Part 12

Siihen kokous loppui, mutta miehet jatkoivat yhdessäoloa kertomalla juttuja viikon kalastuksesta, salakuljetuksesta, monenlaisia kaskuja wesleyläisistä, ehdottoman raittiuden kannattajista ja kuunneltuaan niitä hetkisen Philip lähti ovelle. Sinne päästyään hän ajatteli, että hänen kerran taloon tultuansa pitäisi heittää hyvästit Caesarille ja Mummille. Eihän ollut sopivaa jättää sitä tekemättä. Eihän hyödytä mitään turhan vuoksi loukata ihmisten tunteita. Täytyyhän esiintyä sivistyneenä ihmisenä. Eikä se missään tapauksessa vahingoita. Voittamaton halu, joka oli pukeutunut kohteliaisuuden verhoon, veti häntä Katen seuraan. Mutta huomenna hän menettelisi jo aivan toisin.

»Olen ylpeä saadessani nähdä teitä, herra Philip», sanoi Caesar.

»Vesi kiehua porisee kattilassa. Laita herra Philipille kuppi teetä, Nancy», virkkoi Mummi. Caesar istui selkä lasiseen väliseinään päin ollen lukevinaan suurta Raamattua, jonka oli polvillensa avannut, mutta kuuntelikin molemmin korvin, suu auki niitä maallisia juttuja, joita kapakkahuoneessa lasketeltiin. Kate ei ollut keittiössä, mutta muutamalle tuolille turvelaatikon viereen oli käännetty avattu kirja alas päin.

»Mikä tämä on?» kysyi Philip. »Ranskalainen koulukirja! Kenenkähän tämä mahtaa olla?»

»Tuota, Kirrynhän se tietysti on», supatti Mummi, »ja sitäkös hän lukee jok'ikinen ilta niin ahkerasti, ettei hänelle saa sanaa virkkaa.»

»Turhuutta, herra, turhuutta, kaikki on turhuutta», loilotti Caesar, ja sitten hän taas kuunteli kaikin voimin.

Philipin silmät alkoivat räpytellä. »Opetteleeko hän ranskaa? Onko hän kauan harrastanut sitä, Mummi?»

»Kauan, kauan, herra, ainakin kolme vuotta — luulen, että hän alkoi heti, kun Pete-parka lähti. Aina hänellä pitää olla kirja, kielioppi, lukukirja, enkähän minä niitä kaikkia tiedäkään.»

Caesar korva aivan lasissa kiinni koetti kärsimättömällä liikkeellä saada vaimon vaikenemaan, mutta siitä välittämättä tämä jatkoi: »En yhtään ymmärrä, miksi ihmisten tarvitsee ollenkaan opiskella vieraita kieliä. Minun mielestäni ainoakaan niistä ei vedä vertoja selvyydessä manin murteelle. Ja emmekö me lue kirjasta, että Herra itse sekoitti Noan ja hänen tottelemattomain poikainsa ja lastensa lasten kielet, kun he alkoivat rakentaa Baabelin tornia?»

»Kuinka ihanaa se olisikaan», nyökkäsi Caesar, »jos jokainen miesparka voisi kantaa vaimonsa sinne ylös?»

Kyyneleet virtasivat Philipin silmistä, ja kun toisten silmät välttivät, hän vei oppikirjan huulillensa. Hän oli arvannut sen salaisuuden. Tyttö ponnisteli ollaksensa hänen arvoisensa. Jumala häntä siunatkoon!

Kate tuli alas yllään tumma pukunsa ja valkea kauluksensa, joita hän oli käyttänyt joskus juhlapäivinä. Hän näki Philipin panevan pois kirjan, painoi punastuen päänsä alas ja siepaten kirjan pisti sen piiloonsa. Silloin Caesarin uteliaisuus voitti varovaisuuden ja hän lähti kuin lähtikin kapakkahuoneeseen, Mummi käydä lepsutteli myymäpöydän ja kalastajien väliä, Nancy sipsutteli maitokamariin ja Kate ja Philip jäivät kahden.

»Te olitte väärässä tässä muuanna iltana», virkkoi Kate, »minä olen ajatellut sitä, ja te olitte ihan, ihan väärässä.»

»Missä asiassa?»

»Jos mies nai alapuolelta säätynsä, alentaa hän itsensä, ja jos hän alentuu tytön tasalle, säälii hän häntä, ja sääli on samaa kuin häpeä hänen puolestansa, ja jos häpeää hänen puolestansa, se on samaa kuin tappaisi hänet. Te olitte siis väärässä.»

»Niinkö?» sanoi Philip.

»Niin», jatkoi Kate, »Mutta tiedättekö, miten asian tulee olla? _Naisen_ tulee ottaa mies, joka on häntä alempana, ja miehen nainen, joka on häntä ylempänä. Niin paljon kuin nainen alentaa itseänsä, kohoaa mies, ja niin — ettekö ymmärrä, että se on niin?»

Hän sammalsi ja pysähtyi, ja Philip sanoi: »Ettekö puhu tyhmyyksiä nyt, Kate?»

»Niinkö teistä tuntuu, herra?»

Kate oli näyttävinään loukkaantuneelta tästä ojennuksesta ja nyrpisti huuliansa, mutta hänen silmänsä säteilivät.

»Ei ole ylempää eikä alempaa, jos kysymyksessä on todellinen rakkaus», selitti Philip. »Jos mies rakastaa tyttöä eikä voi ilman häntä elää, se on merkki siitä, että ne kaksi on luonto valinnut toisillensa. Siinä on merkki, jonka Jumala on antanut ja kaikki muu on ihmisten pikkumaisuutta.»

»Te tarkoitatte», sanoi Kate koettaen säilyttää vakavan ilmeen, »te tarkoitatte, että jos nainen kuuluu jollekin, josta hän pitää, ja jos joku kuuluu hänelle, he sen kautta tulevat samanarvoisiksi, eikä mikään muu merkitse mitään. Niinkö?»

»Miksi en?» sanoi Philip.

Se soi kuin musiikki Katen korvissa, mutta hän pudisti vakavasti päätänsä ja sanoi: »Minä olen varma, että te olette väärässä. Totisesti, te olette. Mutta hyödytöntähän on väitellä tästä. Ei ainakaan teidän kanssanne. Minä vain — —»

Rakkauden tuhannet säveleet soivat hänen rinnassansa niin äänekkäästi, ettei hän voinut sanoa enempää ja merkillinen, vastustamaton voima käsitti hänet. Hetken päästä hän pisti jotakin tuleen.

»Mitä se oli?» kysyi Philip.

»Oh, ei mitään», hän vastasi iloisesti.

Sinne katosi äskeinen ranskankielen oppikirja.

XVI.

Philip palasi kotiinsa kapinoiden mielessänsä isänsä kohtaloa vastaan. Koko onnettomuus riippui aivan sattumasta ja sellainen oli mahdollista vain tällä viheliäisellä Man-saarella. Mutta kirottu olkoon seutu, jolla mies ei saanut ottaa rakastamaansa naista omaksensa, jos tuo nainen oli sattunut syntymään hiukan huonommissa oloissa kuin hän. Kirous maalle, jossa miehen täytyi elää kuin roisto, jos tahtoi pelastua joutumasta halveksituksi. Jumalan kiitos, maailma oli avara.

Sinä iltana hän sanoi Nan-tädille: »Täti, miksi minun isäni ei matkustanut täältä tiehensä, kun hän huomasi, että aallot löivät liian korkeina häntä vastaan?»

»Aina hän sitä suunnitteli, mutta häh ei kuitenkaan voinut sitä tehdä», vastasi Nan-täti. »Nainen ei saata, niinkuin mies, pystyttää telttaansa tänään tänne, huomenna tuonne. Me olemme paremminkin kuin kissat, rakkaani, ja kiertelemme tutuissa taloissa, vaikka ne olisivatkin päällemme kaatumaisillansa ja rappiolla. Sinun äitisi ei ollut onnellinen Man-saarella, mutta sittenkään hän ei tahtonut sieltä lähteä. Sinun isäsi ei voinut lähteä ilman häntä ja sitäpaitsi heillä oli lapsi. Hän oli sidottu tänne onnen ja onnettomuuden, elämän ja kuolemankin uhalla. Kun hänet vihittiin vaimoonsa, hän sitoi samalla itsensä kahleihin, jotka olivat kiinnitetyt tähän saareen kuin kallioon.»

»Näin ei suinkaan tapahtuisi, jos toverina olisi Kate», ajatteli Philip. »Mutta oliko täti saanut selville jotakin? Oliko joku kertonut hänelle? Varoittako hän nyt häntä?» Kun he sunnuntai-iltana palasivat kirkosta, puhui täti taas hänen isästänsä.

»Hän oppi kuitenkin vihdoin tajuamaan, että tämä asia ei koskenut vain häntä yksin», hän sanoi. »Tämä tapahtui sinä iltana, jona hän kuoli. Äitisi ei voinut oikein hyvin ja isäsi oli lähettänyt hakemaan minua. Ilta oli pimeä ja myöhäinen ja hakija johti minua näyttäen lyhdyllä tietä pitkin Lewaige Cottagen vuoripolkua. Sinun isäsi voimat olivat aivan lopussa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi nousta vuoteesta ylös. Me olimme yksin, hän ja minä, lukuunottamatta sinua, joka nukuit pienessä vuoteessasi akkunan vieressä. Hän meni suoraan sinun vuoteesi luo ja pitäen kiinni verhoista lankesi polvillensa sen viereen. 'Kuule', hän sanoi koettaen kuiskata, vaikk'ei voinut, sillä hänen kurkkunsa korisi. Sinä hengitit katkonaisesti, aivan kuin olisit nyyhkyttänyt unissasi. 'Pikku raukka, hän näkee unta', sanoin minä, 'anna minun kääntää lapsi kyljellensä.' 'Ei, siksi hän nyyhkyttää', sanoi isäsi, 'kun meni suruissansa nukkumaan'.»

»Sen muistan, täti», sanoi Philip. »Luulen, että hän tahtoi sanoa minulle jotakin.»

»'Poikani, lapseni, anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan', hän sanoi koettaen kurottautua reunan yli voidaksensa suudella sinua otsalle, mutta hänen voimansa olivat lopussa, niin että hänen päänsä hervahti pienille kasvoillesi. Minä muistan, miten sinä pyyhkäisit nenääsi pienellä nyrkilläsi, mutta et herännyt. Sitten autoin hänet vuoteeseen ja lääkepullot pöydällä helisivät, kun hän nojasi siihen kädellänsä. 'On pimeä, aivan pimeä, Nannie', hän sanoi, 'varmaankin joku enkeli tuo minulle valoa', ja minä olin niin yksinkertainen, että luulin hänen tarkoittavan lamppua, joka oli sammumaisillaan pöydällä, ja sytytin kynttilän.»

Koko sen viikon kuvitteli Philip työskennellessänsä, että hänen isänsä henki leijaili hänen ympärillänsä varoittaen häntä rakkauden ja hellyyden sanoin valveillaollessa, huutaen hänelle unessa tuskaisesti ja komentaen: »Käänny takaisin! Sinä kuljet kuilun partaalla.»

Hänen sielunsa nousi kuitenkin kapinaan tällaista seurustelua vastaan menneisyyden ja kuoleman kanssa. Se perustui kokonaan turhamaisuuteen ja pohjalla oli kuitenkin halu saavuttaa kunniaa ja mainetta. Olkoon miehellä voimaa kieltää maailma ja se, mitä maailma voi antaa, silloin hän voi olla uskollinen itsellensä, sydämensä äänelle, kunnian ja rakkautensa vaatimuksille. Hän ei enää miettisi ja punnitsisi. Hän moitti itseänsä tämän horjuvaisuutensa vuoksi. Jos maailma oli Katea vastaan, silloin maailma sai mennä helvettiin.

XVII.

Lauantai-iltana hän oli Peelissä. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi, ja lahti oli sininen, tyyni ja välkkyvä. Oli luoteen aika. Satamasta oli vesi paennut, mutta sittenkin se oli täynnä kalastajakaljaaseja riippuvin purjein, ja verkkoja oli ripustettu kuivamaan aina maston huippuihin asti. Parvi lokkeja kalasteli mudasta ja lenteli kirkuen ruskeahkojen purjeitten välitse. Lippu liehui linnan raunioilla, kirkonkellot soivat, ja satamamestarit astelivat laitureilla parhaimmissa sinisissä puvuissansa, joiden kullatut napit välkkyivät.

Linnan pihalle oli kokoontunut kalastajain joukko, joka nousi tuhanteenkuuteensataan. Siellä oli nuottamiehiä, manilaisia, irlantilaisia, englantilaisia, jotka kulkivat edestakaisin joukossa siepaten pieniä juttuja sieltä täältä aivan kuten nuottamiehet kokosivat venheensä pohjaan meren pohjasta pientä kalaa. Joskus sillinpyytäjät huomasivat nämä nuotanvetäjät ja silloin kaikuivat raivokkaat sanat, kuten iskut taistelussa. — »Olettekos kiertänyt tänne Port le Myrreysta asti, Dan?» — »Ajattelin pistäytyä Peelissä tänään.» — »Kunpa vain ei nahkanne pehmiäisi, luulenpa melkein, että se rupeaa tänään punoittamaan.» — »Aiotteko piirrellä minua? Minun tekisi niin mieleni antaa teille ja annankin vielä. Minun tekisi mieleni piirtää Englannin lippu pienennetyssä koossa sun naamaasi.»

Kuvernööri saapui. Hän oli vanhanpuoleinen, rokonarpinen mies, jolla oli kyömynenä ja joka esiintyi mielellänsä suurellisesti. Philip esitteli kalastajat hänelle ja kertoi heidän huolensa. Nuotanvetäjät turmelivat kalanpoikaset ja saattoivat siten koko kalastuksen hunningolle. He vaativat oikeutta saada estää sen saaren luhdissa ja kolmen penikulman päässä rannikosta.

»Laatikaa siis minulle senmukainen ehdotus, herra Christian», sanoi kuvernööri ja kokous loppui riemukkaaseen hurraahuutoon hänen Ylhäisyydellensä. Samalla kun Philip sai niistä osansa, kuului myöskin tyytymätöntä murinaa nuottamiesten joukosta. »En minä luullut, että täällä saarella olisi mies, joka voisi puhua sillä tavalla.» — »Mutta eikö teidän puhemiehenne ole kihnannut istumapaikkaansa yliopistossa?» — »Minä loikkisin kotiini mahdollisimman pian, jos minä olisin teidän sijassanne, Dan.» — »Juo vahvasti vaan, niin saat kyllä mennessäsi pulahtaa ahventen valtakuntaan.»

Philip kiirehti matkaansa rappiollejoutuneitten linnan seinien viertä, kun häntä lähestyi kalastajien lähetystö. »Mitä me olemme teille velkaa, herra Christian?» kysyi heidän johtajansa.

»Ette mitään», vastasi Philip.

»Me kiitämme teitä ja tulevaisuudessa te saatte kuulla vielä meistä. Nyt me tahdomme kuitenkin puhua teille vähän.»

»Mistä sitten, ukkoseni?» kysyi Philip.

Kun nuori mies voi puhua, niinkuin te, on hänellä suuret lahjat, herra, ja silloin hän kelpaa johonkin. Tämä vanha saari kaipaa kipeästi kykenevää miestä, eikä teidänlaistanne ole nähty sitten kuin teidän isoisänne kuoli. Hyvästi ja kiitoksia paljon — hyvästi!»

Näin sanoen nämä kelpo ukkoset erosivat hänestä lautan portaitten ääressä ja hän riensi torille, jonne oli hevosensa jättänyt. Sitoessaan sitä hän oli nähnyt Caesarin kärryt, joiden edestä hevonen oli riisuttu, tallin luona pihalla. Ne olivat nyt poissa, ja kyselemättä keneltäkään hän irroitti hevosen ja ratsasti Ramseyhin.

Hän kääntyi vanhalle tielle, joka vei kallioitten kautta ja antaessaan hevosensa hölkätä hän hyräili, vihelteli, lauleli ja pieksi piiskallansa pensaita tien vieressä voidakseen olla ajattelematta. Ajettuaan vuoren kukkulalle hän huomasi kärryt edessänsä ja Port Ladyssä hän saavutti ne. Kate ajoi ja Caesar torkkui melkein nukuksissa.

»Teillä on ollut onnen päivä tänään, herra Philip», sanoi Caesar. »Toivoisinpa, että voisin sanoa itsestäni samaa, mutta ihmissydän on kelvoton ja täynnä syntiä ja saastaa. Minä en ole sellainen mies, joka toimitan miehiä kiikkiin juomaveloista ja estän heitä menemästä merille, mutta kyllä ne osaavatkin minun hyvänahkaisuuttani hyväksensä käyttää. En saanut tänään niin pennin pyöreätä, herra, ja kuitenkin minulla on oikeus vaatia heiltä monta komeata kultarahaa. Jos minä olisin samanlainen kuin muut — kuten tuokin Tom Raby, Glen Meaystä. Hän näki Dan-vakoojan tulevan raittiuskokouksesta eilen illalla. 'Oletkos liittynyt seuraan, Dan?' hän kysyy. 'Kyllä, kyllä olen', vastaa Dan. 'Se on oikein hauskaa', sanoi Tom, 'tule sisään, niin saat ryypyn hyvää rommia sen asian kunniaksi.' Ja Dan otti ryypyn lupauksensa kunniaksi ja oli juovuksissa kuin käki linnalla tänä aamuna.»

Philip kuunteli ratsastaessaan, ja puoliksi surullinen puoliksi ilkamoiva ilme leikki hänen kasvoillansa. Hän ajatteli isoisäänsä, vanhaa rauta-Christiania, jolloin tämä tutustui hänen äitinsä isään, kapteeni Billy Ballureen. Siitä ajatus johtui ylimyksellisen hienostuneeseen Nan-tätiin ja taas tähän mahtipontiseen, tekopyhään Katen isään.

Caesar lörpötteli pian itsensä uneen, ja silloin Philip oli kahden tytön kanssa ratsastaen hänen rinnallansa kärryjen vieressä. Aluksi tyttö oli hiljainen, mutta iloinen hymy leikki hänen piirteillänsä.

»Minäkin olin linnassa», hän sanoi näyttäen hyvin ylpeältä.

Aurinko laskeutui heidän takanansa ja heitti heidän tummat varjonsa tielle heidän eteensä; hämärä yhä tummeni, saapui yö, kuu kohosi taivaalle ja tähdet pilkoittivat kirkkaina. Me kuulivat hevosten kavioitten kopseen, pyörien jyrinän, veden loiskeen ja kohinan vasemmalla puolellansa, ja jonkin vesilinnun kirkunan hieman edempää. Syys-yön lempeä sulo valtasi vihdoin Katen, ja hän alkoi iloisesti jutella.

»Minä tunnen kaikki äänet, mitkä kuuluvat metsistä pimeässä. Luuletteko kuun siihen vaikuttavan? Ei, minä suljen silmäni, jos tahdotte. Tahdotteko kokeilla?»

Hän sulki silmänsä ja sanoi: »Kuuletteko tuota — joka rapisee kuin hiljainen sade? Se on kaura, joka pian on kypsää leikattavaksi. Entä sitten tuo — joka kopisee kuin lampaat kulkisivat ohi kadulla? Se on vehnä, joka on pian valmista. Entäs tuo hyss—hyss, hyss? Se on ohra.»

Hän avasi silmänsä: »Enkö teidänkin mielestänne ole kovin taitava?»

Philip tunsi halua kumartua yli rattaitten ja heittää kätensä tytön kaulaan.

»Pitäkää varanne», huusi tyttö iloisesti, »hevosenne taitaa pelätä.»

Philip katsoi hänen kasvojansa, joita paistava kuu valaisi. »Miten iloiselta ja onnelliselta te näytättekään, Kate!» hän sanoi väristen ja pani toisen kätensä kärryjen selkänojalle.

Tytön silmäluomet värähtelivät, huulet nytkähtävät ja hän vastasi iloisesti: »Miksi en sitten näyttäisi? Ettekö te ole onnellinen? Teidänhän kuitenkin pitäisi olla. Eikö ole ihanaa niin erinomaisesti menestyä? Siitä seuraa niin paljon uutta — uutta nähtävää, pääsee seurustelemaan uusiin perheisiin, saa uusia huveja, uusia ystäviä — —»

Tytön ilakoiva ääni loppui viimeisessä sanassa pakotettuun naurahdukseen, ja Philip vastasi epävarmalla äänellä: »Niin saattaa tapahtua jossain suuremmissa oloissa, Kate, mutta niin ei käy tällä meidän pienellä saarellamme. Kulku täällä eteenpäin on samaa kuin kiipeäisi Rushen linnan, torniin, ja joku lukitsee ovet jäljessä, kunnes on päässyt portaan yläpäähän. Jokaisessa kerroksessa huone on yhä pienempi ja ylimmässä kerroksessa on tuskin tilaa yksin seistä. Jos sitten tahtoo sieltä alas päästä, ei ole kuin yksi ainoa tie: heittäytyä päistikkaa kivikkoon.»

Tyttö katsahti häneen pelästynein silmin ja Philipin silmät olivat revähtäneet auki ja ilmaisivat vakavaa huolta. He ajoivat Kirk Michaelin kautta ohi sen talon, jossa tuomari makasi sairaana ja molemmat pidättivät hevosiansa. Hopeapajut puutarhassa heiluttivat vetreitä oksiansa hiljaisessa iltatuulessa ja tuulimylly sen takana seisoi kuutamossa siivet levällänsä kuin jättiläisyökkö. Hevosten mustat varjot kulkivat heidän rinnallansa.

»Onko teillä ikävä tänä iltana, Philip?»

»Minusta tuntuu...»

»Miltä teistä tuntuu?»

»Minusta tuntuu kuin kuolleet ja elävät, elävät ja kuolleet — oi, Kate, Kate, minä en voi sanoa, mitä minä tunnen.»

Tyttö asetti hyväillen kätensä hänen kädelleen. »Älkää surko, ystäväni», hän sanoi lämpimästi, »minä tahdon olla teidän rinnallanne. Teidän ei tarvitse olla yksin.»

XVIII.

Tällä hetkellä oli keskipäivä kuuman vyöhykkeen valtameriltä, ja taivaan rannalle kiertyi veripunaisia pilviä ja kuumuuden tukahduttavat höyryt täyttivät ilman. Keinuen ankarassa aallokossa höyrylaiva puhkutti hitaasti eteenpäin, ja tuuli oli kuuma, kuin se olisi puhaltanut suoraan hehkuvan sulattamon suusta. Kannen alla makasi eräs mies, ja häntä ympäröivä ilma oli kuumeen ja siteitten saastuttama ja tuntui ellottavalta sitä hengittää. Koneen jyskytyksen ja peräsinketjun raminan seasta hän kuuli askeleita, jotka kulkivat hänen ovensa ohi, ja hän huudahti heikolla äänellä, joka kaikui kuitenkin iloiselta, melkeinpä vallattomalta, vaikka puhuja olikin sairas koti-ikävästä:

»Kuinka monta päivää vielä kestää, ennenkuin pääsemme kotiin, koneenkäyttäjä?»

»Tuskinpa enää enempää kuin kaksikymmentä.»

»Lisätkää höyryä, veikkoset, lisätkää höyryä. Jos minä voisin auttaa teitä siellä alhaalla, niin laskisimme kuin hullut.»

Laivan keinuessa veden vehreä väri ja taivaan punainen hohto välähtelivät vuorottain sisään pienestä akkunasta valaisten kuin takkatuli ruumishuonetta.

»Pyytäkääpä poikia, eivätkö ne tahtoisi nostaa minua kannelle, hyvä herra — tekisi mieli saada hieman raitista ilmaa.»

Merimiehet tulivat ja kantoivat hänet ylös. »Sellaisen pojan hyväksi tekee vaikka mitä», sanoivat he.

Päivän hohtava terä paistoi kohtisuoraan heidän päänsä päältä raukaisten heidän jäseniänsä, eikä missään ollut suojaa sen säteiltä, sillä varjot olivat heidän jalkainsa alla.

»Levittäkää purjeet, pojat, ja antakaa laivan kiitää. Minä tahtoisin itse kiivetä mastoon ja tähystellä sieltä kuin kalalokki, mutta minä olen vain kuin vanha papukaija, joka on kahlehdittu keppiin.»

He jättivät hänet ja hän tuijotteli yli veden pinnan, jossa auder väreili kuin hienoinen huntu. Värisevä auder näytti pienentävän ympyrän joka hetki, mutta siitä huolimatta maailma tuntui mahdottoman suurelta. Hän katseli yli kaiken näkyväisen; hän kuunteli jotakin aivan muuta kuin veden kohinaa ja loiskintaa; hän uneksi, uneksi lakkaamatta. Merkillisiä näkyjä ilmestyi hänelle keveissä poutapilvissä, jotka leijailivat hänen päänsä päällä. Kotiin! Sen ihanat äänet kuiskailivat hänen korvissansa, sen tutut kasvot ilmestyivät hänen silmiinsä. Mutta kuumat tuulet yltyivät ja tanssien viheltelivät hänen ympärillänsä; ilma, meri, taivas, koko maailma, ääretön avaruus tuntui leimuavan tulenliekeissä. Hänen silmänsä vääntyivät niin että mustuaiset katosivat luomien alle. Hän oli tukehtua ja menetti tajuntansa.

»Kantakaa hänet alas, poikaparka! Hän on saanut sydämeensä toivon, että hän saa nähdä kotinsa vielä kerran. Sitä hän ei kuitenkaan enää saa.»

Kun he olivat kantaneet häntä portaita puoliväliin, hän avasi silmänsä epätoivoissaan. Oliko Jumalan tarkoitus sittenkin, että hänen tuli kuolla?

XIX.

Katesta rupesi tuntumaan siltä, että Philip luisui kauemmas hänestä. Philip rakasti häntä, siitä hän oli varma, mutta jokin kiskoi heitä erilleen. Hänen suurin vihollisensa oli Philipin suuri menestys. Se oli nyt varmaa ja joutuisaa. Hän tahtoi iloita siitä; hän koetti tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, vieläpä ylpeäksikin. Mutta se oli mahdotonta. Se oli häpeällistä, se oli alhaista, mutta hän ei voinut auttaa sitä — hän kärsi jokaisesta askeleesta, joka vei Philipiä eteenpäin.

Sama maailma, joka vei Philipiä ylöspäin, vei häntä myöskin pois hänestä. Hän jäi alas siihen, missä oli. Itserakasta olisi hänen ollut kohottaa katseensa niin ylös. Mielikuvituksissaan hän näki Philipin aivan toisenlaisissa oloissa kuin ne, joihin hän oli tottunut, hienoissa saleissa sivistyneitten naisten seurassa, jotka olivat kauniita, hienostuneita ja viisaita ja osasivat keskustella monista asioista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten hän tarkasteli itseänsä ja suuttui katsellessaan käsiänsä, jotka olivat kovettuneet maantyöstä, ajatellessaan isäänsä hän häpesi niitä karkeita ja tahraisia vaatteita, joita tämä käytti myllyssä, ja kun koti kapakkahuoneineen johtui mieleen, hän punastui hiusmartoa myöten.

Oli pikkumaista ja kurjaa ajatella noin, sen hän tiesi, ja hän värisi ajatellessaan, että hän oli luonteeltaan alhaisempi kuin ikinä oli luullut. Jospa hän voisi tehdä jotakin, joka tasoittaisi yhä avartuvaa kuilua, kun Philip yhä edistyi; jos hän voisi edes hiukan kohota, hän tyytyisi kulkemaan jäljessä, antaisi hänen mennä ensin, näkisi mielellänsä hänen käyvän hänen ja kaikkien muiden edellä, kunhan vain voisi pitää hänet näkyvissänsä ja saavutettavissansa. Mutta hän ei voinut tehdä mitään, vain kapinoida niitä kahleita vastaan, joihin totutut tavat asettivat naisen, tai koettaa selviytyä naiskainouden okaisista viidakoista.

Elonkorjuu oli alkanut; puolet Glenmooarin viljoista oli jo korjattu, kolmas osa oli kuhilailla, ja silloin oli sadepäivä lopettanut kaiken työn pelloilla. Tänä vetisenä päivänä oli Caesar myllyn rukoushuoneessa penkkien ja pöytien seassa. Alhaalla jyrisivät kivet, vesi kohisi ja loiskutti ulkona myllyn rattaassa ja jyvät ratissa sihisivät yläpuolella. Caesar punoi olkinuoraa kattoa varten, ja Kate pyörittäen kelaa kulki takaperin hänen edellänsä, ja puolet hänen naapureistansa olivat työntyneet sisään päästäksensä suojaan sateelta.

»Minä ajattelin pistäytyä tänne sisään kertomaan uutisia», virkkoi Kelly, postinkantaja.

»Mitä uutisia, Kelly?» kysyi Caesar.

»Vanha tuomari on kuolemaisillansa», tiesi Kelly.

»Älkäähän mitään!» huudahti joku.

»Totta se on, kymmentä vaille kahdeksan tänä aamuna hän oli kuolemaisillaan», kertoi postinkantaja.

»Onpa mies tainnut juoda hieman liiaksi», sanoi lukkari John.

»Viini on käärme ja väkevät juomat pettävät», huokasi Caesar.

»Kenestä me nyt saamme tuomarin, herra Niplightly?» virkahti Jonaique.

»Hm!» yskähti konstaapeli ottaen kypärän päästänsä, »se on vakava asia, herra Jelly. Sitä kannattaa ajatella — sitä kannattaa ajatella.»

»Loruja! Eihän ole olemassa kuin yksi ainoa, joka kelpaa siihen», päätti Caesar.

»Ehkäpä ei — ehkäpä ei», myönteli konstaapeli.

»Tarkoitatteko nuorta Ballawhainea, herra Cregeen?» kysäsi postinkantaja.

»Tarkoitanko minä hölynpölyä!» sävähti Caesar.

»No, hänen isänsä on hyvissä kirjoissa kuvernöörin kanssa ja seurustelee alati siellä, olen kuullut», sanoi Kelly, »ja Ross on sitä — ja Ross on tätä — —»

»Kyllä koira aina häntäänsä kehuu», hymähti Caesar

»Minä en tahdo väittää, että hän olisi niin erittäin sopiva — hän on myönyt itsensä perkeleelle, on kyllä totta — — »

»Ei, eikä ole myönyt», kuohahti Caesar, »perkele saa sellaisia ostamatta.»

»Mutta kaikissa tapauksissa hänen nimensä on Christian, ja Christianit ovat olleet tuomareita ammoisista — —»

»Onko hän sitten ainoa Christian, häh?» huudahti Caesar. »Jatka Kate, anna pyöriä.»

»Philip herraako te sitten tarkoitatte? No, herra Philipiä vastaan minulla ei ole mitään», myönteli postinkantaja.