Part 8

»No, silloin te ehkä muistatte vanhan manilaisen sananlaskun: 'Usein sattuu että viimeinen koira saa jäniksen'.»

»Jättäkää se asia minulle, herra Cregeen», sanoi Philip hampaittensa välitse.

Puolta minuuttia myöhemmin hän asteli kotiinsa päin pimeätä tietä, rinnallansa Ross, joka keskusteli hänen kanssaan kylmällä venyttävällä äänellänsä.

»No, sinä olet siis antautunut todenteolla opintoihisi, Philip. Muistathan, miten isä oli inhoittava silloin kerran samasta asiasta. Hän näyttää ajattelevan, että minä palaisin tänne takaisin jonakin päivänä ja ottaisin suorittaakseni viskaalin tai yleisen syyttäjän tai asianajajan toimen ja taivas tietää mitä kaikkea. Sinä saat kernaasti pitää minun puolestani ne ammatit, Philip. Huomasitko tuota tyttöä. Hän on kerrassaan merkillinen. On aivan ihmeellistä, miten hän muistuttaa muuatta Montaguen tyttöä. Silmät, tukka, suun hermostuneet liikkeet — jokainen piirre. Vanha ukko näytti sangen pahatuuliselta. Pikku tyttö-parka. Siinä ei suinkaan armo auta. Vanha fariseus pitää häntä kynsissään, kuten haukka kyyhkystä, kunnes tyttö-parka heittäytyy jonkun manilaisen moukan syliin. Niin käy ainakin puolelle noista suloisista pikku olennoista — he joutuvat aivan hukkaan.»

Philipin veri alkoi kiehua. »Onko sinusta hukkaan joutumista, kun kelpo tyttö menee naimisiin rehellisen miehen kanssa?» hän kysyi.

»On niinkin, sillä tuollainen tyttö ei mene milloinkaan naimisiin oikean miehen kanssa. Se mies, joka on hänen arvoisensa, ei voi mennä naimisiin hänen kanssaan, ja se mies, jonka hän ottaa, on hänelle liian mitätön. Niin se on, Philip. Hän on nuori, sievä, voimme sanoa kaunis. Hänellä on tapoja ja makua ja jonkun verran hienostuneisuuttakin. Hänen luokkaansa kuuluvat miehet ovat kömpelöitä ja tyhmiä, tietämättömiä ja köyhiä. Tyttö ei voi sellaista ottaa ja se mies, jonka hän ottaisi — mies, joka olisi hänelle sovelias — ei uskalla mennä naimisiin hänen kanssaan. Se olisi yhteiskunnallinen itsemurha.»

»Siksipä», sanoi Philip katkerasti, »estääkseen ylempään luokkaan kuuluvaa tekemästä yhteiskunnallista itsemurhaa täytyisi alaluokkaan kuuluvan tyttöraukan tehdä henkinen itsemurha — niinkö?»

Ross naurahti. »Kuulepas, mies, luulenpa, että vanha Jeremias lauloi sinulle valitusvirsiänsä, kuten ajattelinkin, kun näin sinun istuvan nurkassasi. Mutta katsele asiaa sellaisena, kuin se on. Ajattele nyt tuota tyttöä. Hän voi menetellä kahdella tavalla — vain kahdella. Sanokaamme, että hän menee naimisiin sinun manilaisen tarjokkaasi kanssa. Mitä siitä seuraa? Hän saa olkikattoisen hökkelin kolmen pellon takana vuoritiestä. Siinä on kaksi huonetta, navetta, seinähylly, astiakaappi, joku pata, penkki, kolmijalkainen puutuoli, yksi nojatuoli ja kello, jonka taulu on likainen, riippuu naulassa seinällä. Lypsämistä, kitkemistä, ojankaivua, josta hän saa palkakseen yhdeksän penceä ja kannullisen kirnupiimää, jossa kelluu voikokkare pinnalla. Perunoita, silliä ja kaurapuuroa. Ensimmäisenä vuonna lapsi, poika; toisena tyttö; kolmantena kaksoiset; neljäntenä paljasjalkaisia pirpanoita kiertämässä ympäri likaista taloa, mies huonotuulinen, vaimo epätoivoissaan, rokkoa, hinkuyskää, vihdoin vieterittömissä kärryissä matka laakson pohjaan, jossa lausutaan kauheat sanat: »minä olen ylös — —»

»Vaiti, mies!» sanoi Philip. He kulkivat juuri Lezayren kirkkotarhan ohi. Kun he olivat jättäneet sen taaksensa, hän lisäsi merkillinen hymy huulillaan, mutta toinen ei sitä pimeyden vuoksi nähnyt: »No, mikäs oli toinen puoli. Mitä muuta hän voi tehdä?»

»Toisella puolella on elämä», sanoi Ross, »ehkä lyhyt, mutta ihana. Kaikki mitä hän toivoo, kaikki mitä hän tahtoo — viitenä vuonna, neljänä vuonna, kolmena vuonna — mitä sen on väliä?»

»Entäs sitten?»

»Kukin itseänsä, Jumala meitä kaikkia, poikaseni. Hän on onnellinen päivät päästänsä, kohottaa päänsä niinkuin ruusun nuppunen aurinkoa kohden — —

»Ja pudottaa sen sitten alas, arvattavasti, kuten ruusu pudottaa lehtensä lokaan.»

Ross naurahti taaskin. »Toden totta, vanha Jeremias on veisannut sinulle valitusvirsiänsä. Pikku Kitty-parka — —»

»Jos suvaitset niin ole sekoittamatta tytön nimeä tähän.»

Ross päästi pitkän vihellyksen. »Minä tahdoin vain sanoa, että se pikku tyttö-parka — —»

»Se on kirottua — minä en tahdo sitä enää kuulla.»

»Ei suinkaan puheella liene tullia, luullakseni, täällä teidän verrattomalla Man-saarellanne.»

»On kuin onkin», sanoi Philip. »Säädyllisyys ja kunnia vaativat, ettet sekoita tyttöä, niin ajattelematon kuin hän lieneekin, omiin naikkosiisi. — Mutta kuule nyt minua. Parasta on sanoa sinulle nyt, ettei jää tilaa erehdyksille eikä sinun tarvitse keksiä tekosyitä. Neiti Cregeen aikoo mennä naimisiin erään minun ystäväni kanssa. Minun ei tarvitse sanoa kuka hän on. — Hän on kaikissa tapauksissa sinulle sangen läheinen. Kun hän tulee kotiin, hän kyllä kykenee itse pitämään huolen asioistansa, mutta hänen poissaollessansa olen minä luvannut suojella hänen tulevaa vaimoansa. Minä aion myöskin tehdä sen. Ymmärrätkö sinä minua, Ross? Minä aion tehdä sen. Hyvää yötä!»

He olivat nyt Ballawhainen portilla ja Ross kääntyi sisään nauraa kikattaen.

IV.

Seuraavana iltana Philip saapui taaskin »Keijukaiseen». Ross oli siellä kuten tavallisesti ja nauroi ja jutteli puoliääneen Katen kanssa. Tämä sai Philipin kiemurtelemaan tuolillansa, sillä Katen käytös kidutti häntä. Tytön ilo, kuullessaan tuon miehen puolirivoja sukkeluuksia, oli kerrassaan hämmästyttävä. Hän teki hänelle merkkejä ja iski hänelle salaisesti silmää. Philipistä se oli kerrassaan inhoittavaa. Hänen raivonsa kohosi yli äyräittensä huomatessaan, että tyttö joka kerta kun hän katsahti Rossiin, silmäili myöskin häntä, ilkamoivasti ja vallattomasti. Tämä ilmeinen annetun lupauksen halveksiminen, tämä hävytön välinpitämättömyys, jolla tyttö kohteli miestä, joka oli hänen suojelijansa, oli kerrassaan säädytöntä. Sellaisia ne naiset ovat! Petos on heidän lihassaan ja luissaan.

Philipin vihaa lisäsi vielä Caesar, joka paitahihasillaan teki myllylaskujansa kivitaululla, johon oli piirretty ristejä, kolmioita, ympyröitä ja puoliympyröitä, ja silloin tällöin kohotti silmänsä ja katsahti ensin noihin kahteen tuolla ja sitten Philipiin, osoittaen ääretöntä halveksumista.

Uusi naurun purskahdus ja silmien ainainen vilke sai Philipin ponnahtamaan jaloillensa, hyökkäämään Rossin ja Katen väliin, selkä poikaan, kasvot tyttöön päin, ja hän sanoi hyvin arvokkaalla äänellä: »Tulkaa heti keittiökamariin — minulla on teille jotakin sanottavaa.»

»Vai niin!» sanoi Kate.

Mutta hän tuli, näyttäen samalla sekä vallattomalta että nöyrältä, pää kumarassa mutta vilkuillen silloin tällöin salaa pitkien silmäripsiensä alta.

»Miksi te ette lähetä tuota miestä tiehensä täältä?» sanoi Philip.

Kate katsahti häneen perin hämmästyneenä. »Mitä miestä?» hän kysyi.

»Mitä miestä?» matki Philip. »Tuota, joka ilta illan perästä lavertelee lirunlarujansa teille.»

»Ette suinkaan te voi tarkoittaa omaa serkkuanne, Philip», ihmetteli Kate.

»Sen pahempi, että hän on serkkuni. Mutta hän ei ole sopiva teidän seuraanne.»

»Mutta hyvänen aika, tuo herrasmies on sangen kohtelias.»

»Niin on itse paholainenkin.»

»Hän osaa käyttäytyä ja voi ainakin hillitä itsensä.»

»Se kai onkin ainoa, mihin hän kykenee. Hän ei voi hallita luonnettansa eikä hänen arvonsa eikä kunniansa ole tahraton ja sen vuoksi teidän ei pitäisi kiihoittaa häntä.

Katen alahuuli alkoi painua lerpulleen. »Kuka sanoo, että minä kiihoitan häntä?»

»Minä sanon.»

»Millä oikeudella?»

»Enkö minä ole nähnyt sitä omin silmin?»

Kate muuttui kopeaksi. »Entäs sitten, vaikka olisitte nähnytkin?»

»Silloin te olette keimaileva heilakka.»

Sanat tulivat pihisten kuin höyry kattilan piipusta. Kate näki sen tulevan ja antoi sen sattua vasten kasvojansa. Hänen teki mielensä purskahtaa nauruun, mutta sitten hän muutti mieltänsä ja alkoi itkeä.

Philipin kiihko alkoi asettua. »Tuo mies olisi kehno saalis, Kate, vaikka hän olisi kaksikymmentä kertaa Ballawhainen perijä. Ettekö te kuule hänen puheistansa, millainen on hänen elämänsä ja minkälaiset hänen toverinsa? Tietysti se ei liikuta minua, Kate — —»

»Ei, tietysti ei teitä», kuiskasi Kate molempien käsiensä takaa.

»Minulla ei ole oikeutta — —»

Tietysti ei; teillä ei ole oikeutta», sanoi Kate ja heitti salaisen syrjäsilmäyksen.

»Ainoastaan — —»

Philip ei nähnyt katsetta, joka vilahti Katen silmänurkassa.

»Kun tyttö unohtaa kelpo pojan, joka sattuu olemaan ulkomailla, ensimmäisen lurjuksen vuoksi joka tulee kehumaan viheliäisiä maatilojansa — —»

Kädet lensivät kärsimättömästi alas. »Mitä hänen maatilansa minua liikuttavat?»

»Silloin on minun velvollisuus ystävänä — —»

»Velvollisuus, kyllä kai! Niinhän kaikki vanhat juorukellot sanovat.»

Philip tarttui hänen ranteeseensa. »Kuulkaa minua. Ellette te lähetä tuota miestä, niin minä — —»

»Te teette minulle pahaa. Päästäkää käteni!»

Philip heitti sen kauaksi sanoen: »Mitä minä välitän?»

»Miksi te sanoitte minua keikailevaksi?»

»Tehkää kuten haluatte.»

»Niin teenkin. Philip! Philip! Phil! Hän on mennyt.» Matka Douglasista Sulbyyn oli kaksikymmentä englannin penikulmaa, mutta Philip oli »Keijukaisessa» taas seuraavanakin iltana. Hän näki satuloidun hevosen sidottuna portin pieleen ja Ross oli huoneessa ratsupiiska kädessänsä läimäytellen sillä kiiltäviä säärystimiänsä.

Kun Philip ilmestyi, Kate alkoi näyttää levottomalta ja Ross sai häijyn näköisen ilmeen. Caesarilla, joka istui takan ääressä juoden teetänsä, oli epämieluisa sanaharkka vaimonsa kanssa joka puuhaili lieden vieressä.

»Pahasti, pahasti on asiat. Hänen elämänsä on kelvotonta ja likaiset sanat valuvat hänen kieleltänsä», sanoi Caesar.

»Sinä liiottelet, isä!» sanoi Mummi. »Nuorukainenhan on hyvin sivistynyt ja tytöt ovat tyttöjä. Mitä vahingoittaa joku sana, katse tai nauru, kun ollaan nuoria ja kauniita.»

»Parempi, jos hänen kasvonsa olisivat rokonarpiset, kuin että hän joutuu helvettiin», sanoi Caesar. »Kaikki liha on ruoho: ruoho kuivuu, kukkanen kuihtuu.»

Nancy Joe tuli sinä hetkenä maitokamarista. »Herra hyvästi siunatkoon! Oletteko te tuollaista nähneet?» hän voivotteli. »Minä oikein ihmettelen Kittyä, mutta tuollaisiahan miehet ovat, he hymyilevät ja naureskelevat, eivätkä sentään tarkoita mitään.»

»Hm. Kyllä ne tarkoittavat paljonkin», mörisi Caesar.

Ross oli vapautunut siitä epämieluisasta tunteesta, joka hänet oli vallannut Philipin saapuessa ja kertoi nyt jotakin juttua, josta ainoat sanat, jotka saapuivat keittiöön, olivat »minä tiedän, minä tiedän» ja ne kertautuivat lakkaamatta.

»Te tunnutte tietävän hyvin paljon, herra», huudahti Caesar. »Mutta tiedättekö, mitä on tulla pelastetuksi?»

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kuluessa Ross kiilloitti suurta sinettisormustansa raidallisiin samettiliiveihinsä, sitten hän sanoi: »Onkohan isäntä vähän päästänsä sekaisin?»

»Minun mieheni on maallikkosaarnaaja ja hän aina koettaa käyttää tilaisuutta hyväkseen käännyttääksensä syntisiä», sanoi emäntä rauhaa rakentaen.

»Sitäkö se vain olikin?» hymähti Ross. »Minä ajattelin, että hän oli ottanut muutakin viiniä kuin sakramentin.»

»Vaimo, sinä olet minun ristini», mutisi Caesar, »mutta ei kruunua ilman ristiä.»

»Jätä naisten asiat rauhaan, isä, niin on parasta», sanoi Mummi.

»Naura, kuinka paljon haluat, vaimo. Yksi on kuitenkin ylhäällä, yksi on ylhäällä, joka näkee.»

Ross jatkoi keskusteluansa Katen kanssa, mutta tyttö näytti hyvin pelästyneeltä. Philip kuunteli kaikin voimin korviansa höristellen ja kuuli kaiken, mitä sanottiin.

»Minun pitäisi nyt jo olla poissa täältä. Siellä on hienot illalliset Handsome Honeyssa, vaikkapa en nyt puhuisikaan iankaikkisista opiskeluista ja tutkinnoista, mutta jostakin syystä minä en voi itseäni kiskoa irti täältä. Miksikä en? Ettekö voi arvata? Ette? Eikö, ole aavistustakaan siitä? Minä menisin jo huomenna — Kitty. Saanko kuiskata sanan teidän korvaanne — —»

»Mutta toden totta, ei suinkaan hän aikone suudella tyttöä», sanoi Caesar. »Jos hän sen tekee, silloin niin totta — nyt hän sen teki. Varokaa, herra.»

Caesar oli hyökännyt jaloillensa ja sinä hetkenä koko talo oli liikkeessä. Ross kohotti päätänsä, kuten kukko. »Puhuitteko minulle jotakin, herra?» hän kysyi.

»Puhuin, enkä minä pyydä teitä tekemään tuolla tavalla toista kertaa», sanoi Caesar.

»Millä tavalla», hymähti Ross.

»En kehotta teitä hakkailemaan tyttöä, joka ei ole teille sovelias.»

Ross kohotti hattuansa. »Tarkoitatteko te tätä nuorta neitiä?»

»Täällä ei ole mitään nuorta neitiä, herra, täällä on vain yksinkertaisen, kunniallisen miehen tytär, eikä tuo mies salli häväistä tytärtänsä. Hattu päähän, herra. Te tarvitsette sitä tiellä.»

»Isä», huudahti Kate pelästyneellä äänellä.

Caesar otti ankaran ilmeen ja sanoi: »Mene paikalla huoneeseesi äläkä liiku sieltä viikkoon.»

»Menkää», sanoi Ross. »Minä armahdan tuota vanhaa tyhmyriä teidän tähtenne, Kate.»

»Te armahdatte minua?» huudahti Caesar. »Minä olen nähnyt ajan — mutta Herra olkoon ylistetty armostansa! Armahtaa minua! Olisittepa tuon sanonut viisikolmatta vuotta sitten, herra, niin olisi päänne lentänyt suoraan seinään.»

»Minä en huoli armahtaa teitä enää», sanoi Ross. »Tuosta saatte — ja tuosta.»

Naisten kirkuessa kuului kaksi voimakasta iskua, jotka sattuivat Caesarin kasvoihin. Sinä hetkenä Philip oli miesten välissä.

»Ulos täältä», hän huusi Rossille.

»Jos lähden», vastasi Ross.

»Ulos täältä, tule minun kanssani», sanoi Philip.

Ross löi näppiään. »Kuten suvaitset», hän sanoi ja seurasi Philipiä ulos talosta.

Kate oli kauhuissaan juossut yläkertaan, mutta viittä minuuttia myöhemmin hän kiiti tietä pitkin, kasvoillansa epätoivo ja huivi päässä ja hartioilla. Sillalla hän tapasi Kellyn, postinkantajan.

»Mitä tietä he ovat menneet», hän huohotti, »nuori Ballawhaine ja Philip Christian?»

»Minä näin niitten rientävän rannikolle», sanoi Kelly ja huivinsa hulmutessa Kate lensi kuin lintu osoitettuun suuntaan.

V.

Nuoret miehet kulkivat sanaa virkkamatta. Philip riensi pitkin harppauksin kolme askelta edellä, pää heitettynä taakse päin, kalpeana ja raivoisin ilmein, suu lujasti puristettuna, kädet riippuen kankeina sivuilla ja hengittäen vaikeasti ja kuuluvasti. Ross tallusti jäljestä hevosensa rinnalla koettaen näyttää välinpitämättömältä. Ohjakset hän oli heittänyt hevosen pään yli ja pyöräyttänyt toisen pään käsivartensa ympäri, ratsupiiska oli toisessa kainalossa ja molemmat kädet olivat syvällä housun taskuissa. Heidän kulkemaansa suuntaan ei ollut minkäänlaista tietä, vain kärryjen jälki ja veräjä silloin tällöin. Siellä täällä oli neliömäisiä mutakuoppia, jotka olivat puolillansa vettä.

Päivät olivat pitkiä ja valoa oli vielä kylliksi. Aurinko paistoi vielä katajapensaitten, pajukoitten, salviaruohon ja kaislikon yli, luoden kultaisen juovan meren pinnalle. He olivat jättäneet taaksensa palaneen turpeen tuoksun, risujen rätinän, kalan ja navetoiden hajut ja saapuivat nyt sellaiselle seudulle, jossa suopursut kukkivat ja maa oli kostea ja ruohossa oli kuivunutta vaahtoa.

»Emmekö ole tulleet kylliksi kauaksi?» huudahti Ross, mutta Philip riensi yhä edelleen. Vihdoin hän pysähtyi aukealle paikalle, jossa kanervat olivat palaneet ja mustat kannot muistuttivat, että elämä oli täältä hävitetty. Ainoatakaan taloa ei ollut lähettyvillä. Näkyvissä oli vain tuulimylly meren rannalla ja ruma kirkontorni, joka kohosi kuin laivan savupiippu meren ja taivaan välillä.

»Me olemme yksin vihdoinkin», hän sanoi käheästi.

»Niin olemme», sanoi Ross keskeyttäen sävelmän, jota oli juuri vihellellyt, »ja nyt kun olet saanut minut tänne, tahdot ehkä ystävällisesti sanoa minulle, mitä varten olemme tulleet.»

Philip ei vastannut, hän riisui yltänsä takin ja liivit.

»Et suinkaan aikone ottaa vakavalta kannalta tuota tyhmää juttua?» sanoi Ross nojaten hevoseensa ja läimäytellen ratsupiiskallansa säärystimeensä.

»Riisu takkisi», sanoi Philip synkästi.

»Mitä minä sille voin, jos korea tyttö» — alkoi Ross.

»Riisutko takkisi?» huusi Philip.

Ross nauroi. »Ah, nythän minä muistankin meidän muutaman iltaisen keskustelumme. Mutta et suinkaan tahtone sanoa», hän ajeli kärpäsiä hevosensa päästä, »että vaikka tuo pikku tyttönen onkin unohtanut sen lurjuksen, joka on ulkomailla —»

Philip hyökkäsi hänen luoksensa nyrkit ojossa ja vapisevin huulin ja sanoi: »Tahdotko tapella?»

Ross naurahti taaskin, mutta veri oli kohonnut hänen kasvoihinsa ja hän sanoi röyhkeästi: »Minä en tahdo rasittaa itseäni, mies. Minä voin luvata, että olen lopettanut suhteeni tyttöön, ennenkuin se nuorukainen — —»

»Sinä olet roisto», huusi Philip, »ja ellet sinä tahdo minua — —»

Ross heitti ratsupiiskan kädestänsä. »Jos minun täytyy, niin täytyy», hän sanoi ja kietaisi hevosen ohjakset palaneen kannon ympäri.

Minuuttia myöhemmin nuoret miehet seisoivat silmä silmää vasten.

»Seis», sanoi Ross, »anna minun sanoa sinulle ensiksi jotakin, se on oikeus ja kohtuus. Sen jälkeen kuin menin Lontooseen, olen oppinut yhtä ja toista. Minä olen harjoitellut miesten kanssa, jotka kykenevät johonkin. Minä olen nyrkkeillyt mestarien kanssa ja minä itsekin osaan jotakin, mutta en ole koskaan kuullut, että sinä osaisit nyrkkeilyn alkeitakaan.»

»Oletko valmis?» huusi Philip.

»Kuten suvaitset. Sinun täytyy saada kerran yrittää, enempää et tarvitse.»

Nämä nuoret miehet eivät näyttäneet ollenkaan tasaväkisiltä taistelijoilta. Ross ratsastushousuissaan ja paidassaan pyöreine, punaisine päineen seisoi hajasäärin ja hänen kätensä olivat kuin kovettunut tammi ja suonensa kuin pajunhaarat, Philip oli paitahihasillaan ja polvihousuissa, pitkine tukkineen, vapisevine huulineen. Tässä oli vastakkain voima ja taito toisella puolella ja toisella puolen vain luja sisu.

Kuten tuulen puuska Philip hyökkäsi vastustajaansa kohti, iskien oikealle ja vasemmalle ja hänet heitettiin takaisin yhdellä ainoalla vasemman käden iskulla.

»Kas niin, siinä sait», sanoi Ross hymyillen suopeasti.

»Enkö minä sanonut sinulle? Sama kuin alkaisit Bristol Bullin kanssa.»

Philip hyökkäsi uudestansa ja lyötiin uudestansa takaisin, mutta nyt oli jo toinen huuli haljennut.

»Siitä sait toisen», sanoi Ross. »Jokos sait kylliksesi?»

Philip ei kuullut mitään vaan hyökkäsi raivokkaasti vielä kerran Rossia vastaan. Seuraavana hetkenä hän oli maassa. Silloin Ross koetti osoittaa hänelle mitä suurinta halveksumista. »Minä en voi tässä koko iltaa seistä ja hakata sinua.»

»Pilkkaa minua sitten, kun olet minut ensin voittanut», sanoi Philip ja hän oli taas jaloillansa, ja vaikka häntä olikin huonosti pidelty, hänen uljuutensa ei ollut vielä masentunut ja hän päätti yrittää viimeiseen asti.

»Vai niin, sinäpä taidat haluta lisää», sanoi Ross. Minun täytyy sanoa, että sinulla on merkillisiä mielitekoja.»

Philip hyökkäsi taaskin vastustajansa kimppuun ja lyötiin takaisin ankarammin kuin edellisillä kerroilla, sillä isku näytti nyt niin voimakkaalta, että tuntui kuin nyrkki olisi uponnut rintaan.

»Minä en voi taistella miehen kanssa, joka ei voi vastustaa enempää kuin vanha isoäiti», sanoi Ross.

Hänen ylimielisyytensä rupesi kuitenkin asettumaan. Hän alkoi käydä levottomaksi; Philip oli hänen edessänsä raivokkaampana kuin koskaan ennen.

»Tappele vertaistesi kanssa», huusi Ross.

»Minä tahdon tapella sinun kanssasi», kähisi Philip.

»Siihen sinä et kykene. Lopeta jo. Katso pian on ihan pimeä.»

»Vielä on valoa ihan kylliksi. Käy kiinni vain.»

»Täällä ei ole ketään, jota sinun tarvitsisi hävetä.»

»Kuuletko, sinun täytyy jatkaa.»

Philip ei odottanut vastausta, vaan hyökkäsi kuin tiikeri vastustajansa kimppuun. Ross väisti hänen iskunsa, hypähti sivulle ja teki valehyökkäyksen. Nyt he tarttuivat kiinni toisiinsa ja kiskoivat toisiansa edestakaisin, kuului kumea muksahdus ja Philip makasi maassa.

»Jokos nyt lopetat?» kysyi Ross.

»En, en, en», huusi Philip ja hyökkäsi jaloillensa.

»Minä hakkaan sinut palasiksi. Minä voin syödä sinut. Minä olen kuin nälkäinen susi.» Mutta hänen äänensä vapisi ja Philip sokeana kiihkosta vain naurahti.

»Sinä tulet raajarikoksi», sanoi Ross.

Mitä sen on väliä?» päätti Philip.

»Sinä saat kuoleman iskun.»

»Siihen minä olen valmis.»

Ross koetti nauraa ilkamoivasti, mutta käheä korahdus pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän alkoi vavista. »Tuo mies ei tunne, koska häntä isketään», hän mutisi äänekkäästi kiroten, tarttui vastustajaansa hurjin ja raivokkain elein. Hänen iskunsa paukkuivat kuin räjähtävät kuulat, mutta Philip kesti ne horjumatta kuin kallio. Vaikka veri juoksi kuin vesi, hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut.

»Mitä tämä hyödyttää?» huusi Ross. »Lopeta jo.»

»Ensin saa tulla loppu minusta», sanoi Philip.

»Ellet sinä tahdo lopettaa, niin minä lopetan», sanoi Ross.

»Sitä sinä et voi tehdä», sanoi Philip.

»Pidä itseäsi voittajana, jos haluat.»

»Mutta minä en halua.»

»Sano, että olet antanut minua selkään.»

»Minun täytyy tehdä se ensin», huusi Philip.

Ross alkoi nauraa hohottaa, mutta hän vapisi kuin piesty rakki. Vaahto suussa hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, kooten kaikki voimansa ja antoi Philipille iskun otsaan, niin että nyrkki paukahti kuin vasara ruumisarkkuun.

»Joko nyt riittää?» hän huohotti.

»Ei, Jumal'avita», huusi Philip mustana kuin musteella pestynä, kierittyänsä palaneessa maassa, paitsi ne paikat, jotka punainen veri oli huuhtonut toisen näköisiksi.

»Tuo mies aikoo tappaa minut», mutisi Ross. Hän katseli levottomasti ympärilleen ja sanoi: »Minä en aio tehdä tytölle mitään pahaa.»

»Valehtelet, roisto!» huusi Philip.

Häijy ilme kasvoillaan hyökkäsi nyt Ross Philipin kimppuun. Tässä taisteli oikeus vääryyttä vastaan, samoin kuin rohkeus voimaa vastaan. Aurinko oli vaipunut mereen. Pensaat huojuivat vienossa iltatuulessa ja variksien parvi raakkui heidän päänsä yläpuolella. Iskuja ei enää kuulunut. Ross puristi Philipin tukahduttavaan syleilyyn ja painoi hänet toiselle polvelleen. Philip hyökkäsi ylös, mutta Ross tarttui häneen uudestaan ja painoi hänet selälleen, asettaen jalkansa hänen rintansa päälle ja huutaen kuin raivostunut eläin: »Sinä tahdot tapella minun kanssani, niinkö? Nouse nyt ylös, nouse ylös!»

Philip ei noussut ja Ross alkoi kiskoa ja pudistella häntä kuin villi peto, kun äkkiä hänen ollessaan kumartuneena uhrinsa yli, sattui isku takaapäin hänen korvaansa. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja käsi tarttui hänen paitansa kaulukseen ja kiskoi häntä, samalla kun ääni huusi: »Lopeta sinä peto, sinä elukka. Heitä irti.»

Ross heitti Philipin ja kääntyi ympäri vastustaakseen tätä uutta hyökkäystä.

Hyökkääjä oli tyttö. »Oh, tekö siellä olette?» Ross puhkui.

Tyttö oli kuin raivotar. »Te peto, te elukka, te rupisammakko», hän huusi ja heittäytyi sitten syleilemään Philipiä.

Nuorukainen oli tunnotonna. Tyttö kohotti hänen päänsä polvellensa ja unohtaen kaiken häveliäisyyden ja varovaisuuden, kaikki muut ajatukset paitsi yhden, hän suuteli hänen kasvojansa, silmiänsä ja otsaansa huutaen: »Philip, oi, Philip, Philip!»

Ross vapisi katsellessansa heitä. »Antakaa minun katsoa häntä», hän sammalsi, mutta Katen katse oli terävä kuin nuoli kun hän vilkaisi häneen ja valitti kuin siipeen ammuttu lokki: »Jos koskette häneen, niin minä kuristan teidät.»

Ross näki kuitenkin vilahdukselta Philipin kasvot ja kauhistui. Hän juoksi mutahaudalle, otti siitä vettä molemmin käsin, ja toi sen näiden kahden luo. »Ottakaa tätä», hän sanoi, »taivaan tähden antakaa minun valella hänen otsaansa». Hän kaatoi veden hänen kalpealle otsallensa ja kääntyi sitten poispäin, jolloin tyttö koetti virotella Philipiä — saadaksensa hänet tuntoihinsa — suudelmin ja suloisin sanoin.

»Hengittääkö hän? Koettakaa hänen sydäntänsä. Lyökö valtimo? Oi Jumala!» sanoi Ross. »Ei se ollut minun syyni.» Hän katseli villin elein ympärillensä miettien miten pääsisi pakenemaan.

»Onko hän parempi nyt?»

»Mitä se teihin kuuluu, te viheliäinen lurjus», sanoi Kate murhaavin ilmein. Sitten tyttö jatkoi työtänsä: »Herää, lemmikkini, herää, oi herää jo.»