Part 5

»Vaikeata saattaa olla kehua minua, sen myönnän», jatkoi Pete, »mutta minä olen tuntenut hänet aina siitä päivin kun hän, pikku raasu, kulki isossa esiliinassa, kun minä olin olevinani suuri, saatuani housut jalkaani ja me leikimme nuorantanssijaa notkossa.»

Philip oli yhä vaiti. Hän kouristi tallin seinää vapisevin käsin ja taisteli lujasti sisässään pysyäkseen tyynenä. Pete raaputteli saappaallaan pihakivitystä ja mutisi uudelleen itkunsekaisella äänellä: »Puhuthan puolestani, Phil. Sinä vain voit sen tehdä. Sinä kykenet sanomaan sanottavasi niin, että se joltain kuuluu. Jos minä rupeaisin omaksi puhemiehekseni, niin menisivät asiat siinä tuokiossa päin hongikkoa. Puhu puolestani, poika, puhu, etkö suostu?»

Philip oli sittenkin ääneti. Hänen kurkkunsa oli käheä ja hän koetti niellä itkuansa. Hänen omakin sydämensä alkoi jo herätä. Peten tunnustuksen valossa hän oli lukenut oman salaisuutensa. Jos hän saattoikin luopua tytöstä, niin ei sittenkään ollut helppoa auttaa Peteä voittamaan hänet. Mutta Peten murhe liikutti häntä. Kurkun kouristus herkesi ja hän irroitti kätensä seinästä. »Kyllä minä sen teen», lausui hän, mutta hänen äänensä kuului nyyhkytykseltä.

Ja sitten hän yritti paikalla poistua salatakseen mielenliikutustaan, joka sulkunsa murtaneen virran tavalla vyörähti häneen. Mutta Pete kouristi häntä hartioista ja koetti tutkiskella hänen kasvojansa pimeässä. »Sinä siis suostut», kuului Peten huulilta ilohuudahdus; »silloinhan asia on selvä. Jumala siunatkoon sinua, vanha veikko.»

Philip tempautui irti. »Vait, sellaisesta ei kannata puhua», sanoi hän uljaasti ja sitten hän nauroi, mutta naurun takana piili itku. Hän ei voinut puhua enempää, sillä hänen tunteensa uhkasivat voittaa hänet. Juuri samassa lankesi heihin talosta tuleva valojuova, ja hillitty ääni huusi: »Pete!»

»Siinä hän on itse», kuiskasi Pete. »Hän tulee! Hän on täällä!»

Philip kääntyi ja näki Katen seisovan maitokamarin ovella ja hänen viehkeä nuori vartalonsa kuvastui takaapäin tulevaa valoa vasten.

»Nyt menen», ja hän hapuroi pimeässä rakennuksen ovelle samassa kuin tyttö astui pihalle.

Pete seurasi häntä parisen askelta astuessaan Katea vastaan. »Kuulehan vielä», kuiskasi hän. »Sano sille vanhalle höperölle, että minä rupean käymään kappelissa vaikka aamuin ja illoin ja että minusta tulee uuttera pyhäkouluoppilas. Ja kuulehan! sano hänelle vielä sekin, että minä harjoittelen harmooniota soittamaan.»

Philip pujahti hiljaa maitokamarin ovesta sisään ja sulki sen jättäen Peten ja Katen kahdenkesken.

VII.

»Keijukaisen» keittiössä tuoksui nyt hiilillä paistettu silli, joka hauskasti sihisi ja pirisi öljyn tihkuessa hiilokselle.

»Ballureen on pitkä matka, rouva Cregeen», sanoi Philip pistäen päänsä sisään ovesta, »Sallitteko minun jäädä illallista syömään kanssanne?»

»Miksei, olette vallan tervetullut», sanoi Caesar laskien suuren kirjansa pöydälle. Nancy Joe alensi huomattavasti kimakan äänensä ja sanoi samaa, ja Mummikin virkkoi: »Olette tervetullut, jos vain tyydytte haukkaamaan meikäläisten ruokaa. Perunoita ja silliä herra Christian; Man-saarelaisen tavallinen illallinen. Nosta pata koukusta, Nancy.»

»No niin, eikös hän itse sitten ole Man-saaren poikia, äiti?» virkkoi Caesar.

»Olen tietenkin, herra Cregeen», sanoi Philip äänekkäästi naurahtaen. »Kuka sitten, ellen minä.»

»Oli häntä manilainen tai ei, niin eipä taida nenäänsä nyrpistää tällaiselle herkkusillille», sanoi Nancy Joe. Hän oli juuri latomassa sillejä suurelle vadille. »Mahtaako tämän veroista saada missään? Ei ainakaan Englannissa, siitä menen takuuseen.»

»Ei todellakaan, Nancy», sanoi Philip yhä aiheettomasti nauraen.

»Ja vaikka olisikin englantilaisilla tällaista silliä, niin eivät nuo raukat kumminkaan ymmärtäisi valmistaa sitä.»

»Eihän ne ymmärtäisi, Nancy», myönsi Mummi. Hän kaatoi perunat suureen läjään paljaalle pöydälle. »Kyllä meidän sietää olla kiitollisia, kun on perunoita ja silliä kolmasti päivässä, mutta ei siitä silti juuri kannata kerskata.»

»Pyydä herra Christiania astumaan pöytään, äiti», sanoi Caesar. »Käykää istumaan, käykää istumaan. Tässä saatte lasin kirnupiimää. Anna veitsi ja haarukka, Nancy. Ei meikäläiset ole tottuneet veitseen ja haarukkaan silliä syödessä. Vielä lautanen herra Christianille, herrat syövät mielellään lautaselta. No nyt syökää, ja maistukoon ruoka — mutta mihin jäikään ystävänne?»

»Petekö?» Oh! hän ei ole kaukana.» Nyt herkesi Philip nauramasta ja alkoi heittää merkitseviä silmäyksiä Mummiin ja Nancy Joehen.

Caesar katsahti ympärilleen puoliksi kuorittu peruna hyppysissään. »Entä tyttö — missä on Kate?» kysyi hän.

»Ei hänkään kaukana ole», sanoi Philip yhä merkitsevämmin vilkuttaen. »Mutta älkää olko huolissanne heistä, herra Cregeen. He eivät kaipaa illallista. He herkuttelevat paremmalla kuin — kuin sillillä.» Tätä sanoessaan hän nielaisi kulauksen kirnupiimää naurahtaen uudestaan.

Caesar, jolla oli peukalon ja etusormen välissä sillin pala matkalla suuhun, kohotti päätänsä ja tuijotti Philipiin. »Sanoitteko jotain, herra Christian?»

Nyt purskahti Philip aivan hillittömään nauruun.

Tuntui huojentavan, kun sai nauruun upottaa sisässään riehuvan myrskyn.

»Mikä ihme poikaan on mennyt?» mietti Mummi..

»Onko hullu koira purrut häntä?» mietti Nancy.

»Sanoinko minä jotain!» huudahti Philip, »sanoin tietenkin. Sitä varten minä tänne tulinkin, herra Cregeen — tulin tänne Peten puolesta puhumaan. Hän on rakastunut tyttäreenne, Caesar, ja anoo teidän suosiollista lupaanne naida hänet.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» kirkui Nancy Joe.

»No, voi minun päiviäni!» mutisi Mummi.

»Peter Quilliam!» sanoi Caesar, »kuulinko oikein?»

»Kuulitte, herra Cregeen, juuri Peter Quilliam», vastasi Philip uljaasti. »Ystäväni Pete on tosin yksinkertainen, karkea kansanmies ja vailla suurta sivistystä, mutta hän on koko saaren paras mies. Kas niin, Caesar, antakaa suostumuksenne ja tehkää nuoret onnellisiksi.»

Hän oli vähällä takertua viimeisiin sanoihin, mutta Caesarin tutkisteleva katse piti häntä pystyssä.

»Minähän hänet kadulla korjasin, kuten sanotaan», virkkoi Caesar.

»Sen teitte, herra Cregeen, sen teitte. Aina minä olen teitä pitänyt arvostelukykyisenä miehenä, Caesar. Mitä te sanotte Mummi? Kyllähän Caesar pystyy arvostelemaan kunnon poikaa, niissä vain sellainen on.»

Taas hän viekkaasti vilkutti silmillään, ja Mummi vastasi: »Kyllä kaiketi, enhän minä sitä kiellä.»

Caesar istui suorana kuin varras ja tuikeana kuin vanha huuhkaja. »Ja talostani lähtiessään hän oli nenäkäs ja hävytön.»

»Mutta ei poika mitään pahaa tarkoittanut, isä», puhkesi Mummi sanomaan; »sinähän ensin hänet maantielle ajoit.»

»Älä sinä puutu miesten asioihin, äiti, pysy vain omissasi», sanoi Caesar. »Niin, pilkallisia sanoja ja synnillistä puhetta sain minä palkakseni siitä pojasta.»

»Petestäkö?» huudahti Philip epäuskoisesti; »eihän toki, hänhän puhelee teistä niin kauniisti kuin olisi rukouskirjasta ottanut sanansa.»

Caesar puhisi. »Vai niin? Sieltä hän kai sitten on kirouksensakin lainannut.»

»Pete ei kiroa ketään», sanoi Nancy Joe pöydän takaa. »Hyvä poika hän oli kaikin puolin, eikä teillä sen jälkeen ole ollut toista hänen vertaistaan.»

Caesar käännähti verkalleen hänen puoleensa sanoen ankarasti: »Missä hanhia, siellä likaa, ja missä vaimoväkeä, siellä lörpötystä.» Sitten hän jälleen kääntyi Philipin puoleen ja sanoi kunnioittavaksi tekeytyen: »Uskallanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka on tavallinen tällaisissa tapauksissa. Kuinka suuri on hänen omaisuutensa?»

Philip pudotti kädestään veitsen ja haarukan. »Omaisuusko? En ole todellakaan ajatellut, että te...»

»Vai ette?» sanoi Caesar. »Meidän laitamme ei ole kuten Israelin lasten korvessa, ei meille sada taivaasta mannaa kahdesti päivässä. Ja vaikkemme muuta saisikaan kuin silliä ja perunoita, niin kolmasti päivässä sitä kumminkin tarvitsemme, ymmärrättekö?»

Vaikka Philip teki urheata vastarintaa, ei hän voinut olla tuntematta huojennuksen tunnetta. Kohtalo astui väliin, tyttö ei ollut Petelle määrätty. Ensimmäisen kerran keittiöön tultuaan hän hengitti vapaasti ja syvästi. Mutta sitten tuntui omantunnon pistos, hän oli tullut Peten puolesta puhumaan ja hänen täytyi pysyä uskollisena hänelle; hänen täytyi pitää puoliansa, kumota kaikki mahdolliset vastaväitteet ja puhua vakuutuksen voimalla. Hänelle juolahti äkkiä mieleen koettaa nujertaa Caesarin vastustus Raamatun sanoilla.

»Mutta mitä sanoo pyhä Raamattu, herra Cregeen, 'älkää surko huomisesta päivästä'...»

»Sitä samaa sanoi Johnny Niplightlykin, herra Christian, kun hän sytytti tulen kuivausuunin alle toissa iltana ja poltti kaiken kauran ennen aamun tuloa.»

»Mutta katsokaa kedon liljoja...»

»Minä olen niitä katsonut, hyvä herra, mutta yhtäkaikki minun on työtä tekeminen ja äidin täytyy kehrätä.»

»Eikö sitten Petekin pysty ahertamaan», sanoi Philip rohkeasti. »Häntä parempaa poikaa ei ole koko saarella; laiska ei hän ole nimeksikään ja hän voi ansaita elatuksensa vaikka missä.»

»No, millä hän sitten nyt ansaitsee elatuksensa?» kysyi Caesar.

Philip mietti vastausta ja sanoi sitten. »Nykyjään hän tosin vain auttaa minua veneen hoidossa, herra Cregeen.»

»Ja mitä hän ansaitsee? Ruokansa ja juomansa ja ehkä jonkun kolikon, vai? Veneen te luultavasti jonakin päivänä myytte ja lähdette itse Englantiin ja miten käy silloin hänen? Menköön tyttö vaikka paikalla keppikerjäläisen kanssa naimisiin.»

»Mutta olethan sinä itsekin avun tarpeessa, isä», sanoi Mummi. »Olet niinkin; seurakunta vie paljon aikaa, ja kun ikä alkaa sinua painaa, niin ei haittaisi...»

»Anna pojalle sekä mylly että tyttö, se kai on tarkoituksesi?» sanoi Caesar. »Ei toki, sellainen pässinpää en sentään ole. Minä voisin saada rikkaita vävyjä, perijöitä, joilla on viisikymmentä tynnyrinalaa maata ja enemmänkin — tietäkää se. Herra on ihmeellisesti siunannut minua kaikella. Minua ei haluta syöttää toisten lihavia sikoja.»

»Niinpä juuri, Caesar», sanoi Philip; »teillä on varaa naittaa tyttärenne köyhälle pojalle, ja onhan Pete...»

»Niin tiukka ei vielä ole linnuista, että tuhlaisin ruutia variksiin», sanoi Caesar.

»Poika on niin hyväntahtoinen yhtäkaikki», virkkoi Mummi, »ja kuinka hyvä hän oli äidilleen, poloiselle — oli ihan ihmeellistä.»

»Sen vaimon minä tunsin», sanoi Caesar. »Olinhan itsekin luomassa multaa hänen haudalleen. Tulesta temmattu kekäle hän oli, mutta harhateillä hän vaelsi elämänsä aikana. Ja mitä on poika itse? Hän on synnin hedelmä ja nimetön? Äpäräpoika eikä muuta! Sellaisista minä pysyn erossa.»

Vastakkaiset tunteet olivat tähän asti repineet Philipiä. Hän ei pystynyt Caesarin kanssa ottelemaan logiikan väittein eikä miekkailemaan raamatunlausein. Paholainen oli kuiskutellut hänelle korvaan: »Parasta on, että jo herkeät.» Mutta nyt oli tullut hetki hänen voittaa sekä itsensä että Caesar. Viimeiset sanat kuultuaan, hän nousi pystyyn raivostuneena huutaen: »Mitä! Sanotte olevanne kristitty ja yhtäkaikki rankaisette lasta vanhempain synnin tähden! Vai nimetön! Suokaa minun teille ilmoittaa, herra Caesar Cregeen, että taivaassa tunnetaan nimi, joka on nimettömyyttä huonompi, ja se on ulkokullatun nimi.»

Tätä sanoessaan hän työnsi tuolinsa syrjään ja oli aikeissa lähteä, mutta Caesarkin nousi ja sanoi leppeästi:

»Tulkaa ravintolan puolelle saamaan suuhunne jotain.» Sitten hän silmäili Philipin lautasta väkinäisesti naurahtaen ja sanoi: »Tehän olette kääntänyt vain sillinne — se tietää pahaa.» Ja laskien kätensä Philipin olalle hän lisäsi matalammalla äänellä: »Teitä en tahtonut loukata, herra Christian, enkä suo pojallekaan mitään pahaa, mutta uskokaa minua, että jos tammassa on jokin vika, niin ei varsakaan ole vapaa siitä.»

Philip poistui sen enempää sanomatta. Kuu oli nousemassa hänen astuessaan ovesta ulos. Rappusilta vähän matkan päässä lehahti hämärässä varjossa joku hänen ohitseen vallattomasi! nauraen. Peten tapasi hän tiellä odottamassa ähkien ja puhkien kuten taannoin, mutta nyt aivan toisesta syystä.

»Luulenpa että piru itse on mennyt tyttöön», sanoi Pete. »On mahdotonta saada häneltä kunnon vastausta.» Hän oli ajanut Katea takaa pakottaaksensa hänet vastaamaan ja tämä oli livistänyt pakoon portista. »Mutta mitä sait aikaan vanhuksen luona, Phil?»

Silloin Phil kertoi hänelle, miten hänen tehtävänsä oli epäonnistunut — kertoi peittelemättä, mutta hellästi lieventäen kovat sanat, mutta paljastaen koko totuuden. Sitä tehdessään selvisi hänelle, ettei hän ollut ensinkään niin pahoillaan kuin huonojen uutisten tuojan olisi pitänyt olla. Pimeässä hän tunsi suunsa vääntyvän pahaan nauruun, eikä hän pakottamallakaan saanut sitä ilmaisemaan mielipahaa.

Iloinen nauru kuoli Peten huulilta ja hän kuunteli ensin äänettömänä ja sitten hiljaa voihkien. Philipin huomauttaessa hänelle, että hänen köyhyytensä oli hänen onnettomuutensa syy, virkkoi hän: »Niinpä niin, enhän minä ole enemmän arvoinen kuin puulusikka.» Philin kertoessa hänelle Caesarin kaivelleen esille heidän vanhan riitansa, mutisi hän: »Minä olen aina ollut musta lammas, siinä koko juttu.» Ja Philin viitatessa siihen, mitä Caesar oli sanonut hänen äidistään ja hänen omasta syntyperästään, kohosi valittava huokaus hänen sielunsa sisimmästä ja hän polki jalallaan kiviä sanoen : »Sitä hän vielä saa katua, saa kuin saakin.»

»Älä huoli siitä niin kovin pahastua — on surkeata tätä tällaista sinulle kertoa», sanoi Phil; mutta hän tiesi luon iljettävän hymyilyn yhä väreilevän huulillaan ja häntä inhotti oman äänensä kaiku.

Pete ei huomannut sen onttoutta. »Jumala sinua siunatkoon, Phil», virkkoi hän; »sinä olet tehnyt voitavasi, sen tiedän. Ellen olisi yhtä köyhä kuin mieleni on masentunut ja ellei olisi väärin tyttöä kohtaan, niin minä huolisin viisi äijän suostumuksesta.»

Kotvan aikaa seisoi hän siinä ääneti murennellen sormillaan puutarha-aidan maalattuja nappuloita kuin tulitikkuja. Sitten hän äkkiä virkkoi päättävästi: »Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.»

»Mitä sitten?» kysäisi Philip.

»Minä lähden ulkomaille; lähden Kimberleyhin.»

»Älä hulluttele!»

»Lähdenpä niinkin ja paikalla. Kuulithan, mitä nuo miehet tänä iltana puhuivat — Manin poikia lähtee sinne aamulaivassa? No niin, minä lähden mukaan.»

»Ja sinä puhut köyhyydestäsi», sanoi Phil. »Se matka veisi sinulta kaiken, mitä omistat.»

»Enemmänkin», sanoi Pete; »mutta sinulta saan kyllä lainaksi puuttuvan rahan pilettiin. Se tietää velkaantumista, mutta yhdentekevää. Hukkuva ei pelkää sadetta. Kyllä minä siellä ansiota saan.»

Eräässä yläkerran ikkunassa näkyi nyt valoa ja Pete ravisti nyrkkiänsä sille huudahtaen: »Hyvästi, mestari Cregeen. Nyt minä lähden muille maille. Kerran te olitte isäntäni, mutta silti en aina ole oleva palvelijanne — en teidän enkä kenenkään muunkaan.»

Kaiken aikaa Philip tunsi helvetin tulen raivoavan sisässään. Käsi, joka oli hellittänyt otteensa, kun hän vihaisesti tiuski Caesarille, kouristi häntä uudelleen. Paholainen kuiski hänen korvaansa: »Päästä hänet menemään, lainaa hänelle rahat.»

»Lähdetään matkaan, Pete», änkytti hän, »äläkä hulluttele.»

Mutta Pete ei kuullut. Hän oli astunut pari askelta eteenpäin tallipihalle asti; hänen katseensa seurasi valoa. Se liikkui ikkunasta ikkunaan pitkin pimeätä seinää. »Hän on ottanut isän kynttilän», mutisi hän. »Nyt hän on siellä», sanoi hän hellästi. »Ei, hän lähti jo. Nyt hän taas tuli takaisin.» Hän otti kudotun lakin päästänsä ja pyöritteli sitä käsissään. »Jumala häntä siunatkoon», mutisi hän. Hän laskeutui polvilleen maahan. »Ja varjele häntä minun poissaollessani.»

Kuu kohosi hopeanhohtavana taivaankannelle ja suuri rauha ja hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri. Philip vetäytyi syrjään ja käänsi kasvonsa pois.

VIII.

Caesar palasi keittiöön saatettuaan Philipin ovelle ja sanoi: »Ei sanaakaan tästä tytölle. Te naiset olette juuri kuin porsaat — jos mielii saada teidät johonkin, on vedettävä päinvastaiseen suuntaan.»

Samassa astui Katekin sisään hehkuvan punaisena ja alkoi hyvin kiireisesti järjestellä keittiötä. »Porsaistako» puhut isä? »kysyi hän viekkaasti. »Kyllä vain niistä onkin harmia! Kuun noustessa ne ryntäsivät takapihalle ja kyllä kesti, ennenkuin sain ne palaamaan takaisin.»

Caesar murahti jotain ja antoi merkin että oli mentävä levolle. »Vai keijukaisia muka!» sanoi hän halveksivasti mennessään nurkassa olevaa kelloa vääntämään. »Pelkkää heikkouskoisuutta,» lisäsi hän kelloluotien ratisten kohotessa ylös, »ei luoteta Jumalaan», ja siinä samassa kello löi kymmenen.

Mummi sytytti kaksi kynttilää — toisen itselleen ja miehelleen, toisen Nancy Joelle. Nancy oli salavihkaa täyttänyt kaksi saviruukkua kaivovedellä ja asettanut ne pöydälle mutisten jotain kattilasta ja aamusta. Eikä Caesarkaan ollut mitään huomaavinaan, jupisi vain puoliääneen jotain tuhlauksesta, meni sitten takan luo ja kohensi kuuman tuhkan, niin että siinä olisi erittäin mukavasti sopinut kakkuja paistaa.

»Hyvää yötä, Nancy», huusi Mummi puoliväliin portaita noustuaan, ja pää painuksissa ja muristen seurasi häntä Caesar. Sitten poistui Nancykin ja Kate jäi yksin keittiöön. Hänen tuli sammuttaa lamppu ja odottaa, kunnes saisi isän kynttilän.

Sammutettuaan lampun tyttö oli pimeässä, vain takassa hehkuva hiillos hehkui himmeästi. Hän alkoi väristä ja hiljakseen nauraa. Hänen silmänsä säteilivät sammuvan turpeen valossa. Hän riisui kenkänsä ja meni seinässä olevan kaapin luo. Sieltä hän otti tynnyristä omenan ja paistoi sen tuhassa. Polvillaan tulen ääressä hän sitten haukkasi omenasta kaksi suupalaa ja nielasi ne. Häntä hiukan puistatti, kun hän takaperin ja verkalleen varovaisin askelin, käsin huonekaluja tunnustellen alkoi liikkua vuodettansa kohti. Tuon tuostakin hän säpsähti sattuessaan pimeässä johonkin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas nauroi muistaessaan, mikä se oli.

Vanhempain ovelle tultuaan, hän kyseli kynttilää vapisevalla äänellä ja sai vastaukseksi unisen mörähdyksen. Hän pisti kätensä sisään raollaan olevasta ovesta ja otti palavan kynttilän. Kahdesti hän vapisevalla puhalluksella koetti sammuttaa sen, ennenkuin onnistui ja suuntasi sitten kulkunsa omaan makuuhuoneeseensa yhä takaperin kulkien.

Se oli maitokamarin päällä oleva siro pieni suoja, vastalypsetyltä maidolta ja kypsiltä omenilta tuoksuva, liehuvan musliinin ja vaalean karttuunin somistama. Huoneessa oli kaksi pientä ikkunaa, toinen oli kadulle, ja toinen hedelmäpuutarhaan päin. Kuu paistoi sisään puutarhanpuoleisesta ikkunasta vaivaiskoivujen latvain ylitse, joten Katen pikku pesä oli valoisa permannosta aina viettävään kattoon.

Kate käveli takaperin vuoteeseen asti ja istahti siihen. Hän oli mielestään kuulevinaan askeleita pihalta, mutta pihaikkuna oli hänen selkänsä takana eikä hän tahtonut katsoa taaksensa. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kahisevan äänen tallista, missä tamma tempoili pilttuurenkaansa köyttä.

»Mahtaako hän tulla?» hän kysäisi itseltään.

Hän nousi seisoalleen ja päästi hameensa irralleen ja nauroi sen pudotessa lattialle.

»Kumpikohan tulee — kumpi?» kuiskasi hän.

Kuunsäde leikitteli vuoteen jalkopäässä muistuttaen leveätä, sinistä, ruostetäplien — tilkkupeitteen heijastusta — tahraamaa miekkaa.

Hän irroitti hiuksia pitelevän punaisen nauhan ja vallattomina aaltoina ne valuivat hänen kasvoilleen. Salaperäinen hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri. Häntä puistatti jälleen. Sitten hän kädenselällään nosti peitettä, huoahti pitkään puolittain naurahtaen ja rupesi vihdoin nukkumaan.

IX.

Päivän sarastaessa ollessaan tuossa varjojen maassa, joka on unen ja heräämisen välitila, Kate hätkähti luullen jonkun heittävän kourallisen riisiryynejä häävaunuihin, kun hän palasi omista vihkiäisistään. Sama ratina kuului uudelleen ja silloin hän oivalsi, että ikkunaan oli heitetty hiekkaa. Samassa huusi ääni alhaalta hänen nimensä: »Kate!» Nyt hän oli täysin valveilla. »Pete se siis on oleva», mietti hän. »Sehän on aivan selvä, että Pete se on oleva», vakuutteli hän itselleen. »Hän ainakin on nyt ulkona.»

Pete siellä todella oli. Hän seisoi aikaisen aamun hämärässä ikkunan alla toistaen tytön nimeä kumealla kurkkuäänellä ja hiljaa vihellellen hänelle. Äkkiä hän kuuli liikettä huoneessa ja huudahti olkansa yli: »Nyt hän tulee.»

Ikkunan säppi irroitettiin, lasiruutu vedettiin ylös ja pienten, mustain puitteitten sisässä näyttäytyi kaunis, naurusuinen tytön pää, vallattomain, liehuvain mustain kutrien välistä. Pyöreällä kaulalla näkyi vilahdus yöpaidan valkeasta röyhelöstä.

»Kate!» sanoi Pete uudelleen.

Tyttö oli tulevinaan ikkunan luo vain katsoakseen ulos Ja kuin ainakin todellinen nainen, hän säpsähti Peten äänen kuullessaan ja huudahti hämmästyksestä, kun muka ei ollut huomannut Peten läsnäoloa. Sitten hän tirkisteli alas puolipimeään ja sanoi kummastellen: »Pete siellä varmaankin on.»

»On kuin onkin, Kate», sanoi Pete, »eikä hän saa rauhaa, ennenkuin on vielä kerran saanut sinua puhutella.»

»Ah!» sanoi Kate laskien kätensä silmilleen ja ajatellen Mustaa Tomia ja keijukaisia. Mutta äkkiä vanha kujeiluhenki virkosi ja hän ei voinut olla nuorukaista kiusoitelematta. »Oletko eksynyt, Pete?» kysäisi hän hyvin viattomana. »Vai oletko kadottanut jotain?»

»Oman itseni olen kadottanut, tyttö», sanoi Pete.

»Oletko itsesi kadottanut? Luulenpa että poika on vähän päästänsä sekaisin? Olet ehkä noiduttu, Pete?» kysyi Kate hyvin totisena.

»Noiduttu juuri olen. Kate — —»

»Poika-parka!» huokasi Kate. »Aivan äkkiarvaamattako? Etkö ensinkään aavistanut?»

»Mitään en aavistanut ja äkkiarvaamatta minä tähän tilaan jouduin. Kuuntele Kirry — —»

»Voi, voi sentään! Coroleyn mummon työtäkö tämä on? Jäniksen haahmossako hän sinua ahdisti? Vai onko sinua purtu?»

»On purtukin tavallaan. Mutta Kate — —»

»Koira sinua sitten varmaankin puri. Onko sinussa vesikauhu, Pete?»

»Eikä ole, vaan juuri vesille minä pakenen, Kate, kuulehan toki — —»

»Eikö raudalla polttaminen ole paras lääke sille?»

»Kyllä minulle tässä annetaan sekä kuumaa että kylmää. Mutta etkö malta kuunnella mitä sanon? Minä lähden tieheni — satojen ja tuhansien peninkulmien päähän.»

Kate silmäili taivasta ja puhkesi kauhistuneena sanomaan: »Poika-parka! Poika-parka! Koiran purema hän on, sen huomaa.»

»Sinä itse minua purrut olet. Kirry — —»

Kuului hilpeä huudahdus. »Minäkö? Vai olen minä noita? Eilisiltana tiellä jutellessamme sanoit minua keijukaiseksi.»

»Keijukainen oletkin tyttö, mutta yhtäkaikki noita.

»Mutta kuuntele nyt kerrankin — —»

»Navetan kohdalla seisoessamme sanoit minua enkeliksi. Enkelit eivät pure.»

Ja hän haukahteli kuin koira ja nauroi sitten kimakasti kuten noita ja sitten taas haukkui.

Mutta Pete ei kestänyt enempää. »Jatka sinä vaan, jatka hulluttelemistasi, koska se sinua huvittaa!» huudahti hän soimaavasti. »Kivi sinun rinnassasi mahtaa ollakin eikä sydän. Vaikka kuulet minun matkustavan tieheni saarelta — — »

»Saarelta?» huudahti Kate ällistyneenä.

»Ja näet miten suruissani olen, ja puolikuoliaaksi kiusaantunut sinun juoniesi tähden, niin et ole siitä milläsikään», jatkoi Pete. »Mutta antakoon Jumala sinulle anteeksi, ethän sille mitään voi.»

»Puhuitko totta, Pete? Aiotko lähteä pois saarelta?»

»Aion tottakin; mutta vähät siitä. Matkustan Afrikaan, Kimberleyhin, Herra tiesi minne — —»

»Kimberleyhin? Ethän toki, Pete?»

»Kimberleyhin tahi Timbuktuun, yhdentekevähän se sinulle, on? Olen tullut näin aikaisin tänne sinulle hyvästi heittämään, ennenkuin laiva lähtee, etkä sinä ajattele muuta kuin hulluttelemista ja kujeilemista.»

»Vai olet sinä niin tarkoin perillä siitä, mitä tämä tyttö ajattelee, herra Pete? Miksi sinä niin kiukustut joka sanastani?»

»Kiukustun? Enhän loki. Minun on pakko matkustaa.»

»Pakko, Pete? Kuka pakottaa?»

»Ne jotka arvelevat, etten ole kyllin hyvä sinulle. No niin, onhan siinä perääkin, mutta kahdesti ei sitä tulla minulle sanomaan.»

»Ketkä ne, Pete?»

»Yhdentekevää. Ja vielä äitiänikin solvaistaan — poloinen äitikulta! Ja parjataan äpäräksi. Arvossapidetyn miehen tytär ei muka ole niin halpa, että hänen tarvitsee mennä naimisiin nimeä vailla olevan pojan kanssa.»

Ylhäältä ikkunalta kuului suuttunut huudahdus: »Kuka sellaista on uskaltanut sanoa?»

»Vähät siitä.»