Part 2

Kuolevan silmät etsivät lapsen pientä vuodetta. »Philip», virkkoi hän. Poika nostettiin yöpuvussaan vuoteeltaan ja kannettiin isän viereen. Tämä ojensi hapuilevat käsivartensa lasta kohti ja sulki vielä unen pöpperössä haukottelevan pienokaisen syliinsä. Nyt tointui äitikin hämmästyksensä huumauksesta ja rajuihin nyyhkytyksiin puhjeten heittäytyi miehensä rinnoille ja suuteli häntä suutelemistaan.

Tällä kertaa ei hyväilyihin tullut vastausta. Kuoleva oli onneton, sillä hän ajatteli vaimoansa ja lastansa. Toisinaan hän yritti puhutella Philipiä, mutta sanat hukkuivat lempeään tolkuttomaan mutinaan, toisinaan hän tuijotti jäykin, ilmeettömin katsein vaimoonsa ja painoi sitten poikaa lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten menettävänsä hänet. Pimeä hetki tuli, ja hän piteli yhä poikaa sylissään. Lopulta lapsi oli vapautettava kuolemankamppauksessa olevan isänsä puristuksesta.

Yön synkeys oli jo hälvennyt ja uusi päivä alkoi valjeta. Katonräystäiltä kuului varpusten viserrystä ja nousuvesi, joka nyt oli matalimmillaan, vyöryi lahden hietikolle pauhaten. Jäljestäpäin Philip muisti äitinsä itkeneen niin hillittömästi, että häntä oli peloittanut; kun poika oli saanut vaatteet yllensä, hän vei hänet kerallaan alakertaan, missä he söivät aamiaista auringon pilkistäessä sisään akuttimien takaa.

Äidin ei sallittu pimittää poikansa elämää. Hän vaipui yhä syvemmälle juoppouden paheeseen; viikkokausiin hän ei liikkunut ulkona, istui vain aamusta iltaan takan ääressä lasia kallistellen. Tämä hillitön juominen vaikutti aivoihinkin, ja alinomaa hän kuvitteli näkevänsä aaveita. Päästäkseen eroon niistä, jotka harhailivat hänen miehensä kuolinhuoneessa, hän nukkui öisin arkihuoneen sohvalla, ja eräänä aamuna hänet löydettiin kuolleena suullaan lattialla maaten vuoteensa vieressä.

Silloin Philipin isän serkku, jota poika oli tottunut sanomaan Nan-tädiksi, muutti Ballure Houseen kasvattamaan häntä. Pojan isä oli ollut hänen rakkain serkkunsa ja Tuomas oli kuolemaansa saakka pysynyt hänen sankarinaan huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut. Syvä, salainen hellyys, niin arka, että hän tuskin itsekään oli täysin tietoinen siitä, oli Tuomaan ja Monan kurjan yhteiselämän aikanakin lakkaamatta kytenyt hänen sydämessään. Vanhan tuomarin kuoltua hänen toinen serkkunsa Peter oli mennyt naimisiin ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Mutta hän oli aina ollut kuin eräät salomaan yrtit, joiden sanotaan muserrettuina ja tallattuina suloisimmin tuoksuvan. Philipin isä oli ollut hänen sankarinsa, hänen kadonnut ystävänsä, hänen lempensä, ja Philip oli isänsä poika.

III.

Pieni takkutukka, mustapäinen, paljasjalka Pete, jonka nuttu oli selästä halki muistuttaen hihallisia liivejä ja jonka housuissa oli reikä siinä kohdassa takapuolta, mistä pikku paidan olisi pitänyt pilkistää näkyviin, oli oikeastaan Peter Quilliam nimeltään ja Peter Christianin äpäräpoika. Niihin aikoihin, jolloin tämä tunnontarkka nuorukainen ryhtyi vaanimaan Balluressa olevan vanhemman veljensä toimia, hän huomasi soveliaaksi tehdä havaintojaan läheisen olkikattoisen mökin ulkopuolella kasvavan pensasaidan aukosta. Mökissä asui kaksi henkeä, isä ja tytär — Tom Quilliam, joka tavallisesti kulki Mustan Tomin nimellä sekä Bridget Quilliam, jolle annettiin nimeksi Bridget Musta Tom.

Mies oli lyhytrakenteinen ja karkeatekoinen, hänellä oli tavattoman suuri, alati auki ammottava suu viallisine, tupakan mustuttamine hampaineen. Tyttöä pidettiin yleisesti hupsuna, hän oli suurikasvuinen, isosilmäinen, muuten aika sievän näköinen, typeräjärkinen hupsu. Musta Tom oli ammatiltaan katonpaikkuri ja olkihattunsa reiästä törröttävine hiuksineen vaelteli hän ympäri saarta työtä etsimässä. Siinä toimessa hän joutui oleskelemaan poissa kotoa päiväkausia ja tällöin Peter Christian moittiessaan veljensä siveyskäsitteiden puutetta sai tilaisuuden tyydyttää omia halujaan.

Lapsen synnyttyä eivät isä eikä tytär esittäneet minkäänlaisia vaatimuksia isälle. Man-saaren punnan seteleissä maksoi Peter Christian edelliselle kaksikymmentä puntaa ja jälkimmäiselle kahdeksankymmentä puntaa. Paikkakunnan pojat töhrivät oven merkiksi, että talo oli häväisty, ja siihen se juttu päättyi.

Tyttö suoritti hiljaisesti »kirkkorangaistuksensa». Yhden huomautuksen hän yhtäkaikki teki. Ballawhainen Christian neidiltä hän oli saanut lainaksi lakanan, johon oli verhoutunut kirkossa, ja kun hän palautti sen, arveli tämä hyvä, lempeämielinen lady, että hänen täytyi lausua hänelle parisen vakavaa sanaa.

»Mitähän sinä oikein mietit, Bridget», virkkoi hän juhlallisesti, »kun viime sunnuntaina koko seurakunnan edessä seisoit siinä Bellan ja Lizan kanssa?» — sinä päivänä oli nimittäin kaksi muuta Magdalenaa Bridgetin ohella kärsinyt rangaistuksensa.

»Nähkääs, neiti», tuumi tyttö, »minä ajattelin, ettei heillä kummallakaan ollut niin hienoa ja vahvoista lakanaa kuin minulla. Oikein minua olisi hävettänyt näyttäytyä mokomissa rievuissa kuin heillä oli.»

Typerä Bridget tosin oli, mutta yhtäkaikki todisti kaksi seikkaa muutakin. Hän ompeli kahdeksankymmentä rasvaista seteliänsä vanhaan sukan varteen, ompeli sukan sänkynsä patjaan ja kastatti poikansa Peteriksi. Rahojen piti säästyä hänen lapselleen siinä tapauksessa, ettei hän jaksaisi elää ja itse kasvattaa sitä, ja nimi annettiin lapselle hänen arvelunsa mukaan ilmoittamaan, kenen lapsi oli, sanokoot sitten laki ja perkele siitä, mitä sanovat.

Sen jälkeen hän elätti itseänsä ja lastansa käymällä päivätöissä, hän kitki ja istutti perunoita ja teki muita peltotöitä kuivalla säällä kuuden pencen ja joka säällä neljän pencen päiväpalkasta. Hän olisi kylläkin voinut olla vastuksena Ballawhainen perilliselle, mutta häntä ei haluttanut. Mainittu herrasmies peri maatilan, valittiin Ramseyn kaupungin edustajaksi Man-saaren eduskuntaan, nai Nessy Tauhmanin, rikkaan oluenpanijan tyttären ja tuli toisenkin pojan isäksi. Tällä kannalla olivat asiat laaksossa olevassa hovissa Bridgetin ja hänen pienen Petensä syödessä silliä ja perunoita sekä kauraryynipuuroa olkikattoisessa majassaan.

Peten varhaisimmat muistot liittyivät poikaan, joka asui kauniissa valkoisessa talossa, niissä oli suuri fuksia siinä, missä tie kaartui rotkoon johtavalle sillalle. Poika oli Philip Christian, puolta vuotta häntä vanhempi, vaikka muutamaa tuumaa lyhempi. Hänellä oli liehuvat keltaiset hiukset ja rusottavat posket ja musta samettipuku polvihousuilleen. Peter jumaloi häntä, pysytteli aina hänen lähettyvillään, totteli häntä kuin pieni koira ja ihaili häntä viisauden, hyvyyden ja uljuuden perikuvana..

Hänen varhaisin muistonsa Philipistä oli, että hän oli pimeässä nukkunut hänen vieressään hiljaa ja kokoonkyyristyneenä pienessä, kapeassa rautaristikkoisessa sängyssä ja että hän aamulla herätessään oli nauraen hypännyt laattialle vuoteesta. Philipin isä — pitkä, kalpea herrasmies, joka ei koskaan nauranut, joskus vain hymähti — oli edellisenä iltana tavannut hänet maantiellä odottamassa äitiänsä, joka ei vielä ollut palannut ulkotöistään. Takkatulta tuvassa ei saanut sytyttää ennen äidin tuloa ja sillä välin Peter koetti juoksemalla ja hyppimällä pysytellä lämpimänä ja unohtaa nälkänsä.

Toinen muisto Philipistä oli, että he yhdessä olivat astuskelleet ympäri vierashuonetta — jonka paksuilla matoilla hänen paljaat jalkansa olivat liikkuneet kuulumattomin askelin — Philipin näyttäessä hänelle seinillä riippuvia tauluja ja selittäessä niiden merkitystä. Erästä kuvaa pääkalloa ja ristiä pitelevästä evankelista Johanneksesta esitti tämä tuikea ja totuudessa pysyvä opas ryöväriksi, joka murhasi uhrinsa ja nylki heidän pääkallonsa tikarilla, jonka kahva oli ristin muotoinen. Sen jälkeen olivat muistot Philipistä ja hänestä itsestään, kuten kaksi yhteen sulautuvaa auringonsädettä.

Philip oli ihastunut hurjien seikkailukirjojen lukemiseen. Tällaisia vaillinaisia ja töhrittyjä kirjoja hän löysi vanhan, metallisiloisen ja kahdella etulukolla suljetun kirstun pohjalta. Kirstu oli sataman puoleisessa huoneessa, jota hänen isoisänsä, vanha merikarhu, oli käyttänyt makuuhuoneenaan. Toisinaan oli Philipin tapana lukea ääneen Petelle eräästä kirjasta, johon hän oli erikoisesti mieltynyt. Siinä puhuttiin Carrasdhoon miesten toimista. He olivat hurjaa mellastelijajoukkoa ja koko saaren kauhu. Toisinaan he kyllä tekivät työtä pelloilla, kyntivät, korjasivat eloa ja tekivät heinäaumoja, kuten työväki ainakin, toisinaan he asuivat taloissa sellaisissa, kuin on juottopaikan luona oleva talo. Mutta kun luoteistuuli alkoi puhaltaa ja huulilla alkoi tuntua suolan maku, silloin he läksivät liikkeelle sanoen: »Meri kutsuu meitä — meidän täytyy lähteä.» Silloin he asuivat vuorenrotkoissa merenrannikolla missä ei kukaan päässyt heihin käsiksi ja siellä he öisin sytyttivät nuotiotulia tervatynnyreistä, siellä he hoilasivat ja lauloivat pitäen hurjia juominkeja; tämän jälkeen nousuvesi tavallisesti kuljetti rannoille laivanperäsimiä, kokkakoristeita ja mastoja, joskus ajelehti maihin myöskin heidän toimestaan karille joutuneiden merimiesten ruumiita, jopa toisinaan kasoittain satojakin ruumiita — muukalaisia toki kaikki. Mutta siitä oli jo pitkä aika kulunut. Carrasdhoon miehet olivat kuolleet ja heidän maineensa loiste oli himmennyt.

Eräänä hiljaisena iltapuolena poikien hartaina luettua näitä urotekoja, he istuivat juttelemassa, Philip ikkunalaudalla kyyristyneenä ja Pete hänen vieressään kuin mikäkin valkea sammakko. Äkkiä Philip huudahti: »Kuule, mitä se oli?»

»Mitähän se mahtoi olla?» virkkoi Pete.

Ei kuulunut hiiskahdusta, ei lehden kahahdustakaan, eikä Peten mielikuvituskaan voinut keksiä mitään!

»Pete», sanoi Philip kaamean juhlallisesti, »meri kutsuu minua.»

»Ja minua myös», vakuutti Pete totisena.

Illan alkaessa hämärtää pojat olivat Port Mooarin sataman yksinäisimmällä paikalla, mereen pistäytyvän mustan, rosoisen kallion alaisessa luolassa. Vanhaan, risaiseen tynnyriin he olivat sulloneet turvetta ja kaarnaa ja sytyttivät nyt tulta siihen.

»Näethän tuon hirmuisen terävän karin tuolla veden alla?» virkkoi Philip.

»Totta maar sen näen?» sanoi Pete.

Ei näkynyt kiveä, ei nyrkinkään kokoista, heidän ja taivaanrannan välillä.

»Sitä sanotaan riutaksi», sanoi Philip. »Odotahan hetken aikaa, niin saat nähdä, miten laivat törmäävät siihen ja murskaantuvat ihan —... ihan kuin...

»Kuin mikäkin teekannu», sanoi Pete.

»Naiset me kumminkin pelastamme», sanoi Philip. »Vai kuinka, Pete, eikö pelasteta? Sehän aina tehdään.»

»Totta kai, naiset pelastetaan — ja pojat», lisäsi Pete miettivästä.

Philip ei ollut niinkään varma, mitä poikiin tuli, mutta ei tahtonut kiistellä. Pimeä oli jo tulossa ja ilta oli kylmä. Pojat istuivat loimuavan tulen ääressä kyyryllään ja koettivat unohtaa, että tee-aika oli heiltä mennyt hukkaan.

»Vähät siitä, jos onkin vähän nälkä», virkkoi Philip urheasti.

»Mitäs siitä, ei se haittaa», vastasi Pete.

»Mutta annas kun haaksirikosta päästään, niin silloin saadaan kinkkua ja suolalihaa ja kaikkea muutakin iltaruo'aksi.»

»Niin juuri, silloin syödään ja juodaan vaikka kuinka paljon.»

»Rommia, Pete, rommia me aina juomme.»

»Tottakai», myönsi Pete.

»Teelle me annamme palttua», sanoi Philip.

»Niin juuri, vanhat akat teetä juokoot», lausui Pete.

Nyt oli jo aivan pimeä ja nousuvesi kohosi nopeasti. Taivaankannella ei välkkynyt yhtäkään tähteä ja ainoa näkyvä valotuike oli etäisen loistolaivan alati pyörivä valo. Pojat hiipivät lähemmäksi toisiansa ja alkoivat muistella kotiansa. Philip ajatteli Nan-tätiä. Hän oli nelinkontin ryöminyt sen huoneen ikkunan sivu, missä täti oli ommellut hänelle uutta ruudullista yöpaitaa.

Silloin oli hänestä tuntunut naurettavalta, että Carrasdhoomies käyttäisi yöpaitaa; mutta missähän Nannie-täti nyt mahtoi olla? Pete muisteli äitiänsä — varmaankin hän nyt itkien ja etsien juoksi talon kaikki nurkat. Mustan Tominkin oli hän näkevinhän — kai hänkin juoksi häntä etsimässä ja kirosi.

»Emmeköhän pistäisi lauluksi Phil?» kysäisi Pete itku kurkussa.

»Vai laulamaan tässä!» sanoi Philip niin purevan ylenkatseellisesti kuin suinkin pystyi, »jotta he saisivat ajoissa varoituksen siitä, että istumme täällä väijymässä. Voi sinua, Pete-rukka, kylläpä olet viisas! Odotahan vaan, jahka laivat törmäävät kallioita vastaan — tuota, riuttoja — ja kuolleita miehiä kohoaa pinnalle kuin korkkeja — oikein sadottain ja läjittäin, silloin totta tosiaan saat kuulla minun laulavan.»

Pimeys kävi yhä sakeammaksi ja meren pauhu kuului luolan takaa, juuret ja kanervat eivät enää räiskyneet ja turve hehkui himmeänpunaisena. Kaamea yö oli tullut, ja pojat olivat eristetyt kaikesta.

»He eivät näykään tulevan — ei ainakaan vielä», kuiskasi Philip käheästi.

»Ehkäpä tässä on laita sama kuin kalastamisessa, väliin tulee kaloja, väliin ei», tuumi Pete.

»Niin juuri», myönsi Philip innokkaasti, »tavallisesti ei tule mitään — ja silloin ei auta muu kuin mennä kotiin ja palata uudelleen», lisäsi hän hermostuneesti.

Mutta ei kumpikaan liikahtanut. Hehkuvan tulen takana ammottava pimeys oli kauhistava. Pete painautui lähemmäksi Philipiä ja alkoi käydä uniseksi, sillä häntä ei vaivannut mielikuvituksen tuottama pelko. Kuullessaan hänen raskaan, tasaisen hengityksensä, Philip säpsähti ja hänet valtasi hirvittävä yksinäisyyden tunne.

»Pete, kuulehan», änkytti hän tuuppien armottomasti Peten päätä, joka lepäsi hänen olkapäällään ja koettaen turhaan estää ääntänsä vapisemasta, »sinä sanoit olevasi toinen perämies, mutta yhtäkaikki jätät kaikki työt minulle!»

Toinen perämies oli katuvainen, mutta ennenkuin puoli minuuttia oli kulunut, hän oli jälleen langennut samaan syntiin. »En voi sille mitään», virkkoi hän, »minä olen niin uninen, etten jaksa mitään.»

»Silloin on parasta, että kumpikin olemme vahdissa kannen alla», sanoi Philip ja he päättivät yhdessä laskeutua pitkäkseen tulen ääreen.

»Luota sinä vain minuun», sanoi Pete; »kyllä minä kuulen, jos he tulevat yöllä. Minä aina kuulen, mitä yöllä tapahtuu. On ihan kauheata, kuinka helposti minä herään. Väliin kuulen senkin, kun Musta Tom tulee kotiin juopuneena. Ihan totta, väliin olen kuullut.»

»Huomenna emme makaakaan kivillä, vaan matoilla», sanoi Philip kiemurrellen rosoisella paadellaan; »pakoittain mattoja — oikeita brysselin mattoja.»

He laskeutuivat toistensa viereen niin lähetysten kuin mahdollista ja koettivat olla kuuntelematta meren vaikerrusta ja pauhua. Sitten kuului väräjävä kuiskaus:

»Pete!»

»Mikäs nyt?»

»Eikö sinun ole koskaan tapana lukea iltarukoustasi, kun olet vahdissa?»

»On kyllä toisinaan, kun ei äiti ole ylen väsynyt ja vanhus ei ole pahasti pöhnässä eikä räyhää.»

»Mutta eikö sinusta sitten ole hauska lukea iltarukousta?»

»On kyllä, se on oikein hirveän hauskaa.»

Merirosvot päättivät lukea rukouksensa, nousivat pystyyn ja laskeutuivat polvilleen vieretysten pienet kasvot tulta kohti käännettyinä. Sitten he uudelleen asettuivat lepäämään.

»Pete, missä on kätesi?»

»Tässä ollaan, Phil.»

Yön kolkkoa pimeyttä valaisi vain hehkuvan tulen himmeä heijastus, mutta huolimatta luolan seinää pieksävien aaltojen ärjynnästä, vaipuivat Carrasdhoon miehet uneen.

Pimeässä vähän ennen aamunsarastusta Pete äkkiä säpsähtäen kohosi pystyyn. »Mitä se oli?» huusi hän pelästyneenä.

Mutta Philip oli yhä unen sumumaassa, häntä paleli ja hän valitti: »Peitä minua, Pete.»

»Phil!» kuiskasi Pete kauhistuneena.

»Peitä minua», mutisi Philip.

»Luulin, että Musta Tom oli siellä», sanoi Pete.

Luolan ulkopuolelta kuului epäselvää liikettä.

»Lempo vieköön!» kuulivat he kammottavan äänen sanovan. »Täällähän ne kakarat ovatkin! Vai mahdotonta! Eikä olekaan! Siinä ne totta tosiaan ovat, neiti. Piru heidät periköön! Onkos se ihminen sitten ihan järjiltänsä, kun tuollaista ääntä alkaa pitää. Tallella ovat, ovat niinkin, mutta kyllä heille tästä, kyyti annetaan, senkin penikat! No niin, kiittäkää te Jumalaa; että teidän on pelastunut, jos tykkäätte, mutta kyllä minä tälle pojalle muuta annan. Mokomatkin lurjukset! Kauankos siitä on, kun teidät vierotettiin ja kumminkin pakotatte kunnon ihmiset jättämään sänkynsä ja lähtemään yön selkään teitä etsimään. Ja tulikin teillä muka vielä piti oleman, häh? Sehän se sentään teidät ilmaisi. Vetäkää vene maihin pojat!»

Philip oli nyt puolittain hereillä. »Siinä he ovat», kuiskasi hän. »Laiva on tullut, he ovat riutalla. Voi sentään! Parasta on mennä heitä vastaan. Ehkä he eivät meitä tapakaan jos — jos vaan — voi sentään!»

Sitten merirosvot käsi kädessä vapisevina ja huohottavina lähestyivät luolan suuta. Seuraavassa tuokiossa Philip tunsi jonkun tempaisevan hänet syliinsä, ja Nan-täti suuteli häntä ja vuodatti viljavia kyyneleitä työntäen samassa suurta sokurikakkua hänen poskeensa. Toisenlaiseksi muodostui Peten kohtalo. Mustan Tomin nahkahihnan iskuista, joita hänelle sateli Philipinkin osalta, hän ulvoi kuin myrskyn ruoskima meri.

Ja niin palasivat Carrasdhoon miehet kotiin aamusarastuksen kalpeassa valossa — Pete hihnan takaa-ajamana hyppien ja ulvoen, Philip sokerikakkua syödä ahmien lohdutuksekseen.

IV.

Philip lähetettiin pois kotoa Castletownissa olevaan King Williamin kouluun ja silloin Petelle alkoi kovat päivät. Hänen äitinsä oli kyllä hellä, ja hyviäkin sieluja oli olemassa, sellaisia kuin Nan-täti, jotka kohtelivat kumpaakin säälivästi. Mutta yhtäkaikki sujui elämä vaivalloisesti kuin joustimia vailla olevien vaunujen kulku. Syntiä on usein helpompi suvaita ja antaa anteeksi kuin typeryyttä. Vain se, jolla on lempeä sydän, saattaa tuntea hellää osanottoa kovapäistä kohtaan.

Pete raukka oli epäilemättä hyvin kovapäinen. Häntä ei saatu lukemaan ja kirjoittamaan, ei hyvällä eikä pahalla. Hänet pantiin Maughold-kylän kirkon vieressä olevaan vanhaan kouluun. Koulumestari oli John Tuomas Corlett nimeltään, pieni mies, nokkelaliikkeinen ja karski, nenä hänellä oli terävä kuin hauella ja hänen käyntinsä muistutti kerskailevaa kukkopoikasta; John Tuomas oli myöskin räätäli. Kahden koulupenkin varassa olevalla läävänovella hän istui ristissä säärin kankaittensa, palikkainsa ja silitysrautojensa ympäröimänä. Oppilaat, pojat ja tytöt istuivat luokittain suuressa puoliympyrässä hänen edessään.

Pete-raukan tomuinen nuttu oli joka päivä pöläkässä tuon mahtavan pikku miehen kynsissä, kun hän purki raivoansa, sillä poika-parka myöhästyi joka päivä. Joka aamu räätäli-koulumestari tervehti häntä haukkumasanoin, joita säestivät rottinkikepin läimäykset. »Sinä laiskuri! Sinä pölkkypää! Sinä vintiö! Minä tässä opetan ja hikoilen, mutta mikään ei pysty sinuun.»

Tällä koulumestarilla oli kaksi inhimillistä heikkoutta. Hän kallisteli mielellään lasia eikä hän paljon kallistelemista sietänytkään, ennenkuin oli pöhnässä. Silloin hän aina opetti katkismusta ja kiroili pojille saaren murrekielellä.

»Peter Quilliam», kirkaisi hän eräänä päivänä, »kuka johdatti sinut ulos Egyptin maalta ja orjuuden huoneesta?»

»Opettaja, enhän minä ole koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, sillä mistäpä minulla olisi rahat ja vaatteet moisiin matkoihin, mutta siinä sen näkee, mitä kaikkea ihmiset keksivät», sanoi Pete.

Koulumestarin toinen heikkous oli hänen rakkautensa tyttäreensä, pieneen nelivuotiseen raajarikkoon, jota hän tämän sylilapsena ollessa oli humalapäissään viskellyt ilmaan ja pudottamalla hänet maahan tehnyt vialliseksi. Nyt hän eleli alituisessa kauhussa peläten uusia onnettomuuksia lapselle tapahtuvan. Hänen oli tapana penkkien lomitse luovailla ikkunalle, josta hän alimmaista, nimiä täyteen kaiverrettua ikkunaa avaamalla saattoi nähdä nurkan omasta, valkoisesta tuvastaan sekä sen kuistilta tulevan pienten hopeavaahterain varjostaman polun.

Monesti oli Pete nähnyt pikku tytön vaivaisella pikku säärellään liikaten kiiruhtavan eteenpäin pitkin tietä riemastuksesta naureskellen, kun hänen oli onnistunut välttää äitinsä valvova katse ja päästä pujahtamaan tielle. Eräänä päivänä rajujen kevätsateiden paisutettua kaikki purot yli äyräittensä, Pete sattui näkemään tuon kiharapäisen palleroisen hyppelevän ja riuhtovan kuin mikäkin tuulen pieksämä viiri vahvan virran kulettaessa häntä eteenpäin pitkin Port Mooarin luona mereen laskevaa jokea. Pete pelasti lapsen ja kantoi hänet kotiin. Sitten, ikäänkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, hän meni kouluun tihkuen vettä joka askeleella.

Kun John Tuomas näki hänen tulevan avojaloin vettä tippuen pitkin koulusalin laattiaa, hänen harminsa pojan tavanmukaisesta myöhästymisestä yltyi kihiseväksi raivoksi. Selityksiä odottamatta hän otaksuen pojan pyydystäneen rapuja Port Lewaiguen kivien luona, syyti suustaan tavallisia haukkumasanojaan tehostaen niitä pontevilla rottingin iskuilla.

»Senkin laiskuri (läiskis)! Senkin vintiö (läiskis)! Minä tässä opetan ja hikoilen, (läiskis! läiskis!) mutta mikään ei pysty häneen!» (läiskis! läiskis! läiskis).

Pete ei virkkanut sanaakaan. Hän väänteli nutun alla kivistävää selkäänsä ja pisti märät, lyönneistä kuumottavat kätensä housun-taskuihin ja astui luokan alapäässä olevalle paikalleen.

Mutta muuan tyttö, pieni tumma, punaiseen hameeseen puettu olento, ponnahti pystyyn pojan vierestä, pyyhkäisi nuolena koulumestarin luo tämän palatessa kankaittensa ja neulojensa ääreen, antoi hänelle aimo läjähdyksen vasten kasvoja ja puhkesi sitten suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hänen nimensä oli Katherine Cregeen. Hänen isänsä oli Caesar, Comaan mylläri, joka oli perustanut Ballajoran kappelin ja oli mahtava mies metodistien joukossa.

Katherine jäi rankaisematta, mutta Peten koulunkäynti päättyi tähän. Hänen oppinsa ei painanut liian paljoa suuren pojan päässä — painettua hän osasi lukea joltisesti, mutta hänen kirjoitustaitonsa supistui muutamien isojen kirjainten tuntemiseen. Varustukset elämän taisteluun eivät olleet kehuttavat, mutta Bridget päätti jyrkästi, että se riitti.

Sillävälin hän itse oli joutunut kantamaan sellaista nimitystä, jonka rahvas halusta antaa naiselle, jolla on lapsi, mutta ei lasta tunnustavaa isää. Häntä pidettiin noitana. Peten aikaisimmat muistot maantiestä liittyivät tähän äidin nimitykseen ja kun sanan merkitys alkoi hänelle selvitä, hän ei kapinoinut sitä vastaan, vaan alistui jurosti, sillä hän ei tiennyt muuta, kuin että siinä kenties oli perääkin. Milloin hän toisten poikien kanssa leikkiessään riitaantui, huudettiin hänelle heti: »Äitisi on noita-akka!» Silloin hän toisinaan alkoi itkeä, toisinaan rupesi tappelemaan kostaaksensa poikien häväisyn, mutta yhtäkaikki hän uskoi sen todeksi rakastamatta silti äitiään sen vähemmän.

Bridgetiä syytettiin pahoista silmistä. Jos karja sairastui niityllä eikä voitu näyttää toteen hänen kurkistaneen veräjän yli, arveltiin hänen jäniksenä loikanneen tien poikki, jota elukat astuivat. Eräänä päivänä oli naapurin koira ajanut jäniksen piilostansa niitylle, missä joitakin lehmiä oli syömässä. Tämän huomasivat muutamat tiellä palloa lyövät pojat. Heti paikalla nousi meteli ja kirkuna ja pojat sauvoillensa juoksivat ulvovain koirain jäljestä huutaen: »Noita-akka! Noita-akka! Se on Bridget Tom! Corlettin koirat ajavat takaa Bridget Mustaa Tomia! Tapa hänet, Laddie! Pure kuoliaaksi hänet, Sailor! Ota kiinni, koira, ota kiinni!»

»Pallonlyöjien joukossa oli Petekin. Kun hänen toverinsa alkoivat juosta koirien jäljestä ja niitä kiihoitella, hänkin juoksi, mutta hänessä myllersivät tykkänään toiset tunteet. Nuolena hän pyyhkäisi ohi kaikkien muiden pääsi koirien kintereille ja toisia potkaisten, toisia hutkien kepillänsä huusi nyyhkyttäen niin kovasti kuin kurkusta läksi hänen edessään loikkivalle jänikselle: »Juokse, äiti, juokse, hyppää sivulle! Äiti, äiti rakas, juokse nopeammin, juokse henkesi edestä, juokse!»

Jänis kääntyi syrjään, kiiti pensaikkoon ja hävisi takaa-ajajiensa näkyvistä juuri samassa, kun Corlett, tilanvuokraaja, joka oli kuullut huudot ryntäsi pyssyineen paikalle. Silloin Pete pyyhkäisi takinhihallaan kyyneleistä kimaltelevia silmiään ja läksi juoksemaan kotiin. Siellä hän tapasi äitinsä oven edustalla istumassa ja rauhallisesti kutomassa. Poika heittäytyi hänen syliinsä ja hyväili kädellään hänen poskeansa.