Part 7

»Sehän on paljon parempi», sanoi hän. »Aamuisin ehkä kyllä meluista, mutta iltaisin rauhallista niin että häiritsemättä voi lukujansa harjoittaa.»

»Aivan niin», hihitti Ross ja näppäili uudelleen koskettimia. Oven suussa istuvan Philipin sormia syyhytti halu saada läimähyttää serkkuansa korvalle.

Pete-setä astui nyt kiireisesti sisään lyhyin, levottomin askelin. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat nyt valkoiset, silmät sisäänpainuneet, posket kuopalla, suu rauhaton ja ylähampaissa ammotti muutamia aukkoja. Hän yski usein, oli nukkavieruissa pukineissa ja näytti haudan partaalla hoippuvalta mieheltä.

»Kah, sinäkö, Anne! ja vielä Philipkin. Hyvää päivää, Philip. Jätä piano rauhaan, Ross — kas niin, nyt olit kiltti. No, neiti Christian, mitä kuuluu?» £

»Philip tuli täysi-ikäiseksi eilen, Peter», sanoi Nan-täti arasti.

»Todella!» sanoi Ballawhaine. »Silloin on Ross kaksikymmenvuotias ensi kuussa. Vuosi ja hiukan toista kuukautta on pojilla ikäeroa.»

Parin silmänräpäyksen ajan hän äänetönnä tähysteli tutkivasti vanhaa neitiä ja virkkoi sitten: »Entä sitten?»

»Häntä haluttaisi lähteä Lontooseen lakitiedettä opiskelemaan», sammalsi Nan-täti.

»Miksei hän lue papiksi, niin saisi pysyä kotona?»

»Papiksi olisin minäkin häntä toivonut, mutta hänen isänsä — —»

Ballawhaine keikahutti säärensä polven päälle. »Hänen isänsä pyrki aina korkealle», sanoi hän. Philipiin kääntyen hän lisäsi: »Aikomuksesi on kaiketi sittemmin palata tänne saarelle?»

»Niin on», vastasi Philip.

»Ja harjoitella asianajajantointa ja sitten hakea täällä jotakin virkaa?»

»Se lienee ollut isäni toivo», sanoi Philip.

Ballawhaine kääntyi uudelleen Nan-tädin puoleen. »No niin, neiti Christian?»

Nan-täti hapuili sateenvarjonsa kädensijaa ja alkoi: »Me arvelimme, Peter — me emme ole oikein asioista perillä — mutta, näetkös, jos hänen isänsä olisi elänyt — —»

Ballawhaine yskähti, raappi kynnellään poskeansa ja sanoi: »Tahdot nähtävästi, että minä suosittelisin häntä jollekin etevälle lakimiehelle ja tasoittaisin hänen tiensä, vai kuinka?»

Hermostunut pieni naurahdus ilmaisi Nan-tädin myöntymyksen.

»Mutta oletko harkinnut, että tällainen askel kysyy rahaa. Miten paljon voitte uhrata siihen?»

»Pelkään, Pete — —»

»Vai niin, sinä arvelit minun pitävän huolta kustannuksista?»

»Miten hyvä olet, Peter, kun heti käsität asian oikein.»

Ballawhainen kasvot vääntyivät irvistykseen. »Kuuntele», sanoi hän kuivasti. »Ross on juuri alkanut opiskella lakitiedettä Englannissa.»

»Niin», virkahti Nan-täti innokkaasti, »ja osittain juuri sen johdosta — —»

»Todella!» sanoi Ballawhaine silmäkulmiaan kohauttaen. »Olen laskenut että hänen opiskeluaikansa Lontoossa kaikkine menoineen tulee maksamaan minulle toista tuhatta puntaa.»

Nan-täti kohotti hämmästyneenä hansikoitua kättänsä.

»Tämän summan olen valmis maksamaan jotta pojallani, englantilaisena lakimiehenä olisi suurempi mahdollisuus — —»

»Tiedätkö, juuri sitä mekin ajattelimme, Peter», sanoi Nan-täti.

»Suurempi mahdollisuus», jatkoi Ballawhaine, »joutua etusijaan jotakin saaren harvoja virkoja täytettäessä, kuin jos hän olisi pelkästään Manin oikeudessa palvellut lakimies, vaikka se ei tulisi minulle maksamaan puoliakaan tästä summasta.»

»Niin kyllä, mutta ne rahat eivät ole hukkaan heitetyt, ei Rossille eikä Philipille», sanoi Nan-täti.

Ballawhaine yskähti kärsimättömästi. »Sinä et ensinkään käsitä minua», sanoi hän ärtyisästi. »Virkoja on saarellamme vähän, mutta lakimiehiä niin viljalti kuin kärpäsiä liimapannun ympärillä. Jokaiseen avonaiseen paikkaan ilmaantuu ainakin viisikymmentä hakijaa, mutta jotain merkitystä on tietysti tietopuolisella perustuksella, jotain suosituksilla, jotain vaikutusvaltaisella perheellä.»

»Kaikkea tätä», jatkoi Ballawhaine, »tulen käyttämään hyväkseni Rossin suhteen, jottei mikään kilpailu voisi tulla kysymykseen. Joko nyt alat käsittää minua?»

»Käsittää sinua, Peter?» toisti Nan-täti.

Ballawhaine kiinnitti häneen sisäänpainuneet silmänsä sanoen: »Mitä vaadit minua tekemään? Sinä tulet tänne ja pyydät minua avustamaan, valmistamaan ja rahallisesti tukemaan oman poikani kilpailijaa.»

Nyt viimeinkin Nan-täti älysi, mitä hänellä oli mielessä.

»Mutta, hyvänen aika, Peter», sanoi hän, »onhan Philip oman veljesi poika.»

Ballawhaine hieroi nenäänsä luisevalla etusormellaan ja sanoi »Lähempänä nahkani on kuin paita.»

Nan-täti loi häneen arat silmänsä, mutta ne kävivät rohkeiksi hänen sisässään kuohuvasta harmista.

»Hänen isänsä on kuollut ja hän on köyhä ja ystäviä vailla», sanoi hän.

»Siitä asiasta olemme jo ennenkin kiistelleet», vastasi Ballawhaine.

»Etkä sittenkään soisi hänelle sitä pientä summaa, joka panisi hänen tulevaisuutensa hyvälle alulle.»

»Olen velvollinen ensi sijassa valvomaan oman poikani etuja, neitiseni.»

»Suo anteeksi, mutta pyydän huomauttaa, että jokainen penny siitä, jonka Ross kuluttaa, olisi tänä päivänä Philipin, ellei vääryyttä olisi tehty.»

Ballawhaine puraisi huultansa. »Olenko syntieni takia pakotettu lopettamaan tämän keskustelun?»

Hän nousi ovelle astuakseen. Philip nousi myös.

»Onko täyttä totta?» sanoi Nan-täti. »Uskallatko ajaa minut ulos tästä talosta?»

»Tule, täti-kulta, ei kannata jatkaa», sanoi Philip.

Ballawhaine rummutteli sormillaan avattua ovea. »Oikeassa olette, nuori mies», sanoi hän, »naisen hysteeriset kohtaukset eivät todella hyödytä mitään.»

»Jo riittää», lausui Philip jyrkästi.

Ballawhaine laski tuttavallisesti kätensä Philipin hartialle. »Pyri sinä, ystäväni, piispa Wilsonin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, se on halpa ja — —»

»Ota pois kätesi, Peter Christian», huusi Nan-täti. Hänen silmänsä kipinöitsivät, posket kuumottivat ja pienet, hansikoidut kädet olivat nyrkissä. »Sinä rakensit riitaa hänen isänsä ja oman isäsi välille, ja kun minä yritin sovitella, sinä estit minua. Isäsi on kuollut ja veljesi on kuollut, ja molemmat kuolivat viha mielessä, vaikka he olisivat rakastaneet toisiansa, ellet sinä olisi levitellyt valheita ja harjoittanut petosta. Nyt ovat he menneet sinne, missä peitteet putoavat kasvoilta, ja he ovat aikoja sitten kohdanneet toisensa kasvoista kasvoihin ja käsi kädessä. Niin, Peter Christian, nyt he katsovat alas sinuun, ja nyt he viimeinkin tuntevat sinut, tietävät, mikä olet ja aina olet ollut — petturi ja varas.»

Aivan vaistomaisesti Ballawhaine kohotti silmänsä kattoon hänen puhuessaan, ikäänkuin odottaisi hän siellä näkevänsä isänsä ja veljensä uhkaavat haamut.

»Onko hän tullut raivohulluksi?» huudahti hän, ja ujo, vanha suunniltaan joutunut neiti ahdisti häntä uudelleen vihan tulistamalla kielellään.

»Pahoin olet tehnyt, Peter Christian, hyvin pahoin; vääryyttä olet tehnyt kaiken elinaikasi, ja mikä lienee ollutkin vaikuttimesi, niin on Jumala löytävä sen salaisen kohdan sielussasi ja siinä sinun rangaistuksesi on sinut kohtaava. Jos vain ahneus sinua johti, niin olet paljon voittanut, mutta vähän iloa on sinulla oleva maallisesta tavarastasi, sillä toinen sen hävittää ja sinä olet näkevä sen murskaantuvan kuin aalto kalliota vasten. Ja jos siinä lisäksi oli vihaakin, niin olet vielä näkevä päivän, jolloin se palavina hiilinä kokoontuu oman pääsi päälle. Minä tiedän, minä tunnen, että niin on tapahtuva», jatkoi hän halliin kiiruhtaen, »ja minua surettaa lausua se oman poikasi läsnäollessa, jonka tulisi kunnioittaa ja arvossa pitää isäänsä, mutta joka ei voi sitä tehdä. Ei, sitä hän ei voi tehdä, eikä tule milloinkaan tekemään, ellei hänen sydämensä pahuus ja säälimättömyys ole yhtä hirveä kuin omasi.»

»Tule, täti-kulta, tule», sanoi Philip kietoen käsivartensa vanhan neidin vyötäisille. Mutta hän pyörähti uudelleen ympäri ja sanoi Ballawhainelle, joka linkutti heidän jäljestänsä:

»Vai aiot sinä ajaa minut ulos talosta?» virkkoi hän. »Ajaa ulos minut talosta, jossa olen asunut viisitoista vuotta, ja lisäksi emäntänä, kunnes sinun pahat tekosi auttoivat sinut isännäksi tänne. Monta karvasta kyyneltä olen vuodattanut sen takia, että olen vain nainen, enkä voi mitään toimittaa omin päin. Mieluummin, olen sittenkin nainen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, kuin mies, joka on tunnoton läheisille omaisilleen. Älä luule minun kadehtivan sinulta tätä taloa, Peter Christian, vaikka se on ollut vanha kotini, ja minä rakastan sitä yhä huolimatta loukkaavasta kohtelusta, joka täällä tulee osakseni. Tahtoisin saada sinut ymmärtämään, serkkuseni, että ihmisen oikea koti ei sittenkään ole hänen talonsa, vaan hänen sydämensä — hänen sydämensä, Peter Christian — kuuletko? — hänen sydämensä, ja sinun sydämesi on täynnä pimeyttä ja saastaisuutta — ja on niin aina oleva, on aina oleva.»

»Tule, tule, täti», huudahti Philip uudelleen, ja tuo herttainen vanha olento, joka ei olisi hennonut kärpästä vahingoittaa, kääntyi hänen puoleensa hurjan raivokkaana kuin villikissa.

»Herkeä jo toistamasta 'tule, tule, tule!' Puhu vähemmän ja toimi enemmän!»

Ja tämän viimeisen sisupurkauksen jälkeen pyyhkäisi hän alas portaita ja riensi eteenpäin tietä pitkin Philipin seuratessa häntä kolmen askeleen päässä. Kauhistunut katse silmissään jäi Ballawhaine seisomaan topatun merikotkan eteen, joka koristi kaari-ikkunaa avonaisen oven yläpuolella.

Nan-tädin mielenkuohua kesti puoliväliin kotimatkaa. Sitten hän puhkesi kyyneltulvaan.

»Voi, miten saatoinkaan niin kiivastua», huudahti hän. »Onhan hän sittenkin ainoa sukulaiseni. Mitä nyt on tehtävä? Voi, mitä nyt on tehtävä?»

Philip asteli vakavana puoli askelta hänen takanaan eikä ollut suutansa avannut heidän Ballawhainesta lähdettyään.

»Pane tavarani kokoon tänä iltana, täti-kulta», sanoi hän miehekkäästi. »Lähden Douglasiin-huomisaamuna.»

Hän etsi käsiinsä saaren etevimmän asianajajan, joka sattui olemaan hänen isänsä yliopisto tovereita, ja sanoi hänelle : »Minulla on äidinisäni perintö, joka tuottaa kuusikymmentä puntaa vuodessa, ja tädilläni on sen verran, että tulee toimeen. Voinko näine varoineni päästä teidän oppilaaksenne?»

Lakimies katseli häntä hetken tarkkaavaisesti ja vastasi: »Se ei riitä». Philipin kasvot kävivät alakuloisiksi.

»Mutta minä otan teidät ilmaiseksi viideksi vuodeksi, herra Christian», lisäsi asianajaja, »ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte kolmantena vuonna palkkaakin.»

II.

Philip ei unohtanut sitä tehtävää, jonka Pete oli hänelle antanut. Tällainen ammatti on hyvin tavallinen Man-saarella, ja se joka sitä harjoittaa saa oman erikoisen nimensä. Hänen arvonimensä on Dooiney Molla, sananmukaisesti »miehenylistäjä», ja hänen pääasiallisimpana tehtävänänsä on esiintyä vaatimattomana, epäitsekkäänä, jalona ystävänä ja ystävällisenä avioliiton välittäjänä, jonka sulhanen on lähettänyt morsiamen vanhempain luokse puhumaan, miten mainio mies kosija on, miten hänellä on erinomaiset tulot tai loistava tulevaisuus ja hän niin muodoin on mitä sopivin kosija tytölle. Mutta sen lisäksi on hänellä toinenkin tehtävä, vähemmän tavallinen, mutta siitä huolimatta kuitenkin yhtä tunnettu, ja tämä velvoittaa puhemiestä sulhasen edustajana esiintymään tytön suojelijana kuin olisi hänen aviomiehensä, ja silloin hänen tulee pitää huolta tytön siveellisestä maineesta sill'aikaa, kun sulhanen itse on sillin tai makrillin pyynnissä tai jossain pitemmillä matkoilla ulkomailla.

Sitten kun. Philip oli epäilyttävällä menestyksellä suorittanut ensimmäisen tehtävänsä, hän antautui omantunnon tarkasti täyttämään toista velvollisuuttansa. Tulos oli omituinen. Tämä toimi vaikutti, kuten luonnollista olikin, ensi kädessä heihin molempiin, sekä Philipiin että Kateen. Philip muuttui hyvin vakavaksi ja tavattoman juhlalliseksi, sillä kun tahtoo esiintyä toisen siveellisenä suojelijana, täytyy itsensä ensin kohottaa kaiken kevytmielisyyden yläpuolelle. Kate tuli äkkiä hyvin hiljaiseksi ja nöyräksi, hyvin huomaavaiseksi ja vaatimattomaksi, puhuen hiljaa ja punastuen helposti. Tyttö, joka oli kiduttanut Peteä ja näytellyt emäntää vähän siellä ja täällä, oli kuin kyyhkynen joutuessaan Philipin silmän alle. Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus tavoitti hänet Philipin läsnäollessa. Tytöstä tuntui suloiselta kuunnella hänen suustaan lähteviä viisauden sanoja kun hän keskusteli, ja vielä suloisempaa oli totella hänen tahtoansa, kun hän määräsi jotakin. Pieni viisas pää kääntyi aina siihen suuntaan, missä Philip esiintyi, ja hänen äänensä soi kuin ilokellot tytön korvissa. Kun hän lähtiessään kohotti hattuansa ja kumarsi kevyesti hyvästiksi, näki tyttö siitä unta seuraavaan päivään. Tyttö tuskin tajusi, mikä merkillinen muutos hänessä oli tapahtunut ja hänen kotiväkensä oli ihmeissään.

»Kirry, tyttöseni, etkö sinä voi oikein hyvin?» sanoi äiti.

»Voin kyllä, äiti, miksi sitä kysyt?» sanoi Kate.

»Onko sinulla, lemmikkini, hammassärkyä?»

»Ei.»

»Silloin sinua varmaankin kiusaa se uusi hattu, jonka olet nähnyt neiti Clucaksen puodinikkunassa?» kysyi äiti.

»Hillitse kielesi, vaimo», kuiskasi Caesar kädenselkänsä takaa. »Henki tekee työtänsä tytössä. Anna sille tilaa, äiti, anna sille tilaa.»

»Lirunlarua», sanoi Nancy Joe. »Sekoita tulikiveä siirappiin ja juo koiruoho- ja kamomilliteetä, se auttaa.»

Kun Philip ja Kate olivat yhdessä, he puhuivat lakkaamatta Petestä. »Pete pitää tästä», ja »Pete ei pidä tuosta», ja »Pete aina sanoi niin ja niin», kuului loppumatta. Tällä tavalla he koettivat pitää Peteä muistissansa, ja oli kerrassaan ihmeellistä, miten monenlaisiin asioihin Pete-parka kykeni.

Eräänä iltana oli »Keijukaisessa» tavattoman iloinen ja äänekäs sakki koolla. Erään kalastajalaivan kapteeni oli kutsunut joulu-illallisille ne miehet, jotka oli pestannut seuraavaa pyyntikautta varten. Vaimot, lemmityt ja ystävät olivat siellä ja vanhoja merkillisiä tapoja seuraten he iltaansa viettivät.

»Onko koskaan tapahtunut mitään niin merkillistä maailmassa, Philip?» tirskui Kate ovenraosta ja seuraavana hetkenä Philip oli hänen rinnallansa eteisessä, jossa tyttö nöyrästi painoi päänsä alas ja katseli hänen kenkiinsä.

»Minun kai täytyy pyytää anteeksi.»

»Mitä niin?»

»Kun minä kutsuin teitä sillä nimellä.»

»Pete kutsuu minua Philipiksi. Miksi ette te tekisi samoin?»

Silmät kohosivat puoliksi varkain hänen liivinsä nappeihin. »Ehkäpä niin, tuota, ei suinkaan se vahingoittane, vaikka minä sanonkin teitä siksi kuin Petekin? Mutta sitten — —»

»Mitä sitten?»

»Hän sanoo minua Kateksi.»

»Luuletteko, että hän sallisi minun tekevän samoin?»

»Siitä olen aivan varma.»

»Sanotaanko sitten niin?»

»En oikein tiedä.»

»No, Peten tähden.»

»Juuri niin.»

»Kate!»

»Philip!»

He eivät voineet selittää sinä hetkenä tunteitansa. Se oli niin ihanaa, niin kaunista. Se oli niin suloista ja hellää, etteivät he voineet olla nauramatta aivankuin joku olisi kutkuttanut heitä.

»Tietysti me emme saa käyttää näitä nimiä muulloin kuin ollessamme aivan kahden», sanoi Kate.

»Oh, ei, ei tietenkään, vain silloin kuin olemme aivan kahden», sanoi Philip.

Näin he pimittivät toinen toisensa silmiä ja lähtivät kulkemaan käsi kädessä pitkin jyrkänteen reunaa.

Kun vietettiin sen vanhan vuoden viimeistä päivää, jolloin Pete oli lähtenyt matkallensa, Philip suoritti uskollisesti hänelle annettua tehtävää.

»Aiotko mennä johonkin ottamaan uutta vuotta vastaan, Philip?» kysyi Kate eteisen ovelta.

»Minä tahtoisin kaikista mieluimmin pistää jalkani tänne, mutta minun läsnäolostani ei ole suurta iloa», sanoi Philip.

»Miksi ei?»

»Minä olen vaalea, eivätkä vaaleat tuota sinulle onnea, tiedäthän.»

»Ah!»

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate huudahti:

»Minäpä tiedän keinon.»

»Minkä keinon?»

»Tule tänne Peten asemesta — hän nyt kaikissa tapauksissa on kylliksi tumma.»

Philip oli ihastunut tästä keksinnöstä. »Se on hyvä ajatus», hän sanoi vakavasti. »Olen täällä Peten sijasta, se on hyvä ajatus. Nythän poika-parka ottaa vastaan ensimmäistä uuttavuottansa poissa kotoa.»

»Niin kyllä, sääli häntä», sanoi Kate.

»Tulenko minä siis?»

»Minä odotan sinua täsmälleen kello kaksitoista.»

Philip oli lähdössä. »Ja, Philip.»

»Mitä niin.»

Sitten kuului vieno, suloinen, iloinen ääni ovelta niin viehättävästi pimeälle pihalle: »Minä asetun maitohuoneen ovelle.»

Philip tunsi joutuvansa hämillensä ja päätti tulevaisuudessa ottaa velvollisuutensa vähemmän omantunnon tarkasti. Hän päätti käydä »Keijukaisessa» harvemmin. Heti joulujuhlien jälkeen hän päätti kokonansa antautua opiskeluihinsa ja olla tulematta takaisin Sulbyyn ainakaan puoleen vuoteen. Mutta Man-saaren joulu on pitkä. Se alkaa 24. päivänä joulukuuta ja loppuu vasta tammikuun 6. päivänä. Maaseuduilla, joissa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja, juhlat ovat ylimmillään vasta loppiaisena. Vasta silloin »katkaistaan soittajan pää» ja silloin leikitään »Goggansiä», ennustusleikkiä. Tytöt asettavat lieden reunalle rivin juomakuppeja tulen palaessa takassa, panevat jokaiseen jotakin, joka kuvaa jotakin ammattia ja rientävät ulos. Pojat vaihtavat kuppien järjestyksen ja tytöt palaavat sokkoina yksitellen ja valitsevat arpansa. Tulevan aviomiehen ammatti on se, mikä kuppiin on kätkettynä.

Tätä leikkiä leikittiin »Keijukaisessa» Philipin loman viimeisenä päivänä, jolloin Caesar oli jossain ulkona sananjulistusmatkoillansa, ja Katen luultiin valitsevan veden, mutta hän valitsikin sulkakynän.

»Kynä! Kynä!» huusivat pojat. »Kuka väittää, että tyttö menee naimisiin merimiehen kanssa? Sitä laivaa ei ole rakennettu, jossa hänen miehensä meren pohjaan sukeltaa.»

»Hyvää yötä nyt», sanoi Philip.

»Hyvää yötä, herra Christian. Hyvää yötä, herra», sanoivat pojat.

Kate pujahti hänen jäljessänsä ovelle.

»Menettekö näin aikaisin?»

»Minun täytyy olla Douglasissa varhain huomenaamuna», sanoi Philip.

»Pelkään, ettemme saa nähdä teitä aivan heti?»

»Ei, minun täytyy nyt ryhtyä todenteolla työhön.»

»Ei kahteen viikkoon — ehk'ei kokonaiseen kuukauteen?»

»Ei, ei kuuteen kuukauteen — minä aion opiskella herkeämättä puoli vuotta.»

»Se on hirveän pitkä aika, eikös ole, Philip?»

»Ei niinkään pitkä, kuin olen tuhlannut.»

»Tuhlannut? Sanotteko te sen tuhlanneenne? Tietysti teidän ei tarvitse minua ajatella — mutta teillähän on tätinne — —»

»Miehellä kai lienee muutakin tehtävää, kuin lakkaamatta kieppua naisten seurassa», sanoi Philip.

Kate purskahti nauramaan.

»Mikä teitä naurattaa?»

»Minä olen niin iloinen, että minä olen vain tyttö», sanoi Kate.

»Niin minäkin olen», sanoi Philip.

»Oletteko?»

Niinkuin salama olisi välähtänyt hänen kasvojensa yli, oli veri kohonnut Philipin päähän ja hän änkytti: »Minä tarkoitan — se on — tiedättehän — mitäs Petestä kuuluu?»

»Niinkö, sitäkö vain? No, hyvää yötä sitten, jos teidän täytyy mennä. Pitääkö minun tuoda teille lyhty? Eikö tarvitse? Onko tähdessä? Te siis osaatte helposti portille? Hyvä on, ellette tahdo että minä näytän teille tietä. Hyvää yötä.»

Viimeiset sanat lausuttiin loukkaantuneella äänellä, mutta ne hävisivät sulkeutuvan oven kolaukseen.

Mutta tytön sydän on kuin synkeä metsä, ja niin oli Kate päättänyt, että käyköön työn kuinka tahansa, kuutta kuukautta ei Philip olisi matkallansa.

III.

Eräänä aamuna myöhemmin keväällä saapui Douglasiin hämmästyttävä ja epäilyttävä uutinen — Ross Christian oli alittunen vieras »Keijukaisessa». Saman päivän iltana Philip ilmestyi Sulbyyn. Vihan vimmoissaan hän tulomatkallansa oli valmistanut parannussaarnaa unohdetuista velvollisuuksista ja rikotuista lupauksista. Ross oli taaskin siellä kiiltonahkasaappaineen, vaaleine säämiskä-käsineineen, raidallisine housuineen ja pitkine takkeineen, nojaten kyynärpäällänsä myymäpöytään ja puhutellen innokkaasti Katea, joka tarjoili. Philip ei ollut tyttöä nähnyt ennen tässä toimessa ja hänen raivonsa kuohui yli äyräittensä. Enemmän kuin koskaan ennen hän oli vakuutettu, että Mummi oli aika tomppeli ja Caesar paatunut ulkokullattu.

Kate nyökkäsi iloisesti hänelle, kun hän astui sisään ja jatkoi sitten keskusteluansa Rossin kanssa. Tytön katseessa Philip huomasi jotakin uutta ja tuo uusi sai hänet muuttamaan menettelytapaansa. Hän päätti kiukkuansa hillitä ja osoittaa sen sijaan halveksumista, hän pistelisi ja odottaisi tilaisuutta saada lausua purevia huomautuksia. Niinpä hän Caesarin pyynnöstä ja Mummin ystävällisestä viittauksesta työntyi kapakkahuoneen läpi keittiöön, ja kun tervehdykset oli lausuttu, istahti katselemaan ja kuuntelemaan.

Keskustelu lasiseinän toisella puolen oli vilkasta ja näytti mielenkiintoiselta. Ross oli hyvällä puhetuulella ja Kate kuunteli innokkaasti.

»Minun ystäväni Monty.»

»Entä kuka on tuo Monty?»

»Hän on Fancyn isäntä.»

»Minkä Fancyn?»

»Urheiluklubin. Totta kai te tiedätte mikä urheiluklubi on, ystäväni. Se on St. James kadun varrella ja se on tulvillaan väkeä iltaisin. Siellä on kaiken karvaisia — kevyen sarjan miehiä ja raskaan sarjan miehiä ja pikajuoksijoita. Ja niitä kasvoja! Voi taivas — jospa te näkisitte! Monet ovat kuin vanhoja apinoita. Siellä on nyrkkeilijöitä, joitten suu on väärässä, nenä hakattu mäsäksi ja huulissa hirvittävät arvet. Mutta hyviä miehiä kaikki tyyni, voivat kestää vaikka mitä, ymmärrättehän. Muunlaisia Monty ei huolikaan lähettyvilleen. Se oli juuri Monty, joka löi Tom Springistä vetoa. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Tom Springistä? Tom Bedfordilainen, voittamaton! Sinä päivänä hän vain sai selkäänsä.

Monty menetti tuhatmarkkasen ja voittaja pitää Holbornissa kapakkaa, jossa on kaikenlaisia hulluja kuvia seinillä.»

Kate naurahti ja sanoi jotakin, jota Philip ei voinut kuulla, koska Caesar käänsi juuri silloin lukemaansa sanomalehteä.

»Tuleeko sinne naisiakin?» sanoi Ross. »Onko tyttöjä Montyn illallisilla? Totta kai! vai mitä luulette? Cleopatra — mutta teidän itsenne pitäisi saada ne kaikki nähdä. Minunkin täytyy matkustaa sangen pian. Ensiviikolla on komeat illalliset Handsome Honeyssä. Kukako Honey on? Hän pitää yöravintolaa Haymarketin vieressä. Mitäkö yöravintola on? Tulkaa katsomaan, ystäväiseni.»

Caesar antoi sanomalehtensä pudota ja katsahti Philipiin. Katse oli pitkä ja tutkiva ja kun se kiusasi Philipiä, kysäisi poika paremman keskusteluaiheen puutteessa, ajatteliko Caesar jotakin.

»Ohhoh, minä ajattelen, ajattelen ja ajattelen lakkaamatta, herra», sanoi Caesar. Sitten hän vetäen tuolinsa likemmäksi Philipiä lisäsi puoliääneen kuiskaten: »Nyt minä alan saada selville jotakin. Näettekö te tuota? Hänen isäänsä sanotaan saituriksi. Mies kiskoo vuokralaistansa ja laihduttaa maansa. Minä luulen, että tuo rikkaruoho — ohdake nisujen seassa — tukahduttaa viimeisetkin oraat.»

Puhuessaan Caesar viittoi peukalollansa olkansa yli siihen suuntaan, missä Ross istui ja nähdessään tämän Ross keskeytti keskustelunsa Katen kanssa ja kääntyi puhuttelemaan hänen isäänsä.

»Joko olette lopettaneet sanomalehdenlukunne, Cregeen?»

»Olen ja en», murahti Caesar vihoissansa. Sitten hän virkkoi toisella äänellä. »Te olette palannut takaisin Lontoosta, herra? Siellä tapahtuu suuria asioita, on minulle sanottu. Siellä taistellaan, herra, käydään suuria taisteluita.»

Ross kohotti silmäkulmiansa. »Oletteko te kuullut niistä?» hän kysyi.

»Olen kyllä, aivan tarpeeksi», sanoi Caesar. »Kokouksia ja yhdistyksiä ja keskusteluja ja vaikka mitä.»

»Niin todellakin, kyllä ymmärrän», sanoi Ross Kateen katsahtaen.

»Ne aikovat tulla Englannissa toimeen ilman helvettiä nykyaikoina — se on surullinen asia, herra. Siitä on seurauksena hirvittävä tapojen turmelus, jonka laista ei ole koskaan kuultu. Ottaa helvetti pois uskonnosta on samaa kuin kiskaista perälauta pois hiekkakuormasta, eikö totta?»

Tuli sulkemisaika ja Philip oli odottanut turhaan. Hän ei keksinyt kuin yhden pistosanan ja sekin oli muilta kuultu. Kun hän nousi, sanoi Kate: »Emme odottaneet teitä takaisin, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, herra Christian.»

»Siltä näyttää», sanoi Philip ja Kate naurahti hieman ja siihen päättyikin sen illan työ ja siinä oli ainoa tulos hänen puuhastansa.

Caesar seisoi ja odotti häntä eteisessä. Hänen kasvonsa olivat valkeat ja nytkähtelivät omituisesti. Oli ilmeistä että tällä hetkellä luonnollinen ihminen taisteli hänen sisässänsä. »Tekö, herra Christian», hän sanoi, »tulitte puhumaan minulle Peter Quilliamin puolesta?»

»Minä juuri», sanoi Philip.