Part 49

»Herran käsi on siinä kohdannut roistoa», päätti Caesar, »ja minä olen ylpeä, että olen saanut olla ase Herran kädessä toimittamassa kostoa. Jumala ilmaisee itsensä yhä enemmän ja enemmän, herra. Ja minulla on enemmänkin sinulle sanottavaa. Ballawhaine kuuluisi oikeastaan sinulle, herra, jos asiat olisivat oikealla tolalla. Se oli sinun esi-isäisi perintötila ja sen olisi pitänyt olla sinun isäsi ja myöskin sinun. Ota se, herra, ota se niillä ehdoilla kuin tahdot; sen arvo on vähintäänkin kaksitoistatuhatta, mutta sinä voit saada sen yhdeksällä ja maksa sitten, kun Jumala antaa sinulle varoja siihen. Sinä olet ollut hyvä minulle ja minun omilleni ja erittäinkin sille kadonneelle lampaalle, joka on suljettu vankilaan häpeissään ja häväistynä. En suinkaan minä voinut aavistaa, että joskus voisin korvata sinulle sinun hyvyyttäsi, mutta ihmeelliset ovat Herran työt. Ne näyttävät mahdottomilta meidän silmissämme. »Salaisuuksien syvyyksissä» — —»

Caesar kulki edestakaisin yhä huoneessa ja puhui hurskaalla kiihkolla. Philip, joka oli istunut pöydän ääressä, nousi, tuskan ilme kasvoillaan.

»Kauheata! Kauheata!» hän mutisi. »Erehdys, erehdys!»

»Herra Jumala ei Lee mitään erehdyksiä, herra», kiivasteli Caesar.

»Mutta entäs jos se kuitenkaan ei olisi ollut Ross», alkoi Philip, mutta Caesar ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.

»Jos ei se olisi ollut Ross — −» Caesar katsahti häneen yli olkansa.

»Jos se olisi ollut joku muu — —» kertasi Philip. Caesar pysähtyi hänen eteensä.

»Joku, jota ette koskaan ole tulleet ajatelleeksi — joku, jota te olette pitäneet arvossa ja kunnioittaneet — —»

»Kuka sitten?» sanoi Caesar käheästi.

»Herra Greegen», sanoi Philip. »Minun on hyvin vaikea puhua, en ollut ajatellut puhua vielä, mutta joutuisin halveksimaan itseäni, jos nyt vaikenisin. Te olette elänyt hirvittävässä erehdyksessä. Maksakoon mitä tahansa, seuratkoon mitä hyvänsä, te ette saa uskoa tuohon erehdykseenne hetkeäkään kauemmin. Se ei ollut Ross, joka vei pois teidän tyttärenne.»

»Kuka se sitten oli?» huusi Caesar. Hänen äänessään oli särkyneen kellon sointu.

Philip taisteli ankaraa sisäistä taistelua. Hän koetti tunnustaa. Hänen silmänsä harhailivat seinissä. »Yhtä paljon kuin te olette osoittaneet turhan vuoksi kunnioitustanne», hau sammalsi, »yhtä suuri erehdys on teidän ollut osoittaa kiitollisuuttanne.»

»Kuka? Kuka?» huusi Caesar tuijotellen terävästi Philipin kasvoihin.

Philipin kankeat sormet leikittelivät pöydällä olevissa papereissa. Ne koskettivat haastekirjelmää, joka koski avioerojuttua ja hän otti sen käteensä.

»Lukekaa tuo», ojentaen sen Caesarille.

Caesar otti sen, mutta katsoi yhä edelleen Philipiin silmissään hurja uhkaus. Philip tunsi, että sinä hetkenä heidän suhteensa oli muuttunut. Hän ei ollut enää tuomari, ainoastaan rikollinen, joka oli joutunut tämän vanhan, kiihkomielisen, jo ennestään puolihullun tekopyhän miehen käsiin.

»Voimallinen on Herra Sebaot», mutisi Caesar ja sitten Philip kuuli paperin ratisevan hänen käsissään.

Caesar etsi silmälasit taskustaan. Kun hän oli saanut ne ulos kotelosta, hän asetti ne ylösalaisin nenälleen. Ne kohosivat hänen rypistettyyn otsaansa kiinni, niin ettei niistä silmille apua lähtenyt, kun hän ojensi kätensä koettaen lukea paperia. Sitten hän otti taskustansa punaisen, kirjavan nenäliinansa ja alkoi puhdistaa laseja. Samalla, kun hän vapisevin käsin hankasi silmälasejansa tajuamatta mitä tehdä paperille, kotelolle, lasille ja nenäliinalle, mutisi hän koko ajan vapisevalla äänellä aivan kuin vahvistaakseen itseänsä kestämään sitä mitä näkisi: »Voimallinen on Herra Sebaot.»

Hän luki vihdoin paperin, eikä saattanut sen merkityksestä erehtyä. »Kantaja Quilliam ja vastaajat Quilliam ja Christian.»

Hän heitti haastekirjelmän pöydälle ja pisti silmälasit koteloonsa. Ilma tuhisi kuuluvasti hänen sieraimissaan. »Ugh cha nee!» (Voi minua) hän mutisi. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!»

Sitten hän avuttomana katsahti ympärilleen ja sanoi: »Erota itses minusta, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.»

Kosto, jota hän päivästä päivään oli suunnitellut ja josta oli jo etukäteen nauttinut oli sinä hetkenä häipynyt hänen käsistään. Hänen tekopyhyytensä oli riisuttu alastomaksi. »Minä ymmärrän kuinka asiat ovat», hän sanoi synkästi. »Herra on johtanut minut tähän erhetysten pyörteeseen rangaistakseen minua. Se on tuon kapakan vuoksi. 'Sinä et voi palvella Jumalaa ja mammonaa'. 'Mitä väärin saadaan, se surulla ja murheella haaskataan'. Minä luulin, että olin Jumalan lapsi, mutta rikkauden himo on sokaissut minut ja häväissyt tuon sanan. Ugh cha nee! Minun rikkauteni on ollut kuin kangastus erämaassa. Se on annettu minulle vain, että minä sen kautta turmioon joutuisin.»

Hänen hengellinen ylpeytensä oli murrettu. Kaikkivaltias ei sallinut, että Hänen nimeänsä voitonhimosta turhaan lausuttiin. Hän otti hattunsa ja pisti sen päähänsä takapuoli eteenpäin. Puolitiessä ovelle hän pysähtyi. »Niin, niin, minä jätän teidät nyt, voikaa hyvin, herra», hän sanoi kumartaen hitaasti päätänsä. »Herra on koko ajan tiennyt, millainen te olitte, mutta mitä hyötyä Hänen tiedostansa on — Hän ei kuitenkaan ilmaise kenellekään. Ja minä olen kehoittanut muita syntisiä pelkäämään Hänen tuomiotansa ja vihaansa, ja Hän on kuitenkin antanut perkeleitten lyödä leikkiä minun itseni kanssa. Ugh cha nee! Ugh cha nee!»

Philip oli lysähtänyt takaisin tuolilleen ja hänen päänsä oli painunut pöytää vasten. Hän kuuli vanhan miehen astuvan ulos; hän kuuli hänen raskaan, hitaan astuntansa notkahtelevan portaissa; hän kuuli hänen kenkäinsä narskeen ulkona käytävällä. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!» nämä sanat soivat kuin kuolinkello hänen korvissaan.

Jem-y-Lord, joka oli ollut kaupungilla, tuli takaisin tavattoman innoissaan.

»Sellaisia uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne! Seilaisia verrattomia uutisia.»

»Mitä sitten?» kysyi Philip kohottamatta päätään.

»Koko saarella on pantu kiertämään listoja, joisa on pyydetty kuningatarta tekemään teistä kuvernöörin.»

»Taivaan Jumala!» huudahti Philip, »se olisi kauheata.»

XIV.

Kun Philip saattoi mennä ulos, tuotiin vaunut portaiden eteen ja hän teki matkan ympäri lahtea. Kaupunki oli herännyt talviunestaan ja satamassa oli vilkasta elämää ja iloista puhelua ja naurua. Enemmän kuin sata miestä oli lähtenyt majoistaan saaren sisäosista ja he valmistelivat nyt veneitään ja vehkeitään makrillin kalastusta varten Kinsalessa. Missä alukset olivat talviteloillaan lekottaneet, siellä oli nyt kokonainen metsä mastoja, kaikki maalattuina ja puhdistettuina ja verkot, joihin vasta oli laitettu uudet kohot, ovat ripustetut laiturin reunalle.

»Hyvää huomenta, herra tuomari», huusivat miehet.

Kaikki he tervehtivät häntä ja muutamat tulivat Man-saaren vanhan tavan mukaan vaunun ovelle ja nostivat tahraisilla käsillään hattuaan sanoen:

»Onpa erittäin hauska nähdä teitä taas, tuomari. Kun mies on kärsinyt sellaisen kohtauksen ja pelastunut, on aivan ilmeistä, että Herralla on aivan erikoista tehtävää häntä varten.»

Philip vastasi hymyillen ja kumarrellen ja iloisin puhein, mutta heidän kohteliaisuutensa ja ystävällisyytensä tuntui vaivaavan häntä. Hän ajatteli Katea. Hän oli hänen menestyksensä uhri. Kaikki, mitä hän oli saanut, oli Kate saanut maksaa. Hän ajatteli Katen unia, hänen kultaisia unelmiansa, jolloin hän oli kuvitellut kohoavansa hänen rinnallaan, kulkevansa käsi kädessä arvoon ja kunniaan sen miehen kanssa, jota hän rakasti. »Oi lemmikkini, oma rakastettuni», hän mutisi. »Ainoastaan vähän aikaa vielä.»

Tohtori istui häntä odottamassa, kun hän palasi kotiin takaisin.

»Minulla on jotakin teille sanottavaa, tuomari», hän sanoi katsellen poispäin. »Se koskee teidän tätiänne.»

»Onko hän sairas», kysyi Philip —» onko hän hyvinkin sairas?»

»On, hyvin sairas.»

»Mutta minähän olen joka päivä saanut tietoja hänen tilastaan.»

»Hänen nimenomaisesta pyynnöstään on totuus tähän asti teiltä salattu.»

»Vaunut ovat vielä ovella — —» alkoi Philip.

»En ole koskaan nähnyt kenenkään voimain loppuvan niin sukkelaan. Ainoastaan sielun voimat pitävät häntä vielä elossa. Epäilemättä teidän hoitamisenne häntä suuresti väsytti.»

»Ei se ole vain sitä — minä lähden heti hänen luoksensa.»

»Hän odottaa teitä vasta kello viisi.»

»Vaikkapa niinkin, minä en voi hetkeäkään odottaa», sanoi Philip ja sinä hetkenä hän riensi ulos. »Oi, Jumala!» hän ajatteli. »Kuinka jyrkkä onkaan se tie, jota minä olen joutunut kulkemaan.»

Kun hän tuli Ballureen, hän kiirehti eteisen läpi ja portaita ylös. Nan-tädin sänkykamarin ovella hän tapasi Marthan, sisäkön, joka nyt oli sairaanhoitajattarena. Hän näytti hämmästyneeltä ja teki muutamia hermostuneita eleitä estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt mitään saada sanotuksi, oli toinen jo huoneessa. Ilma oli raskas ja tuoksui lääkkeeltä, etikalta ja sairaudelta.

»Hiljaa!» sanoi Martha liikuttaen huuliansa ja kulmiansa.

Nan-täti nukkui vuoteellaan puoliksi istuvassa asennossa. Tuskaista oli nähdä sitä suurta muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Kauniit, vanhat kasvot olivat valkeat ja tuskien vääntämät; leuka riippui alhaalla; silmät olivat puoliksi auki; päässä ei ollut myssyä; hänen hiuksensa olivat levällään tyynyillä ja tahmeat hiestä.

»Hän on varmaan hyvin sairas», sai Philip hiljaa sanotuksi.

»Hyvin sairas hän on», myönsi Martha. »Hän ei odottanut teitä, ennenkuin kello viisi, herra.»

»Onko tohtori sanonut hänelle? Tietääkö hän itse?»

»Kyllä, herra, mutta itse hän ei ole siitä pahoillaan. Hän tietää, että hän ei tältä sijaltaan nouse, mutta hän on hyvin tyytyväinen — aivan — aivan iloinen — mutta hän pelkää, että te saisitte tietää — vaiti!»

Sairas liikahti vuoteessaan.

»Hän saattaisi kauhistua, jos hän — eikä hän ole valmistunut ottamaan teitä vastaan — menkää tuonne, herra», kuiskasi Martha osoittaen siirrettävää varjostinta, joka oli oven ja vuoteen välissä. Kuului syvä huokaus ja kuinka hän kostutti huuliansa ja sitten Nan-tädin ääni — ei tuttu ja rakas, vaan niinkuin entisensä kaiku. »Mitä kello on, Martha?»

»Kahtakymmentä minuuttia vaille viisi, hyvä neiti.»

»Niinkö myöhä. Nyt sinä et tehnyt kauniisti, kun annoit minun maata niin kauan, Martha. Minä odotan kuvernööriä kello viisi. Mikä onni, ettei hän ole tullut aikaisemmin. Ei olisi soveliasta antaa hänen odottaa» ja sitten: »anna minulle sieni, tyttö. Kasta sitä ensin. Nyt pyyheliina. Sitten kampa. Kas niin! Miten eloton tukkani nyt onkaan. Öljyä sanot sinä? Sitä itsekin ajattelin. Koko elämässäni minä en ole koskaan sitä käyttänyt. Mutta tällaisessa tilaisuudessa — no, ehkä pikkuisen. Nyt riittää. Tuo minulle myssy, se jossa on vaaleanpunaiset ruusukkeet. Minun kasvoni ovat niin kalpeat — se antaa minulle hiukan väriä. Hyvä on. Et suinkaan sinä tahdo sanoa hänelle, että minä olen ollut kipeänä? En ainakaan hyvin kipeänä? Nyt syrjään kaikki nuo. Rohdot pois! Pane ne kaikki kaappiin. Noin paljon pulloja. 'Kuinka kipeä hän onkaan mahtanut olla', hän saattaisi sanoa. Avaapas nyt vasemmanpuolinen laatikko, Martha, tuo, jossa on avaimet, ja anna minulle se paperi, joka on päällimmäisenä. Juuri se valkea paperi. Se taitettu, jossa on virallinen leima. Ah! Minä olen elänyt koko ikäni lakimiesten parissa. Pane se tähän peitteelle. Avaimetko, ne voit panna siihen viereen. Ei, pane ne tänne tyynyn alle minun selkäni taakse. Niin sinne — alemma, hiukan alemma vielä — hyvä on. Aseta nyt tuoli, että hän voi istua minun vieressäni. Tälle puolelle vuodetta — ei tuolle puolen. Silloin lankeaa valo häneen ja minä voin katsella hänen kasvojaan — minun silmäni eivät ole enää niin hyvät kuin ne ovat olleet, tiedäthän. Pikkusen edemmäksi, ehkä — ei kuitenkaan niin kauaksi — no, se on hyvä. Ah!»

Nan-täti huokasi syvään tyytyväisyydestä ja sitten hän sanoi:

»Nyt minä luulen — — mitä kello on, Martha?» »Kymmentä minuuttia vailla viisi, neiti.»

»Kävitkö puhumassa Janelle kotleteista? Hän pitää niistä, jos ne ovat kastetut leipäjauhoon, tiedäthän. Minä toivon, ettei tyttö unohda sanoa »teidän ylhäisyytenne.» Minä voin kuulla hänen äänensä, kun hän tulee alas eteiseen. Minun korvani eivät ole huonot, vaikka silmät ovatkin. Voihan sattua, ettei hän mitään puhukaan. 'Hän on ollut niin kipeänä', hän ehkä ajattelee. Martha, minä luulen, että sinun olisi parasta avata hänelle ovi. Jane unohtaa niin helposti. Hän saattaisi myöskin sanoa kaikenlaista. Jos hän kysyy: 'Kuinka hän tänään jaksaa, Martha?', täytyy sinun vastata oikein iloisesti: 'Paremmin tänään, teidän ylhäisyytenne.'»

Mutta silloin hän alkoi taaskin tuskasta valittaa.

»Oh, voih — oh! Oh! Auta, Herra Jeesus!»

»Oletteko varma, että olette kylliksi voimakas, neiti?

»Eikö minun olisi parasta sanoa hänelle — —»

»Ei, minä olen pahempi huomenna ja seuraavana päivänä sitäkin pahempi. Anna minulle ryyppy rohtoa, Martha — aamupäivän rohtoa — sitä, joka tekee minut iloiseksi. Kiitos, Martha! Jos tunnen tuskaa silloin, kun hän on täällä niin kärsin niin kauan kuin voin ja sitten sanon: 'Minä tunnen itseni hiukan uniseksi; sinun on nyt parasta mennä nukkumaan.' Ymmärrätkö sitten, Martha?»

»Kyllä, neiti», vastasi Martha.

»Minä pelkään, että meidän täytyy olla pikkuisen viekkaita, Martha, mutta emmehän me voi sitä auttaa, emmehän? Hänellä on sangen pian virkaanasettajaiset ja se kysyy voimia. Jos hän luulee, että minä olen ollut hyvin kipeänä, niin — hyvin, hyvin kipeänä, ymmärräthän — niin ehkä hän tuumii siirtää koko juhlallisuuden, enkä minä tahtoisi sitä mistään hinnasta. Hän on aina pitänyt niin paljon vanhasta täti-pahasestaan. Katsos, ne nyt ovat sellaisia nuo pojat. Minä voin sanoa, että ihmiset ihmettelevät, ettei hän ole koskaan mennyt naimisiin, vaikka on kohonnut niin suureen arvoon ja vaikka hänelle kaikki on niin erinomaisesti menestynyt. Mutta katsos, minun tähteni hän ei ole sitä tehnyt. Hän tiesi, että minä voisin — —»

Philip hengitti raskaasti. Nan-täti kuunteli. »Minä olen varma, että joku on eteisessä, Martha. Onko se — —? On, hän se on — —; riennä kiireesti hänen luokseen.»

»Kyllä, neiti», sanoi Martha pitäen melkoista touhua ja väliverholla varjoten, kun Philip varpaisillaan hiipi ulos. Sitten tyttö tuli hänen luokseen portaille pyyhkien silmiänsä esiliinaansa ja ollen nyt johtavinaan Philipiä takaisin huoneeseen.

»Oma poikani, poikani», huusi Nan-täti sulkien hänet syliinsä.

Muutos oli ihmeellinen. Hän näytti nyt nuorelta melkeinpä hilpeältä. »Minä olen kuullut suuria, suuria uutisia», hän kuiskasi ottaen hänen kätensä.

»Ne ovat vain huhuja, hyvä täti», sanoi Philip. »Voitko sinä nyt paremmin?»

»Niin kyllä, mutta siitä kyllä vielä tulee tosi. Kyllä, kyllä, paljoa paremmin, minä olen varma, että siitä tulee tosi. Ja rakkaani, minkälainen suurenmoinen voitto! Minä uneksin siitä koko yön, kun sitten huomenna sen kuulin. Sinä olit Tynwaldin kukkulalla ensimmäinen mies ja sinun ympärillesi oli kokoontunut suuri joukko. Mutta tule nyt ja istu tänne ja kerro minulle kaikki, kaikki. Sinä itse olet siis nyt parempi? Oletko sinä saanut voimasi takaisin, rakkaani? Oh, kyllä, mihin vain — istu mihin vain. Tässä, tämä tuoli on sopiva — tämä, tässä minun vieressäni. Ah, miten reippaalta sinä näytät?»

Hän oli suunniltansa ilosta, nojautuessaan tyynyihinsä ja yhä pitäen hänen kädestänsä hän sanoi: »Tiedätkö sinä, Philip Christian, kuka on onnellisin ihminen maailmassa? Minä olen aivan varma, ettet sinä sitä tiedä, vaikka oletkin niin viisas. Mutta minä sanon sen sinulle. Ehkä sinä ajattelet, että onnellisin on joku kaunis, nuori vaimo, joka on juuri vihitty mieheen, joka jumaloi häntä. Ei, siinä sinä olet aivan, aivan väärässä, ystäväni. Onnellisin on joku vanha, vanha rouva, joka on hyvin heikko ja kallistuu iltaa kohden, eikä enää toivo saavansa vaeltaa kauan, mutta jolla on ympärillänsä poikansa, täysikasvuiset, suuret, voimakkaat pojat, joilla on koko maailma edessänsä avoin. Hän on maailman onnellisin ihminen. Ja sitä seuraava olen minä, rakas poikani. Oma rakas poikani poika — —»

Hän vaikeni ja sitten näyttäen katselevan kauas, lisäsi: »Mahtaako hän nyt arvella, että minä olen täyttänyt velvollisuuteni?»

»Kuka?» kysyi Philip.

»Sinun isäsi», hän vastasi.

Sen jälkeen hän kääntyi palvelijattareen ja sanoi hyvin iloisesti: »Sinun ei tarvitse odottaa, Martha. Hänen ylhäisyytensä kutsuu sinua sitten, kun minä tarvitsen rohtoa. Eikö totta, teidän ylhäisyytenne?»

Philipillä ei ollut sydäntä korjata hänen erehdystään uudelleen. Tyttö jätti huoneen. Nan-täti katsoi oveen, kunnes se oli kokonaan sulkeutunut ja sitten koettaen kumartua Philipiin kuiskasi hyvin salaperäisenä:

»Sinä et saa hämmästyä, Philip, etkä säikähtää, etkä luulla, että minä olen hyvin kipeä tai että olen kuolemaisillani, mutta arvaapas, mitä olen tehnyt.»

»Mitä niin?»

»Minä olen tehnyt testamenttini. Onko se sinusta niin kauheata?»

»Siinä olet tehnyt aivan oikein, täti», myönsi Philip.

»Niin, pormestari on ollut täällä ja kaikki on järjestyksessä pienintä seikkaa myöten. Katso», ja hän nosti paperia, jonka palvelijatar oli asettanut hänen peitteilleen. »Annapas, kun minä nyt sinulle kerron.» Hän nyökytti päätänsä selitellessään eri pykäliä. »Ensin tulee muutamia pieniä lahjoituksia, ymmärräthän. Katsos, ensinnäkin on tuo Martha, joka on sellainen hyvä tyttö — hänelle minä olen antanut silkkiset leninkini. Ja sitten vanha Mary, Ballawhainen taloudenhoitajatar. Vanha, onneton raukka, hän on nyt kärsinyt kolme vuotta reumatismia ja hänen on niin paha maata villanöyhtäpatjalla, ne tulevat niin kuhmuisiksi — minä olen lahjoittanut hänelle höyhenpatjani. Ensin ajattelin, että jättäisin sinulle kaikki pienet tuloni. Tiedätkös, sinun vanha tätisi on ollut oikea saituri. Olen ollut niin ihastunut vähiin rahoihini ja minusta tuntui niin suloiselta ajatella — mutta nythän sinä et niitä tarvitse? Nehän eivät merkitsisi yhtään mitään? Minä olen ajatellut — no, mitä sinä luulet, mitä olen aikonut tehdä pienelle omaisuudelleni?»

Philip silitteli hänen ryppyisiä sormiansa toisella kädellään.

»Jotakin, joka on hyvää ja oikeata, täti, siitä olen aivan varma. Mutta mitä se on?»

»Sitä sinä et ikinä arvaisi.»

»Enkö?»

»Minä olen ajatellut», — hyvin vakavasti, — »Philip. Koko maailmassa ei ole ketään niin onnetonta kuin kurjuuteen joutunut sivistynyt nainen, joka on erehtynyt langennut. Erään raukan isä on kääntänyt hänelle selkänsä, kuten minulle on sanottu, eikä hän suinkaan voi odottaa, että hänen miehensä välittäisi hänestä, niin minä olen ajatellut, katsos — —»

»Mitä?» kysyi Philip silmänsä maahan luotuina.

»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen ajatellut, että olisi niin kaunista — —»

Ja sitten hermostuneesti sammaltaen vapisevalla äänellä aivan kuin anteeksi pyytäen tuli ilmi tuo suuri salaisuus, tuo paljon mietitty sotajuoni. Nan-täti oli testamentissaan määrännyt koko omaisuutensa Katelle.

»Sinä olet enkeli, täti», sai Philip vaikeasti sanotuksi.

Mutta hän kyllä näki hänen uhrauksensa tarkoituksen. Täti puhui Katesta, mutta ajatteli samalla häntä, Philipiä. Hän tahtoi vapauttaa lemmikkinsä kuormasta, poistaa esteen hänen tieltään, vapauttaa hänen omantuntonsa soimauksilla, peittää hänen erehdyksensä ja salata kaiken.

»Ja sitten tämä talo, rakkaani», jatkoi Nan-täti. »Sehän on sinun, mutta sinä et sitä koskaan käytä. Se on ollut pieni, tyyni satama, mutta nythän on myrsky ohi. Tahtoisitko — eihän sinulla ole mitään sitä vastaan — sallisitko ehkä — etkö voi antaa sen onnettoman raukan asua täällä lapsinensa sitten, kun minä — kun kaikki on ohi, tarkoitan — kun hän on erossa — vai?»

Philip ei voinut vastata. Hän tarttui ryppyiseen käteen ja vei sen huulilleen.

Vanhus oli suunniltaan ilosta. »Sittenhän minä sinun mielestäsi olen menetellyt oikein? Oletko varma, että tämä on sinusta oikein? Pane se takaisin laatikkoon, rakkaani. Ylimpään laatikkoon vasemmalla. Oh, avaimet? No, voi minun päiviäni, missä ovat avaimet? Sehän nyt on. Nyt minä muistan. Ne ovat minun tyynyni alla. Tahdotko kutsua Marthan? Tai ehkä sinä tahdot itse — tahdotko sinä?» (hyvin viekkaasti) − »eikö se ole sinusta vaikeata? Siellä ne ovat vähän alempana, vielä vähän — ah! Oma poikani, rakas poikani!»

Vanhan kyyhkysen toinenkin sotatemppu oli onnistunut. Löytääkseen avaimet tyynyn alta täytyi Philipin vielä kerran kiertää kätensä hänen kaulaansa ja täti suuteli häntä otsalle ja poskille.

Mutta sitten tuli tuskankohtaus. Se väänsi hänen muotoansa, mutta senkin läpi hän koetti hymyillä. Hän hengitti vaikeasti ja sanoi sitten:

»Ja nyt — rakas — minusta tuntuu — minä tunnen itseni hieman — uniseksi — kuinka itsekäs minä olen — sinun kotlettisi — ruskeutetut — kauniin ruskeat — kastellut leipäjauhoissa, tiedäthän — —»

Philip pakeni huoneesta ja kutsui Marthan. Hän kierteli talossa koko illan ilman määrää. Eräänä hetkenä hän tapasi itsensä Nan-tädin sinisestä työhuoneesta, joka oli täynnä tuttuja esineitä — rukki, ompelukehys, vanhanaikainen piano, ilmassa lavendelin tuoksu — kaikki siistiä ja järjestyksessä kertoen hänen läsnäolostansa. Lamppu paloi, koska tohtoria odotettiin, mutta takassa ei ollut tulta.

Kellon lähetessä kymmentä tuli tohtori. Mitään ei voitu tehdä; mitään ei voitu toivoa; ehkä hän saattoi elää aamuun, ellei — —

Puolen yön maissa Philip hiipi hiljaa tätinsä huoneeseen. Sairaan tila oli muuttumaton. Philip aikoi mennä vuoteeseen, mutta pyysi että hänet herätettäisiin jos tapahtuisi muutosta pahempaan.

Kesti kauan, ennenkuin hän nukahti ja hänestä tuntui, että hän oli nukkunut vain hetkisen, kun hänen ovellensa koputettiin. Hän oli vielä nukuksissa, kun hän sen kuuli. Päivä oli jo valjennut ja merellä loisti hohtava valojuova ilmaisten auringon nousua. Puistosta kuului varpusen yksitoikkoinen sirkutus.

Nan-tädin voimat olivat suuresti vähenneet, mutta tuskan ilme oli häipynyt hänen kasvoiltansa ja sijaan oli levinnyt melkein enkelimäinen kirkkaus. Kun hän tunsi Philipin, hän vei hänen kätensä sydämelleen pitäen sitä kauan siinä. Hän puhui vain muutaman sanan, sillä hengitys oli lyhyt ja katkonainen. Hän jätti sielunsa Jumalan huomaan. Sitten hän, kasvoillaan onni ja tyytyväisyys, viittasi Philipille. Philip painoi korvansa lähelle hänen huuliansa ja hän kuiskasi: »Vaiti, rakkaani! Älä kerro kenellekään, sillä kukaan ei ole sitä koskaan tiennyt — ei edes uneksinutkaan — mutta minä rakastin sinun isääsi — ja — _Jumala antoi hänet minulle sinussa_.»

Vanha, suloinen kyyhky oli paljastanut sydämensä viimeisen salaisuuden. Philip painoi huulensa hänen poskelleen, joka jo oli kylmä, ja jolle kuolema oli painanut leimansa. Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, pää painui taaksepäin, huulten väri muuttui, mutta sittenkin hän näytti hymyilevän. Näin uinahti Nan-täti ikiuneen rauhallisena, toivorikkaana, luottavana ja melkein iloisena, sillä hänen rakkautensa ylpeät unelmat olivat täyttyneet.

»Oi, Jumala», ajatteli Philip, »suo minun pysyä kiinni päätöksessäni. Anna minulle voimaa vastustaa tuollaisenkin rakkauden kiusauksia, millaiset ne lienevätkin.»

Tädin rakkaus oli koko hänen elämänsä ajan ollut hänen houkuttelevana kiusauksenaan. Hänen isänsä oli levännyt haudassansa kaksikymmentä vuotta, mutta tädissä oli elänyt hänen henkensä — hänen pyrkimyksensä. hänen pelkonsa ja epäilyksensä ja hänen elämänkokemuksensa. Siinä oli alku Philipin onnettomuuteen, hänen alentumukseensa ja syvän kaksinaisuuden ensimmäinen syy. Hän oli saavuttanut kaiken, mitä silloin oli menetetty, hän oli voittanut kaiken, mitä hänen pienessä maailmassaan saatettiin voittaa, mutta minkä arvoista se kaikki oli? Minkä hinnan hän siitä kaikesta oli maksanut? »Mitä se auttaisi ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi vahingon?»

Philip painoi huulensa kylmälle otsalle. »Sinä suloinen olento, suo minulle anteeksi! Jumala vahvista minua! Älä salli voimani loppua viimeisessä koetuksessa.»

XV.

Philip ei palannut enää Jalavaharjuun. Hän hautasi Nan-tädin isänsä haudan jalkapäähän. Kummallakaan sivulla ei ollut tilaa, kun vasemmalla puolella lepäsi hänen äitinsä ja oikealla seisoi hänen isoisänsä rauta-aitauksella ympäröity patsas. Heidän täytyi sen vuoksi siirtää hopeapajua pari askelta tiehen päin.