Part 6

»Olkoon kuka on, voit sanoa hänelle tai heille, että jos minua tarkoittavat, niin menen naimisiin kenen kanssa tahdon, olkoonpa hänellä nimi tai ei.»

»Jos voisin siihen oikein luottaa, Kitty — —»

»Mitä sinuun tulee, Pete herra, niin matkusta vain Kimberleyhin, koska olet niin kärkäs suuttumaan. Minä en ainakaan pane vastaan ja sitä paitsi — sitä paitsi — —»

Mutta suuttunut ääni katkesi äkkiä puolipimeässä ja kuului epäselvää ääntelyä.

»Mitä, mitä nyt?» huudahti Pete hätääntyneenä. »Ethän vain itke, Kate? Mitä minä sinulle sanoinkaan.

Kitty tyttö? Odotahan, niin saat löylyttää minua, kun olen sellainen mörökölli.»

Ja Pete asetti jalkansa maitokamarin ikkunalaudalle ja alkoi kiivetä seinää pitkin.

»Menehän alas toki», kuiskasi Kate.

Hänen suuttumuksensa oli samassa hävinnyt, ja Pete, joka nyt oli lähempänä häntä, saattoi nähdä veitikkamaisuuden pilkistävän kyynelten lomitse.

»Mene alas, Pete, tai suljen ikkunan, sen teen — ihan varmasti.» Ja näyttääkseen, että hän aikoi pysyä päätöksessään, hän sulki yläikkunan ja avasi alemman.

»Armas!» huudahti Pete.

»Hiljaa! Mikä se oli?» kuiskasi Kate vetäytyen polvillaan pois ikkunasta.

»Onko sikolätin ovi taas päässyt auki?» kysyi Pete.

Kate veti helpoituksen huokauksen. »Ei, joku vain kuorsaa», sanoi hän.

»Ukko kai», sanoi Pete. »Hauskaltahan tuo kuuluu. Hän on kuin vanha, hyvä paimenkoira, enemmän näyttelee hampaitaan kuin puree, mutta paras hän on sentään nukkuessaan — silloin ei ainakaan tarvitse pelätä.»

»Mitä hyödyttää matkustaa pois, Pete?» virkkoi Kate. »Jos mielit isää tyydyttää, täytyisi sinun tulla rikkaaksi.»

»Ovathan muutkin rikastuneet, — niiksi en minäkin? Monesta Manin pojastakin on tullut hopeakuninkaita ja timanttikuninkaita ja Herra tiesi mitä kaikkea. Älä ole huolissasi minusta! Kun palaan, olet tuleva kuningattareksi, tyttö — ainakin minun kuningattarekseni, ja porsaita sinulla pitää oleman ja lehmiä ja palvelustyttö, joka pesee, siistii ja laittaa ruoan.»

»Vai niin, semmoisilla sinä aiot houkutella köyhää tyttöparkaa? Mutta ellet tule jumaliseksi, et saa koskaan isän suostumusta.»

»Kun minä palaan kotiin, Kitty, niin tulen vaikka kuinka jumaliseksi, sen takaan. Saat kuulla miten puhun Mooseksesta ja Abrahamista ja hänen pojistaan ja serkuistaan. Ja kun iltaisin tulen navetan ovelle juttelemaan kanssasi rakkaudesta, niin olen niin siivo kuin itse apostolit.»

»No niin, tuo kaikki kuulostaa varsin lupaavalta. Mutta kuka on sanonut, että minä sitä toivon? Kuka sanoo minun suostuvan siihen, että sinä matkustat tiehesi siinä luulossa, että minä sitoudun menemään naimisiin kanssasi sinun palattuasi?»

»Minä sen sanon», sanoi Pete mahtavasti.

»Vai niin, vai sinä!»

»Kuuntele! Minä teen työtä siellä kuin orja, raadan ja kokoon, kunnes kukkaro paisuu, enkä välitä sen taivaallista muusta kuin kullasta ja tytöistä — —»

»Hyvänen aika! Mitä sinä puhutkaan?»

»O-oh, älähän hätäile. Minä olen mies, jolle yksi tyttö riittää, Kate, mutta silmäni on avoin kaikille tytöille sen yhden takia, jota rakastan. Ja sillä välin sinä odotat minua uskollisesti etkä edes erehdyksestä vilkaise noihin Ramseyn puotipalvelijoihin ja apteekkiherroihin — —»

»Eikö kehenkään? Enkö edes Jamesie Corriniin, joka on niin komea poika?»

»Tarkoitatko tuota korkeakauluksista keikarihölmöä? Varo kieltäsi, tyttö?»

»Enkö saa vilkaista edes nuoreen Ballawhaineen — Ross Christianiin?»

»Ross Christianin vieköön — no niin — ei, ei häneenkään. Mutta leikki sikseen. Näin on sinun sanottava: »Pete palaa kotiin; minun täytyy olla hänelle uskollinen!»

»Vai niin, siinä sinun käskysi, hyvä herra. Kaikki on siis jo sovittu. Eiköhän olisi parasta, että määräisit hääpäivänkin ja ottaisit kuulutuksen nyt, kun kerran olet vauhdissa? Minulla ei nähtävästi ole mitään sananvaltaa tässä. Ei kukaan kysy minun mieltäni.»

»Vait, tyttö!» huudahti Pete. »Etkö kuule?»

Käki oli lentänyt katon yli ja asettunut läheiseen puuhun kukkumaan.

»Siinä se istuu, Kate. Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! Kolme kertaa! Mainiota! Kolme kukuntaa tietää onnea, rakkaani.»

Tähdet olivat jo sammuneet ja aamusarastus leveni kuin meren harmaa usva.

»Huh! Tuntuu että aamu on tulossa. Minun täytyy sulkea ikkuna.»

»Vielä mitä, vuorilta vain hiukan puhaltelee — ei aamu vielä tule», sanoi Pete.

Kaukana sumussa kuului lintusen kutsuva ääni.

»Tuleepa. Etkö kuule rastasta laaksossa?» virkkoi Kate.

Toinen lintu vastasi katonräystäältä.

»Mitä se oli?» sanoi Pete. »Sinäkö Kitty? Äänesi muistuttaa ihmeellisesti rastaan ääntä?»

Kate loi silmänsä alas kiitoksen kuullessaan, mutta sanoi sitten hiukan nyreästi: »Nyt saavat ihmiset puheenainetta.»

Kylmä, kalvakka valo kohosi talon etusivulle ja liikkumattomat puut ja pensaat alkoivat väristä. Katea puistatti ja hän veti yöpaitansa kauluksen kiinteämmälle. »Nyt menen, Pete», kuiskasi hän.

»Älähän vielä. Se on vain suolan hajua mereltä. Äskenhän kuukin vasta meni piiloon.»

»Voi sinua veitikkaa. Johan se on ollut kaksi tuntia kuteessa. Ei nyt olla Jupiterissa, missä on ainainen kuunvalo.»

»Vai on Jupiterissa ainainen kuunvalo?» sanoi Pete. »No ihme ja kumma, kyllä siellä kelpaa rakastavaisten olla!»

Kukko kiekui kanahuoneessa, koira haukahti talon sisällä ja tamma tömisteli pilttuussaan.

»Milloin matkustat, Pete?»

»Laiva lähtee seitsemältä.»

»Silloin on sinun jouduttava. Hyvästi.»

»Odota hiukan! Vielä sananen!»

»Ei mitään sanoja enää. Nyt panen maata. Kas, siinä jo aurinko nousee vuorten takaa.»

»Vain pieni punainen täplä vanhan Cronkyn nenänvarrella. Kuun tele! Jotteivät nuo keikariherrat pääsisi sinua vaivaamaan, niin aion pyytää Philiä pitämään sinua silmällä minun poissaollessani.»

»Herra Christianiako?»

»Sano häntä Philipiksi, Kale. Hän on niin vapaa eikä piittaa arvonimistä. Ylpeyttä ei hänessä ole nimeksikään. Salli hänen pitää huolta sinusta, kunnes minä palaan.»

»Nyt suljen ikkunan, Pete.»

»Odota! Vielä yksi asia. Kumarru alaspäin, ettei ukko voi kuulla.»

»En pääse kumartumaan. Mitä sitten?»

»Kätesi sitten. Kerron sen kädellesi.»

Kate epäröi tuokion, sitten hän ojensi kätensä ikkunalaudan yli. Pete kävi siihen käsiksi ja suuteli sitä, työnsi ylös valkean hihan ja kuletti huulensa pitkin käsivartta niin korkealle kuin hän saattoi ylettyä.

»Vielä yksi, tyttöseni; älä pidä niin kovaa kiirettä, vielä yksi — puolikas vain.»

Kate veti käsivartensa pois, kunnes hänen kätensä jäi Peten käteen, ja sanoi sitten: »Mitä ihmettä! Syntymämerkkihän on vielä sormessasi, Pete? Äsken sanoit minua noidaksi — nyt saat nähdä noidan taikovan sen pois. Olehan hiljaa ja kuuntele! —

»Ping, ping prask, Cur yn cadley — jiargan ass my chass!»

Yksitoikkoisesti ja juhlallisen hitaasti hän lausui nuo Man-saaren vanhat loitsusanat. Samassa rasahti puu hedelmäpuutarhassa ja hän huudahti: »Mikä se oli?»

»Philip vain. Hän odottaa minua omenapuun alla», sanoi Pete.

»Voi kauheata!» sanoi Kate ja samassa suljettiin ikkuna.

Seuraavassa silmänräpäyksessä se aukeni jälleen ja kehyksessä näyttäytyivät tytön kauniit, nuoret kasvot kuten ennenkin, mutta nyt aamun ruusuhohteen valossa.

»Onko hän kaiken aikaa ollut siellä?» kuiskasi hän.

»Mitä sinä siitä välität? Philhän se vain on.»

»Hyvästi! Onnea matkalle!» Ja nyt paiskattiin ikkuna kiinni täydellä todella.

»Jo on aika lähteä», sanoi Philip, joka yhä oli puettuna polvihousuihin ja korkeaan silkkihattuun. Tuon tuostakin hän oli suonenvedontapaisesti kouristanut omenapuuta ja taistellut itkua vastaan, mutta pakottanut itsensä katsomaan Peten onnea, joka oli hänen oma onnettomuutensa. Sydäntä viilsi tuska ja hän saattoi tuskin kestää sitä.

Nyt alkoivat linnut jo visertää; Pete lauloi ja vihelteli kulkiessaan eteenpäin iloisista iloisimpana.

X.

Aamun hämärtäessä Mummi heräsi vuoteessaan viettävän turvekattonsa alla ja ikkunaverhon raosta heijastuvasta valosta saattoi huomata päivän sarastavan. Hän kohenteli yömyssyänsä, huokasi ja sanoi: »Niin pian kuin vähänkin ummistan silmääni, näen unta että poikaraukan on käynyt onnettomasti.»

Caesar haukotteli kysyessään: »Kenen pojan?»

»Pete pojan tietenkin», vastasi Mummi.

Caesar mörähti.

»Olimmehan me itsekin köyhiä kun alotimme, isä.»

Mummi tunsi pimeässä vanhuksen tuikeasti häntä katselevan. »Olimme niinkin, mutta ihmiset unohtavat helposti menneet asiat. Lainata täytyi kun ostimme suuren ylävesirattaan, muistathan sen? Ja kun vanha pastori Harrison lähetti meille myllyyn ensimmäisen kuormallisen kauroja, emme voineet sitä jauhaa, kun ei ollut — —»

Caesar nykäisi peitettä sanoen: »Etkö voi olla puhumatta, vaimo, että saan nukkua raskaan työni jälkeen?»

»Sitähän minä vain, että älä sinä saata sitä poikaraukkaa turmioon.»

Caesar ärähti ylenkatseellisesti ja veti peitteen päänsä yli.

»Niin kyllä, isä, huonomman miehen voisi tyttö saada. Muhkea, kelpo poika hän on. Oikein tekee hyvää sydämelle nähdä hänen iloiset kasvonsa — tuntuu ihan siltä kuin joisi kaivosta raitista vettä. Entä hänen naurunsa — sitä on yhtä hauska kuulla aamuisin kuin porsaiden röhkimistä kaukalon — —»

»Mene sitten itse naimisiin pojan kanssa, vaimo, äläkä siinä jaarittele tyhjiä», huudahti Caesar, potkaisi säärellään, kääntyi selin Mummiin ja alkoi äänekkäästi kuorsata.

XI.

Nousuvesi oli kohonnut Ramseyn satamaan vyöryen raskaana raittiin, suolaisen merituulen ajamana rannalle. Rantasillan kupeella höyrysi laiva, tavarakärryjä työnnettiin pitkin laskusiltoja ja lastihuoneen nariseva nostorana oli täydessä käynnissä, ihmiset huutelivat toisilleen, käskyjä jaettiin ja vastustettiin, melua ja touhua oli kaikkialla. Peräkannella seisoivat Kimberleyn siirtolaiset, Quarkin veljekset, Glen Rushenista ja muutamia Gillsin nuorukaisia Castletownista — kaikki reippaita poikia, jotka puhelevain ja nauravain ystäväinsä ympäröiminä koettivat uljaasti unohtaa, että erohetki oli käsissä.

Peten ja Philin lähestyessä kivisiltaa pitkin tervehti heitä satamamestari Quayle hämmästyneen näköisenä. »Mitä, oletteko tekin lähdössä, herra Philip?»

»En», vastasi Philip lyhyesti ja astui laivaan.

Petellä oli yhä päässään kudottu lakkinsa ja jaloissaan korkeavartiset saappaansa, mutta sinisen villanuttunsa päälle hän oli vetänyt takin. Muuta tavaraa hänellä ei ollut kuin se; minkä oli sitonut punaisenkirjavaan liinaan nyytiksi. Yleisessä sekamelskassa hän tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja näytti hylätyltä ja onnettomalta. Philipiin kiireiset matkavalmistukset rannalla ja laivalla vaikuttivat perin toisella tavalla. Hän nielaisi halukkaasti raitista meriviimaa ja sanoi naurahtaen:

»Meri kutsuu minua, Pete; melkeinpä tekisi mieleni lähteä mukaasi.»

Pete vastasi laimeasti hymähtäen. Hänen rohkeutensa petti hänet viime hetkellä. Viiden vuoden poissaolo oli pitkä aika, kun kaikki toiveet kiinnitettiin kotiintuloon. Paljon saattoi siinä ajassa tapahtua, paljon muuttua. Peteä ei haluttanut nauraa.

Eikä Philipiäkään sen jälkeen, kun hänen merikaipuunsa ensimmäinen kuohu oli laskeutunut. Välistä hänestä tuntui kuin helvetti kuohuisi hänen sisässään. Enimmin häntä painoi se, ettei hän kuolemakseen voinut olla pahoillaan siitä, että Pete matkusti pois saarelta. Sulbystä lähtiessään hän oli kerran tai pari tavannut itsensä vihamielisissä ajatuksissa Peteä kohtaan. Hän tiesi huulensa ylenkatseellisesti vääntyvän, kun hän näki Peten murheelliset kasvot. Mutta sitä ei Pete aavistanut ja hänen yksinkertaisen ystävänsä harras luottamus viilsi Philin omaatuntoa terävänä kuin jää ja polttavana kuin tuli.

He seisoivat etukannella ja juttelivat kovalla äänellä saadakseen äänensä kuuluviin höyrykattilan puhkuessa.

»Hyvästi, Phil. Sinä olet ollut vallan tavattoman hyvä minulle — ei kukaan muu maailmassa ole ollut niin hyvä. Enhän minä ole ollut varsin sopiva toveri sinulle — sinä, joka olet koulut käynyt ja jonka pitäisi seurustella saaren ylhäisten kanssa, jos asiat olisivat niinkuin pitäisi. Mutta en minä sinulle häpeätä tuota — en tuota, niin totta kuin Jumala elää! Kauan en aio viipyä poissa, Phil — kenties viisi vuotta, kenties vähemmän, ja kun minä palaan, niin olet sinä saaren mahtavin mies. Älä väitä vastaan! Olet tottakin, sen sinulle ennustan. Loruja en laskettele. Saadaanpa vaan nähdä.»

Philipin kylmä katse alkoi heltyä.

»Ja jos palaan rikkaana, niin olen jälleen oleva vanha ystäväsi mikäli sivistymätön mies saattaa olla, ja jos palaan köyhänä, toiveissani pettyneenä ja onnettomana niin en tungettele seuraasi, ettei sinun tarvitse hävetä, ja jollen ensinkään palaa, niin lohduttelen itseäni kuolinhetkelläni: »Hän puhuu hyvää puolestani, hän ei koskaan minua unohda.»

Enempää ei Philip voinut kuulla höyryn puhallukselta ja rautaketjujen kalinalta.

»Niinpä niin! tuntuu niin oudolta menneitä aikoja muistellessa!»

Kello komentosillalla soi ensimmäisen kerran ja satamamestari huusi: »Maihin kaikki sivulliset!»

»Phil, vielä on minulla yksi pyyntö sinulle, viimeinen, mutta suurin.»

»Mikä se on?»

»Katea se koskee. Pidä tyttöä silmällä minun poissa ollessani. Pistäydy siellä tuon tuostakin, ja pidä huolta hänestä. Ei hän tutuistakaan piittaa niistä rikasten miesten pojista, joista vanhus jutteli, mutta nuo puotipalvelijat ja apteekkiherrat voivat ihan kiusata tytön hengiltä. Pidä heidät loitolla, Phil. Nyrkkisille he eivät kelpaa. Mutta älä käytä väkivaltaa. Riittää jos vain satamassa aimo lailla uitat ne keikari-pahukset — enempää ei tarvita.»

»Hän on säästyvä kaikesta pahasta sillä aikaa kun sinä olet poissa.»

»Vanno se, Phil. Sanaasi voin luottaa, sen tiedän, mutta ojenna minulle kätesi ja vanno — niin on vieläkin varmempi.»

Philip antoi hänelle kätensä ja lausui valan, sitten hän käänsi kasvonsa pois, sillä hän tunsi veren kohoavan päähänsä.

»Odota! Vielä toinen vala niin kauan kun pitelen kättäsi. Vanno ettei meitä kahta saa milloinkaan kukaan tai mikään erottaa.»

»Senhän tiedät ilmankin.»

»Tiedän, mutta vanno yhtäkaikki, Phil. Pahat kielet saavat paljon aikaan, ja minä olisin huolettomampi. Puhuttakoon ja sanottakoon mitä tahansa, ystäviä ja veljiä ollaan viimeiseen asti.»

Philipin päässä kohisi ja häntä huumasi niin että hän tuskin pysyi pystyssä, mutta toinenkin vala vannottiin. Samassa kello soi toisen kerran ja laivassa syntyi suuri hälinä ja tungos. Laskusillat vedettiin laivaan, köydet irroitettiin, kapteeni huuteli komentosillalta rannalle ja puuhaileva satamamestari huuteli rannalta komentosillalle.

»Käy seisomaan tuonne rantasillan päähän, Phil — juuri majakan kohdalle — niin minä asetun laivan perään. Ystävän kasvot tahdon viimeiseksi nähdä vanhasta kodista erotessani.»

Philipin ynseys oli mennyt menojaan. Viha hänen sydämessään oli masennettu. Hän polki sitä jalkainsa alla. Hänen kuumottavat kasvonsa olivat kosteat.

Savupiippu lakkasi puhkumasta eikä enää kuultu muuta ääntä kuin nousuveden pauhu satamassa ja aaltojen loiske rannalla. Meren takaa kohosi aurinko korskeana kuin mahtava, odotettu vieras ja pitkin sen vallattomasti hyppelevää vesipolkua höyrylaiva liukui pois. Rannalla kohosi vanha Barrule jykevänä kuin merenkuningas vaahtopartoineen, ja savu alkoi nousta sen juurella olevien talojen piipuista.

»Hyvästi, pikku saari, hyvästi! Sinua en unohda! Pois minut potkitaan sinun suojastasi, mutta sinä olet minulle ollut hyvä, vanha äiti, ja Jumalan avulla olen vielä palaava takaisin luoksesi. Jää hyvästi siksi aikaa, pikku Mona, jää hyvästi! Minä jätän sinut, mutta manilainen olen yhtäkaikki.»

Pete oli aikonut heiluttaa lakkiansa majakan sivu kulkiessaan ja pyyhkiä miehen tavalla kyyneleet silmistään. Mutta tähystyspaikaltaan ei Philip voinut nähdä muuta kuin kokoon luhistuneen olennon köysipinkan päällä laivan peräkeulassa.

Toinen osa.

POIKA JA TYTTÖ.

I.

Nan-täti oli alkanut käydä levottomaksi, kun ei Philip ollut vielä laatinut itselleen minkäänlaista tulevaisuudensuunnitelmaa. Lempeällä tavallaan hän oli vastustellut Philipin alituista yhdessäoloa Peten kanssa ja nuhdellut häntä, mutta Philip oli häntä liehitellyt ja nauranut hänen nuhteilleen. Peten matkustettua hänen mieleensä muistui vanha kotilääkkeensä ja hän päätti koettaa vaikuttaa Philipiin vetoamalla hänen isänsä muistoon.

Eräänä päivänä oli ilma raitis ja täynnä meren tuoksua kuten usein Man-saarella, kun marraskuu on kaunis. Philip, joka aamiaisen jälkeen oli mennyt kuistille seisomaan, hengitti sitä halukkaasti keuhkoihinsa ja alkoi sitten koota kalastusvehkeitänsä lähteäksensä pyydystämään turskia.

»Joko taas merelle, Philip?» sanoi Nan-täti. »Lupaa ainakin palata kotiin tee-ajaksi.»

Philip lupasi ja piti sanansa. Palatessaan iltapuolella kalamatkaltaan, hän tapasi vanhan neidin istumassa pienessä sinisessä huoneessa, jota täti piti omana pyhättönään. Siellä oli aina rauhallista ja kodikasta, mutta tänä päivänä se oli vieläkin hienompi ja viihtyisämpi kuin tavallisesti. Kirkas tuli räiskyi takassa ja kaikki oli hauskasti ja huolellisesti järjestetty. Pöytä oli katettu ja teekeittiö porisi alustallaan. Nan-täti itse, päässä musta pitsimyssy ja yllä ruskeanpunainen rimsuilla koristettu silkkihame, sipsutteli edes takaisin huoneessa kepeänä kuin lintu ja lavendelille tuoksuen.

»No, mitäs tämä nyt merkitsee?» kysyi Philip.

Ja puolittain arasti, puolittain leikillisesti herttainen vanhus vastasi: »Etkö muka tiedä? Sinä vasta olet hajamielinen. Etkö todellakaan tiedä, mikä päivä tänään on?»

»Mikä päivä? Viides päivä marrask — o-oh, syntymäpäiväni! Sen olin aivan unohtanut, täti kulta.»

»Niin, ja teeaikaan täytät kaksikymmentäyksi vuotta. Siksi pyysin sinua palaamaan kotiin.»

Hän kaatoi teetä kuppeihin, kävi istumaan, sovitti jalkansa uuniristikolle, salli kissan asettua loikomaan hameensa liepeelle ja hermostuneesti hymyillen ja sykkivin sydämin ryhtyi sitten tehtäväänsä.

»Kuinka nopeasti vuodet vierivät, Philip! Kaksikymmentä vuotta on siitä aikaa, kun minä annoin sinulle ensimmäisen syntymäpäivälahjani. Kun sinä synnyit, en ollut silloin täällä, näetkös. Iso-isä kielsi minua tulemasta. Isoisä-raukka! Mutta palavasti minä ikävöin saada pestä ja vaatettaa ja hoitaa poikani pienokaista ja opettaa häntä sanomaan täti! Voi toki, mielestäni ei koskaan lähde päivä, jolloin näin sinut ensimmäisen kerran! Isoisä ja minä olimme Cowleyn puodissa ostoksilla, kun kaunis nuori nainen astui sisään lapsi käsivarrellaan. Hiukan meluavan vilkas hän oli, lapsi-rukka, ja siinä mi» sitten tutustuimme.»

»Äitinikö?»

»Niin, ystäväiseni, ja isoisäsi seisoi selin kadulle. Vielä tänäpäivänäkin minä tulistun sitä muistaessani, mutta äitisi ei näyttänyt pelokkaalta. Hän nyökkäsi, ja nosti lapsen kasvoja peittävää harsoa sanoen: »Kenen näköinen hän on, neiti Christian? Katselin ihmeissäni. Sinä nukuit ja ihan oli minusta kuin olisi isäsi siinä nukkunut pikku lapsena. Minä vapisin, saatoin vain vaivoin pysyä pystyssä, enkä saanut sanaakaan suustani, mutta silloin näki äitisi isoisän ja ennenkuin kerkesin sitä ehkäistä, hän oli koskenut häntä olkapäähän. Isoisä oli kääntänyt kuuron korvansa meihin eikä hänen näkönsäkään ollut tarkka, mutta huomatessaan naisen seisovan vieressään hän kääntyi hänen puoleensa hymyillen ja kumarsi syvään nostaen lakkiansa, sillä hän oli aina naisia kohtaan ritarillinen. Silloin äitisi nosti pikku poikansa pystyyn iloisesti sanoen: »Sanokaa, tuomari, kenen näköinen hän on, Ballurein vai Ballawhainein? Vielä nytkin kouristaa sydäntä sitä ajatellessani. Isoisä suoristi selkänsä, kääntyi häneen selin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.»

»Isä-raukka!» huudahti Philip.

Nan-tädin silmät välähtivät.

»Mutta minunhan piti kertoa sinulle ensimmäisestä syntymäpäivästäsi, poikaseni. Isoisä oli jo silloin haudassa — isoisä raukka! — ja minä olin kutonut sinulle pienen pehmeän tupsupäisen ja vaaleanpunaisella nauhasolmulla koristetun lakin valkeasta villalangasta. Äitisi isä, kapteeni Billy eli vielä silloin ja kun minä sidoin lakin pieneen päähäsi, huudahti hän: 'Totta tosiaan, poika on luotu merimieheksi!' Ja merimieslakki se todella oli, vaikk'en ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi. Ja kapteeni Billy otti sinut polvelleen, tarkasteli sinua pää kenossa, läimähytti reiteensä, tuprautti savupilven pitkästä piipustaan ja huudahti uudelleen: 'Merimies tästä pojasta tulee, tulee kuin tuleekin.' Sinä nukahdit vanhuksen syliin ja minä vein sinut yläkertaan ja panin sinut kehtoosi. Isäsi seurasi minua sänkykamariin, missä äitisi paraikaa tomutti uuninreunalla olevia suuria näkinkenkiä. Tom-parka! Muistan hänet niin elävästi. Pitkällä, valkoisella kädellään hän työnsi lakin ja keltaiset kiharat otsaltasi sanoen ylpeästi: 'Eipä olekaan tämä pää aiottu merimieselämää varten!' Hän ei tahtonut ketään loukata, mutta valitettavasti kuuli äitisi, mitä hän sanoi ja otaksui hänen tahtovan halventaa häntä ja hänen omaisiansa. 'Kylläpä ollaan ylhäisiä!' kirkaisi hän, heitti tomuviuhkan käsistään ja syöksyi ulos huoneesta, jolloin näkinkengistä yksi putosi kilisten uuniristikolle. Isäsi käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Olin purskahtaa itkuun mielipahasta, kun näin miten häntä hävetti minun edessäni. Mutta siinä seisoessaan ja katsellessaan kuohuvaa merta, hän sanoi syvällä äänellään, joka vapisi hiukan ja yhtäkaikki kaikui niin malmikirkkaana: »Poika ei suotta ole saanut Napoleonin otsaa, Nannie. Jos vain Jumala suo hänen elää, niin hänestä tulee kerran jotain, sen jälkeen, kun hänen isänsä mieli murtuneena ja aivot väsähtäneinä on päässyt lepoon nurmen alle?»

Nan-täti saavutti tarkoituksensa. Samana iltana Philip vedätti venheensä talviteloilleen ja seuraavana aamuna hän läksi Ballawhaineen aikeessa pyytää Pete-sedältään apua lainopilliselle uralle antautuessaan. Nan-täti läksi hänen mukaansa. Hän se oli Philipiä tähän toimenpiteeseen kehoittanut, koskapa Ballawhaine oli hänen ainoa täysi-ikäinen miehinen sukulaisensa ja koska hän hiljakkoin oli lähettänyt oman poikansa, Rossin, Englantiin lainopillisia lukuja harjoittamaan.

Maikalla sinne oli kumpikin levoton ja tuskainen. Nan-tädin ääni kuului lakkaamatta suuren päähineen alta, sillä hän tahtoi rohkaista Philipiä. Mutta heidän saapuessaan suurelle portille, ja nähdessään torninhuippujen pilkistävän puiden takaa, hänen ajatuksensa palasivat hellin muistoin niihin päiviin, jolloin tämä talo oli ollut hänen kotinsa ja hän alkoi hiljaa itkeä. Eipä Philipkään jäänyt kylmäksi. Täällä oli hänen isänsä syntynyt, täällä olisi hänen ollut oltava isäntänä.

Punaiseen hännystakkiin ja nahanvärisiin polvihousuihin puettu englantilainen palvelija johdatti heidät saliin niin täysin muodollisesti, kuin kohdellaan tuntemattomia vieraita. Hämmästyksekseen he tapasivat Rossin siellä. Hän istui pianon ääressä muuatta varietesäveltä rämpytellen. Ovea avattaessa hän nousi seisoalleen, pudisti laimeasti Nan-tädin kättä ja nyökähytti päätänsä Philipille.

Nuori Ballawhaine oli näihin aikoihin vanhan sukupuun hyötyisä vesa. Hän oli koko joukon isäänsä pitempi, leveämpi, karkeatekoisempi ja kaikin puolin suurempi, silmät hänellä oli uniset kuin hylkeellä ja kasvojen yleisessä muodossakin oli jotain hylkeentapaista. Lisäksi hän oli perinyt isänsä koukkuiset sääret ja puheessa sekä käytöksessä esiintyvän ylimielisen pilkallisuuden. Sanalla sanoen hän oli Man-saarelainen, jossa ei ollut jälkeäkään rodun omituisuuksista ja joka apinoi silloisen Lontoon muodissa olevia hullutuksia.

Nan-täti etsi sateenvarjolleen sopivan paikan, suoristi käsineitään ja valkoisia hiuksiaan ja tiedusteli nöyrästi hänen vointiansa.

»Ei ole kehumista», vastasi Ross vetelästi, »siksipä olenkin täällä. Isä oli viedä minulta hengen kärttäessään minua kotiin toipumaan.»

»Ehkäpä», sanoi Nan-täti osaaottavaisen näköisenä, »ehkäpä sinua vaivasi kova koti-ikävä. Mahtaa tuntua hyvin vaikealta nuoren miehen ensimmäisen kerran asua Lontoossa. Siinä suhteessa on nuori tyttö edullisemmassa asemassa — hänen ei ainakaan tarvitse lähteä kotoa. Ehkei asuntosikaan ole oikein hauska?»

»Minä vuokrasin ensin pari huonetta juriidillisten oppisalien läheisyydessä — —»

Nan-täti näytti huolestuneelta. »En usko että Philip ajan pitkään viihtyisi sillä tavalla», sanoi hän.

»Mutta nyt olen hankkinut itselleni asunnon Haymarketissa.»

Nan-täti näytti tyytyväisemmältä.