisasuntojansa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, eikä näkynyt, pienintäkään pilvenhattaraa taivaalla, kun yö hiipi hiljaa tiehensä peläten muuten herättävänsä nukkuvan aamun.

Tämän sieluttoman äärettömyyden yli kulki peitetyt vankkurit, joita neljä hevosta veti kitisevistä ja kalisevista rautavitjoista. Aisalla istui poika sivuttain heilutellen riippuvia jalkojansa ja kiskoen iloisesti vihellellen ohjaksista. Sillä vankkureissa makasi tuskissansa kylkeen haavoittunut mies ja eräs vanha buuri vaimoineen seisoi hänen vierellänsä. Sairas kärsi kauheita tuskia ja puheli kuumehoureissansa.

»Näettekö, pojat? Ettekö te näe niitä?»

»Näe, mitä, poikaseni?» kysyi vanha buuri yksinkertaisesti ja kurkisti ulos musliiniverhoisesta pienestä akkunasta.

»Tuolta näkyvät kaivosten varustukset. Katsokaa! Rautaiset kattopellit kiiltävät. Ja tuolla ovat kuonakasat. Pääsemme sinne tuossa paikassa. Anna hevosen maistaa piiskaa, poika, ja lisää vauhtia!»

Koska vanhassa buurissa ei ollut kuumetta, ei hän luonnollisesti voinut mitään nähdäkään.

»Mitä luulet, vaimo, hänen näkevän?»

»Mitä hän näkee, sinä tyhmä, kun pitää päätään tuolla tavalla tyynyissä?»

Veren kohistessa korvissansa sairas mies huudahti uudestaan:

»Kuunnelkaa! Ettekö kuule? Se on koneitten ääni! Iske piiskalla ja anna soida! Matkaan!» Ja tajuttomana hän hypisteli peitteensä reunaa sormillansa.

»Poika-parka! Kiihkeästi hän haluaa päästä rannikolle. Mutta mahtaako hän elää, että voi vielä nähdä huomisen päivän, mitä arvelet, vaimo?»

»Jumala tietää, Jon — Jumala yksin tietää.»

Ja erämaa näytti äärettömältä, ja meri laivoineen oli kaukana eikä tasangosta, jota peitti ruoho, kivet ja hiekka kohonnut mitään erotaksensa maasta taivaan rantaa vastaan — eikä näkynyt mitään muuta kuin rannaton erämaa, joka hohti vihreällä ja purppuralla. Kaikki oli niin kuollutta, ettei ainoakaan lintu laulanut, tuskinpa itse Jumalakaan saattoi olla täällä.

XIII.

»Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!» Nämä sanat soivat Philipin korvissa kuin suloisin laulu, kunnes hän oli ehtinyt puoli matkaa Ballureen. Sitten hän alkoi taitella villiruusuja tien varrelta, kunnes kätensä vuosivat verta ja oli koko ajan epätoivoissaan siitä, että oli iloinen, vaikka olisi pitänyt olla surullinen. Kuitenkin hän oli aivan varma asiastansa, eikä hyödyttänyt koettaa vähennellä sen merkitystä. Tyttö rakasti häntä, hän itse oli vapaa rakastamaan tyttöä, nyt ei enää tarvinnut kieltäytyä eikä näytellä tekopyhää.. Niinpä hän pyyhki veren sormistansa mennen sisään Nan-tädin siniseen kamariin.

Vanha neiti hienoine myssyineen, jonka nauhat riippuivat vapaina, istui takan ääressä ja kehräsi. Hän oli kuullut Peten kohtalosta Philipiltä hänen lähtiessään Sulbyyn ja mietti nyt ankarasti, pitäisikö hänen mennä ilmoittamaan siitä Peter-sedälle. Tämä lempeä, hieno vanha neiti, joka oli saanut ylimyksellisen kasvatuksen, ajatteli kuten Mustan Tomin onneton Bridget-parkakin oli ajatellut, että miehen poika on kuitenkin hänen poikansa huolimatta laeista ja perkeleestä.

Hän päätti kuitenkin olla ilmoittamatta Ballawhainelle, kun hänen mieleensä sattumalta johtui eräs kohtaus hänen ja hänen isänsä välillä. Se koski myöskin Philipin isää. Niinpä Philip ojensi jalkansa sohvalta tulta kohden ja kuunteli vanhan tädin ääntä yli pyörän surinan samalla kuin toistakin ääntä — nuorempaa ääntä, jota ei kukaan muu kuullut kuin hän, mutta joka kuitenkin lakkaamatta soi hänen korvissaan ja vakuutti: »Rohkeutta vain. Tässä ei ole mitään vilpillisyyttä. Pete on kuollut. Pete-parka! Kunnon Pete-parka!»

»Kun hän oli ajanut sinun isäsi pois, Philip, sen vuoksi, että hän oli uhannut ottaa äitisi vaimoksensa, hän ei hetkeäkään uskonut, että tällä saarella voisi löytyä sellaista pappia, joka vihkisi hänet ilman hänen lupaansa.»

»Eikö todellakaan?»

»Ei, ja kun Peter-setä tuli päivälliselle eräänä päivänä viikkoa myöhemmin ja sanoi: 'Nyt se on tapahtunut', hän väitti: 'Ei, ei, herraseni', viskaten lusikan kädestänsä niin kiivaasti, että kuuma liemi loiskahti lautaselta minun käsilleni, sen vielä muistan. Mutta Peter sanoi: 'Se on peruuttamattomasti tehty, herra', jolloin isoisäsi huusi: 'Ei ole, sen minä sanon sinulle.' 'Mutta minä sanon että on, herra', väitti Peter. 'Mangholdin kirkossa eilen aamuna ennen jumalanpalvelusta.' Silloin vanha isoisäsi menetti malttinsa ja sanoi Peteriä valehtelijaksi ja sanoi, ettei sinun isäsi voinut tehdä sitä. 'Ja sitä paitsi hän on kaikesta huolimatta minun oma poikani eikä voisi tehdä sitä', sanoi isoisäsi. Mutta minä saatoin nähdä, että hän uskoi, mitä Peter oli sanonut, ja kun Peter alkoi itkeä, hän pyysi: 'Suo anteeksi, poikaseni. Kaikissa tapauksissa minä olen sinun isäsi ja minulla on oikeus saada sinulta anteeksi.' Hän ei kuitenkaan voinut olla asiasta varma, ennenkuin oli saanut katsoa itse kirkonkirjasta ja minun oli lähdettävä hänen kanssaan kirkolle.»

»Vanha isoisä-parka!»

»Pappina oli silloin pieni, typerä mies, nimeltä Kissack ja hänen elämänsä suurin ilo oli kohdella ihmisiä tylysti ja epäystävällisesti, koska hän pelkäsi, että ihmiset tahtovat riistää häneltä hänen virkansa tai tehdä hänelle jotakin muuta pahaa.»

»Hänet minä kyllä muistan — sen papukaijan. Hänen mielitekstinsä oli: 'Jeesus sanoi, seuraa sitten minua', mutta ihmiset selittivät, että hän itse tahtoi mennä ensin.»

»Philip, kuinka sinä voit! Oli ilta, kun me ajoimme Majigholdiin, ja pieni pastori oli kirkkomaalla komennellen jotakin keppi kourassa. 'Minulle on sanottu, että te vihitte täällä minun poikani eilen, onko se totta?' kuohahti isoisäsi. 'Aivan totta', vastasi pappi. 'Oliko heidät kuulutettu, vai oliko heillä erikoislupa?' kysyi isoisäsi. 'Erikoislupa tietysti', vastasi pappi.»

»Sehän toki oli lyhin keino.»

»'Näyttäkää minulle kirkonkirja', sanoi isoisäsi ja hänen kasvonsa nytkähtivät ja ääni oli käheä. 'Ettekö voi uskoa minua?' kysyi pappi. 'Kirkonkirja', kivahti isoisäsi. Silloin pappi väänsi ovessa suurta avainta ja asteli kuoriin hyräillen jotakin säveltä. Minä koetin kaikin voimin pidätellä isoisää. 'Mitä se hyödyttää?' sanoin minä tietäen, että hän koetti uskotella itsellensä toista kuin asia oli. Hattu kädessä hän meni alttarin luo ja pappi asetti avatun kirjan hänen eteensä. Oi, Philip, minä en ikinä voi sitä unohtaa! Niin selvästi näen edessäni kaiken — hämärän kirkon, kostean pölyisen ilman ja sametin saarnatuolissa valkean liinan alla, ja kuulen, miten ääni kaikui tyhjässä huoneessa. Isoisä painoi silmälasit paikoillensa ja kumartui katsomaan kirjaan, mutta ei voinut nähdä mitään — kaikki hämmentyi aivan epäselväksi.»

»'_Sinä_ voit sen nähdä, lapseni', hän sanoi olkansa yli. 'Mutta minä en uskaltanut katsoa.' Silloin hän pyyhki lasejansa ja kumartui uudestaan. Oi, lemmikkini! Minusta hän oli kuin mies, joka taistelun jälkeen tutkii kiihkeästi kuolleitten luetteloa toivoen, ettei tapaisi siellä rakasta nimeä. Mutta se nimi oli siellä aivan selvään: 'Tuomas Wilson Christian... ja Mona Crellin... todistajina Wm. Crellin ja jotakin epäselvää Kissack.'»

Philipin hengitys muuttui kuumaksi ja kiivaaksi.

»Pappi seisoi alttariaitauksen toisella puolella keppiänsä heilutellen ja hymyillen, ja isoisä kohotti katseensa häneen sanoen: 'Tiedättekö te, mitä te olette tehnyt, herra? Te olette ryöstänyt minulta vanhimman poikani ja saattanut hänet turmioon'. 'Lörpötystä, herra', vastasi pappi. 'Poikanne oli täysi-ikäinen ja hänen vaimollaan oli isänsä suostumus. Olisiko minun pitänyt lähteä Ballawhaineen kysymään, saanko minä täyttää velvollisuuteni kirkon palvelijana?' 'Velvollisuus!' huusi isoisäsi. 'Kun nuori mies menee naimisiin, on siinä kysymys taivaasta ja helvetistä. Velvollisuutenne kirkon palvelijana!' hän huusi niin, että kirkon katto kaikui. 'Jos teidän poikanne käsi on kurkulla, tahtoisitteko te, että minä tuomarina velvollisuuttani täyttääkseni ojentaisin hänelle veitsen.' 'Vaiti, herra', sanoi pappi. 'Muistakaa, missä seisotte, muuten, niin tuomari kuin olettekin, te tulette katumaan sitä.' 'Te tahdotte vangita minut sopimattomasta käytöksestä, niinkö?' huusi isoisäsi ja siepaten kepin papin kädestä iski häntä kaikin voimin rintaan. 'Vangitkaa minut nyt', hän sanoi horjuen minun käteeni nojautuen ulos kirkosta ja välillä tapaillen toisella kädellänsä tukea tyhjien penkkien päistä.»

Philip meni sinä iltana vuoteeseen polttavin otsin ja kurkkua merkillisesti kuristi. Hän oli tehnyt hämmästyttävän huomion. Hän oli nyt siinä, missä hänen isänsä oli ollut ennen häntä; hän aikoi tehdä sen, minkä hänen isänsä oli tehnyt; hän oli vaarassa joutua samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin hänen isänsäkin. Missä hänen järkensä oli ollut, ettei hän sitä ennen ollut huomannut?

Se oli kovaa — se oli kauheata. Nyt kun hän oli vapaa rakastamaan tyttöä, hänelle selvisi, mitä merkitsi rakkaus häneen. — Mutta sittenkin — hän oli kuitenkin nuori, jokin hänessä kapinoitsi, hän taisteli vastaan, hän ei tahtonut viisastella. Tyttö voitti hänen sydämessänsä tänä iltana ja hän laskeutui vuoteellensa nukkumaan.

Mutta seuraavana aamuna hän selitti väristen itsellensä, että oli onni, kun ei oltu menty pitemmälle. Yksi askel vielä ja hänen isänsä elämän surullinen tarina olisi peruuttamattomasti uudistunut hänen elämässänsä. Nyt ei toki oltu vielä mitään sanottu eikä mitään tehty. Hän ei enää koskaan menisi Sulbyyn.

XIV.

Tämä mieliala vallitsi häntä puolille päivin, jolloin rakkauden salaperäiset sanansaattajat valepuvussa alkoivat hiipiä hänen sydämeensä. Häh muisti, että hän oli luvannut tulla sunnuntaina ja näyttäisi sangen omituiselta, jos hän lopettaisi tuttavuuden niin äkkiä. Nyt ne yksinkertaiset ihmiset ajattelisivat, että hän vain Peten tähden on seurustellut heidän kanssansa nämä neljä vuotta. Sunnuntain jälkeen hän kyllä muuttaisi menettelytapojansa.

Hän tapasi Katen puettuna aivan toisin kuin koskaan ennen. Löyhän punaisen puseron ja hilkan, esiliinan ja poimutetun hameen asemesta hänellä nyt oli ruumiinmukainen vihreä puku jossa oli pitsikaulus. Muutos oli yksinkertainen, mutta vaikutus oli kuitenkin suurenmoinen. Ei hän sen vuoksi ollut entistään kauniimpi, mutta nyt hän näytti paremmin sivistyneeltä naiselta.

Oli sunnuntai-ilta ja »Keijukainen» oli suljettu. Caesar ja Mummi olivat rukoushuoneella, Nancy Joe keitti puuroa illalliseksi ja Kate ja Philip keskustelivat. Tyttö oli hiljaisempi kuin Philip oli koskaan häntä nähnyt — pidättyvämpi ja punastui helposti. Rohkeus oli kadonnut sanoista ja katseesta. He puhelivat menestymisestä elämässä ja hän sanoi:

»Miten mielelläni tahtoisinkaan minäkin taistella elämässä eteenpäin, kuten te olette tehnyt! Mutta nainen ei voi tehdä mitään kohotaksensa. Eikö se ole kovaa? Siihen asemaan, johon hän on syntynyt, hänen täytyy jäädä koko eliniäkseen. Eikö se ole kovin säälittävää? Ei se ole sitä, että hän tahtoisi tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, Ei se ole sitä, mutta hän ei tahtoisi jäädä jälkeen niistä, joista hän pitää. Hänen kuitenkin täytyy jäädä juuri siihen, missä on, vain sen tähden, että on nainen. Niin on ainakin asianlaita täällä Man-saarella. Eikö se ole julmaa?»

»Mutta ettekö nyt unohda jotakin?» kysäsi Philip.

»Mitä sitten?»

»Sen, että ellei nainen voi omin voimin kohota elämässä ylös sen tähden, että kaikkialla ovet ovat häneltä suljetut, on kuitenkin miehellä mahdollisuus kohottaa hänet.»

»Te tarkoitatte sitä, että joku rakastaa häntä ja kohottaa hänet rinnallensa samalle tasolle ja vie hänet mukanansa, kun itse kohoaa?»

»Eikö sellainen ole mahdollista?» vastasi Philip.

Katen silmät säteilivät. »Se on ihanaa», sanoi hän hiljaa. »Tiedättekö, en koskaan ole tullut sitä ajatelleeksi. Jos tämä koskisi minua, se miellyttäisi minua kaikista enimmän. Rinnan hänen kanssaan ja hän tekisi kaiken? Oi, kuinka se olisi ihanaa!»

Ja hän katseli kainolla ihastuksella sitä älykästä lentoa, jonka mieleen oli saattanut johtua tällainen yliluonnollinen ihana ajatus.

Caesar ja Mummi palasivat kirkosta kankeimmassa juhla-asussaan. Siitä huolimatta Caesarin silmät kääntyivät terävästi tutkimaan Katen sopimatonta pukua heti, kun oli tervehtinyt Philipiä.

»Tuollaista maailmallista turhuutta!» hän mutisi, silmillään seuratessaan tyttöä keittiön ympäri ja kiskoen auki mustia käsineitänsä. »Mitä hyödyttää pitää niin suurta huolta viheliäisestä ruumiista, kun se kuitenkin kerran peitetään haudan poveen? Mitä sanotaan sanassa? — pane minun korkea hattuni pölyttömälle hyllylle, Nancy. 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, vaan kaunistuksenanne olkoon salassa oleva sydämen ihminen'.»

»Mutta isäkulta», sanoi Mummi irroittaen päähineensä, joka oli kuin sukeltajan kypärä, »jos me puhumme raamatunlausein, niin eikö Jeremias kirjoita: 'Voiko neitsy koristeensa unohtaa?'»

»Tietysti hän ne voi unohtaa, ellei hänellä ole niitä, mitä muistella», väitti Caesar. »Ehkäpä profeetta Jeremias ei tuntenut meidän päiviemme äitejä.»

»Oi, voi, isäkulta! Tytöt ovat kuin linnut ja lajin tuntee höyhenistänsä», selitti Mummi.

»Mistä hän niitä saa? Ei minulta ainakaan», kovisti Caesar.

»Eipä tietenkään», nauroi Mummi, »jos ottaa huomioon, että hän on sekä, hento että joustava ja että hänellä on kasvot, joita kelpaa katsella.»

»Hillitse kieltäsi, vaimo, se on sinulle soveliainta», neuvoi Caesar.

Philip nousi lähteäkseen. »Teillä on vielä aikaa», huudahti Caesar. »Minä ajattelin puhua teidän kanssanne eräästä asiasta.»

Muutamia kalastajia oli tullut sinne lauantaina Ramseysta. Pyyntikauden kalastus oli ollut sangen vähän tuottava ja he äänekkäästi moittivat niitä, jotka pyydystävät kutuaikana hiekkasärkillä. Caesar oli ehdottanut Ramseyn ja Peelin miehille, että he pitäisivät seuraavana lauantaina kokouksen hänen talossansa ja suositellut Philipiä lakimiehenä heidän neuvonantajakseen, että voitaisiin keksiä parhain keino, miten pitää sillin vihollisia kurissa. Philip lupasi saapua ja meni sitten kotiin Nan-tädin luokse.

Kotimatkallaan hän selitti itsellensä, että Kate oli hyvin paljon ympäristöänsä ylempänä ja että hänestä saattaisi tulla hienoin ja sivistynein rouva, mitä milloinkaan on tällä saarella elänyt, eikä hänellä jonkun ajan kuluttua olisi käytöksessä eikä puheessa merkkiäkään, joka voisi muistuttaa hänen alkuperästänsä. Hän voisi kuitenkin säilyttää tuon merkillisen manilaisten naisten äänenpainon, joka on suloisinta kuulla koko maailmassa.

Nan-täti istui lampun ääressä lukien raamattuansa, kuten aina ennen maata menoa.

»Täti», sanoi Philip, »etkö sinä luule, että minun isäni elämänonnettomuus johtui sattumasta? Minä tarkoitan, että siihen olivat syynä isoisäni ja äitiparkani omituiset luonteet. Jos nyt toinen olisi ollut vähemmän ylpeä, ennakkoluulottomampi, ja toinen taas joustavampi voidakseen kohota miehensä — —»

»Onnettomuuden syy oli syvemmällä, lemmikkini. Salli minun kertoa sinulle eräs tarina», sanoi täti asettaen kirjansa hyllylle. »Kolme päivää sen jälkeen, kun sinun isäsi oli jättänyt. Ballawhainen, vanha Maggie, sisäkkömme, tuli ja kuiskasi minun korvaani, kun me istuimme illallisella, että puutarhassa oli joku, joka halusi puhua minun kanssani. Se oli Tuomas. Oi, rakkahin, kuinka kauheata oli nähdä hänet, jonka olisi pitänyt olla kaiken tämän laillinen perijä, seisomassa kuin vento vieras, pimeässä keittiön oven vieressä!»

»Isäparka!» huokasi Philip.

»'Hiljaa, tyttö, tule ulommaksi siitä valoisalta paikalta', hän kuiskasi. 'Yläkerrassa minun laatikossani on kukkaro, jossa on kaksikymmentä puntaa. Tuo se minulle, Nan, tässä on avain.' Minä tiesin, mihin hän sitä rahaa tarvitsi, mutta minä en voinut sitä auttaa. Minä toin hänelle kukkaron ja sinne panin omistani kymmenen puntaa lisää. 'Täytyykö sinun tehdä se?' minä kysyin. 'Minun täytyy', hän vastasi. 'Sinun isäsi sanoo, että joudut kaikkien halveksimaksi tuon avioliiton vuoksi', sanoin minä. 'Parempi, että toiset halveksivat minua kuin se, että itse halveksisin itseäni', hän päätti. 'Mutta hän sanoo, että se on siveellinen itsemurha', sanoin minä. 'Se ei kuitenkaan ole niin suuri synti kuin tulla siveelliseksi murhaajaksi', vastasi hän. 'Hän tuntee saaren', väitin minä, 'samoin teet sinä, Tom, ja minäkin tunnen sen, eikä kukaan voi tällaisessa pienessä paikassa mentyään sellaiseen avioliittoon käydä pystyssä päin!' 'Sitä pahempi, jos paikka on sellainen', vastasi hän, 'että se riistää mieheltä kunnian sen vuoksi, että mies menettelee kunniallisesti!'»

»Isä oli oikeudenmukainen mies», keskeytti Philip. »Kuuluipa hän mihin luokkaan tahansa, hän joka tapauksessa oli herrasmies.»

»'Hän on varmasti suloinen, hyvä tyttö, ja sinun arvoisesi, muuten sinä et tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin', sanoin minä isällesi. 'Mutta oletko varma, että voit tulla onnelliseksi ja tehdä hänet onnelliseksi?' 'Meidän täytyy saada toisemme ja se on meidän oma asiamme', sanoi sinun isäsi.»

»Niin juuri», myönsi Philip.

»'Mutta teidän välillänne on nyt jo suuri ero', väitin minä, 'Tuleeko se ero pienemmäksi, kun sinusta tulee suuri mies, jollaista sinusta toivomme?' 'Mies ei aina ajattele menestystänsä', vastasi isäsi.»

»Minun isäni oli jo silloin suuri mies, täti», kuohahti Philip.

»Hän oli liikutettu ja minua hävetti, mutta minä en voinut olla jatkamatta. 'Joko teidän välillänne on menty liian pitkälle ja päätetty avioliitto?' kysyin minä. 'Siitä asiasta me emme ole sanaakaan puhuneet', hän vastasi. 'Sinun isäsi on vanha eikä voi elää enää kauan', huomautin minä. 'Hän vaatisi minun menettelemään kuin roisto', hän kuohahti. 'Kuinka sinä voit sanoa niin, ellei tytöllä vielä ole oikeutta sinuun?' väitin minä ja hän vaikeni. Minä hiivin silloin ja kurkistin akkunasta sisään. 'Katso', kuiskasin minä, 'hän on kirjastossa. Tule, me valmistamme hänelle yllätyksen!' Se ei kuitenkaan saanut tapahtua. Tuntui tupakan hajua ilmassa ja joku kulki ruohokentän yli. 'Kuka siellä?' kysyin minä. 'Kuka siellä muu voisi olla?' vastasi isäsi, 'kuin se sama kirottu vakoilija? Minä lyön hänet kuoliaaksi, ettei hän enää konnantöitään harjoita. Ei hyödytä, tyttö', hän huusi käheästi tuijotellen pimeään, 'he ajavat minut väkisinkin turmioon.' 'Vaiti', pyysin minä ja peitin kädelläni hänen suunsa ja hänen hengityksensä oli kuuma kuin tuli. Mutta se oli hyödytöntä. Hänet vihittiin kolme päivää sen jälkeen.»

Philip päätti, ettei kertaakaan tämän jälkeen tapaisi Katoa. Hänen täytyisi mennä lauantaina Sulbyyn kalastajain kokoukseen, mutta sehän oli ammattiasia. Hänen ei tarvitsisi viipyä käynnillänsä ja muuttaa sitä ystävälliseksi vierailuksi. Koko viikon hän tunsi kuin sydämensä halkeaisi, mutta hän päätti voittaa tunteensa. Hän jollakin tavalla sääli itseänsä ja se auttoi häntä kohoamaan erehdyksensä yläpuolelle.

XV.

Aikaisin lauantai-iltana hän saapui Sulbyyn. Kapakkahuone oli tungokseen asti täynnä kalastajia puettuina villatakkeihin, merisaappaihin ja öljykangaslakkeihin. Kukaan ei istunut, vaan kaikki liikkuivat ja touhusivat, kuten suuret meriankeriaat rannalla, juoden vähän, tupruttaen julmasti savuja, lyöden nyrkillä pöytään ja puhuen kaikki yhteen ääneen. »Mitenkäs sinä olet onnistunut, Billy?» — »No, olen nyt — saanut siksi, ettei tarvitse myydä sieluansa perkeleelle, ja se riittääkin.» — »Missäs on Tom Dug?» — »Mennyt Austraaliaan.» — »Onko Jimmy täällä tänään?» — »Hän on matkalla Clevelandiin.» — »Herra hyvästi siunatkoon, joka ainoa Manin poika näyttää haluavan mennä ulkomaille.» »Siihen on pakko kohta jok'ikisen, ellemme saa estetyksi noiden kutukalastajain hommia.»

Philip saapui huoneeseen ja hänet otettiin vastaan hyväntahtoisella ja hiomattomalla ystävyydellä, mutta ainoakaan miehistä ei hillinnyt liikkeitänsä eikä rajoittanut puhevapauttansa, ja he melusivat ja huusivat ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. — »Vedotkaa valtion tarkastajaan.» — »Vie sun hitto, sehän on vanha ämmä, jonka naama on kuin paistettu peruna!» — »No, sitten me käännymme piispan puoleen.» — »Sellainen valkeaksipesty metodisti, jonka sielu on kuin kuivunut herne.» — »Kuvernööri on oikea mies, johon on vedottava», kuului Philipin ääni yli kaiken melun, »ja hän saapuu ensi lauantaina Peelin linnaan tarkastamaan linnan korjauksia. Olkoot silloin saapuvilla kaikki Man-saaren miehet, jotka luulevat, että särkkäkalastajat ovat koko kalastuksen vihollisia. Esittäkää silloin valituksenne sille miehelle, jonka velvollisuus on tutkia ja korjata kaikki epäkohdat; ja jos te tahdotte jonkun, joka puhuu teidän puolestanne, niin minä teen sen kyllä mielelläni.» »Hyvä!» »Se sattui kuin naulaan!»