Part 4

Niplightly irroitti nahkahattunsa leukahihnan, ryyppäsi syvän siemauksen olutta ja kääntyen sitten Peten puoleen hyväntahtoisesti hymähtäen ehdotti vaihteen vuoksi jotain muuta soittoa.

Tämän kuullessaan hypähti Katherine koholle kuin, höyhen. »Soitetaan joku tanssi», huudahti hän, »soitetaan tanssi!»

»Varjelkoon sentään!» sanoi Nancy Joe. »Kuunnelkaas vaan sitä tyttöä! Johan sinä olet aivan järjiltäsi, Kitty!»

»Älä ole näkevinäsi mitään, Nancy», sanoi Katherine, voithan nyt tämän kerran tehdä minulle mieliksi... voithan?»

»Ainahan sinä saat minun tekemään mitä tahdot, kun alat houkutella ja viekotella», sanoi Nancy. »Pidä sinä vain lystiä, tyttö, niin paljon kun haluat, kunhan et pidä kovempaa melua kuin kattilan porina.»

Pete viritti viulunsa ja Katherine pisteli nuppineuloilla hameensa liepeet ylös ja asettui odottavaan asentoon.

Hilpeät alkusäveleet houkuttelivat maantieltä sisään muutamia epäilyttävän näköisiä rahvaanmiehiä, jotka tungeskelivat ravintolahuoneen ovelle ja heidän takanaan näkyi muuan toista säätyä oleva mies, — hänen kauniita kasvojaan ja vaaleita hiuksiaan varjosti tyrolilainen hattu. Näistä kutsumattomista vieraista välittämättä tyttö keikahutti vallattomasti niskojaan ja huusi Peteä aloittamaan.

Silloin Peten viulusta syöksähti muuan niitä maallisia säveleitä, joita hän navetassa oli harjoitellut ja ihastuksesta huudahtaen Katherine alkoi. Katsojat vetäytyivät seinää kohden ja kyyristyivät paremmin nähdäkseen ikäänkuin kukkotaistelussa ja rohkaisivat häntä äänekkäillä hyvähuudoilla ja kättentaputuksilla.

»Oivallista! Onkos moista ennen nähty! Olipa se hyppy! Kyllä se osaa! Sepä vasta pyörimistä, pojat! Kas niin, hyvin kävi! Vielä vähän korkeammalle, tyttö! Noin sievoisia nilkkoja ei saakaan usein nähdä!»

»Suu kiinni, senkin porosuiset rupattajat!» kirkui Nancy Joe. Hän oli koettanut katsoa toisaalle, mutta ei onnistunut. »Voi, herranen aika!» päivitteli hän. »En sinä ilmoisna ikänä ole tuollaista nähnyt. Niinhän se tyttö mennä surisee kuin koulutalon tuulimylly. No, no, Kitty tyttö! Voi sentään, Kirry, Kirry! Missä ihmeessä hän on tuon oppinut? Niinhän se tyttö kiertyy kuin aikoisi pyörähyttää itsensä solmuun!»

Pete vingutteli nyt viulua molemmin käsin, kuten lankkujensahaaja. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vapisivat, koko hänen sielunsa näytti tällä hetkellä säteilevän hänen kasvoillaan.

»Tanssi, Kate, tanssi, tyttö!» huusi hän. »Hei vaan! Niinhän se kultamuru tanssii kuin rumpupuikko!»

»Nopeammin!» huusi Kate. »Soita nopeammin!»

Punainen nauha oli irtaantunut hänen päästään ja aaltoileva musta tukka liehui valloillaan hänen kasvoillaan.. Toisella kädellään hän piteli hamettansa ylhäällä, toinen käsi oli puuskassa vyötäisillä. Pyörien, hyppien, kieppuen, kiemurrellen, läähättäen ja kuohuen sitä elämän voimaa, jota kaiken hänen elinaikansa oli masennettu ja kurissa pidetty ja pakotettu huokausten ja voihkimisten muotoon, hän tanssi nyt sisäisen tulen kuumentamana samalla keittiönpermannolla, jota Caesarin oli tapana käyttää opetussaarnojensa havaintovälineenä.

Sillä välin Caesar itse ostettuaan Peelissä eräästä veneestä vuotuisen sillivarastonsa, matkasi kääseissään kotiinpäin päässä korkea, musta kirkkohattunsa. Tien varrella hän tapasi seurakunnan kunnia-arvoisan papin, pastori Quigginin Lezayren kylästä. Huutaen »ptruu» hän seisautti hevosensa ja pyysi vanhusta viereensä istumaan heinäsäkin peittämälle istuimelle. Pastori kiipesi kääseihin ja kehoitettuaan häntä varomaan housujansa sillistä, maiskautti Caesar hevoselle, läimähytti sitä ruoskallaan ja niin lähdettiin jälleen matkaan kääsien lyhdyn valaistessa tamman lautasia, jotka likasuojustimen edessä keikkuivat ja pyörivät kuin myllynkuurna.

Nyt tarjoutui Caesarille otollinen tilaisuus ja hän ei vitkastellut käyttää sitä hyväkseen. Päästyään kahdenkesken kirkonmiehen kanssa Caesar selvitteli hänelle mielipiteitään katolisuuden vaaroista ja paavin opin vahingollisesta levenemisestä. Pastori kuunteli hyväntahtoisesti ja kärsivällisesti. Hän oli suvaitsevainen vanha sielu ja hänen pyöreillä kasvoillaan kuvastui alituinen tyytyväisyys, vaikka hän aina vilkutti pieniä silmiään ja Saarnaajan kanssa hoki, että kaikki maallinen oli turhuutta. Siitä hänelle olikin annettu liikanimi »Turhuuksien Turhuus».

Kääsit olivat sivuuttaneet Sulbyn kappelin, kun Caesar alkoi kuulustella pastorin mielipidettä muutamista raamatunlauseista.

»Ja mitä te, pastori Quiggin, arvelette tästä tekstistä 'Kiitä Herraa sieluni ja kaikki mikä minussa on Hänen pyhää nimeänsä'»?

»Erinomainen lause ruoan jälkeen, herra Cregeen», sanoi pastori vilkuttaen pieniä silmiään pimeässä.

Se oli Caesarin mieliteksti ja pastorin ylistyksestä hän lämpeni tykkänään. »Totta tosiaan», hän huudahti ja hänen kuuma hengityksensä kutkutti pastorin niskaa, »siitä tekstistä minä olen saarnannut niin, että olen ollut märkänä hiestä aina liivejä myöten.»

He lähestyivät nyt »Man-saaren Keijukaista».

»Ja ylistyksestä puhuessamme», sanoi Caesar, »kuulen heidän nyt tuolla sisässä harjoittelevan laulujansa. Ette kai pahastu, herra pastori — mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte astua sisään kuulemaan, miten he harjoittelevat virttä 'Kruunaa, kruunaa'!»

»Vai kelpaa viulu metodistien hartausharjoituksiin» sanoi pastori kääsien pysähtyessä ravintolan portaitten eteen.

Puolen minuutin kuluttua ravintola-salin ovi lensi paukahtaen auki ja kynnyksellä tuijotti Caesar takanaan pastorin punakat kasvot. Syntyi hetkisen hiljaisuus. Katherinen pystyyn kohotettu varvas laskeutui hiljakseen maahan, Peten viulu liukui hänen selkänsä taa ja Niplightlyn maiskuvat huulet aukenivat typerään ällistykseen. Silloin kuului pastorin ääni: »Turhuutta, turhuutta, kaikki on turhuutta!» ja äkkiä kynnyksellä yhä seisova Caesar laskeutui polvilleen rukoilemaan.

Caesarin rukous oli aivan lyhyt. Hänen loukattu ylpeytensä vaati repäisevämpää lohdutusta. Koettaen pastorin räpyttelevien silmien edessä näyttäytyä niin arvokkaana kuin mahdollista, hän nousi pystyyn ja änkytti: »Te silmänpalvelijat! Teatteriksi olette tehneet tämän kunniallisen kodin! Ja arvossapidetyn miehen kodin, sanon minä, miehen, joka on saaren ensimmäisiä! Kas niin» — hän kääntyi katsojiin, »suorikaa tiehenne heti paikalla! Ja mitä teihin tulee», ja nyt tuli Katen, Peten ja konstaapelin vuoro, »niin ovat lauluharjoitukset nyt ainaiseksi lopussa. Kyllä minä suoriudun ilman teidän soittoanne ja lauluanne, mokomat uskovaiset. Tästä puoleen panen kolme syntistä johtamaan laulua kokouksissa. Ja vieläpä itse järjestyksen ylläpitäjä joukossa!» lisäsi hän musertavasti hymyillen. Niplightly koetti paraillaan kiemurrella ovelle pastorin selän taitse.

»Kuka aloitti?» huusi Caesar Katherineen katsahtaen.

Siitä saakka kun Caesar lankesi polvilleen oven luona, Pete oli ollut pakahtua pidätetystä naurusta. Nyt puraisi hän huultansa ja vastasi: »Minä.»

»Sinäpä olet hävytön lurjus!» sanoi Caesar uhkaavasti rypistellen silmäkulmiaan. »Sinä erehdyit pahasti ammattia valitessasi, poikaseni. Komeljantti sinusta olisi pitänyt tulla. Ei kannata kallista aikaasi tuhlata minunlaiseni yksinkertaisen, kunniallisen miehen työssä. Sinun täytyy lähteä tästä talosta. Nouda kirstusi luhdilta, poika! Ala sitten patikoida matkaasi, äläkä kuvittele levolle pääseväsi ennenkuin olet hankkinut itsellesi asunnon.»

Pete, joka oli tuijottanut pastoriin, ei voinut kauemmin hallita hilpeyttänsä vaan puhkesi niin äänekkääseen nauruun että huone kaikui.

»Anna tulla vaan, Nebukannezar, äijäseni», huudahti hän ja karkasi pystyyn. »Sen pituinen se lysti, Kitty tyttö! Sen pituinen se! Mutta vielä me jatkamme tätä jonakin toisena iltana ja silloin isä-ukko itse pitelee meille kynttilää.»

Maantielle tultuaan hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olkapäälleen. Hänen takanaan seisoi nuori, tyrolilaishattuinen mies.

»Jumaliste! Sinäkö, Phil!» huudahti Pete tarttuen häneen molemmin käsin.

»Minä olen juuri lopettanut lukuni King Williamissa ja ostanut itselleni veneen», sanoi Philip. »Tulin pyytämään sinua seuralaisekseni — pyydystämään meriankeriaita ja turskia — se on hauskaa. Haluttaako sinua?»

»Haluttaako!» riemuitsi Pete. »Minähän ihan hyppelen ilosta.»

Ja reippain askelin poistuivat he tietä pitkin.

»Sievä tyttö tuo — Kitty, Kate, tahi mikä hänen nimensä onkaan?» sanoi Philip.

»Sinä olit siis sisällä? Näitkö hänen tanssivan?» sanoi Pete innokkaasti. »Niin, kyllä hän sievä on», lisäsi hän lämpimästi, »tavattoman sievä», toisti hän ensin hajamielisesti ja sitten surunvoittoisesti: »hirmuisen sievä.»

Samassa he kuulivat pimeässä keveitten jalkojen astuntaa ja itkunsekaisella äänellä huusi joku »Pete.»

Kate se oli. Läähättäen ja henki kurkussa hän tarttui molemmin käsin Peten kasvoihin, suuteli häntä suulle ja katosi siinä samassa virkkamatta sanaakaan.

VI.

Philipin luvut eivät olleet luistaneet koulussa; olipa hänen vähällä käydä aivan hullusti. Ensimmäisinä vuosina pidettiin häntä ahkerana, mutta lahjattomana, myöhemmin lahjakkaana, mutta laiskana. Puolittain tosissaan, puolittain leikillä hänen oli tapana vieläkin usein hymyssäsuin ja salaperäisen mielihyvän väreet selässään kulkien toistaa lapsuutensa vanhaa lauselmaa: »Meri kutsuu minua, minun täytyy lähteä.» Vanhan merikarhun, hänen äitinsä isän, veri virtasi vahvana hänen suonissaan. Laiskuus johti tottelemattomuuteen ja tottelemattomuus aiheutti rangaistuksia. Koulussa ollessaan hän oli välinpitämätön kummankin suhteen, mutta kotona heräsi hänessä häpeäntunne.

»Keväällä täytät kuusitoista vuotta», sanoi Nan-täti, »ja mitähän isä-raukkasi sanoisi, jos hän olisi elossa? Hän uneksi suuria pojastansa ja jutteli aina, mikä mainio mies sinusta oli tuleva.»

Se nuoli osui Philipiin. Kunnioitus isä-vainajan nimeä ja tahtoa kohtaan oli pojassa kehittynyt intohimoiseksi tunteeksi, joka tulena poltti hänen sydäntänsä. Murtuneen miehen suuret toiveet olivat toisinaan kiduttaneet poikaa, kun vanhan merimiehen veri kuohui hänessä. Mutta nyt se kannusti häntä eteenpäin.

Philip palasi kouluun ja työskenteli kuin orja. Hänellä oli jäljellä enää vain kolme lukukautta ja myöhäistä oli enää hankkia kiitoslausetta tutkinnossa, mutta poika teki ihmeitä. Hän suoritti tutkintonsa erinomaisella menestyksellä ja opettajat olivat ihmeissään. »Sittenkin», sanoivat he, »sillä pojalla on neroa. Hän pystyy kaikkeen mitä tahtoo.»

Jos Philipissä oli paljon kapteeni Billyn verta, niin virtasi Petenkin suonissa paljon mustan Tomin verta. Lähdettyänsä Sulbyn myllystä Pete oli asettunut asumaan veneen kajuuttaan. Mistä hänelle tulisi ruoka, mistä vaatteet ja missä hän saisi asua öiden tultua kylmiksi, ei häntä hetkeäkään huolettanut. He pitivät tavattoman hauskaa retkillään. Toverusten tehtävät olivat hyvin yksinkertaiset. Phil piti huolen hauskuudesta ja Peten toimeksi jäi kalastus. He olivat lystikkäitä velikultia, joilla ei ollut vähintäkään huolta huomispäivästä.

Vain yksi varjo tummensi heidän tyytyväisyyttänsä ja sekin oli auringonsäteen aiheuttama. Tämä säde lämmitti kumpaakin heidän yhdessä ollessaan. He olivat kuin kaksi kilpakosijaa, ja palkinto oli Katherine Cregeen. Pete jutteli hänestä, kunnes Philin sydän heräsi ja vapisi, mutta Phil oli tuskin itse siitä selvillä, eikä Pete koskaan sitä aavistanut. Ei kumpikaan uskonut toiselle salaisuuttaan, vaan poikamaisesti ja liikuttavasti he koettivat sen kätkeä.

Sulbyn laaksossa on Ramseyn satamaan laskeva joki, joka on kuuluisa taimenistaan. Koettaessaan pettää toisiansa pojat muun muassa uskottelivat toisilleen, ettei tässä joessa käynyt kalastaminen muuten kuin onkimalla, ja niin he vapoineen vaeltelivat pitkin virran rantoja, kunnes olivat »Man-saaren Keijukaisen» edustalla, jolloin luonnollisesti oli mentävä sisään sammuttamaan pitkällisestä onkimisesta aiheutunutta janoa. Tapahtui toisinaan, että Philip korkea silkkihattu päässä yllä polvihousut ja takki, tapasi Sulbyn sillalla Peten pestynä, kammattuna ja puhtain paidankauluksin upeilevana. Ihmettelyä molemmin puolin! »Kas Phil! sinäkin täällä? Minun piti vain koettaa, ovatko taimenet syömätuulella tänään. Hyvänen aika, johan mc olemme Sulbyssä ja tuossahan on 'Keijukainenkin'!»

»No niin, ei haittaisi lasi olutta. Pistäymmekö kuulemassa, miten siellä jaksetaan?» Ja tämän alkunäytöksen jälkeen he katosivat ravintolaan.

Viikkokausia tämä pieni komedia uudistui joka ilta. Pyhäin miesten aattona, kuusi kuukautta sen jälkeen kuin Caesar oli karkoittanut Peten kodistaan, se niinikään uudistui. Mummi istui lasiseinän luona milloin neuloen, milloin vieraita palvellen ja merkitsi liidulla mustalle taululle hieroglyfin tapaisia koukerolta. Jykevät silmälasit nenällään ja suuri kirja käsissään Caesar itse istui keittiössä selin lasiseinään, joten hän ravintolahuoneen lampun valossa saattoi lueskella. Penkillä ravintolahuoneessa istui Musta Tom tupakoiden, syljeskellen, kaapien sannoitettua lattiaa ja kaljuine, muodottoman suurine paineen suunnatonta hämähäkkiä muistuttaen. Hänen vieressään istui laiha, rokonarpinen, kyhmyotsainen mies: Jonaique Jelly, ammatiltaan parturi, kelloseppä ja päälle päätteeksi harras Man-saaren patriootti. Posteljooni, varas-Kelly, oli myös liittynyt seuraan. Hän oli vähäläntä mies, jolla oli vilkkuvat näädänsilmät, ja vanhannäköiset kasvot, joiden rypyt olivat kulmikkaita kuin vierinkiviseinän saumat.

Peten nähdessään Mummi pyysi häntä käymään perälle, ja hän astui keittiöön käyden istumaan takkatulen vieressä olevalle rahille vastapäätä turvepönttöä, savustettavaksi ripustetun kalan alle. Philipin nähdessään Mummi lakkasi kutomasta, silitti hiuksiansa ja, vastaväitöksistä huolimatta siirsi hänelle tuolin takkatulen ääreen. Caesar vilkaisi Peteen silmälasiensa ja pystyssä olevan kirjansa välistä, mutta Philipin tullessa sisään, laski hän kirjansa polvelleen ja lausui hänet tervetulleeksi. Nancy Joe kulki puukenkineen edestakaisin maitokamarin ja koukussa tulella riippuvan perunapadan välillä. Hetken kuluttua suhahti Kate puolihämärän keittiön läpi; mustat silmät säteilevinä ja hymyssä suin. Hän niiasi Philipille, virnisteli Petelle ja katosi.

Lasisen väliseinän takaa kuului nyt posteljoonin korahtava ääni sanovan: »No niin, lähteä tässä taas täytyy. Saarelta on väkeä lähdössä Kimberleyhin aamulaivassa huomenna varhain.»

Parturin käheä falsettiääni kuului tokaisevan: »Kimberleyhin. Kas siellä kelpaa kykeneväin miesten olla, sen olen aina sanonut. Palasihan puna-Billy kotiin rikkaana miehenä. Entäs vanha Corlett — ajatelkaapas vanhaa Ballabegin Corlettia! Viisi vuotta hän muokkasi siellä maata ja häneltä jäi perintöä talo, joka tuottaa vuodessa kaksikymmentä puntaa, kaikesta muusta tavarasta puhumattakaan!»

Nyt aukaisi Musta Tomkin leveän suunsa ja mörähti ivallisesti ja ylenkatseellisesti: »Kyllä kai, rahaa siellä saadaan vaikka niittämällä, sitä kaikki hokevat. Mutta eipä luulisi, Jelly, että teidän kaltaisellenne miehelle kelpaa mikään muu kuin tämä saari.»

»Älkää te siitä pauhatko», sanoi parturi. »Man-maa Manin miehille — se on minun kantani ja siinä pysyn. Mutta elämässä on luovittava asianhaarojen mukaan, jos mieli menestyä. Ja senjälkeen kuin täällä on ruvennut kuhisemaan englantilaisia, ei meidän vanhasta saarestamme ole paljoa muuta jäljellä kuin nimi. Kunnollisimmat Manin pojat lähtevät muille maille, kuten nämäkin.»

»Niinpä niin, mutta lähdettävä tässä nyt kumminkin on heille kirjeitä viemään», virkkoi posteljooni.

»Kelle te sitten viette, herra Kelly», huusi Philip avoimesta ovesta.

»Quarkin pojille, Glen Rushenin ja Gillsin pojille Castletownin taakse. Hyvää yötä sitten, hyvää yötä.»

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Musta Tom murahti: »Mokomatkin poikanulikat — kyllä minä heidät tunnen.»

»Mutta sukkelia poikia, tavattoman sukkelia», sanoi parturi, »juuri sellaista väkeä siellä tarvitaan.»

Kuului ylenkatseellinen mörähdys. »Vai niin? Eiköhän olisi parasta, että itsekin läksisitte Kimberleyhin.»

»Siirtäkää kello hiukan taaksepäin, niin minä olen matkalla, ennenkuin kerkiätte kampaa päähänne viemään», naurahti parturi.

Musta Tom nosti oluthaarikkaa. »Kas, siinä onkin seikka», sanoi hän, »jota ei itse Kaikkivaltiaskaan» — olutta latkien — »voi tehdä.»

Caesar käännähti äkkiä lasiseinään päin. »Sellainen te olette kuin kaikki muutkin uskottomat», sanoi hän. »Niin pian kuin avaatte suunne, puhutte itseänne vastaan — Kaikkivaltiaaksi sanotte Jumalaa ja yhtäkaikki väitätte samassa henkäyksessä olevan jotain, jota hän ei voi tehdä.»

Sillä välin oltiin takkatulen ääressä aivan toisissa puuhissa. Kate oli palannut keittiöön ja tunnusteli kiehuvia perunoita vähän väliä kädessään olevalla haarukalla. Tulta lähestyessään oli hänen aina sivuutettava Peten rahi, mutta hän ei koskaan kohottanut katsettansa Philin saappaita ylemmäs. Kumartuessaan padan yli hän oli niin lähellä Peteä, ettei tämä voinut kiusausta vastustaa, vaan kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tästä kiusottelemisesta muka suuttuneena Kate polki somasti jalkaansa ja koetti näyttää ankaralta, mutta purskahti samassa pidätettyyn nauruun. Mutta yhtäkaikki hän pysytteli mieluummin lähellä Peteä kuin Philiä, kunnes lyönnit ja sysäykset päättyivät pieneen nipistykseen ja huudahdukseen, jota seurasi Caesarin tuima »No, mitäs siellä?» Kate katosi kuin salama, himmeästi valaistu huone kävi jälleen ikäväksi; Phil alkoi hengittää raskaasti, mutta samassa tyttö palasi yhtä äkkiä kädessään omena ja nuoranpätkä. Hän nousi tuolille seisomaan ja kiinnitti nuoran toisen pään kattohirteen leipävartaan viereen ja toisen pään hän sitoi omenan kantaan.

»Mitäs nyt?» kysäisi Pete.

»Voi ihmettä! Sitä sinä et tiedä. Etkö tiedä, mikä Hop-tu-naa on? Nythän on pyhäinmiesten aatto, poikaseni», sanoi Kate.

Sitten hän työnsi omenan heiluri-liikkeeseen, peräytyi kädet selän takana pari askelta ja alkoi hampain näykkiä heiluvaa omenaa. Toisinaan hänen onnistui saavuttaa se, toisinaan ei, toisinaan hampaat painoivat omenankuoren loville, toisinaan hän puraisi siitä ja hänen ruumiinsa kohosi ja laskeutui omenan liikehtimisen ja nytkähdysten tahdissa; hänen suunsa aukeni ja sulkeutui, valkoiset hampaat kimaltelivat ja kasvot säteilivät ihastuksesta. Joka kosketus antoi omenalle lujempaa vauhtia ja katsojain nauru yltyi sen mukana. Kaikki, mylläriä lukuunottamatta, seurasivat omenan heilumista. Phil kehoitti tyttöä varomaan hampaitaan, mutta Pete yllytti häntä koettelemaan niiden kestävyyttä.

»Iske kiinni siihen, Kitty!» huusi Pete. »Sivu meni! ja nytkin! Ohoh! Poskeen koski! Vähät siitä! Kas niin, jo meni!»

Ja Musta Tom ja Jelly nousivat paikoiltaan ja lähestyivät keittiön ovea paremmin nähdäkseen. »Kas vaan sitä riiviötä!» huusi edellinen. »Siinäpä suupala, Kitty tyttö!» huusi jälkimmäinen. »Siitä saat jakaa muillekin. Ja'a se tasan meille, kuuletkos!»

Mutta nyt jyrähti Caesarin ääni: »Herjetkää jo, herjetkää jo! Moiset tavat ovat pelkkää paavillista taikauskoa.»

»Paavillista taikauskoa!» huusi Musta Tom myymäpöydän takaa. »Loruja puhutte mies! Sellaisia lystiä harjoitettiin jo ennenkuin pyhä Patrick oli syntynytkään.»

Kate ähki ja puhki koettaessaan irroittaa nuoraa katosta.

»Mikä taika siinä sitten on, Tom?» kysäisi hän. »Tehän tiedätte kaikenlaista.»

»Taikako? Keijukaisista tässä on puhe!»

»Keijukaisista!»

Musta Tom kävi istumaan itseensätyytyväisen näköisenä ja hänen järeä äänensä kuului lasiseinän takaa. »Ammoisina aikoina kauan sitten, tyttö, kun Man-saarelaiset eivät vielä olleet kerjenneet heittää vanhoja tapojansa, heidän oli tapana pyhäin miesten iltana mennä levolle kymmeneltä, jotta kedoilla asuskeleva pikku väki saisi askaroida kodeissa. Talonemäntä itse täytti kaikki ruukut, että keijukaisilla olisi juotavaa ja isä-ukko itse kohenteli tuhkaa, jotta voisivat kakkunsa paistaa, ja tytöt, teidän ikäisenne menivät vuoteeseen takaperin...»

»Tiedän, tiedän!» huudahti Kate yhä katossa häärien ja käsiänsä taputtaen. »Piti syödä paistettu omena ja mennä levolle janoisena. Sitten nähtiin unta, että joku ojensi vettä juotavaksi ja se, joka sen teki, oli tuleva aviomies.»

»Juuri niin oli asia, tyttö.»

Caesar oli kuunnellut puhetta katse kirjasta syrjään luotuna ja nyt hän huudahti: »Herkeä jo, sanon minä. Tuo ei ole muuta kuin saatanan keksintöjä, ja vain harhatielle joutuneet ja taikauskoisuuteen taipuvaiset juttelevat sellaista. Se puhe ei sovi kristillisessä ravintolassa, enkä salli enää siitä puhuttavan.»

Mummi lakkasi kutomasta ja kohenteli sukkapuikolla myssyänsä sanoen: »Hyvänen aika, isä, eihän Tom pahassa mielessä tuota kertonut.» Sitten katsahti hän kelloa ja nousi seisaalleen. »Nyt on sentään jo aika sulkea. Hyvää yötä Tom. Hyvää yötä kaikki. Hyvää yötä.»

Phil ja Pete tekivät myös lähtöä. Pete astui ovelle ja oli katsovinaan ulos, sitten hän palasi Katen luo ja kuiskasi : »Kuulehan, pujahda ulos hetkeksi, joku odottaa sinua siellä.»

»Odottakoon vain», vastasi tyttö nauraen, mutta Pete tiesi, että hän tulisi. Sitten hän kääntyi Philipin puoleen: »Sananen kahdenkesken, Phil», sanoi hän tarttuen hänen käsivarteensa ja vetäen hänet mukanaan ulos huoneesta pihan poikki tallin nurkalle.

»No niin, hyvää yötä, Mummi», sanoi herra Jelly, poistuen hänkin. »Jos minä olisin tyttärenne poika, herra Quilliam, niin varmaan läksisin onneani koettamaan jonnekin.»

»Tyttärenpoika!» ärähti Tom. »Ei minulla ole tyttärenpoikaa, jos olisi, ei kai minun tarvitsisi tyhjää piippua imeskellä. Mutta Phil Christian on nykyisin hänen jumalansa — on niinkin.»

Heidän lähdettyään alkoi Mummi laskea kassaa jutellen sen ohessa: »Mitä keijukaisiin tulee — yksi, kaksi, kolme» — saattaa Caesar kylläkin olla oikeassa — neljä — viisi — eikä niitä ehkä ensinkään ole olemassa, mutta oli miten oli, parasta on aina olla kohtelias.»

»Tottakai», vastasi Nancy Joe, »ruukullinen raitista vettä ja pari ystävällistä sanaa, ennenkuin maata pannaan pyhäinmiesten aattona, ei kai ole kellekään vahingoksi.»

Ulkona tallipihalla Pete huohotti ja ähki, kuin olisi hän ollut kilpajuoksussa. Kummun takaa kaakosta kohosi kuu punaisena kuin ilta-aurinko. »Joudu, Phil, joudu», kuiskasi hän. Kate tulee heti. Mutta minun täytyy ensin häthätää suihkuista sinulle pari sanaa. Tahdotko suoda minulle apuasi, Phil?»

»Missä sitten?»

»Puhuisit puolestani isä-ukolle sillä välin kuin minä puhuttelen tyttöä.»

»Mistä minun pitää puhua?»

Mutta Pete ei voinut kuulla muuta kuin omaa puhettansa. »Äiti-muori on enkeli, häntä en pelkää, mutta ukko on kova. Puhu puolestani, Phil, sinä osaat puhua niin hienosti ja kauniisti.»

»Mutta mistä sitten puhun?» toisti Philip jälleen.

»Sano, että minä tosin olen hiukan lurjusmainen, mutta en sentään niin perin huonokaan. Pane omiasi hiukan, Phil, ja kehu minua. Sano, että minusta tulee vallan merkillisen hyvä mies, ja kyllä tuleekin. Sano hänelle, että jos hän vain suostuu, niin minusta tulee kunnollinen, niin toimelias ja työtä tekevä ja väsymätön, ettei moista ole nähty.»

»Mutta Pete, Pete, Pete, minkä vuoksi sitten tämä kaikki on hänelle sanottava?»

Peten huohottaminen ja ähkiminen taukosi. »Minkä vuoksi? No, tytöstähän nyt on puhe.»

»Tytöstä!» sanoi Philip.

»No mistä sitten?» sanoi Pete.

»Katesta? Pitääkö minun puhua sinun puolestasi Katen isälle?»

Philipin ääni tuntui tarttuvan kurkkuun.

»Tuntuuko se sinusta vaikealta, Phil?»

Seurasi hetkisen äänettömyys. Veri syöksähti Philipin kasvoihin, joissa kuvastuivat monenlaiset tunteet, mutta pimeä peitti ne.

»Sitä en tarkoita», sammalsi hän.

Pete käsitti väärin Philipin epäröimisen ja arveli, hänen mielessään harkitsevan hänen, Peten, arvottomuutta. »Tiedän kyllä, että olen aika jörri», sanoi hän, »mutta Phil, minä sitä tyttöä rakastan aivan vimmatusti. Hän on mielessäni alinomaa, öisin on minun mahdotonta saada unta silmiini ja päivällä olen kykenemätön kunnon työhön. Kaikki puhuu hänestä, kaikki huutaa hänen nimeänsä. 'Kate', huutaa meri, ja joki ja puut ja kanervat. 'Kate, Kate, Kate', kaikkialla Kate, menin minne tahansa, en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen hurjasti rakastunut tyttöön, siinä sen kuulet, Phil.»

Pete vaikeni, mutta Philip ei virkkanut mitään.