Part 13

»Ei olisi myöskään terveellistä ruveta puhumaan pahaa hänestä tässä talossa», neuvoi Caesar.

»Siinä on oikea herrasmies eikä ole ollenkaan ylpeä», kehui postinkantaja. »Niin verrattoman ystävällinen ja suora köyhillekin, eikä pöyhistele millään tavalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Ei. Mutta on kai hän vähän liian nuori kihlakunnan tuomariksi, eikös ole? Hieman keltanokka, kuten sanotaan, vai?»

»Vanhempi hän ainakin on kuin nuori Ballawhaine», sanoi John-lukkari.

»No, tehkää hänestä sitten tuomari. Minä en asetu vastaan», viisasteli Kelly.

»Jatka, tyttö. Tarvitseeko kela voidetta? Työnnä olkea sen kurkkuun, työnnä olkea», puheli Caesar.

»Hänen isänsä olisi pitänyt olla tuoman ennen häntä», sanoi John lukkari. »Hänestä olisi tullutkin tuomari, ellei olisi häväissyt itseänsä menemällä naimisiin sen naisen kanssa. Se nainen on nyt kuollut ja mikä on sitten luonnollisempaa — —»

Nuoran punonta lakkasi, ja Katen ääni kaikui kovana ja järkkymättömänä nuoran toisesta päästä: »Hänen äitinsä kuolema on hänelle eduksi, niinkö?»

»Hänen äitinsä oli kaikissa tapauksissa esteenä isälle», virkahti lukkari.

»Siitä seuraa», sanoi Kate, »että hän saa kiittää Jumalaa siitä, että hänen äitinsä on kuollut!»

»Tuo tyttö näkyy olevan lääkärin tarpeessa», murisi Jonaique.

»Mies ei nyt kuitenkaan voinut kohottaa sitä naista luoksensa», alkoi lukkari. »Niin käy aina — —»

»Niin juuri», huusi Kate katkeran ivan äänellä.

»Tietenkään minä en väitä, että se oli yksistään naisen syy — —»

»Älkää puolustako häntä», sanoi Kate. »Hän on nyt kuollut ja kuopattu, ja kun niin on, voi hänen poikansa päästä tuomariksi.»

»Niin voikin!» huudahti Caesar, »eikä vain toisen luokan tuomariksi, vaan hänestä tulee aikansa ensimmäinen, ja anna kelan pyöriä!»

Kate nauroi äänekkäästi ja huusi: »Miksi te pysähdytte, kun teillä kerran on valta? Ensin tuomari Christian ja sitten jalosukuinen Philip Christian, ja sitten lordi Christian, ja sitten — —. Mutta te puhutte pötyä koko lörppöjoukko. Ei ole kuitenkaan ajateltukaan tehdä Philip Christianista tuomaria, ei ole toivoa eikä tilaisuutta, ja minä olen siitä varma, ettei hän ikinä pääse.»

Näin sanoen hän heitti kelan lattialle ja hyökkäsi ulos myllystä hillittömästi itkien.

Tohtori Clucas on verrattoman etevä naisten ja tyttöjen taudeissa», tiesi Jonaique.

»Siinä on Ross taas, näkeehän sen», mutisi Caesar.

»Ja hän saa kyllä vielä tytön», päätteli postinkantaja.

»Ennemmin tahtoisin nähdä hänet kuolleena», kuohahti Caesar. »Hänen kanssaan tyttörukka syöksyisi helvetin kuiluun, sielunvihollisen kitaan.»

Että hän, joka rakasti hulluuteen asti Philipiä, ensimmäisenä koetti alentaa ja häväistä häntä, johtui siitä, että tyttö rakasti häntä ja oli menettää järkensä huomatessaan, millainen hänen asemansa oli. Tämä ei johtunut yksistään siitä, että Philipin menestys erotti heidät, eikä siitäkään, että elämän vaatimukset, sen tavat ja tottumukset ja ihmisten mielipiteet asettivat kokonaisen maailman heidän välillensä. Tämä järkyttävä ja surullinen tytön elämässä ei ollut vain tilapäinen ilmiö. Se johtui syvemmistä ja vanhemmista syistä, jotka ovat samat tänäpäivänä kuin eilenkin ja tulevat pysymään samoina huomennakin. Se alkoi Edenin yrttitarhassa ja kestää niin kauan, kuin on maailmassa yhtään naista — se oli naisen luonnollinen alemmuus miehen rinnalla.

Hänellä oli samat intohimot kuin Philipilläkin ja sama rakkaus hallitsi häntä. Mutta hän ei ollut vapaa. Philip yksin oli vapaa. Hänen tuli odottaa Philipin sanaa, mukautua hänen tahtoonsa. Hän näki Philipin liukuvan luotansa, mutta hän ei saanut ojentaa kättänsäkään pidättääksensä häntä ennenkuin hän olisi mennyt. Hän ei voinut puhua ensin, hän ei voinut sanoa: »Minä rakastan sinua, jää minun luokseni!» Hän oli nainen, ei mitään muuta kuin nainen. Kuinka onnetonta onkaan olla nainen! Kuinka julmaa!

Mutta, voi, mikä ihana, suloinen ajatus! Se hiipi hiljaa hänen sydämeensä, kun hurja epätoivo oli hänet tappamaisillansa. Miten ihanaa olikaan olla nainen kaikesta huolimatta! Miten verrattoman rakasta ja rakastettavaa! Mikä suunnaton voima siinä olikaan! Olla orja ja samalla hallita kuninkaitakin, oli enemmän kuin olla itse kuningas. Siinä oli naisen paikka. Siihen taivas itse oli hänet asettanut ja siinä hän oli ollut maailman alusta tähän päivään asti. Millaiset aseet se olikaan hänelle antanut! Kauneuden! Sulon! Rakkauden! Oi, mikä riemu! Olla heikko ja kuitenkin voittaa voimakkaat! Olla tyhjää elämän taistelussa ja kuitenkin voittaa maailma!

Kate vannoi itsellensä, että tulipa mitä tahansa, Philip ei koskaan jättäisi häntä.

XX.

Sinä päivänä, jolloin viljan korjuu lopetetaan, on Man-saaren maanviljelijöillä tapana tarjota illalliset työväellensä ja niille naapureille, jotka olivat auttaneet häntä. Ne ovat jonkinlaiset talkoopidot ja näitä illallisia, joiden kuluessa noudatetaan monia yksinkertaisia ja kauniita juhlamenoja, nimitetään nimellä Melliah. Sinne kutsutaan seurakunnan kirkkoherra ja jos perheellä on joku ylempään luokkaan kuuluva kansanomainen tuttava, pyydetään hänetkin vieraaksi. Caesarin Melliah-juhla sattui noin viikon päästä myllykohtauksen jälkeen, ja osaksi rangaistaksensa Katea, osaksi myös saadakseen itselleen kunniaa, Caesar kutsui Philipin vieraaksensa.

»Hän varmaankin tulee», riemuitsi Kate salaa sydämessänsä, »minä olen aivan varma, että hän tulee», ja mielessään tämä varmuus hän riensi juhlapäivänä omaan huoneeseensa pukeutumaan. Hänen tuli voittaa Philip tänä päivänä tai menettää hänet iäksi. Tämä päivä tulisi asettamaan hänet koetukselle — hän tiesi sen. Hän taistelisi elämänsä puolesta ja voittaisi tai menettäisi kaiken. Tässä lopullisessa taistelussa olisi toisella puolen kaikki totunnaiset ennakkoluulot, ihmisten käsitys, että Jumala oli alunpitäen pannut naisen alistettuun asemaan, ja tämä käsitys oli piintynyt kahlehtivaksi tavaksi, ja toisella vain köyhä tyttöparka.

Hän alkoi itkeä, mutta taisteli masennustansa vastaan ja pyyhki pois kyyneleet loistavista silmistänsä. Mitä itkettävää tässä oli? _Tahtoihan_ Philip rakastaa häntä, ja hänen pitäisi, hänen _täytyisi_.

Päivä oli ihana eikä kello ollut vielä kahta. Nancy oli puhdistanut kaikki päivällisen jälkeen, uuni kiilsi, kengät ja saappaat oli järjestetty riviin hyllylle, vanhat hatut olivat kuin päät huutokaupan portilla, rivissä keittiön seinällä, matto oli lieden edessä, turvetta oli pantu uuniin, kattila kihisi haahloissansa ja koko talo oli uinahtanut ruokalevolle.

Katen akkunasta oli näköala hedelmätarhan ja pihan yli vuoren solaan. Hän näki, miten ohrakuhilaat lisääntyivät katoksessa. Vuorensolasta kulkevaa tietä lähestyi lyhdekuorma, jossa ajaja istui monta jalkaa hevosta korkeammalla. Se oli melkein piilossa ja näytti pieneltä kuin muurahainen jättiläiskuorman alla. Pitkän niityn takana hän näki Piispan sillan ja pellolla lentelivät lyhteet iloisten ihmisten heitellessä, ja omituiset varjot vilahtelivat kellertävällä maalla.

Kun hän heitti yltään tummansinisen pukunsa peseytyäksensä, hänen käsivartensa, olkapäänsä ja kaulansa olivat paljaat. Hän näki vilahdukselta kuvansa peilissä ja nauroi ihastuksesta. Vuosien kuluessa hänen vartalonsa oli tullut täyteläiseksi ja uhkuvaksi. Hän oli kaunis ja tiesi sen. Philip tiesi sen myöskin, mutta tänä päivänä hän oppisi tajuamaan sen paremmin kuin koskaan ennen. Hän heitti pyöreät käsivartensa ristiin täyteläiselle rinnallensa ja alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessa lammasnahkaisia mattoja myöten, viettävän turvekaton alla, säteillen iloa ja onnea, jota terveys ja kauneus nuoressa mielessä synnyttävät. Sitten hän alkoi pukeutua.

Muutamasta laatikosta hän otti esille kaksi paria sukkia, toiset mustat, toiset punaiset ja punnitsi vakaasti molempien etuja — kummatko ottaisi? Punaiset voittivat ja sitten tuli kenkien vuoro. Hänellä oli uuden uutukaiset kengät, joissa oli lukemattomia nappeja, kärjet kiiltävät ja varret hienot kuin säämiskäkäsineissä. Hän koetti niitä, taivutti eteen ja taaksepäin, mutta hylkäsi ne huoaten ja valitsi yksinkertaiset matalat kengät, jotka sidottiin nauhalla jalkapöydän yli.

Tukka oli vieläkin tärkeämpi. Sen vallattomia kiehkuroita hän ei koskaan ollut saanut asettumaan mielensä mukaan. Hän koetti laittaa niitä sykkyrälle, mutta päälaelle asetettuna se näytti hassulta ja nuttura niskassa oli kömpelö. Hän koetti saada sen pitkiksi aalloiksi korvallisille. Se oli mahdotonta. Hän kampasi mustat hiuksensa taakse luonnolliseen asentoon ja silloin lyhemmät laskeutuivat vallattomina kiharoina otsalle, korvallisille ja valkealle kaulalle ja ne heiluivat ja leikkivät kuin pienet kissanpoikaset. Hän nauroi ja oli tyytyväinen.

Seinäkomerosta, jonka edessä oli renkaista nuorassa juokseva verho, hän otti puseronsa. Se oli ruusunpunainen, yläosasta väljä, niin että muodostui aivan kuin punertavat kukkulat rannan hietikolla. Väljät hihat olivat ranteesta ihomyötäiset. Kun hän pani sen päällensä heijasti siitä hänen kasvoillensa omituinen valo aivan kuin ilta-auringon punertava hohto ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.

Hame oli ohutta pumpulikangasta, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia, pumpulinen nauhavyö oli puseron värinen, ja sitten tuli kaikista tärkein kysymys, mitä panna kaulaan. Se oli pyöreä, täyteläinen ja sulava, aivan kuin torni. Hän olisi tahtonut jättää sen paljaaksi, mutta ei uskaltanut. Muutamasta peilin laatikosta hän otti esille helminauhan. Tämä lahja oli tullut Kimberleystä, ja hetken hän käänteli sitä sormissaan, mutta sitten se sai solahtaa takaisin laatikkoon. Sen sijaan valittiin vesiraitainen silkkihuivi. Sen hän sitoi merimiessolmulle, jättäen päät heilumaan ja selkään se muodosti vapaasti riippuvan kolmion.

Kaikkein viimeiseksi hän otti eräästä laatikosta esille leveälaitaisen olkihatun, jossa oli tuuhea strutsin sulka ja hopeanharmaa nauha ja muuten se oli kuin simpukan kuori. Hän katseli sitä hetkisen, puhalteli sulkaan, silitteli nauhaa, nosti sen korkealle päänsä päälle, piti sitä hieman kallellansa ja painoi sen vihdoin varovasti mustalle tukallensa. Hän asteli takaperin katsellen peiliin, mutta riuhtaisi sen irti ja heitti huoaten sänkyyn.

Sen sijaan hän otti jokapäiväisen hilkkansa, joka oli pudonnut lattialle kaapin viereen. Sekin oli vaaleanpunainen, ja siinä oli kauniita pieniä kuvioita. Kun hän oli asettanut sen mustille kiharoillensa, jättäen nauhat riippumaan rinnoillensa, hän ei voinut olla ääneen nauramatta.

Tällä tavalla valmistuttuaan, hän oli puettu aivan, kuten muinakin päivinä, lukuunottamatta sunnuntaita, olipahan vain joustavampi ja muoto oli hiukan muuttunut. Hilkka sopi hänelle kuitenkin parhaiten ja hän alkoi leikkiä sillä. Se sopikin mainiosti leikkikaluksi. Sitä saattoi käännellä ja väännellä mielensä mukaan. Se ihan osasi puhua, sanoi mitä pani sanomaan. Hän veti sen pitkälle hiipsukalle tai painoi silmillensä, kuten tytöt usein tekevät suojelluksensa kasvojansa auringon säteiltä. Hän veti sen alas, niin että se melkein ulottui nenään, jättäen kuitenkin aukon tummille vilkkaille silmille, jotka välähtelivät pitkien ripsien välistä. Hän sitoi nauhat leukansa alle, työnsi hilkan niskaansa, kuten tytöt, kun he tahtovat tuuletella itseänsä, jättäen hiuksensa paljaiksi ja silloin hänen huulensa vallattomasti liikahtelivat ja hänen päätänsä näytti ympäröivän ihastuttava sädekehä. Hän otti hilkan irti, sitoi sen nauhoista käsivarteensa, heilutellen sitä kuin koria. Sitten hän taivutti sen viuhkaksi ja löyhytteli sillä käyden edestakaisin huoneessa, jolloin lattiapalkit narahtelivat hänen jalkaansa alla, hänen silitetty hameensa kahisi ja hän itse nauroi ajatellen sitä ihmeellistä ja outoa, mikä oli tulossa.

Sitten hän kiisi varmoin, joustavin askelin alakertaan ja koko hänen nuori olentonsa hehkui elämänhalua ja terveyttä.

Ovella, »takapihaan» hän kohtasi Nancy Joen, joka tuli pesutuvasta.

»Herra hyvästi siunatkoon», huudahti Nancy. »Koskaan maailmassa en minä ole toivonut, että olisin mies, ennenkuin tänä päivänä.»

Kate syleili ja suuteli häntä ja kiisi sitten talkoopellolle.

XXI.

Philip oli Douglasiin saanut kuvernöörinvirastosta seuraavan kirjelmän:

»Hänen Ylhäisyytensä toivoo, ettei herra Philip Christian lähtisi saarelta lähimmässä tulevaisuudessa, ilmaisematta Hänen Ylhäisyydellensä oleskelupaikkaansa.»

Tämä uutinen oli sangen yksinkertainen. Se ei sanonut paljon, ei tarkoittanut eikä luvannut mitään, mutta siitä huolimatta se kiihoitti tavattomasti Philipin mieltä. Rauhoittaaksensa levottomuuttaan hän lähti ulos kävelemään. Matkailijakausi oli lopussa ja »Ben-my-Chree» oli lähdössä satamasta. Sanomalehtipojat juoksivat laiturilla, pujotellen ihmisjoukossa myymässä Man-saaren iltalehteä, huutaen: »Tuomarin sairaus — tärkeitä uutisia.»

Philipin tukka tuntui nousevan pystyyn. Hän asetti yhteen nämä kaksi asiaa. Päästäksensä vapaaksi tästä ennenaikaisesta tulevaisuuden suunnittelusta, hän kääntyi palataksensa asunnollensa, katseli kaikkia, mitä kohtasi matkallansa meluisilla kaduilla, puhutteli kaikkia, jotka tunsi, mutta ei kuullut eikä nähnyt oikeastaan mitään. Elämän peto oli iskenyt terävät kyntensä häneen.

Päästyään huoneeseensa, hän otti taskustansa paketin, jonka Nan-täti oli pistänyt hänen käteensä, kun hän lähti Ramseystä. Siinä oli kimppu hänen isänsä vanhoja kirjeitä hänen »serkku-siskollensa», jotka hän oli lähettänyt Lontoosta niinä aikoina, jolloin hän lueskeli lakia ja elämä oli hänen edessänsä kuin sarastava päivä. »Muste on nyt keltaista», sanoi Nan-täti, »mutta se oli mustaa silloin, ja se käsi, joka on ne kirjoittanut, on nyt kylmä. Mutta niissä sykkii vielä elämä veripunaisena. Lue ne, Philip.» sanoi hän merkitsevästi katsahtaen ja silloin Philip tiesi, että hän oli kuullut jotakin Sulbystä.

Philip luki isänsä kirjeitä myöhään yöhön ja tutki tarkasti jok'ainoan rivin. Ne olivat kirkkaat kuin auringon paiste, vapaat kuin vuoriston tuuli, vilkkaat, leikilliset ja vakuuttavat ja kieli oli kuvarikasta. Ne olivat itsetietoiset ja kertoivat ylpeistä tulevaisuustoiveista, joita syntyy jokaisen lahjakkaan nuorukaisen sielussa. Juuri tuo itsetietoisuus valloitti Philipin. Hän nautti siitä täysin siemauksin aivan kuin nuori varsa raikkaasta tuulesta. Tästä ei suinkaan voi häntä moittia. Ne pilvilinnat, joita hänen isänsä silloin oli rakentanut, saivat nyt varman pohjan; mutta hänen poikansa rakenteli tänä yönä mielikuvituksissaan pilvilinnoja, joiden rinnalla hänen isänsä muinaiset pilvilinnat olivat viheliäisiä hökkeleitä. Philip ahmi nämä kirjeet. Oli aivan kuin hän olisi itse ne kirjoittanut ollessansa jossain toisellaisessa olotilassa. Hänen kuvernöörinvirastosta saamansa ilmoitus oli hänen oikealla puolellansa pöydällä ja silloin tällöin hän asetti avoimen kätensä sille, istuessaan siinä lampun ääressä, joka oli hänen vasemmallansa ja luki edelleen:

... »Eilen illalla kuulin vanhan Broomin puhuvan ylähuoneessa ja tänään olin päivällisellä hänen kanssaan Tableyn luona. Häntä pidetään erinomaisena puhujana ja keskustelutaidon kuninkaana. Hänen puheensa juoksee kuin virta ja keskustelu käy yhtä helposti. Siinä ei ole vakuuttavaisuutta, ei mitään suoruutta, ei mitään lupauksia. Minua kohtaan hän oli kuitenkin erittäin huomaavainen ja kuultuaan, että minun isäni oli tuomari hän kertoi minulle, mitä merkitsee sana 'tuomari' ja kysyi minulta sitten, tiesinkö minä, mitä tarkoitetaan nimellä 'House of Keys' ja selitti, että se johtuu irlantilaisesta tavasta, jonka mukaan suljettiin ne arkut, joissa arkistoa säilytettiin kahdellakymmenelläneljällä avaimella, ja jokainen valtaherra sai niistä yhden. — Kun hän oli lähtenyt, kysyi Tabley, eikö hän ollut merkillisin henkilö, mitä oli olemassa, sillä hän tietää kaikki, ja minä sanoin: »tietää kai lukuunottamatta muutamia seikkoja, joista minä hieman tiedän, mutta joista hän ei tiedä mitään»... Kynäni juoksee, juoksee. Mutta, Nannie, minun pikkuinen Nannieni, jos tuo on sitä, mikä Lontoossa antaa nimen 'suuri mies', silloin kohoaminen minulle on helppoa kuin tanssi.»

... »Niin, sinä tahdot tietää, missä minä asun — linnassa vaiko ullakkokamarissa! Kuvittele sitten tiilistä Oikeuspalatsia ja sen toista kerrosta. Goldsmith kirjoitti »Wakefieldin maapapin» kolmannessa kerroksessa, mutta niin korkealle minä en ole vielä ehtinyt. Hän asui juuri minun huoneeni yläpuolella. Olen näkevinäni hänen kulkevan oveni ohi tuossa omituisessa luumunvärisessä takissaan. Ja kun iltaisin istun täällä, ajattelen häntä — muistan hänen äkillisen pelkonsa, kuolettavan yksinäisyytensä ja silloin silmistäni katoavat linnat ja töllit. Eteeni ilmestyvät hänen oppilaansa, sieltä tunkeutuu voimallinen Burke ihmisjoukon läpi, Raynolds tulee kuulotorvineen ja Iso Sam räpyttelevine silmineen, ja lopuksi näen hänen tuntemattoman hautansa kirkon seinämällä, Jumala yksin tietää missä. Oliver parka! Sanotaan, että rakkaustarina oli hänenkin loppunsa syynä. Nyt hän on vapautunut siitä, ei ole enää velkoja, ei enää pilkkaa eikä vaivaa: valo on sammunut — kaikki on nyt pimeää.»

... »Mitenkä pikku Nannieni jaksaa? Vieläkö hän hoitaa sairaita koiria ja eksyneitä kissoja? Ja kuinka jaksaa Pastori Lokki, jonka siipi on taittunut ja vieläkö se ruikuttaa niinkuin pastori Kissack messupaidassansa? Minä olin Westminster Hallissa eilen. Esillä oli suuri Mitchellin Parlamentinjäsenen juttu. Tämä mies oli väärentänyt isänsä testamentin. Stevens puolusti häntä — huonosti, huonosti, huonosti, osoittaen vain sangen suurta yksinkertaisuutta, koettaessaan lasketella sutkauksia. Mutta Denmanin syytöspuhe — oh, se oli toista se! Se oli kerrassaan ihmeellinen, niin älykäs, niin terävä! Minulla oli paikka parvekkeella. Tämä suuri vanha sali tarjosi suurenmoisen näyn — suuri ihmisjoukko, heidän ylöspäin kurkistelevat kasvonsa, tuomarit, virkamiehet ja sitten akkunat, kuvapatsaat, ja vanhat historialliset muistot loivat eloa jokaiseen kiveen ja vuoliaiseen — oi, Nan, Nan, kuule, mitä sanon sinulle! Jos saan elää, niin minä vielä kerran istun tässä salissa tuomarin penkillä — se on suurin toiveeni ja siihen vannaankin Jumala minua auttaa!»

Kun Philip lopetti isänsä kirjeet, hän oli kohonnut korkeuksiin ja Kate-parka oli jäänyt kauaksi alas, josta tyttö ei voinut nähdä eikä saavuttaa häntä. Tähän asti hänen kunnianhimonsa ei ollut ollut muuta kuin hänen isänsä toiveitten varjo, mutta nyt hänellä oli omat pyrkimykset, oma sykähyttävä todellisuus edessään.

XXII.

Seuraavana päivänä tuli Caesarin kirje, jossa hän kutsui talkoisiin ja silloin hän ajatteli Katea hellemmin. Tyttö kärsisi, itkisikin — ja hänen oma sydämensä vuotaisi verta nähdessänsä sitä. Mutta pitäisikö hänen muutamien kyynelten vuoksi unohtaa oman elämänsä päämäärä? Jospa toki Pete eläisi! Jospa häntä voitaisiin odottaa kotiin! Hänen korviansa kuumoitti ja hän häpesi, kun hän muisti ajan — äsken kuluneen ajan — jolloin hänen sydämensä salainen rukous oli ollut aivan toisenlainen. Niin helppoa oli nyt halveksia itseänsä sellaisten alhaisten ajatusten vuoksi.

Philip päätti mennä talkoihin. Se antaisi hänelle tilaisuuden, jota hän niin toivoi, saada lopettaa kokonaan tämän ystävyyden. Enempää kuin ystävyyttä siinä ei ollut milloinkaan ollut, lukuunottamatta salaisia tunteita, mutta niitähän ei voinut ottaa lukuun. Hän tiesi, että hän petti itseänsä; hänelle tuli ilkeä, levoton tunne, että hän menetteli alhaisesti, ja hän tunsi sydämessään rakkauden tuskaa joka kerta, kun Katen kasvot kohosivat hänen eteensä.

Talkoopäivänä hän lähti liikkeelle sangen aikaisin, kääntyen kulkemaan St. Johnin tietä voidakseen Kirk Michaelissa kysyä, kuinka vanha tuomari jaksoi. Tämän korkean virkamiehen talo oli sangen surkeassa tilassa. Portissa oli etulukko ja hänen täytyi kiivetä yli; hopeapajut suhisivat hänen päänsä päällä hänen kulkiessansa käytävää ja varisseet lehdet tarttuivat hänen jalkoihinsa. Päästyänsä lukitulle ovelle hän soitti ja ennenkuin hän ehti vetää sen auki, ilmestyi vanhan naisen likainen pää muutamaan pieneen sivuikkunaan.

»Voi hyvä herra, kauheata elämää täällä pidetään», hän kuiskasi. »Tuomari on tullut juomahulluksi ja tuo kelvoton vuokraaja Billiam Cowley on täällä ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tahtoo ja ajaa kaikki muut ihmiset tiehensä.»

»Saanko minä puhua hänen kanssaan?» kysyi Philip.

»Billiaminko kanssa? Se nyt ei teitä ilahduta. Tuo lurjus kohtelisi teitä hävyttömästi, ja tuomari itse ei kykene mihinkään. Hän istuu vain viinapullo edessänsä ja juo ja juo, syömättä Jumalan jyvää. Mutta tuo kelvoton, joka on kasvanut kankaalla, huutaa lakkaamatta pihvipaistia sekä aamuksi että illaksi, ja päivällinen hänelle täytyy laittaa niin sievästi ja hienosti, että oikein valkeat liinat ja kaikki.»

Varjostimen takaa Philip saattoi avoimesta ovesta katsoa huoneeseen, jossa tuomari aikoi juoda itsensä kuoliaaksi. Verhot olivat akkunain edessä, jottei päivä pääsisi sisään; pullon suihin pistetyt kynttilät paloivat uunin reunalla. Uunissa pihisi tuli ja näytti, että siinä oli poltettu paljon papereita; roistonnäköinen mies istui pöydän ääressä ja söi kuin ahmatti, kokonainen lampaan käpälä oli hänen käsissänsä ja suonet otsassa olivat korkealla kuin pingoitettu nuora — ja tuomari itse, joka oli jakanut oikeutta tällä saarella rauta-Christianin kuolemasta asti, istui tyynyjen varassa nojatuolissa höyryävä lasi pöydällä vieressänsä ja apina kyyhöttäen hänen olkapäällänsä. »Ajakaa ne tiehensä, tuomari, ja lyökää niskat nurin; naiset eivät ajattele koskaan mitään muuta kuin miesten rosvoamista», sanoi mies ja käheä kulunut ääni vastasi hänelle nauraen ilkeällä kurkkuäänellä: »Hm! Sehän on juuri sitä mitä sinä lurjus olet tehnyt ja jos minä olisin menetellyt oikeuden mukaisesti, sinä et olisi saanut viivytellä täällä — enkä minäkään olisi täällä nyt, Jacko, vai mitä, Jacko?» Apinan häntä leiskui tuomarin rinnalla ja Philip hiipi tiehensä inhosta väristen.

Talon ulkopuolella paistoi aurinko kirkkaasti ja ilma oli raitis ja ihana. Hypäten hevosensa selkään, Philip ratsasti reippaasti tiehensä, sillä eläin oli levottomasti kuopinut ja hirnunut portin pielessä viluissansa. »Keijukaisessa» hän hyppäsi taas alas, pani hevosensa kiinni ja meni tervehtimään Mummia, joka oli myllyssä kattamassa pöytiä.

»Minulla on niin kiire, etten jouda mitään tekemään», hän sanoi, »ja vaikka olisitte kuvernööri itse, en ehtisi puhelemaan nyt teidän kanssanne. Hän itse on tuolla pellolla, se on toinen pelto, kun menette Piispan sillan yli, ja tulkaa sitten takaisin poikain kanssa illalliselle.»

Philip löysi pellon, jossa talkoita pidettiin. Siellä oli nelisenkymmentä ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, kuormakärryt ja parihevoset kulkivat edestakaisin. Missä eilen oli vilja niitetty, sinne olivat hämähäkit sängelle laittaneet verkkojansa, niin että se oli aivan kuin matto, mitä ei aurinko eivätkä ihmiset olleet vielä hävittäneet. Ilmassa oli oljen tuoksua, varikset raakkuivat vuoren solassa, niittämätön ohra suhisi tuulessa, viikatteet kihahtelivat, sirpit välähtelivät ja niittäjät kumartuivat ja kohosivat pystyyn reippaassa tahdissa. Toiset sitoivat lyhteitä, toiset latoivat niitä kärryihin ja muutaman kuhilaan vierestä pisti esille pienoisen lapsen pää aivan kuin linnun pää munasta. Punapukuinen tyttö seisoi kauimpana saran päässä, heiluttaen kädessänsä sidettä ja jutellen toverinsa kanssa. Philip tunsi hänet.

Philip hyppäsi ojan yli ja naiset, lukuunottamatta Katea, osoittivat hänelle innokasta suosiotaan, heitellen hänelle lyhteen siteitä ja vaatien panttia, ellei hän saanut niitä kiinni.

»Minä olen tullut työhön», huudahti Philip ja Caesar, joka järjesti työväkeä lopettamaan leikkuuta, toimitti hänet Katen pariksi ja antoi hänelle sirpin. »Hän on David ja hän lyö tuhannet maahan», sanoi Caesar. Sen jälkeen käänsi hän katseensa kentän yli huudahtaen: »Ballabeg ottaa johdon, hän on joutuisa ja voimakas. Ja antaa vanhan Maggien käydä sitomaan hänen jälkiänsä. Punainen Jenny saa kerätä päitä ja Robbie mennä Mollien kanssa laittamaan kuormia. Kas niin pojat, taivuttakaa selkänne ja lyökää vilja maahan.»