Part 3

»Voi, oma äiti-kultani», huusi hän, »kuinka nopsa olitkaan juoksemaan! Et maar koskaan ennen elämässäsi ole juossut niinkuin nyt!»

»Onko poika järjiltänsä?» sanoi Bridget.

Mutta Pete yhä silitteli hänen poskeansa nyyhkyttäen ilosta ja huudahtaen: »Kuulin Corlettin huutavan talosta pyssyä ja onnenrahaa, ja minä luulin, etten koskaan enää saisi nähdä äitiä! Mutta kylläpä _osasitkin_ harpata, äiti! Kyllä vaan osasit!»

Kun Katherine Cregeen seuraavalla kerralla näki Peter Quilliamin, istui tämä Ballure Glenin sumussa olevan kallion reunalla puhallellen haikeita säveliä omatekoisesta huilusta. Hän oli lohduttomuuden ja yksinäisyyden ilmetty kuva. Hänen äitinsä oli kuolemaisillaan. Rouva Cregeen, Katherinen äiti, joka oli lämminsydäminen ihminen, lempinimeltään Mummi, oli jäänyt hoitamaan hänen äitiänsä siksi aikaa, kun hän läksi tälle meren ja maan väliselle, kolkolle paikalle etsimään lohtua yksinkertaiselle sydämelleen.

Katherinen silmät kastuivat, kun hän näki pojan, ja kun Pete vilkaisematta ylös tahi puhumatta yhä lasketteli oudon surullisia säveleitä, tytön kurkkua alkoi kouristaa ja hän puhkesi itkemään.

»Älä ole pahoillasi, Pete. Ei, sitä en tarkoittanut — mutta älä itke, Pete.»

Pete ei ensinkään itkenyt, soitteli vain huiluansa ja tuijotti ulos merelle merkillisin, ilmeettömin katsein. Katherine laskeutui polvilleen hänen viereensä, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja itki molempain puolesta.

Joku huusi Peteä juottopaikan pensasaidan luota. Hän nousi pystyyn, silitteli hiuksiansa kädellään ja alkoi astua kotiansa kohti sanaakaan sanomatta.

Mullatessaan nauriita pellolla koko päivän rankkasateessa Bridget oli vilustunut ja sairastunut keuhkopussin tulehdukseen. Tohtori Mylechreest oli hautonut hänen keuhkojaan sinappitaikinalla ja liinansiemenpuurolla, mutta siitä ei ollut apua. »Ihan tuntuu sillä kuin aurinko paistaisi selkään elonkorjuussa ollessa», mutisi hän, mutta puurot eivät pystyneet kuumentamaan hänen kylmettynyttä rintaansa.

Caesar Cregeen seisoi vuoteen ääressä, samoin lukkari John, jota sanottiin leski-Johniksi, Kelly, joka kuletti postia ja tunnettiin varas-Kellyn nimellä, ja vielä Musta Tom, hänen isänsä. Caesar piti puhetta syntisistä ja heidän lopustaan. John huomautti, että hän, tullessaan virkaansa valituksi, oli luvannut haudata köyhät maksutta, Kelly päätti olla ensimmäinen, joka Ballawhainen Christianille ilmoittaisi, mitä oli tapahtunut, ja Tom murskasi mehiläisilleen rintasokeria laskien tuon tuostakin jonkun kompasanan kuolevan vaimon kustannuksella.

»Vähät siitä; lähtö on tullut. Minä lähden nyt pitkälle matkalle», lausui Bridget ja Mummi löyhytteli häntä rikkalapiolla helpottaakseen raskasta hengenvetoa.

»Oletko pistänyt taskuusi mitään matkan varalle, häh?» kysyi katonpaikkuri.

»Nyt en aiokaan käydä taloissa, jotka ovat tiilistä ja savesta tehtyjä», vastasi kuoleva.

»Voi poloista! Ala sinä rukoilla», kuiskasi Mummi miehelleen, ja Caesar otti hyppysellisen nuuskaa liivintaskustaan ja alkoi »kamppailla Herran kanssa.»

Se tuntui suovan lohdutusta Bridgetille. »Näen jaspisportit», läähätti hän kiinnittäen kuumeen verhoamat silmänsä olkikattoa kannattaviin hirsiin, joista riippui repaleisia, rotanhäntiä muistuttavia hämähäkinverkkoja.

Sitten hän kutsui Peten luokseen. Hänellä oli jotain hänelle annettavaa. Se oli sukanterä, johon hän oli kätkenyt ne kahdeksankymmentä tahraista seteliä Mansaaren rahassa, jotka Peten isä, Peter Christian viisitoista vuotta sitten oli hänelle maksanut. Pete sytytti kynttilän ja piteli sitä Mummin ratkoessa vuode-patjan seinänpuoleista saumaa ja kaivaessa esiin sukanterää. Musta Tom pudotti kädestään sokerisakset ja paljasti vialliset hampaansa nähdessään niin suuria rikkauksia; leski-John vilkutti silmiään ja varas-Kelly kurotti kaulaansa, kunnes hänen posteljooninlakkinsa solui hänen nenälleen.

Meriusva peitti sinä aamuna maan ja kun se hajaantui, kohosi Bridgetinkin sielu taivasta kohti.

»Tyttörukka! Tyttörukka!» sanoi Mummi. »Kolkko oli hänen elontiensä — kolkko oli, kolkko!»

»Kunnon tyttö», sanoi lukkari John, »eikä häntä köyhäin hautaan nyt saa haudata, kun hänellä oli rahoja.»

»Vahva työihminen hän oli, ja aina jalkeilla ja hommassa, mutta järki-paha ei ollut oikein kuin olla piti.»

Ja Caesar huusi: »Hän oli tulesta temmattu kekäle! Herra suokoon, että minulla tuomiopäivänä olisi monta sellaista kekälettä!»

Kun hautajaiset oli pidetty ja kyyneleet, sekä lämpimät että kylmät, kuivattu — Pete ei vuodattanut kyyneleitä — palasivat Maghold Headin kirkkomaalla olleet naapurit pojan kanssa juottopaikan luona olevaan tupaan, neuvotellakseen, mitä oli tehtävä hänen perintöseteleillään. »Siinähän on koko omaisuus», sanoi yksi. »Pankoon rahasumman korkoa kasvamaan herra Dumbellin pankkiin», sanoi toinen. »Pojan on ensin opittava joku ammatti — hänhän on jo iso köntys, keväällä kuudentoista vanha», sanoi kolmas. »Eiköhän hänestä voisi tulla rihkamakauppiasta?» kysyi neljäs. »Veljenpoikani Robbie Clucaksen luo, Ramsayhin sopisi hänet lähettää, vai mitä arvellaan?» »Kelpo mies kaikin puolin», sanoi leski-John, »mutta kehumatta uskallan esittää vävypoikani John Cowleyn. Poika on kuin luotu sekatavarakauppiaaksi eikä kait mikään ole ihmiselle mieluisampaa kuin — oma puoti nimikyltti oven päällä, 'Peter Quilliam, tee- ja sokerikauppias', se joltain kuuluu. Kerrotaan, että John jo aikoo ostaa vaunut ja parihevoset.»

»Vait siinä, senkin suunsoittajat hevosinenne ja vaunuinenne», karjaisi lopulta Mustan Tomin mörisevä ääni. »Kuka sen sanoo, että rahat ensinkään kuuluvat pojalle? Minun ne ovat, ja minä ne perin, jos on lakia maassa.»

Sillä välin oli Pete, jonka korvissa yhä kaikui mullan kumahtelu arkulle, matkalla Ballawhaineen. Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut siellä ja oli hiukan neuvoton, mutta ei vavissut. Lehtokujan puolitiessä hän kohtasi ikäisensä, keikarinnäköisen, punertavatukkaisen nuorukaisen, joka hyräili itsekseen ja vilkaisi häneen välinpitämättömästi olkansa takaa. Pete tunsi hänet — hän oli Ross Christian, jota pojat sanoivat Drossiksi, Ballawhainen poika ja perillinen.

Suureen taloon saavuttuaan Peter kysyi isäntää. Englantilainen palvelija, jolla oli tulipunaiset polvihousut, jätti hänet kiviseen eteissaliin odottamaan. Siellä oli hyvin hiljaista, ja jokseenkin kylmä. Kaikki oli puhdasta kuin kalalokin suvet. Keskellä huonetta oli tumma pöytä ja seinän luona korkeaselkäinen tuoli. Vastakkaisilla seinillä oli kaksi öljyvärimaalausta. Toinen esitti vanhaa parratonta, korkeaotsaista miestä, jonka kasvoja ympäröi lyhyt, harmaa tukka. Toinen oli nainen, väsynyt katse silmissään ja pikku lapsi sylissään. Tämän taulun alla oli pieni musta kuva, jonka Pete arveli esittävän hautakiveä. Sen alareunassa oleva kirjoituskin, mikäli Pete saattoi sen lukea, oli hautakirjoitus: »Muistoksi Verhenalle, Peter Christianin rakastetulle vaim...»

Nyt astui Ballawhaine sisään ja hiekka hallin kivipermannolla narisi hänen astunnastaan. Hän oli vanhannäköinen ja tuuheat, karkeat silmäkulmat olivat toisenväriset kuin hiukset. Pete oli usein nähnyt hänen ratsastavan maantiellä.

»No, poikaseni, mitä asiaa sinulla olisi minulle!» sanoi hän. Ääni oli kärtyisä, ja hän puhui kuin olisi tahtonut pelästyttää pojan.

Pete hypisteli äitinsä kutomaa lakkia. »Äiti on kuollut», vastasi hän neuvottomana.

Ballawhaine tiesi sen jo. Varas-Kelly oli tullut juoksujalkaa uutista kertomaan. Nyt arveli hän Peten tulleen vaatimaan eläkettä äidin kuoltua.

»Ja sinullekin hän kai on kertonut tuon saman, vanhan jutun», tiuskasi hän.

Peten kasvot jäykistyivät.

»Hän on kertonut, että herra on minun isäni», sanoi hän.

Ballawhaine koetti nauraa. »Todella!» sanoi hän.

»Se lapsi on viisas, joka tuntee oman isänsä.»

»En oikein käsitä, mitä tarkoitatte», virkkoi Pete.

Silloin Ballawhaine alkoi häpäistä haudassa lepäävää naisraukkaa. Hän sanoi, ettei Bridget voinut tietää, kuka oli hänen lapsensa isä, ja vannoi, ettei sen ihmisen pojista yksikään saisi häneltä pennin syrjääkään. Ja tätä ärjäistessään hän paiskasi nyrkkinsä pöytään. Etusormen keskikohdalla hänellä oli suuri, karvainen syntymämerkki.

»Vai niin, anteeksi sitten», sanoi Pete; »mutta hän sanoi saaneensa tämän teiltä.»

Hän käänsi nuttunsa lievettä ja veti taskustansa Man-saaren leimalla varustetut setelinsä, kahdeksankymmentä kappaletta, ja kurotti ne oikeassa kädessänsä pöydän yli. Petellä oli myös syntymämerkki etusormen keskellä.

Ballawhainekin näki sen. Hän vetäsi äkkiä kätensä pois ja kätki sen selkänsä taa. »No niin, poikaseni, eikö siinä ole tarpeeksi? Ethän sinä enempää tarvitsekaan?»

»En minä enempää tarvitse», sanoi Pete. »En tarvitse näitäkään. Ottakaa takaisin», ja hän pani setelitukun heidän välillään olevalle pöydälle.

Ballawhaine vaipui tuolille istumaan, kopeloiden nenäliinaa takkinsa takataskusta piilossa olevalla kädellään ja alkoi pyyhkiä otsaansa. »Häh? Mikäs nyt? Mitä tarkoitat, poika?» änkytti hän.

»Tarkoitan», sanoi Pete, »että jos pitäisin rahat, niin sanoisivat ihmiset, että äitini oli huono nainen, jonka te ostitte rahallanne — sentapaista puhetta olen jo kuullutkin.»

Hän astui lähemmäksi. »Ja vielä tarkoitan sitäkin, että monta vuotta sitten teitte hyvin väärin äitiäni kohtaan ja että nyt, kun hän on kuollut, te ilkeätte mustata häntä, ja teillä on paha sydän ja häijy kieli, ja jos minä vain olisin täysi mies, enkä tietäisi, että te olette isäni, niin rutistaisin teidät raajarikoksi koko iäksenne.»

Sitten Pete käänsi hänelle selkänsä huutaen hallin pimeään: »Kuulkaapas, siinä, te vanha papukaija! Nyt lienee aika heittää minut ovesta ulos.»

Englantilainen palvelija punaisine polvihousuineen oli seisonut portaitten alla kuuntelemassa.

Tämä oli Peten ja hänen isänsä ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen. Peter Christian Ballawhaine esiintyi näihin aikoihin neuvostokokouksen kauhuna, mutta poikansa edessä hän oli vavissut kuin piesty koira.

V.

Katherine Cregeen, Peten puolustaja koulussa, oli sen ohessa hänen leikkitoverinsa. Hän oli kaksi vuotta Peteä nuorempi. Hiukset hänellä oli mustat kuin mustalaisella ja kasvot olivat ruskeat kuin pähkinä. Kesäisin hän viihtyi parhaiten hihattomassa punaisessa hameessa, ilman kaulusta ja päähinettä ja avojaloin. Käsivarret ja sääret, alinomaa kun olivat alttiina auringolle ja sateelle, olivat yhtä verevät kuin hänen poskensa ja silkinhienon untuvan peitossa. Hampaat olivat alati näkyvillä, joten näytti siltä, kuin hän olisi aina nauranut. Vallatonta nauruaan lasketellessaan hän kallisti päänsä sivulle ja vilkaisi silmillään kuten pieni, pähkinää nakerteleva orava, joka istuu korkealla turvassa kaikelta vaaralta.

Koulussa oli Pete ensi kertaa nähnyt tyttösen ja siellä hän koetti herättää hänen huomiotaan keinoilla, jotka ovat tunnettuja vain sankareille, villeille ja pojille. Leikkikentällä hän oli piehtaroinut Katherinen edessä aivan kuin huima varsa, hän oli viskellyt päätään, huitonut käsivarsillaan, väännellyt ruumistaan, potkinut säärillään, kulkenut käsillään, karannut jokaisen pojan kimppuun, joka oli häntä kahta vertaa isompi ja loppujen lopuksi karjaisemalla huikean intiaaniulvonnan hän oli pudota mätkähtänyt takapuolelleen istumaan juuri sille kohdalle missä Katherine seisoi. Muut pojat pysyivät tykkänään välinpitämättöminä näistä suunnattomista ponnistuksista osoittaa, mihin hän kelpasi, jos vain tahtoi, eikä Katherinessakaan ollut minkäänlaisia ihailun merkkejä huomattavina, vaikka Pete oli salaisesti pitänyt häntä silmällä. Mutta toiset seikat lähensivät lapset toisiinsa.

Philipin lähdettyä oppikouluun, Petestä ja Katherinestä oli tullut hartaat ystävät. Koulusta päästyään ei Pete mennytkään kotiin äitiänsä odottamaan ja maantiellä vetelehtimään; hänestä oli hauska kulkea Ballajoraan ja sieltä polkutietä myöten kiertää Cornaan myllylle. Se oli kyllä aimo koukku, mutta Caesarin mylly oli matkan päämäärä. Se pilkisti esiin Ballaglassin laakson läpi juoksevan joen viheriäisestä syrjästä. Laululintuset visertelivät keväisin sen pensaikossa ja Caesarin pieni satakieli-tyttönen lauleli siellä aina.

Miten hauskaa hänellä olikaan, kun Pete läksi kotiin sitä tietä. Hän kahlasi joessa, kapusi kivillä, leikitteli nuorallatanssijatarta kumoon kaatuneilla puupölkyillä, jotka yhdistivät joen rannat, hän liukahti, putosi ja tarttui käsin tahi jaloin kiinni lahoneisiin vedessä riippuviin oksiin puolittain itkien, puolittain nauraen huutaen Peteä avuksi. He heittivät lastuja ja tikkuja myllyrattaan takana kuohuvaan veteen seuraten sitä katseillaan sen pyöriessä koskea alas, he juoksivat kilpaa genistapensaitten välissä, ja sitten Katherine ymmärtämättä vähääkään kainostella laskeutui pitkälleen maahan ja makasi siinä liikkumattomana kuin lammas Peten nyppiessä hänen verisistä jaloistaan orjantappurapiikkejä. Tyttö oli laakson villisorsa, poika kömpelö ankka, joka lönkytteli hänen jäljestänsä.

Mutta tuo ihana, onnellinen leikin aika loppuikin äkisti. Mahtavan John Tuomas Corlettin rottinkikeppi ja toisen, häntä vielä taipumattomamman hirmuvaltiaan ruoska synkistivät molempain lasten päivänpaistetta. Pete erotettiin koulusta, ja Katherinen isä muutti pois Cornaasta.

Kun Caesar oli päättänyt naida oli hänen valintansa osunut Betsyyn, Sulbyn ravintolan omistajan tyttäreen. Sitten hän oli »herännyt» ja hän kannatti jyrkästi sitä käsitystä, ettei uskovaisen kodissa saanut juoda, ei liioin ostaa eikä myydä juomia. Mutta Mummin isä kuoli jättäen tyttärelleen ja vävylleen talonsa, »Man-saaren Keijukaisen», sekä Glenmooar-nimisen maatilansa. Samoihin aikoihin kuoli myöskin Sulbyn mylläri, ja saaren paras mylly kaipasi omistajaa. Caesar otti myllyn ja maatilan ja Mummi otti ravintolan, hän kun oli kasvanut sen hengessä eikä mitenkään ollut arkaluontoinen tällaisiin asioihin nähden. Tästä hetkestä alkaen Caesar tukki suun kaikilta parjaushaluisilta kadehtijoiltaan raamatunlauseella:

»Se kuin suusta menee sisälle ei turmele ihmistä, vaan se, mikä hänen suustansa kuohuu ulos, saastuttaa ihmisen.»

Yhtä kaikki muuttui Caesar vuosi vuodelta yhä puritaanimaisemmaksi katsantokannaltaan. Puolinaisuus ei ollut Caesarin luonteen mukaista. Ihminen oli joko pelastunut tahi oli hän helvetin syvyydessä, jos kohta sen ammottava kita ei vielä ollut sulkeutunut hänen ylitseen. Ken oli pelastunut, oli selvillä siitä ja jos hän tunsi Hengen todistuksen, niin hän saattoi elää synnittä. Kolmeen pääkohtaan hän luotti järkähtämättömästi: — silmänräpäykselliseen kääntymykseen, armotilan varmaan tuntoon ja täydelliseen vapauteen synnistä. Tuhansia kertoja hän oli kertonut ja kertoi yhäti, miten hän oli tullut kääntymykseen Douglasin torilla kappaleen matkan päässä vanhan Mateuskirkon vasemmalta portilta, kaksikymmentäviisi minuuttia yli kuuden eräänä sabbatti-iltana heinäkuussa; samana syksynä hän täytti kahdennenkolmatta ikävuotensa.

Cornaassa ollessaan Caesar oli toiminut paikallissaamaajana, ollut raamatunkeskustelujen johtajana ja kirkonisännöitsijänä, mutta Sulbyyn muutettuaan kävi hänelle »seura» liian ahtaaksi ja hän perusti oman seurakunnan. Sen jäsenille antoi hän nimen Kristityt, joka samalla kertaa oli nimi, taisteluvaatimus ja vastalause, ja he pitivät jumalanpalvelusta Caesarin myllyn takana olevassa pitkässä ladossa. Ihmisen ulkonaiseen käytökseen nähden heillä oli suuret vaatimukset. Herännyt ihminen ei saanut näyttäytyä kullassa ja kalliissa pukimissa, ei jättäytyä veltoksi eikä suosia mukavaa elämää; hän ei saanut käydä markkinoilla huvitellakseen, eikä näyttäytyä kujeilijoita varten pystytetyissä teltoissa, ei laulaa maailmallisia lauluja tahi lukea kirjoja tahi harrastaa mitään, joka ei tarkoittanut Jumalan yhä likeisempää tuntemusta. Mitä lihallisiin lankeemuksiin tuli, täytyi syyllisen joutua uskovaisten seurakunnasta poissuljetuksi, sillä vanhurskasten sieluja ei pahennus saanut koskettaa.

»Nykyajan kirkossa on paavillisuus taas vallalla», sanoi Caesar. »Palatkaamme vanhaan, lämminhenkiseen metodismiin ja karkoittakaamme Rooman oppi.»

Kun Pete käänsi selkänsä Ballawhainen herraskartanolle, oli hänen ensi ajatuksensa Caesar ja hänen myllynsä. Oikeampaa olisi ehkä sanoa, että hänen ensi ajatuksensa oli Katherine ja Mummi. Hän oli sekä koditon että rahaton. Juottopaikan luona oleva tupa oli nyt mahdoton hänen asuttavakseen, äiti kun ei enää ollut suojaamassa hänen uhattuja hartioitaan Mustan Tomin nyrkiniskuilta. Philip oli kotona vain parisen viikkoa vuodessa ja Ballure oli kadottanut viehätysvoimansa. Niinpä hän ohjasi matkansa Sulbyyn, tarjoutui Caesarille myllytöihin ja otettiinkin heti paikalla siihen. Palkkaa hänelle luvattiin vapaa ylläpito sekä kahdeksantoista penceä viikossa.

Merkillinen oli perhepiiri, jonka jäseneksi Pete nyt liittyi. Siihen kuului ensinnä Caesar itse nahkatakkeinensa, jonka hihat oli jätetty napittamatta neljänteen nappiin saakka, polvihousuineen, värjäämättömine villasukkineen ja puolikenkineen, joista kieli tavallisesti riippui ulkona — tuikea mies, jolla oli kankea kasvoja varjostava poskiparta ja huolellisesti ajeltu paksu ylähuuli, joka täydelleen korvasi tuuheita viiksiä, sillä kun uskonto, sellainen kuin Caesarin oli, anastaa ihmisen haltuunsa, näkyy se ensin hänen suustaan. Sitten Mummi, kodikas, myssypäinen olento, hyvänsuopaisuutta ja ystävällisyyttä säteilevä, yksinkertainen, helläluonteinen ja rauhaa rakastava sielu, joka ei vastustanut ketään eikä mitään ja jolla aina näytti olevan huulillaan »Ihmisparka! Ihmisparka!» tahi »Voi tok! Voi tok!» Sitten oli Nancy Cain, myöskin Nancy Joen nimisenä tunnettu, palvelija nimeltään, mutta emäntä viraltaan, Mummin sisarentytär, hiukan pakanallinen, aamun virkku, väsymätön raataja, ruma kasvoiltaan, kaikkia miehisiä olentoja karsaasti katsova, hyväsydäminen, rumapuheinen ja äkäluontoinen. Ja viimeksi Katherine, joka nyt oli kasvanut isoksi tytöksi ja sitoi mustalaishiuksensa nauhalla ja käytti mustaa, valkeilla nauhoilla reunustettua esiliinaa.

Pete edistyi tasaisesti työssään. Aluksi hän suoritti myllyssä vähäpätöisempiä töitä, hän sai sytyttää tulen kuivausuunin alle ja puhdistaa hammasrattaat, mutta sitten hänelle uskottiin sulkujen avaaminen aamulla ja myllynrattaan käynnin järjestely päivän töiden mukaan. Kahden vuoden kuluttua hiin oli reima mylläri ja jauhatti kelvollisesti sekä karkeita jauhoja eläimille että hienoja valkeita leipäjauhoja. Caesar luotti häneen. Hän lähti usein Peeliin tai Douglasiin saarnamatkoille ja jätti silloin Peten myllyä hoitamaan.

Tämä johti moninaisiin seurauksiin. Pete pystyi jauhattamaan talollisten viljaa, mutta ei heidän tilejään laatimaan. Hän merkitsi muistiinpanonsa liidulla myllytalon oveen — suoran viivan kymmenestä kahdeksaankymmeneen leiviskään ja poikkiviivan kustakin sadanleiviskän painosta. Isän poissaollessa tuli Katherine kerran päivässä ravintolasta myllyyn ja muutti Peten viivat tilikirjaan laskusarekkeiksi. Nämä rahataloudelliset toimitukset olivat suloisen hämäännyttävät. Pete oli hyvin ihastunut niihin — kun ne olivat loppuun suoritetut.

Yön pimeässä Pete usein valvoi muistellen, miten Katherine oli tavaillut, laskenut ja summannut hänen variksenvarpaitaan ja jokainen nimi, jokainen tilierä kävi Petelle rakkaaksi, kun Katherine oli ne lausunut. Ne lauloivat hänen sydämessään kuin leivoset. Ne olivat kuin virsiä ja säveliä ja runoutta.

Caesar palasi kotiin saarnakierrokseltaan suurta ajatusta päässään hautoen. Hän oli käynyt kehoittamassa vieraita pakenemaan tulevaista vihaa, ja hänen omassa talossaan oli vielä väkeä, joka ei ollut alkanut Sionia kohti vaeltaa. Samana iltana hän piti yöllisen rukouskokouksen Katherinen ja Peten käännyttämiseksi. Kuusi tuntia hän lakkaamatta huusi Jumalan tykö hikipäässä, kunnes ääni sortui hänen kurkkuunsa. Nuoret olivat suruttomia, pahan siemen oli päässyt juurtumaan heissä ja vastustushalu syöksi heidät kevytmielisyyteen. Muokkaa Sinä heidän sielujensa pelto, kynnä vaoille heidän sydämensä, älä anna makean hedelmän ja metsäomenan kasvaa samalla oksalla, älä salli kalliin lyhteen unohtua pellolle, salli tämän tytön sielun kantaa runsasta satoa ja tämän pojan sielulle kirkasta armosi valo!

Caesar oli tyytymätön tulokseen. Hän oli tottunut voihkimisiin, vavistuksiin ja pyörtymiskohtauksiin.

»Ettekö tunne rakkauden kouristuksia?» huusi hän. »Minä tunnen — juuri tässä, kellotaskun kohdalla.»

Keskiyön aikaan Katherine alkoi horjua. »Sido kiinni perkele!» huusi Caesar. »Olinpa minä itsekin kerran syvyydessä perkeleen kanssa, mutta nyt olen ylhäällä luhdissa ja näen enkelit olkikaton lävitse. Etkö tunne Hengen vaikutusta?»

Kellon näpsähtäessä juuri ennen kahden lyöntiä Katherine arveli tuntevansa ja siitä päivästä alkaen hän johti laulua »kristittyjen» naiskuorossa.

Pete jäi edelleen suruttomaksi, mutta siitä huolimatta hänet nähtiin aina »kristittyjen» kokouksissa. Hän istui takapenkillä silmät naiskuoroon kiinnitettyinä. Caesar huomatessaan, miten uskollisesti hän tuli näihin kokouksiin laski kätensä hänen päänsä päälle ja vakuutti, että Henki viimeinkin lähestyi hänen sieluansa. Toisinaan Petekin uskoi sen, silloin nimittäin, kun hän sulki silmänsä kuunnellessaan Katherinen enkeliäänen kohoavan ylös, ylös, ylös taivasta kohti. Mutta toisinaan hän taas tiesi, ettei niin ollut asian laita, silloin nimittäin, kun hän keskellä Caesarin voimakkaimpia rukouksia, tapasi itsensä kurkistelemasta konstaapeli Johnny Niplightlyn kaljun pään ylitse nähdäkseen vilahduksen Katherinen hatusta tämän pitäessä katseensa maahan luotuna.

Peten mieli alkoi käydä haikeaksi ja hän turvautui vanhaan lohduttajaansa, soittoon. Kotitekoinen huilu oli saanut väistyä säästörahoilla ostetun viulun tieltä. Sitä hän soitteli navetassa talvi-iltoina ja sen ulkopuolella olevan tunkion päällä kesäisin. Kun tämä tuli Caesarin korviin, niin hän vihastui hirmuisesti. Mikä mies oli viulunsoittaja? Kadotuksen palvelija hän oli, joka kynttilällä valaisi harhaanjoutuneille vaeltajille ja humussa eleleville syntisille tietä perkeleen varustuksille. Ja keitä varten olivat viulut sitten? Ne olivat komeljantteja ja teattereita varten. »Ja tuolla ovat teatterit», sanoi Caesar polkien jalallaan keittiön permantokiveä, »ja tuolla ovat helvetin liekit», lisäsi hän muutellen jalkaansa viereiselle kivelle.

Mummi alkoi välitellä. Eihän viulu ollut pahaksi, kunhan sillä vain soitettiin oikeita säveleitä. Eikös raamatussakin lueta, että itse kuningas David soitti harppuja ja symbaaleja ja sen semmoisia? Ja mikäs muu se harppukaan oli kuin jokin viulun tapainen. Harppujahan he kaikki toivoivat taivaassa saavansa soittaa? Niin kyllä, vaikka kyllä meidän Herramme täytyi ensin opettaa häntä ennenkuin harpusta mitään läksisi! Caesarin vakaumus alkoi järkkyä. »No niin, ehkäpä», sanoi hän, »jos viulunsoitolla on sellainen voima, että se voi vapahtaa sieluja kadotuksesta, ja jos Abrahamin helmassakin on oleva viulunsoittoa — no niin — miksikä ei, olkoon sitten — poikahan voi tuoda viulunsa kokouksiimme.»

Mikään ei voinut olla Petelle mieluisampaa. Tästä päivästä alkaen hän ei iltaisin poistunut navettaan, vaan pysyi sisällä harjoittelemassa virsiä Katherinen kanssa. Hirvittävän hauskat nämä jokailtaiset harjoitukset olivat! Ne houkuttelivat ihmisiä ravintolaan niitä kuulemaan ja niinpä Caesarkin älysi ne hyödyllisiksi.

Caesar oli sittenkin ollut osittain oikeassa. Hurskaiden veljien joukossa oli muutamia heikkojakin, jotka eivät halunneet tyhjentää oluthaarikkaansa virsien säestyksellä. Sellainen oli Johnny Niplightly, konstaapeli, joka oli Katherinen virkatoveri kuorossa, hän kun johti mieslaulajia. Hän oli pitkä mies ja hänen pitkää nenäänsä näytti rasittavan alituinen nuha. Eräänä iltana tehdessään tavanmukaisen kierroksensa hän poikkesi »Keijukaiseen». Caesar ja Mummi olivat kumpikin poissa ja Nancy Joe hoiti ravintolatehtäviä. Pete ja Katherine harjoittelivat herätysvirttä.

»Missäs päin maailmaa Caesar on?» murahti hän.

»Peelissä ostoksilla», vastasi Nancy.

»Jumalan kiitosi Tuota — missä on Mummi?» »Rouva Quigginiä hoitamassa.»