Part 50

Kun kaikki oli ohi, hän palasi yksin kotiin viettäen iltapäivän järjestellen Nan-tädin tavaroita, ja kun hän oli ne varustanut nimilapuilla, hän lukitsi kaikki siniseen kamariin. Ilma oli ollut viime päivinä hyvin huolestuttava. Pilkkuja oli nähty auringossa. Suuria sähköhäiriöitä oli huomattu, ja edellisenä iltana olivat revontulet leimunneet pohjoisella taivaalla. Kun aurinko oli mailleen, menossa, oli läntisellä taivaalla matalalla pilvenjälli hohtaen auringon valossa. Sen yläpuolella leijailivat mahtavat, synkät pilvet ja välistä loisti ihmeellinen valojuova merelle aivan kuin enkeli olisi avannut taivaan oven. Kun sitten aurinko painui piiloon, levisi tulipunainen pilvenmöhkäle poikittain yli taivaan ja kuului kaukainen ukkosen jyminä.

Pysähtyen työssään Philip katseli rannalle ja huomasi miehen ratsastavan hurjaa vauhtia taloa kohden. Tämä oli lähetti, joka saapui kuvernöörin virastosta. Hän pysähtyi portille. Hetkistä myöhemmin hän seisoi huoneessa ojentaen Philipille kirjeen.

Jos joku olisi nähnyt tuomarin hänen ottaessaan kirjeen vastaan, hän olisi saattanut pitää sitä hänen kuolemantuomionaan. Hänen kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi kun hän rikkoi sinetin ja veti kirjelmän kuoresta. Se oli sisäministeriön valtakirja. Philip oli nimitetty Man-saaren kuvernööriksi. »Minun rangaistukseni, rangaistukseni!» hän ajatteli. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä syvempi oli hänen lankeemuksensa oleva. Se oli julmaa kohteliaisuutta, tuskallista huomaavaisuutta, ja tuo rangaistus oli kauhea. Totisesti hänen tiensä kärsimyksen vuorelle oli jyrkkä. Kykenisikö hän koskaan nousemaan sille?

Lähetti kumarsi ja teki alamaisesti kunniaa. »Pyydän saada tuhannesti onnitella teidän ylhäisyyttänne.»

»Kiitoksia, poikaseni. Menkää alakertaan. Siellä antavat teille jotakin syötävää.»

Jollakin tekosyyllä tuli Jem-y-Lord hetkistä myöhemmin sisään kieppuen iloisena kuin västäräkki. »Kyllä, teidän ylhäisyytenne — Ei, teidän ylhäisyytenne — Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»

Seuraava oli Martha, joka kohtasi hänet portaan päässä reippaasti hymyillen ja syvään niiaten. Ja koko talo, joka äsken oli ollut synkkä ja iloton, tuntui nyt iloiselta ja hymyilevältä, aivan kuin pitkän unettoman yön jälkeen ilostuu nähdessään uuden aamun pillastuvan sisään säleverhojen välitse ja kuulee lintujen visertävän säveleitään häkeissään alakerrassa.

»Kate saa myöskin siitä kuulla», ajatteli Philip.

Hän kirjoitti hänelle pari riviä, ensimmäiset sairautensa jälkeen:

»Pysy rohkealla mielellä, rakkaani; minä olen pian luonasi.»

Tämän, lappusen, joka oli ilman puhuttelusanaa ja allekirjoitusta, hän pisti kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän meni ulos ja vei sen itse postiin.

Hänen palatessaan leimahtelivat salamat. Hänen teki mielensä kiertää tässä valossa Port Mooarille, kulkea sieltä luolille ja piiloittautua rotkoihin sinne, missä vesilinnut kirkuvat.

XVI.

Ilta oli pitkälle kulunut ja hän istui huoneessaan, kun hän kuuli melua ja äänekästä puhetta alakerrasta. Joku kaipasi siellä tuomaria. Siellä oli Nancy Joe. Hän oli juuri tullut Sulbystä. Jotakin oli Caesarille tapahtunut eikä kukaan voinut hillitä häntä.

»Menkää hänen luoksensa, teidän ylhäisyytenne», hän huusi ovelta. »Kukaan muu kuin te ei voi hänelle mitään, emmekä me käsitä, mikä ihme häneen on mennyt. Hän on ottanut pässinsarven, johon hän hirveästi puhaltaa kiertäen ympäri taloa kuin mielipuoli ja huutaen Herraa kukistamaan talon, kuten Jerikon muurit hajosivat.»

Philip kutsui vaununsa ja lähti heti paikalla Sulbyyn. Myrsky oli yltynyt. Ukkosen jyrähdykset kaikuivat vuorissa. Välähtelevät salamat iskivät puihin ja livahtelivat kuin käärmeet oksia pitkin. Kun he ajoivat Lezayren kirkkomaan ohi, kääntyi ajaja penkiltään puhumaan taaksensa: »Tuolla on varmaankin jotakin tapahtunut, herra. Näettekö?»

Kirkas loimo valaisi pimeää taivasta sillä suunnalla, johon he olivat menossa. Tien mutkassa lähellä »Ginger»-kapakkaa joku juoksi kiireesti heidän ohitsensa.

»Mitä tuolla on?» kysyi ajomies.

Ja ääni pimeästä vastasi hänelle: »Salama on sytyttänyt »Keijukaisen», ja Caesar on tullut hulluksi.»

Niin todellakin oli käynyt. Silloin kun Caesar kiihkossansa oli puhaltanut pässinsarveensa kiertäen taloa varmasti vakuutettuna, siitä, että se oli Jeriko, oli salama iskenyt siihen.

Tuli oli saanut niin suuren vallan, että oli turhaa ajatellakaan sammuttamisia. Suuri reikä oli puhjennut kattoon ja liekit roihusivat siitä korkealle taivaalle kuin savupiipusta. Koko Sulby oli rientänyt paikalle. Muutamat raahasivat huonekaluja ulos palavasta talosta, toiset kantoivat joesta vettä ämpäreillä ja kiuluilla ja valelivat sillä palavaa olkikattoa.

Mutta huomattavin kaikista oli mies, joka kiersi ympäri, ensin tietä sillalle, sieltä joen toista puolta myllyn padolle ja taas takaisin päästäen hirvittäviä ääniä ja välistä pauhaten voitonriemulla ja ivaten niille, jotka kaikin voimin toimivat pelastustyössä: »Tuo ei hyödytä mitään, minä sanon teille. Ette voi sitä sammuttaa Se on tullut taivaasta. Enkö minä sanonut, että olen saanut sen iskemään?»

Mies oli Caesar. Hänen silmänsä säteilivät, huulensa nytkähtelivät suonenvedon tapaisesti ja hänen kasvonsa olivat lentävästä noesta mustat kuin padan kylki.

Kun hän näki Philipin, levisi kauhea hymy hänen nokisille kasvoilleen ja taloa osoittaen hän huusi niin, että se kaikui yli ihmisten melun, ukkosen jyrinän ja tulen rätinän: »Tuolla sisällä asui rietas henki, herra. Se on kiduttanut minua nämä kymmenen vuotta.»

Hän näytti kuulostavan ja kuulevan jotakin. »Miten hurjasti se mölisee», hän huusi ja sitten nauroi villistä ihastuksesta.

»Rauhoittukaa, herra Gregeen», pyyteli Philip, koettaen tarttua hänen käsivarteensa.

Mutta Caesar riuhtaisi itsensä irti, puhalsi hirveästi torveensa ja tallusti taas ympäri talon. Kun hän tuli seuraavan kerran samalle kohdalle, kuului synkeä jyrinä, ja hän sanoi: »Tuo on Ballawhaine. Hänellä oli munuaiskivi viisi vuotta ja tuolla tavalla hän juuri valitti.»

Taas Philip koetti rauhoittaa häntä. Se oli hyödytöntä. Lakkaamatta hän kulki palavan talon ympäri puhaltaen torveensa ja kehoitellen ihmisiä lakkaamaan jumalattomasta työstä, koska Herra itse oli käskenyt hänen puhaltaa alas Jerikon muurit, mutta hän oli polttanut ne sen sijaan.

Ihmiset alkoivat pelätä hänen hulluuttansa. »Heidän täytyy kai viedä hänet linnaan», sanoi joku. »Tai sitoa hänet kahleihin johonkin ulkohuoneeseen», keksi toinen. »Kirk Mangholdin hullu sai viisitoista vuotta virua oljilla huoneen ylisillä, sill'aikaa kuin hänen lapsensa sisällä talossa kasvoivat miehiksi ja naisiksi.» »Tytär on tehnyt Caesarille kaiken tämän. Hävetkööt sellaiset tytöt, jotka saattavat vanhat isänsä perikatooni.»

Mutta Caesar jatkoi kiertoansa talon ympäri torveensa puhaltaen ja huutaen: »Ei mitään hyödytä! Se on Herran Jumalan tahto.»

Kuta enemmän liekit leimusivat, sitä turhemmat olivat ihmisten sammutusyritykset ja sitä yliluonnollisempana kaikui Caesarin torvi ja hänen riemuhuutonsa.

Lopuksi Mummi meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä. »Tule kotiin, isä», hän nyyhkytti. Caesar katsoi häneen hämmentynein ilmein, sitten hän katsoi palavaan taloon ja näytti hetkeksi saavan järkensä takaisin.

»Tule kotiin, rakas», pyysi Mummi hellästi.

»Minulla ei ole kotia», virkahti Caesar avuttomana.

»Eikä minulla ole myöskään rahaa. Tuli on polttanut kaiken.»

»Älä ole milläsikään, isä», lohdutteli Mummi. »Meillä ei ollut mitään, kun aloimme; me alamme uudestaan.»

Silloin Caesar alkoi mutista raamatunlauseita ja Mummi lohdutteli häntä omalla koruttomalla tavallaan.

»Minun sieluni kulkee syvissä vesissä. Minä olen heikko ja luuni ovat musertuneet. Pelasta minut, Herra, sillä vedet käyvät ylitseni, minä uppoan liejuun eikä minulla ole, mihin jalkani nojaisin.»

»Voi, voi, Caesar, mehän kuljemme maantietä ja tässä toki on ihan kuivaa.»

»Monet härjät ovat minut piirittäneet; suuret Baasanin härjät saartavat minut. Pelasta minut jalopeurain kidasta; sillä sinä olet kuullut minun huutoni, vapahtanut minut sarvikuonon puskulta.»

»Älä välitä koko jalopeurasta äläkä sarvikuonosta vaan tule, että saan muuttaa sinulle kuivat vaatteet.»

»Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä lumivalkiaksi tulisin.»

»Ah, kyllä, kyllä me sinut pesemme, kun tulemme Ramseyhin. Tule nyt vain mukaan!»

Caesar oli jättänyt sarven jonnekin ja Mummi otti häntä kainalosta. Caesar antoi johtaa itseänsä, ja niin nämä kaksi vanhaa lasta katosivat pimeään.

XVII.

Philipiä odotti kirje hänen palatessaan kotiin. Se oli kuvernöörinsihteeriltä. Siinä oli väin muutamia rivejä, jotka oli kirjoitettu pöytäkirja-arkin takapuolelle, ja siinä ilmoitettiin, että avioerovaatimus oli käsitelty samana päivänä suljettujen ovien takana. Vaatimukseen oli myönnyttyjä kaikki oli nyt sitä myöten valmista.

»Ei ole tarkoitukseni yhä haavoittaa teidän jo ennestäänkin kiihoittuneita tunteitanne, Christian», kirjoitti kuvernöörinsihteeri, »tai lisätä teidän vastuunalaisuutenne tunnetta, kun on kysymys tuosta naisesta, mutta se minun täytyy sanoa, että hän on hylännyt teidän tähtenne kunniallisen, kelpo miehen.»

»Minä tiedän sen», virkahti Philip ääneen.

»Kun minä sanoin hänelle, että kaikki oli järjestyksessä ja ettei hänen hairahtunut vaimonsa enää vaivaisi häntä, luulen, että mies rupesi itkemään.»

Mutta Philipillä ei ollut vielä aikaa ajatella Peteä. Hänen sydämensä oli nyt kokonaan Katen luona. Hän saisi ehkä vankilaan virallisen ilmoituksen avioerosta ja se kohtaisi häntä kuin salaman isku. Hän saattaisi ajatella, että koko maailma oli häntä vastaan, kun hänellä, Philipillä, oli koko maailma jalkainsa juuressa. Philip halusi juosta hänen luoksensa, sulkea hänet syliinsä, suudella häntä suulle ja sanoa: »Minun, vihdoinkin minun!» Kate, hänen vaimonsa — hän hänen miehensä — kaikki anteeksi annettu — kaikki unohdettu!

Koko sen illan lopun Philip käytti kirjeen kirjoittamiseen Katelle. Hän sanoi hänelle, ettei hän voinut elää ilman häntä, että Kate nyt ensi kerran oli hänen ja hän Katen ja että he nyt olivat yksi; että heidän rakkautensa oli syntynyt uudestaan ja että hän aikoi käyttää koko tätä seuraavan elämänsä hyvittääksensä kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänelle tehnyt menneisyydessä. Sitten hän muutti sävyä ja vuodatti sydämensä hänelle laverrellen tavallista rakkauden korkeata veisua — melkein lapsellista, hullua lörpöttelyä, hellää järjettömyyttä. Mitä merkitsi, että hän nyt oli kuvernööri, saaren ensimmäinen mies? Sen hän oli unohtanut. Mitä merkitsi, että hän kirjoitti langenneelle naiselle vankilaan? Sitä hän ajatteli vain siksi, että voisi unohtaa itsensä sitä enemmän.

»Vain vähän aikaa vielä, rakkaani, ainoastaan vähän aikaa. Minä tulen pian luoksesi, minä tulen. Ehkä vähän vanhempana, ehkä vakavampana ja surullisempana, en enää nuorena poikana, mutta yhä toivorikkaana ja valmiina kohtaamaan tulevaisuutta, millaisena se esiintyneekin, kun minulla on rinnallani se, jota rakastan.»

Seuraavana päivänä Jem-y-Lord vei kirjeen Rushen linnaan tuoden tullessaan vastauksen. Siinä oli vain yksi rivi: »Oma rakkaani! Vihdoinkin! Vihdoinkin! Oi. Philip, Philip! Mutta entäs meidän lapsemme?»

XVIII.

Philipin nimitys kuvernööriksi oli luettu kaikissa Man-saaren kirkoissa ja maalattu oikeussalien oville, ja kuvernöörinsihteeri valmisteli kaikin voimin virkaanasettajaisjuhlaa.

»Sopisiko pääsiäisen edellisenä tiistaina», hän kirjoitti, »ja tietenkin Rushen linnassa? Eronnut kuvernööri on valmis saapumaan tänne siksi päiväksi ja antaa itse teille virkasinetin ja tarkastaa virkanimityksenne.

P.S. — _Yksityistä_. Ja jos teidän mielestänne se pehmeä-ääninen tyttö on nauttinut kyllin kauan »Hänen Majesteettinsa suosiota», toimitan minä hänet heti vapauteen. Eipä silti, että hänellä olisi mitään hätää, mutta kuitenkin olisi parasta järjestää nämä pikku seikat, ennenkuin teidän suuri päivänne tulee. Sitä ennen voitte kuitenkin pitää huolta hänen tulevaisuudestaan. Olkaa antelias, Christian — siihen teillä kyllä on varaa. Mutta mitä minä puhuinkaan? Tiedänhän edeltäkäsin, että tässäkin olette liiallisen, naurettavan antelias.»

Philip vastasi heti tähän kirjeeseen. »Pääsiäistiistai sopii yhtä hyvin kuin mikä muu päivä hyvänsä. Mitä rouvaan tulee, antakaa hänen jäädä sinne, missä on, juhla-aamuun asti, jolloin minä itse järjestän kaikki.»

Philipin kirjeenvaihto oli nyt sangen laaja ja hänen täytyi ahkerasti työskennellä saadakseen kaikki suoritetuksi. Saaren neljä kaupunkia kilpaili osoittaakseen hänelle kunnioitustaan. Douglas, joka oli ollut hänen menestyksensä näyttämönä, tahtoi panna toimeen loistavat juhlapidot; Ramsey, hänen syntymäkaupunkinsa, halusi järjestää juhlakulkueen. Hän hylkäsi kaikki nämä ehdotukset.

»Minulla on surua», hän kirjoitti, »ja sitäpaitsi en ole vielä oikein terve.»

»Ah, ei!» hän ajatteli. »Kenelläkään ei saa olla syytä moittia minua, kun aika tulee.»

Maailman suosionosoituksilla ei ollut rajoja, ei sääliä — hän ei saanut hetkeäkään lepoa. Hänen mielikuvituksessaan kaikki tuo alkoi tuntua pirulliselta julmuudelta aivan kuin kaiken takana olisi kaikunut paholaisen pilkkanauru.

Hän kyseli, kuinka oli Peten laita, tuskin kukaan tiesi tai välitti tietää hänestä mitään. Se tomppeli oli nyt tuhlannut viimeisen killinkinsä ja myynyt asumuksensa typö tyhjäksi. Pääsiäisen edellisenä maanantaina hävitettäisiin koko koti lopullisesti. Siinä kaikki. Avioerosta ei puhuttu sanaakaan. Onneton, hylätty uhri, joka unohdettiin osoitettaessa suosiota väärintekijälle, vielä lopuksikin osoitti niitä suuria ominaisuuksia, jotka eivät koskaan voimakasta jätä hänellä oli voimaa vaieta ja anteeksi antaa.

Philip kyseli myöskin lapsesta. Se oli yhä Jalavaharjussa sen naisen hoidossa, jolla oli pysty nenä ja kirkuva ääni. Joka ilta hän teki suunnitelmia saadaksensa haltuunsa Katen pienokaisen, mutta joka aamu hän hylkäsi ne, koska, niitä oli vaikea panna täytäntöön, ne olivat julmia ja herättäisivät vastustusta.

Maanantaina ennen pääsiäistä hän askarteli ahkerasti työhuoneessaan Balluressa samalla kun lähetti ratsasti lakkaamatta hänen porttinsa ja kuvernöörin virkatalon väliä. Aamupäivän hän oli kuluttanut laatiessaan kaksi tärkeätä kirjelmää. Molemmat olivat sisäasiainministeriöön. Toiseen hän oli painanut tuomarin leiman; toinen oli laadittu kuvernöörin viralliselle paperille. Hän juuri antoi lähetille määräyksin vakuuttaa nämä kirjeet, kun hän kuuli avoimesta ovesta mahtavan äänen eteisestä. Se oli Peten ääni. Heikistä myöhemmin kiiruhti Jem-y-Lord sisään kasvoillaan kauhistus.

»Hän on itse tullut tänne, teidän ylhäisyytenne. Mitä minä hänelle teen?»

»Pyydä hänet tänne», vastasi Philip.

Jem alkoi änkyttää. »Mutta mutta — piispa tulee, tänne ihan tällä minuutilla.»

»Pyydä piispaa odottamaan alakerran huoneessa.»

Peten ääni kuului portaista. »Kas niin, kas niin, hiljaa nyt vain! Taivuta pikku päätäsi, lemmikkini. Niin juuri!»

Philip ei ollut puhunut Peten kanssa sitten, kun oli juonut konjakin sairasvuoteellansa. Hän ei voinut mitään — hänen kätensä vapisi. Kohtaus oli oleva tuskallinen.

»Taivuta taaskin päätäsi, rakkaani. Sillä tavalla.» Ja sitten Pete astui huoneeseen. Hän kantoi lasta olallansa, ja molemmat he olivat parhaissa vaatteissaan. Pete näytti vanhemmalta ja laihemmalta kuin ennen. Päivettyneistä kasvoista erottautuivat huomattavasti kalpeat juovat silmien alla, mutta silmät olivat kirkkaat. Hän näytti ihmiseltä, joka oli käynyt ankaraa taistelua ja hävinnyt, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kantaviin maailmalle kaunaa siitä. Jem-y-Lord ja lähetti katosivat paikalla huoneesta ja ovi suljettiin.

»Mitäs tästä ajattelet. Phil? Eikös se ole suloinen?»

Pete hypitti lasta polvillaan ja katseli sitä haltioituneena pää kallellaan.

»Se on ihana kuin pikku enkeli», vastasi Philip hiljaisella äänellä.

»Eikös olekin?» virkahti Pete ja alkoi laskea leikkiä ja ilakoida, kuin olisi ollut onnellisin mies maailmassa »Sinunkin olisi pitänyt jo aikoja sitten saada tällainen, Phil. Aivan varmaan olisikin. Se ilahduttaisi tavattomasti sinun mieltäsi. On kerrassaan ihmeellistä, miten hauskoja pienet lapset saattavat olla. Ei kannata temppujen tekijöitä verrata niihin. Ne ovat lasten rinnalla surun kureissa kuin muorin myssy. Pyytäen tuota ja pyytäen tätä — niin hurjan hauskoja ne saattavat olla! Kun sinä olisit väsynyt ja masentunut ja tarvitsisit hiukan virkistystä, voisit lyödä kirjat läjään, mennä portaan päähän ja huutaa: »Missä minun pikku tyttöseni on?» Silloin se tepsuttaisi askel askeleelta sinun luoksesi pitäen kiinni käsijohteista ja pian hän olisi luonasi. Ja varjelkoon, miltä elämä siellä sisällä nousisikaan! Sinä laskeutuisit nelin ryömin lattialle ja pienokainen kömpisi ensin selkääsi ja sitten kaulaan. Sinä näyttäisit aivan samanlaiselta kuin taulussa mies, jolla on koko maailma hartioillaan. Ja siellähän sinun koko maailmasi olisikin ja nauraisi ja meluaisi kuollaksensa. Ja entäpä iltaisin, Phil, iltaisin — tultuasi kokouksista tai virastosta sinä hiipisit varpaillasi, hyvin varovasti, pienokaisen huoneeseen ja kyselisit »nukkuuko hän hyvin»; sitten sinä seisoisit ovella kuunnellen sen hengitystä, menisit hiljaa sisään katsomaan sitä ja kaikki olisi vaiti, punainen valo lankeaisi sen kasvoille ja sanoen »Jumala siunatkoon sitä lemmikkiä», vetäytyisit tyytyväisenä takaisin työpöytäsi ääreen. Ah, sinun pitää välttämättä saada tällainen pienoinen olento omaksesi, ihan pian, Phil.»

»Hän on tullut sanomaan jotakin», ajatteli Phil.

Lapsi pyörähti alas Peten polvelta ja alkoi ryömiä lattialla. Phil koetti hillitä itseänsä ja keskustella vapaasti.

»Ja kuinkas sinä itse jaksat Pete?» hän kysyi

»Kyllä vain», sanoi Pete upottaen sormensa tukkaansa, »mikäpäs siinä.» Hän katseli mattoon ja lisäsi änkyttäen: »Sinä ehkä ihmettelet minua, Phil, mutta katsos», — hän epäröitsi — »etten valehtelisi sinulle —» sitten purskahduksena: »Minä aion lähteä ulkomaille taas; sellainen on asia.»

»Taasko?»

»Niin, niin olen ajatellut», sanoi Pete näyttäen häpeilevän. »Niin, siten on asia, niin minä nyt aion tehdä. Katsos» — hyvin vakuuttavin ilmein,— »kun mieheen on tarttunut matkustuskuume, hän on kuin ikiliikkuja, jonka on mahdoton pysyä yhdessä paikassa. Hänen täytyy juosta sinne ja juosta tänne — ja juosta lakkaamatta. »Sellainen on minun tilani. Ennen luulin että tämä vanha saari olisi kyllin suuri minulle elämäni loppuun asti. Mutta ei! Minä ikävöin taas ihan kuollakseni kaivoksia, työmaita, neekerejä ja koko sitä villiä elämää. Meri kutsuu minua, ymmärräthän.» Ja sitten hän nauroi.

Philip ymmärsi häntä — Pete tahtoi vetäytyä pois tieltä. »Jäätkö sinä sinne kauaksi?» hän sammalsi.

»Kyllä, niin minä olen ajatellut», vastasi Pete. »Katsos, kalleuksia ei ole enää yhtä runsaasti kuin ennen, eikä nyt enää voi käden käänteessä koota rikkauksia. Eipä silti, että minä nyt enää rikkauksia haluaisinkaan — eikö se ole saman tekevä? Mutta joka tapauksessa luulen viipyväni matkallani jokseenkin kauan.»

Philip koetti kysyä, aikoiko hän pian lähteä.

»Huomenna, veikko, laivalla Liverpoliin ja sieltä edelleen keskiviikkona. Minä olen kiertänyt ympäri sanomassa »hyvästi» vanhoille tovereille — Jonaiquelle, leski Johnille, Niplightylle ja Kelly posteljoonille. Ei heissä nyt paljon sydäntä ole; jotakin muuta lienee sille sijalle pistetty, mutta eihän pidä odottaakaan liikoja. Tämä on ainoa, joka ei näytä tahtovan mielellänsä erota minusta.»

Peten koira oli hiipinyt jäljessä huoneeseen ja istui sangen viisaan näköisenä hänen tuolinsa ääressä. »Se ei anna minkään erottaa itseänsä minusta, se vanha vekkuli.»

Koira nousi ja heilutti hännän tynkäänsä.

»Mc olemme matkustaneet paljon yhdessä, vai mitä, Tuomari? Se ei näytä kuitenkaan vielä väsyneen minuun.» Ilme Peten kasvoilla muuttui. »Mutta sitten on vielä Mummi. Se vanha enkeli tepsuttaa ympäri kuin uhkaava ukkospilvi tietämättä, pitäisikö hänen antaa jyrähtää minulle vai ei. Hänestä ilmeisesti tuntuu, että minä olen ollut julma. Minä en kuitenkaan voi mitään hänelle selittää. Ehkäpä sinä otat sen tehdäksesi sitten, kun minä olen poissa. Sinähän voit tuollaiset asiat helposti suorittaa. En tahtoisi, että hän ajattelisi pahaa minusta, se vanha raukka.»

Pete vihelteli ja huuteli lapselle ja sitten hän lisäsi hyvin hiljaisella äänellä: »'Minä en ole ollut Castletownissa'. Minä kyllä menin Ballasallalle asti ja sieltä minä saatoin nähdä linnan tornin. Silloin rohkeuteni petti ja minä käännyin takaisin. Sano sinä minun jäähyväiseni hänelle, Phil. Sano hänelle, että minä olen anteeksi antanut — ei, ci juuri niin. Sano, että minun rakkauteni — ei, ei sekään sovi. Sinä tiedät kyllä parhaiten, mitkä sanat sopivat, kun aika tulee, Phil; minä jätän siis koko asian sinulle. Ehkä sanot hänelle, että minä lähdin matkalleni iloisena ja tyytyväisenä ja miksikäs ei — onnellisena? Sehän ei ketään vahingoita, vaikka sanot niinkin. Minun sydämeni kuitenkaan ei ole murtunut, sillä kun mies on mies — hm!» — karistellen kurkkuansa, — »on kerrassaan ihme, mitenkä minä näinä päivinä kiihkeästi kaipaan tupakkaa aamuisin. Saanko minä tupakoida täällä? Eikö se ole kielletty? Sinä olet kovin ystävällinen.»

Hän leikkasi tupakkansa poikkikärkisellä veitsellään, hieroi sitä, ja sitten hän sulloi piippunsa täyteen sytyttäen sen.

»Ikävä on lähteä juuri ennen sinun suuruutesi päivää, Phil. Minä pyydän kapteenia liputtamaan, kun me matkustamme ohi Castletownin, ja jos laivalla on soittokunta, minä annan heille jonkun kolikon, että he soittavat »Myle Charainen.» Kaikukoon se sinun korvissasi kuin satakielen viserrys, kuten sanotaan. Saattaa näyttää siltä, että minä nyt hylkään sinut, mutta ei, ei suinkaan. Sinun suuruutesi päivä ei tullut minulle ollenkaan yllätyksenä. Minä olen tiennyt koko ajan, että se kerran tulee. »Sinä olet oleva ensimmäinen elävistä man-saarelaisista», sanoin minä sinä päivänä, kun matkustin ensi kertaa täältä. Sinä et ole minua pettänytkään. Muistatko sinä sitä aamua laiturilla ja sitä valaa, joka meidän kahden välillä vannottiin. Minä sanelin sen sinulle kuin olisin ollut itse pormestari — ei mikään eikä, kukaan saa koskaan tulla meidän väliimme — muistatko sinä sitä, Phil? Niin ei ole tapahtunutkaan eikä tule koskaan tapahtumaankaan.»

Hän veli piippuansa ahkerasti ja sanoi sitten merkitsevästi: »Sinä menet pian naimisiin. Kyllähän minä sen tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, että se tapahtuu sangen pian.»

Philip ei voinut katsoa häntä kasvoihin. Hän tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi.

»Sinä olet suuri mies, veli, ja viisas mies, mutta tällainen tavallinen tyhmä ja oppimaton saa antaa sinulle neuvon — niin älä heitä sitä asiaa kauaksi tuonnemmaksi Minä en saa olla täällä nähdäkseni sitä. Minä ehkä silloin olen merellä, jossa aallot lyövät laitoihin, tuuli suhisee mastoissa ja laiva luovii eteenpäin pimeässä. Mutta minä tiedän, että kotona on aamu, aurinko paistaa siellä on lämmintä ja lauhaa kaikkialla ja sinä ja hän seisotte yhdessä vanhan alttarin edessä.»

Hän veti kaikin voimin piippuansa.

»Sano hänelle, että minä jätän hänelle siunaukseni. Sano hänelle — mutta johan nyt on ihme, millä tavalla minä vedän. Sinun akkunaverhosi haisevat sala vuotta tämän jälkeen.»

Philipin kosteat silmät katselivat lasta, joka leikki lattialla.

»Mitäs sinä olet ajatellut tästä pienokaisesta?» hän kysyi voimiansa ponnistaen.

»Ah, sanoakseni sinulle totuuden, Phil, sentähden minä olen tänne tullut. Se nyt oli kuitenkin tärkein syy. Katsohan, lapsi ei oikeastaan ole sovelias sellaiseen leirielämään. Eipä silti, etteivät he osaisi antaa arvoa tuollaisille pikku raukoille, erittäinkin jos ne ovat tyttöjä. Mutta kuitenkin, kun on ympärillä neekerejä ja sellaisia höyläämättömiä miehiä, jotka eivät osaa hallita kieltään ja — —»

Philip keskeytti hänet kiihkeästi: »Aiotko jättää hänet Mummille?»