Part 1

MAN-SAAREN TUOMARI

Kirj.

Hall Caine

Englanninkielestä suomentanut

Ville Hynynen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

»Mitä se ihmistä auttaisi, vaikka hän voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa vahingon.»

SISÄLLYS:

I. Kaksi poikaa. II. Poika ja tyttö. III. Mies ja nainen. IV. Mies ja vaimo. V. Mies ja mies. VI. Mies ja Jumala.

Ensimmäinen osa.

KAKSI POIKAA.

I.

Vanha tuomari Christian, Ballawhainen omistaja, oli kova mies — ainakin ulkonaisesti. Rauta-Christianiksi häntä yleisesti nimitettiinkin ja ihmisten oli tapana sanoa: »Varokaa joutumasta sen rautakouran kynsiin.» Mutta voiman ohessa hänen luonteessaan oli myös ylevyyden leima. Pohjaltaan hän ei ollut kylmä, vaikka häntä halutti jääkuoreen sulkeutua. Tulta hänessä oli kylläkin, vaikka kätkössä, ja sillä hän yksinäisyydessä lämmitti vanhaa sydäntänsä, verhoten itsensä jäätävällä ilmakehällä suojaksi ympäristöänsä vastaan. Hän oli kuoreensa sulkeutuva sielu. Vain sisään murtautumalla voitiin päästä hänen tunteittensa pimeään kammioon, mutta ken sen oli tehnyt, oli paljastanut hänen alastomuutensa, ja hänen kanssaan katkaisi hän ikipäiviksi kaikki välit. Näin oli käynyt hänen poikansa, Philipin isän.

Hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi oli luonteeltaan tulinen ja raju, noita huimapäitä, jotka syöksyvät päistikkaa perikatoon, elleivät heitä pidätä kireät ohjakset. Tuomari oli nimittänyt tämän pojan Tuomas Wilsoniksi sen hurskaan pyhimyksen muistoksi, joka muinoin oli ollut saaren piispana. Tuomarin virka Man-saarella ei koskaan ole ollut perinnöllinen eikä koskaan voi siksi tullakaan, mutta Ballawhainen Christianit olivat yhtä kaikki olleet tuomareina kuuden sukupolven aikana, ja vanha Rauta-Christian otaksui Tuomas Wilsonin tulevan hänen seuraajakseen. Asia oli kuitenkin epävarma, sillä virkamiesnimityksessä otettiin huomioon enemmän ansiot kuin sukuperä, ja siksi vanhus määräsi poikansa ensin opiskelemaan lakitiedettä Englannissa ja sitten käytännölliseen virantoimitukseen Man-saarella. Nuori lakimies ei ollut täysin toteuttanut isänsä toiveita. Englannissa oleskellessaan hän oli omaksunut uudenaikaisia, vanhalle tuomarille perin vastenmielisiä mielipiteitä. Hän oli saanut uuden käsityksen omaisuuden jaosta, uudet ajatukset naisesta ja avioliitosta, uudet teoriat uskonnosta, sanalla sanoen hän ei ollut välttänyt niitä kareja, jotka tuntemattomilla vesillä sattuvat nuoren purjehtijan tielle eikä tuomari vanhus ollut se laivanrakentaja, joka pystyi tekemään aluksen notkeaksi vahingoittamatta sitä. Englantilaisia lehtiä lukiessaan tuomari oli jonkun verran tutustunut näihin katsantotapoihin. Ne vaikuttivat melkein kammottavasti hänen kotoisessa yksinäisyydessä toimineeseen mielikuvitukseensa, jotenkin samaan tapaan kuin pahe vaikuttaa puhdassydämiseen, nuhteettomasti vaeltavaan ihmiseen. Ja ennen kaikkea olivat nämä mielipiteet tuntuneet hänestä niin kaukaisilta, vuorten ja merten takaisilta, etäällä häämöttäviltä, kuten Sodoma ja Gomorra, ja tuomiotaan odottavilta kuten nekin. Ja nyt ne äkkiä olivat saavuttaneet hänet, tunkeutuneet hänen oman kurkihirtensä alle.

»Luulenpa», virkkoi hän, merkitsevästi poikaansa silmäillen, »että oppipoika on nykyjään mielestäsi yhtä viisas kuin hänen mestarinsa.»

»Ei», kuului vakava vastaus, »kyllä hän tavallisesti on paljon viisaampi.»

Rauta-Christian muutti testamenttinsa. Vanhemmalle pojalleen antoi hän vain elinkautisen eläkkeen Ballawhainen tilan tuloista. »Se poika saattaa tehdä vaikka mitä», tuumi hän ja varustautui seurauksia vastaan. Hän toimi sisäisen pakon painostamana, hän oli häpeissään, mutta ei voinut olla sitä tekemättä — sisukas vanhus rupesi kantamaan kaunaa poikaansa kohtaan.

Tuomarin molemmat pojat muistuttivat pikarin ulkopintaa ja sisustaa, ja pikari oli tuomari itse. Pojista oli vanhempi, Tuomas Wilson, perinyt isänsä sisäisen tulen ja lempeyden, nuorempi, Peter, taas oli osakseen saanut vanhuksen pinnalla näkyvän jään ja raudan. Peter oli pienikasvuinen, melkein vaivainen, hartiat miltei sipasivat toisiaan sisäänpainuneen rinnan kohdalla, ja sääret notkuivat ryhdittöminä hänen liikkuessaan. Karu oli luonto ollut häntä kohtaan, mutta paljon suopeammin ei hänen isänsäkään häntä kohdellut. Mihinkään ammattiin ei häntä oltu kasvatettu, ja hänen perintöosuutensa oli oleva vain veljen maksettavaksi määrätty vuotuinen raha-erä Ballawhainen tuloista. Hänen puheensa oli katkeraa, hänen äänensä kylmä, harvoin hän nauroi, eikä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän. Luonto oli monessa suhteessa pidellyt häntä kovakouraisesti.

Paitsi näitä poikia kuului tuomari Christianin perheeseen, hänen mielestään tosin vain kuin sattumalta, vielä nuori tyttökin, tuomarin ainoan, varhaisessa miehuudeniässä kuolleen veljen tytär. Arragonian Charlotan muistoksi oli hänelle annettu nimeksi Ann Charlotte de la Trémouille, sillä Christianin suvussakin oli hitunen tuota kaikille ihmisille ominaista sankari-ihailua. Tällä serkulla oli kauniit silmät, herkkäpiirteinen suu ja hyvin ujosteleva luonne. Vieno lempeä ilmapiiri ympäröi häntä alati ja hänen olennossaan väikkyi jonkinlainen värähtelevä iloisuus laaksonpohjassa leikittelevien auringonsäteitten lailla. Kahdentoista vuotiaana hän oli kadottanut äitinsä, ja hän oli kasvanut setänsä talossa miesten ja poikain parissa.

Eräänä päivänä Peter pyysi saada puhutella tuomaria kahden kesken. Häpeissään, mutta yhtäkaikki kerskaillen omasta tarkkanäköisyydestään hän kertoi jutun veljestään ja eräästä tytöstä. Hänen nimensä oli Mona Crellin. Hän asui Ballure Housessa, kukkulalla puoli englannin penikulmaa Ramseysta etelään päin, ja hänen isänsä oli entinen merikapteeni Billy Ballure nimeltään, kaupungin juomaveikkojen paras kestitoveri.

Seurasi kova melu ja hälinä ja Rauta-Christian kutsutti poikansa luokseen.

»Mitä minä kuulen?» huusi hän iskien silmänsä Tuomakseen. »Vai nainen? Siihenkö siis suuri oppisi on sinut saanut, häh? Ole varoillasi, poika, ole varoillasi! En salli, että poikani käyttäytyy häpeällisesti. Ulos talosta hänet ajan sinä päivänä, jona sellaista tapahtuu.»

Tuomas ponnisteli lujasti pysyäkseen rauhallisena.

»Mitä tarkoitat?», sanoi hän. »Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti, jos suvaitset sanoa?»

»Kuka on käyttäytynyt häpeällisesti?» matki tuomari pilkallisesti piipittäen. Sitten hän karjasi: »Niin, se joka kunniattomasti menettelee tyttö-raukkaa kohtaan — se käyttäytyy häpeällisesti. Joko nyt puhuin kyllin selvästi?»

»Liiankin selvästi», vastasi nuori mies. »Mutta kuka niin on tehnyt? En ainakaan minä.»

»Sitten ovat asiat, vieläkin hullummin. Sanoinko hullummin? Niin juuri, hullummin, paljon hullummin! Kuuletko mitä sanon? Hullummin! Sinä juoksentelet ja hääräilet Balluressa ja uskottelet tytölle hassutuksia. Mutta siihen minä en suostu. Sitä vartenko sinut lähetin Englantiin? Hävetä sinun pitäisi! Pysy alallasi, poika, pysy alallasi! Köyhä tyttö on köyhä tyttö, ja tuomari on tuomari.»

»Niin kyllä», virkkoi Tuomas äkkiä tulistuen, »ja mies on mies. Mitä häpeään tulee, niin en huoli hävetä sellaista, mikä ei ole hävettävää. Ja rehelliset aikomukseni todistaa parhaiten se seikka, että aion naida tytön.»

»Mitä? Mitä sinä aiot? Kuulinko — —». Vanha tuomari käänsi oikean korvansa poikaansa kohti ja nuori mies toisti uhkauksensa.

Isä saattoi olla huoleti! Ei hänen aikomuksensa ollut ketään tyttö-raukkaa pettää. Häntä eivät joutavat ennakkoluulot estäneet.

Vanha Rauta-Christian mykistyi hämmästyksestä. Hän huohotti, hän tuijotti, hän änkytti ja kaiken lopuksi syyti katkeria syytöksiä pojallensa.

»Mitä? Vai vaimosi? Sinunko vaimosi? Se homsu! Se heilakka! Se — ja lisäksi tuon juopporallin, tuon vanhan kipparin, tuon raakasuisen kerskurin tytär — tuo — — Ja sinä aiot siis omin käsin sitoa hirttonuoran kaulaasi! Niin juuri, hirttonuoran kaulaasi. Ja minun pitäisi seisoa vieressä sitä katselemassa! Ei, ei! Ei, minä sanon, ei!»

Nuori mies koetti vielä pitää puoliansa, mutta hänen sanansa hukkuivat isän räyhääviin huutoihin.

»Vai aiot sinä sittenkin. Niinkö? No niin, silloin ei sinulla ole muuta kattoa pääsi päällä kuin hattusi. Pistä se päähäsi — pistä se päähäsi!»

»Sitä ei minulle tarvitse kahdesti sanoa, isä.»

»Matkaasi siis — pötki naikkosesi — letukkasi luo! Jumala estäköön minua nostamasta kättäni poikaani vastaan!»

Vanhus kohotti nyrkkiänsä, mutta hänen poikansa oli jo hyökännyt ulos huoneesta. Tuomari ei ollut ainoa, joka pelkäsi nostavansa kättänsä omaa lihaansa ja vertansa vastaan.

»Seis! Tule takaisin, senkin houkkio. Etkö kuule? En ole vielä puhunut loppuun. Pysähdy, senkin tuittupää, pysähdy! Etkö malta kuulla loppuun, mitä minulla on sanottavaa? Tule takaisin! Tuomas Wilson, tule takaisin, poika! Tuomasi Tuomas! Tom! Missä hän on? Mihin poika joutui?»

Vanha Rauta-Christian oli avopäin kiirehtinyt tietä pitkin poikaansa huudellen, kunnes hän oli aivan käheä, mutta nuori mies oli kadonnut. Silloin hän verkalleen palasi takaisin harmaat hapset tuulessa liehuen. Ulkonaisesti hän oli pelkkää rautaa, sisäisesti vain isä.

Sinä päivänä muutti tuomari toisen kerran testamenttinsa ja teki vanhemman poikansa perinnöttömäksi.

II.

Isän kuoltua Peter otti haltuunsa Ballawhainen tilan, mutta hän ei ollut lakimies, ja Christianien tuomarilinja oli katkennut.

Tuomas Wilson Christian oli sillä välin viivyttelemättä mennyt naimisiin Mona Crellinin kanssa. Hän rakasti tyttöä, mutta tämän tietämättömyys oli häntä peloittanut, samoin — huolimatta hänen periaatteistaan — heidän yhteiskunnallisen asemansa erilaisuus, ja hän oli jo puolittain päättänyt luopua hänestä, kun isän kiivaat soimaukset olivat sytyttäneet hänen vihansa ja kannustaneet hänen rohkeuttansa. Niin pian kuin he olivat joutuneet naimisiin, hänelle selvisi, minkä hinnan hän oli maksanut vaimostaan. Onni ei voinut seurata sellaista alkua. Hän oli katkaissut kaikki vanhat siteet voidakseen solmia siteen, joka oli vievä hänet perikatoon. Rikkaat eivät enää huolineet hänestä ja köyhät kadottivat kunnioituksensa häntä kohtaan.

»Kerrassaan säädytöntähän tuo on», sanottiin. »Niinhän se on kuin sokea sokeata taluttaisi», arvelivat toiset.

Ja mikäli hänen yhteiskunnallinen arvonsa aleni ihmisten silmissä, sikäli väheni myöskin luottamus hänen lakimies toimintaansa. Hänen mielensä masentui ja hänen kunnianhimonsa katosi. Filosofia ei nyt ollut hänelle suureksikaan avuksi, sillä se ei ollut missään arvossa niillä markkinoilla, jonne hän sen vei. Niinpä hän päivä päivältä vaipui yhä syvemmälle harhautuneen elämän pohjattomaan liejuun.

Vaimosta ei vastoinkäymisissä ollut apua. Hän oli kauniskasvoinen, mutta ryhditön, hyvin turhamainen, sekä älyltään heikonlainen. Rakastajana oli hänen miehensä häntä miellyttänyt, mutta hänen nähdessään, ettei hänen avioliittonsa herättänytkään kenenkään kateutta, tyytymättömyys alkoi saada valtaa hänessä. Ja ennen pitkää hän jo mielessään kuvitteli joutuneensa kovan kohtalon alaiseksi. Hän valitteli alinomaa. Kaikki ihmiset kohtelivat häntä, ikäänkuin hän olisi aiheuttanut miehensä onnettomuuden.

Mies rakasti häntä yhä, mutta aikaa myöten hän alkoi halveksia vaimoansa. Kun ratkaiseva hyppäys oli suoritettu, oli hän ylpeillyt siitä, että oli uskaltanut seurata jaloa vaistoa. Hän ei ainakaan aikonut saattaa kunnon tyttöä häpeään siksi, että tämä mahdollisesti saattoi olla esteenä hänen virkamenestykselleen. Mutta Mona Crellin ei ollut koskaan ollut selvillä siitä, minkä uhrauksen Tuomas Christian oli tehnyt hänen tähtensä. Hän ei näyttänyt käsittävän, että hänen miehestään olisi voinut tulla saaren merkitsevimpiä miehiä, ellei hän olisi kuunnellut rakkauden ja kunnian ääntä. Vaimon tietämättömyys oli surkuteltava ja Christian häpesi sitä. Saadessaan osakseen muiden halveksumisen hän oli oppinut itsekin halveksimaan itseänsä.

Vanha merikarhu kuoli äkkiä eräillä markkinoilla juopottelujensa seurauksista ja aviopuolisot saivat nyt periä Balluren talon siihen kuuluvine maa-alueineen ja kiinteimistöineen. Heidän keskinäinen suhteensa ei siitä parantunut. Nyt oli vaimo perheen elättäjä, ja hän oli kyllä tietoinen siitä, että osat olivat vaihtuneet. Eräänä päivänä, kun miehen sukulaiset olivat kadulla kohdelleet häntä loukkaavasti, hän koetti lääkitä kirvelevää turhamaisuuttaan muistuttamalla miehelleen, että hänen oli nyt kiittäminen häntä ja hänen isäänsä kaikesta hyvästä, mitä hän tässä maailmassa nautti.

Mutta sittenkin mies rakasti häntä edelleen. Eikä Mona alussa ollutkaan mikään syvälle vajonnut olento. Aika ajoin hän oli iloinen ja pirteä, ja milloin äreä tuuli ei ollut pahimmillaan, oli hän toimelias ja vikkelä. Koti oli sievä ja hauska. Vain yksi seikka karkoitti miehen pois sieltä, mutta se seikka olikin kaikkein pahin. Yhtäkaikki elettiin talossa onnellisiakin hetkiä.

Heille syntyi lapsi, poika, jolle annettiin nimeksi Philip. Hänestä tuli heidän välisen suhteensa lopun alku, se rautatuki, joka, vanhempia samalla haavaa yhdisti ja erotti. Poikaa nähdessään isä muisteli vastoinkäymisiään ja äitiä kaivelutti hänen muistaessaan pettyneitä toiveitaan. Poikahan oli oikeastaan Ballawhainen todellinen perillinen, mutta isän syyn takia hän oli kadottanut perintönsä, eikä hänellä ollut mitään.

Philipistä tuli aikaa myöten rakastettava lapsi. Hän oli lempeä ja avomielinen, ystävällinen, jalomielinen, jopa tavallaan suurpiirteinenkin luonteeltaan. Eräänä päivänä isä istui puutarhassa ruohikolla kasvavan suuren fuksiapuun alla katselemassa, miten hänen vaaleatukkainen pikku poikansa heitteli keilaa käytävällä, seuranaan pari suurta poikaa, jotka hän oli viekoitellut maantieltä pihalle, sekä läheisempi leikkitoveri, pieni, avojalka Peter, joka asui suuren kaivon luona olevassa tuvassa. Alussa Philip hävisi ja isot pojat pistivät mielihyvästä ähkien voitot taskuunsa. Sitten Philip voitti ja pieni kiharapäinen Peter tuli aivan putipuhtaaksi nyljetyksi ja hänen suupielensä alkoivat nytkähdellä. Silloin Philip keskeytti pelin, käänsi päänsä sivulle, näytti tuumivan ja virkkoi sitten reippaasti: »Peterillä oli paha onni, annetaan hänen koettaa kerta vielä.»

Isän kurkkua kouristi ja hän läksi sisään äidin luo ja sanoi: »Minusta tuntuu — ehkä hyvinkin erehdyn — mutta minusta tuntuu, ettei meidän poikamme ole toisten poikain kaltainen. Mitä sinä arvelet? Naurettavaako? No niin, saattaa olla, saattaa olla! Sinusta hän on kuten muutkin. Ehkäpä, ehkäpä!»

Mutta sydämensä salaisimmassa sopukassa Tuomas Wilson Christian, murtunut mies, juurineen irti temmattu puu, mutaan ja liejuun vajonnut alus, alkoi hautoa rakasta toivetta. Poika tulisi voittamaan uudelleen kaiken sen, minkä isä oli kadottanut! Hän oli lahjakas ja hänestä oli tuleva lakimies; luonto oli anteliaasti suonut hänelle moninaisia taipumuksia, ja niitä oli edelleen kehitettävä; lisäksi oli lapsella kauniit kasvot, joita kaikkien täytyi rakastaa, oikeuden tuntoa sekä olennossaan säteilevän iloisuuden kaikkivoittavaa voimaa. Saaren tuomariksiko? Miksikä ei? Ballawhainen isännäksi? Kukapa tietäisi? Ehkäpä Man-saaren miehistä suurimmaksi, jaloimmaksi, mahtavimmaksi! Herra yksin tietää! Mutta — kävi miten kävi — poika oli pelastettava niistä vaaroista, jotka olivat tuhonneet isän onnen. Rakkaus? Se olkoon sallittu vain siinä tapauksessa, että siihen liittyy kunnioitusta — ei koskaan ulkopuolella omien piirien. Siihen oli saari liian pieni. Kadotettujen vaivoja kärsi se, joka rakasti ja halveksi samalla haavaa.

Näissä haaveissa eläen alkoi poloinen kiusaantua ja ärtyä kaikista hyväilyistä ja puheista, joita äiti kohdisti poikaan. Vaimon sivistymätön puhetapa kelpasi kyllä hänelle itselle, miehelle, ja hänen ylen kiihkeät hyväilynsä, milloin hän sattui olemaan hellämielisellä tuulella, olivat toisinaan hänelle mieleenkin, mutta niiden ei pitänyt saada alentaa poikaa.

Vaimo ei voinut seurata hänen ajatustensa korkeata lentoa, mutta hän ei ollut hidas tulkitsemaan sitä ilmaisutapaa, mihin se milloinkin pukeutui. Opettihan mies poikaa halveksimaan häntä. Sitä hän ei olisi hänestä uskonut — ei tottakaan. Mutta niinhän aina käy, kun kunnollinen, halpasäätyinen tyttö joutuu naimisiin hienolle herralle. Häntä kohdellaan kuin mitäkin lunttua, vaikkei herra itse tee muuta kuin istuu kädet ristissä ja antaa toisen raataa puolestaan. Hävytöntä! Oikeinhan tässä täytyy itkeä!

Tällaisina kateuden purkaushetkinä oli hänen tapana härnätä miehen köyhyyttä, ilkkua hänen joutilaisuuttansa ja soimata häntä siitä, että poika ilmeisesti rakasti enemmän isäänsä. Heidän kahden kesken ollessaan mies saattoi kärsivällisesti sen kestää, mutta Philipin läsnäollessa sanat muuttuivat hänelle myrkkyjuomaksi, tuntui kuin olisi häntä skorpioneilla ruoskittu.

»Mene tiehesi, poju, mene», hän toisinaan kuiskasi työntäen pojan pois huoneesta.

»Ei», kirkui vaimo, »pysy paikallasi, että saat nähdä minkämoinen mies isäsi on.»

Ja isä mutisi: »Ehkäpä hän myös näkee, minkälainen nainen hänen äitinsä on.»

Mutta kun Mona oli puhunut suunsa puhtaaksi ja pojan oli ollut pakko kuunnella loppuun hänen puhetulvansa, mies painoi otsansa pöydänkulmaan voihkien ja kyyneliin puhjeten. Silloin vaimo äkkiä muuttui, heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki. Hänen hellyydenpurkauksiaan oli yhtä vaikeata välttää kuin hänen solvaisujaan. Tuomas rakasti vaimoansa kaikesta huolimatta. Sehän juuri oli katkerinta hänen onnettomuudessaan. Ellei hän olisi häntä rakastanut, olisi hän tietenkin voinut irtautua taakastaan ja tulla uudelleen vapaaksi ja itsenäiseksi mieheksi. Ja niinpä hän teki sovinnon ja suuteli taas vaimoansa. Molemmat he sitten suutelivat poikaa, sulivat helliksi ja lopulta he tulivat iloisiksikin.

Philip oli vain lapsi, mutta hän älysi vanhempainsa keskinäiset suhteet ja omalla tavallaan hän käsitti kaiken. Isäänsä hän rakasti enemmän, mutta ei hän äitiänsäkään kammonut. Tämä oli melkein aina hellä hänelle, vaikka olikin mustasukkainen ja toisinaan hyvinkin ärtyinen isän pojalle osoittamasta suuresta rakkaudesta. Mutta nuo usein uudistuvat torat olivat ikäänkuin ruoskaniskuja, jotka jättivät hänen ruumiiseensa arpia. Hänen pieni vuoteensa oli vanhempain makuuhuoneessa, ja iltaisin hänen oli tapana piiloutua peitteeseensä ikäänkuin ruumiillista tuskaa peläten.

Ihminen ei voi kauaa taistella itseänsä vastaan. Tämä sitkeä vihollinen pääsee lopultakin voitolle. Philipin ollessa kuuden vuoden vanha hänen isänsä makasi kuolinvuoteellaan. Näihin aikoihin oli vaimo alkanut juoda, ja vähitellen oli hän luisumistaan luisunut alaspäin, niin että hän nyt oli syvälle vajonnut nainen. Joitakin lieventäviä syitä voisi hänenkin edukseen esittää. Hän oli pettynyt elämänsä suureen unelmaan nähden, hän oli niittänyt ylenkatsetta, missä oli luullut saavansa ihailua osakseen. Hän oli turhamainen eikä voinut kantaa vastoinkäymisiä, eikä hänessä itsessään ollut mitään syvää rakkauden lähdettä, mistä ammentaa, kun ylpeyden suoni oli juossut kuiviin. Jos hänen miehensä olisi ollut hiukan osaaottavampi häntä kohtaan, niin asiat olisivat ehkä luonnistuneet hiukan paremmin. Mutta Tuomas oli vain rakastanut häntä ja hävennyt hänen tähtensä. Ja nyt — hänen maatessaan siinä kuolinvuoteellaan — hänen rakkautensa alkoi huveta ja häpeä muuttua kammoksi.

Öisin hän nukkui huonosti ja usein hänen ummistaessaan silmänsä sorisi hänen korvissaan lakkaamatta ilkkuvia ja soimaavia ääniä.

»Poikasi!» huusivat ne. »Mitähän hänestä on tuleva? Unelmasi! Uljaat toiveesi! Tuomari! Ballawhaine! Taivas tietää mitä kaikkea! Sinä lähdet poikasi luota; kuka hänet kasvattaa? Äitikö? Mahdotonta!»

Vihdoin viimein valju toivonsäde tunkeutui yön unettoman kamppailijan luo, ja hänen mielensä keventyi.

»Minä juttelen pojalle», mietti hän. »Minä kerron hänelle oman tarinani salaamatta mitään. Niin, minäpä kerron hänelle omasta isästänikin, — maatkoon Herran rauhassa tuo ankara, vanha mies — ankara, mutta oikeamielinen.»

Pian tulikin sopiva tilaisuus. Oli myöhäinen ilta, hyvin myöhäinen. Vaimo nukkui kohmelossaan jossain alakerrassa ja poikanen, ikänsä viattomuudessa ja tiedottomuudessa käsittämättä lähestyvän, juhlallisen hetken enteitä, hääräili toimeliaana huoneessa hyvin tietäen, että hänen olisi jo oltava vuoteessa.

»Minä valvon, jotta voisin hoitaa sinua, isä», sanoi poika.

Isä huokasi vastaukseksi.

»Älä huolehdi, isä. Kyllä minä sinusta huolen pidän.» Isän huokaus muuttui voihkinaksi.

»Jos haluat jotain, niin huuda minua; ymmärräthän, isä?»

Ja poika puikahti näkyvistä kuin valonsäde. Hetken kuluttua hän ilmestyi jälleen äkkiä kuin aamunsarastus. Vapisevassa pikku kädessään hän piteli lääkkeeksi määrättyä kamomilli- ja unikonsiemenlientä sisältävää kannua.

»Unikonsiemeniä, isä! Unikonsiemenet ovat hyviä, usko pois, isä.»

»Mikset ole nukkumassa lapsi?» sanoi isä. »Tottahan olet väsyksissä.»

»En ole väsyksissä, isä. Äsken olin hiukan uninen, mutta kun haistelin unikonsiemeniä, niin uni sai kyytinsä. Ne ovat niin terveellisiä.»

Pieni valkopää oli jälleen katoamaisillaan, mutta isä kutsui hänet luokseen.

»Tule tänne, poikaseni.»

Lapsi astui vuoteen luo, ja isä pujotti hyväillen sormensa hänen pitkiin kultasuortuviinsa.

»Luuletko, Philip, että kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun olet jo aika mies, — oikein iso mies, luuletko, että silloin muistat, mitä nyt sanon sinulle?»

»Kyllä, kyllä, isä, jos se on jotain tärkeätä, ja tottahan sinä muistutat minua, jos unohtaisin, eikös niin, isä?»

Isä pudisti päätänsä. »Silloin en enää ole täällä, pilttiseni. Minä lähden pois — —.»

»Lähdetkö pois, isä? Saanko tulla kanssasi?»

»Kunpa voisitkin tulla, poikaseni. Niin kyllä, melkeinpä sitä toivoisin.»

»Sittenhän varmaankin otat minut mukaasi! Voi kuinka hauskaa, isä.» Ja poika alkoi loikkia ja tanssia, ryömiä nelinkontin ja hyppiä harakkaa pitkin laattiaa.

Isä vajosi huohottaen takaisin tyynylleen. Turhaa! Turhaa! Mitä tässä auttoi puhuminen? Lasta odotti elämä, häntä kuolema. Heillä ei ollut mitään yhteistä pohjaa, he puhuivat eri kieltä. Ja sitä paitsi, miten saattaisi hän sallia lapsen viattoman sielun nähdä hänen oman murtuneen sydämensä saastutettuun ja raadeltuun kammioon.

»Et ymmärrä minua, Philip. Tarkoitan, että minä poistun elämästä — kuolen. Niin, rakkaani, ja ellen jättäisi sinua tänne, niin kuolisin mielelläni. Minä olen hukannut elämäni, Philip. Kun tulevaisuudessa kuulet isästäsi puhuttavan, niin sinua hävettää. Ehkäpä olet silloin jo unohtanut senkin, että hän oli hyvä isä sinulle — minkälainen muuten lienee, ollutkin — sillä hän rakasti sinua hellästi. Minun on taivuttava Jumalan tahtoon; kunhan vain voisin toivoa, että sinä mieheksi tultuasi uudistat manalle menneen isäsi hyvän nimen. Philip, mikä on — älä itke, rakas lapsi. Kas niin, kas niin, suutele isää. Ei puhuta enää siitä asiasta. Ehk'ei niin käykään, vaikka isä sellaista sanoi. Ehkäpä ei. Riisuhan nyt yltäsi ja pujahda vuoteeseesi, ennenkuin äiti tulee. Kas siinä on yöpaitasi, vuoteen jalkapäässä. Vai on se nappeja vailla? Vähät siitä — vuoteeseen vain. Kas niin, nyt olet kiltti poika.»

Mahdotonta, mahdotonta! Ja ehkäpä tarpeetontakin. Kuka tietää. Poikanen saattaisi halki elämänsä muistaa, mitä hän tällä hetkellä oli nähnyt ja kuullut, vaikka olikin niin pieni. Jonakin päivänä se oli hänelle selviävä. Näin lohdutteli isä itseään. Nuo nöyryyttävät torat, jotka usein polttoraudan tavalla olivat raadelleet hänen sydäntänsä — noiden vastenmielisten kohtausten muistot soivat hänelle nyt jonkinlaista katkeraa lievitystä.

Sillä välin oli lapsi kömpinyt vuoteeseensa, josta vähän aikaa kuului tukahutettua nyyhkyttelemistä. Puolitiessä unien sumumaahan, hän kavahti äkkiä istualleen huutaen: »Hyvää yötä, isä», ja isä vastasi:

»Hyvää yötä.»

Kolmen tienoissa seuraavana aamuna talossa oli kova touhu. Palvelija juoksi portaita ylös ja alas ja emäntä mitteli hätääntyneenä käsiään väännellen sairashuoneen laattiaa, ja hoki hokemistaan, ikäänkuin asia nyt vasta olisi hänelle valjennut: »Hyvänen aika, hän kuolee! Miksei sitä ole ennen minulle sanottu.»