Part 51

»En. Sitä minä en oikeastaan ole ajatellut. Mummi alkaa tulla jo vanhaksi ja hänellä on omat tapansa. Sitäpaitsi hän tarvitsee lepoa ja rauhaa vanhoilla päivillään. Saattaa vielä käydä niinkin, että hän menee pois ennenkuin pienokainen on täysikasvuinen — sekin on aina otettava lukuun. Ei, niin minä en ole suunnitellut — minä ajattelin — mutta voitko sinä sanoa, mitä minä ajattelin?»

»Mitä se oli?» sanoi Philip kiivaasti hengittäen. Hän ei kohottanut päätänsä.

»Minä ajattelin — tuota noin — minä suunnittelin, että — todellakin minä ajattelin — minä toivoin, että jos sinä itse — —»

»Pete!»

Philip oli hypähtänyt ylös ja tarttunut Peten käteen, mutta ei voinut sanoa enempää. Peten suuruus ja jalomielisyys tuntui musertavan hänet. Ja Pete jutteli edelleen aivan kuin olisi pyytänyt suurta suosion osoitusta. »'Hän on ollut sinun sydänvertasi', Pete», sanon itselleni, 'eikä ole ketään muuta, jolle voisin hänet uskoa — kenellekään muulle et voisi häntä luovuttaa. Philip rakastaa häntä', ajattelen minä. 'Hän pitää hänestä huolen aivan kuin hän olisi hänen omansa. Hän tahtoo olla sille yhtä hyvä kuin sen oma isä'— —»

Philip ponnisteli voimiaan pysyäksensä pystyssä.

»Minä olen myöskin ajatellut jättää hänelle jotakin», sanoi Pete.

»Ei, ei!»

»Kyllä kuitenkin — jättää hänelle yhden Man-saaren suurimmista maatiloista. Caesarilla oli asiakirjat, mutta niinä olen ottanut ne ja vienyt asian pormestarille ja järjestänyt kaikki. Sitten kun minä olen lähtenyt.»

Philip koetti väittää vastaan.

»Oh! Miehellä lienee toki oikeus jättää omillensa, mitä hän tahtoo, eikös ole?»

Philip vaikeni. Hän ei voinut virkkaa mitään.

Ulkokuori täytyi säilyttää viimeiseen surulliseen hetkeen asti.

»Ja kun minä sitten loikoilen siellä teltassani — käytettävänäni hyvät patjat ja paksut viltit, Phil, ei minulla ole mitään valittamisen syytä — saan nähdä hänen kasvavan suureksi vuosi vuodelta, yhtähyvin kuin itse vaalisin häntä. 'Nyt hän käyttää suuria esiliinoja', ajattelen minä. 'Nyt hänellä on pitkät hameet ja hän alkaa laitella hiuksiansa ylös, nyt on hän suora kuin pajun vesa ja punainen kuin ruusu — kaunein tyttö koko saarella, ilakoiva kuva äidistään sellaisena kuin hän oli nuorena'. Ah, minä näen hänet henkeni silmillä, veli, selvemmin kuin mistään valokuvasta.»

Pete veti kaikin voimin pöllyäviä savuja piipustansa. »Ja äiti, hänet minä myöskin näen. Nainen koko olemukseltansa, Jumala häntä siunatkoon! Missä ikinä hän näkee onnettoman tytön, joka on menehtymäisillään häpeäänsä, sitä hän rientää auttamaan, siitä menen vaikka takaukseen. Ja sinut itsesi — minä näen sinut itsesikin, veli, ehkä vielä valkopäisempänä auringon kallistuessa iltaan, mutta voimakkaampana siitä huolimatta. Ja jos joku onneton raukka on saanut liian kovan iskun ja sen vuoksi joutunut pimeyteen, tulee hän sinun luoksesi saamaan lohtua, neuvoa ja voimaa ja sinä aina ojennat hänelle oikean kätesi, koska sinä itse tiedät, mitä merkitsee lankeaminen ja nouseminen jälleen ja koska sinä olet ihminen ja olet itse sopinut Jumalasi kanssa.»

Pete pisti peukalonsa piippuun ja työnsi sen sitten savuavana liivinsä taskuun. »Kas niin», hän sanoi käheästi. »Miten puheliaaksi mies tuleekaan, kun aikoo lähteä ulkomaille! Pelkkää runoutta vain ja mieli niin lämmin ja lauhkea. Hm! Hm!» Hän karisteli kurkkuansa. »Minä luulen, että minun täytyy lakata tupakoimasta; se hävittää ääneni kokonaan.»

Philip ei voinut virkkaa sanaakaan. Tuon miehen voima ja suuruus musersi hänet. Hänen sydäntänsä viilsi, kun hän ajatteli, ettei Pete saisi nähdä eikä kuulla, kuinka hän oli pessyt itsensä puhtaaksi häpeästä.

Lapsi oli ryöminyt yli lattian avoimelle nurkkakaapille, josta hän otti käteensä näkinkengän asettaen sen korvaansa näyttääkseen sitä.

»No katsopas nyt Luota!» huudahti Pete. »Oletkos sinä sellaista nähnyt? Hän tuntee tuon näkinkengän, siitä ei epäilystä. Noin hän ryömii aamusta iltaan lakkaamatta. Tahdotkos nähdä kauneimman näytelmän maailmassa. Phil?» Hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä. »Tule tänne, sinä pikkuinen tupu. Työnnä tuolia vähän likemmä — sillä tavalla. Hyvä, ettei Nancy ole nyt täällä. Hän olisi kuin vimmattu meidän kimpussamme. Mutta ihmeellisen taitava lapsenhoitaja hän on ja jos tarvittaisiin hoitajaa — äitipuolen käsi on kylmä — mutta Nancy! Ei voi kurkistaa edes pensaan yli hänen karitsaansa niin hän huutaa ja parkuu jotta maa tärisee. Seiso suorana nyt, tyttö, seiso suorana, lemmikki. Nancy on kuitenkin oikeassa pienokaisen sääret ovat aivan kuin kalan kylkiluut. Tule, kultani, tule.»

Pete oli asettanut lapsen selkä tuolia vasten ja ojensi nyt kätensä hyvin lähelle sitä. Lapsi astui nyt askeleen siihen kyynärän laajuiseen mereen, joka oli välillä, katsahti sitten jätettyyn tuoliin, käänsi silmänsä lattiaan ja tepsutti sitten eteenpäin, kunnes hermostuneesti naurahtaen heittäytyi Peten syliin.

»Mainiota! — Eikö se ollut sievää. Phil? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa kuin lapsen ensimmäiset askeleet? Vielä, Kitty, lemmikkini. Mutta mene nyt uuden isäsi luo. Hiljaa nyt, hiljaa!» (Sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun.) »Suutele minua ensin!» (tukahduttaen nyyhkytyksensä) »Vielä yksi, lemmikkini», (koettaen nauraa) »Nyt kasvot toisaallepäin. Yksi — kaksi, oletko valmis, Phil?»

Philip ojensi pitkät, valkeat, vapisevat kätensä.

»Olen», tukahduttaen nyyhkytyksensä.

»Kolme — neljä — astu nyt!»

Lapsen sormet hukkuivat Philipin kouraan; se pysähtyi, astui taaskin, kuului toinen hermostunut naurahdus ja lapsi oli Philipin sylissä; Philip painoi päänsä sen yli ja puristi sitä sydäntänsä vasten.

Hetkisen päästä hän huudahti kohottamatta silmiänsä: »Pete!»

Mutta Pete oli salaa hiipinyt ulos huoneesta.

»Pete, missä sinä olet?»

Missä hän oli? Hän oli ulkona itkien kuin lapsi — ei, kuin mies — ajatellessaan sitä onnea, jonka oli jättänyt yläkertaan.

XIX.

Sinä iltana oli tavatonta liikettä Peelin kaupungissa. Oli St. Patrickin päivä ja makrillin kalastajien tuli lähteä Kinsaleen. Sataviisikymmentä alusta oli satamassa, valot loistivat kapteenin kojusta ja tuli paloi kajuutassa. Piipuista kohosi savu ilmaan ja purjeet olivat puoliksi levällään. Meri-ilma oli raitis; rivakka tuuli kävi luoteelta ja raikas suolainen tuoksu täytti ilman. Kun kohovesi oli palannut, alkoivat laivat vähitellen solua satamasta. Silloin hyökkäsivät vaimot, lapset ja vanhemmat miehet kauemmas satamajohteelle. Äidit olivat katsomassa poikiaan, vaimot miehiään, lapset isiään ja tytöt sulhasiaan kaikki täynnä iloa ja riemua, naurua ja reippaita huudahduksia.

Joku tytöistä muisti, että he jättivät saaren, ennenkuin uuden kuvernöörin juhlallinen virkaan-asettajaispäivä oli ehtinyt. Heti paikalla he olivat valmiit leikkivaaleihin — niinkuin heidän olisi itsensä pitänyt valita kuvernööri.

»Ketä te äänestätte, herra Quayle?» — »No tuomari Christiania tietysti.» — »Heittäkää siis hakanne tänne, niin me tyrkkäämme teidät merelle siitä hyvästä.» »Tuossa on nuora, vetäkää tytöt.» Ja nuora heitettiin ja parikymmentä tyttöä tarttui siihen vetäen alusta laiturin sivua, kunnes se yksin alkoi lekotella, kiersi kalliot ja katosi kuin lokia merelle koillisen puhaltaessa.

»Onnea matkalle, Harry!» — »Kukkaro täynnä rahaa, kun tulet kotiin, Jem!» — »Kirjoita meille — muista kirjoittaa!» — »Hyvästi isä, hyvästi!»

Kukaan ei itkenyt. Kyyneleistä ei ollut merkkiäkään — kaikkialla vain reippaita, nuorekkaita kasvoja, kirkkaita silmiä ja iloista naurua, kunnes alus aluksen perään solui aavalle merelle ja tuuli tarttui niiden purjeisiin niin, että ne sukelsivat tummaan yöhön. Yksinpä koiratkin laiturilla ilakoivat, hyppivät ja haukkuivat aivan kuin olisivat olleet hulluina ilosta.

Kesken tätä vilkasta näytelmää asteli eräs mies, puettuna lyhyeen lakkiin, leveäreunaiseen, pehmeään hattuun, laiturille omituinen pikkuinen koira kintereillään. Hän seisoi hetkisen aivan kuin hämmästyen tätä merkillistä yöllistä näytelmää, joka oli hänen edessään. Sitten hän tunkeutui nuoren väen muodostaman ryhmän läpi ja kuunteli hetkisen heidän puhettaan ja nauruaan. Hänen koiransa seurasi häntä, kuono aivan hänen kantapäillään. Jos joku toinen koira hullussa nuorekkaassa ilossaan nuuski ja haukkui sen ympärillä, se murahti ja irvisti ja painui takaisin isäntänsä jalkoihin aivan kuin häveten.

»Tuomari, Tuomari, no, joko sinä ole! alkanut tulla vanhaksi, häh?» sanoi mies.

Hetkisen kuluttua hän meni aivan äänettömästi matkoihinsa. Kukaan ei häntä kaivannut; kukaan ei häntä edes huomannutkaan. Hän oli palannut takaisin kaupunkiin. Leipurin puodista, joka oli auki, että matkalle-lähtijät voisivat evästä itsellensä varustaa, hän osti laivakorppuja. Sitten hän palasi rantatietä laiturille. Päästyään rakettihuoneen luo hän kääntyi rannalle ja katseli hietikosta, kunnes löysi melkoisen kiven, joka oli keskeltä kapeampi ja päistä leveämpi. Sitten hän astui laiturille, koira seurasi jäljessä katsellen hänen toimiansa.

Viimeinen alus oli nyt päässyt ulos lahdelta. Sen saattoi aivan selvään erottaa kuutamossa, samoin kuin vihertävän laineenkin, joka löi sen reunoihin. Muutamassa laivassa oli lyhty katolla ja miehen suunnaton varjo lankesi levitetylle purjeelle. Kuului huudahduksia ja vastauksia yli kohisevan veden. Silloin alkoi joku nuori ääni laulaa veneistä »Ihana Mona, hyvästi jää.» Naiset tarttuivat säveleeseen ja niin esitettiin vuorolaulua säkeistö säkeistöltä, naiset laiturilta ja miehet veneistä, välimatkan laajetessa lakkaamatta heidän välillään.

Muuan vanha kalastaja, joka oli pysynyt tungoksesta vähän ulompana, piti pikku tyttöä olkapäällänsä.

»Te ette lähdekään Kinsaleen tällä kertaa, toveri», sanoi ääni hänen takanansa.

»Oh, en, herraseni, mutta kyllä minä siellä osallani olen ollutkin. Runsaasti kolmekymmentä vuotta olen sitä ammattia harjoittanut. Mutta nyt en minä enää kykene.»

»Sellainen on maailman meno, nähkääs. Nyt on nuorten vuoro. Niiden vuoro on nyt laulaa, Jumala niitä siunatkoon! Me emme tahdo suinkaan pahoitella, vai kuinka? On kuitenkin yksi asia, joka meidän on aina muistettava — mc voimme muistella omaa nuoruuttamme ja se lohduttaa!»

»Minä muistelenkin lakkaamatta menneitä aikoja, herra», sanoi vanha kalastaja.

»Elämä on sittenkin parasta, mitä tiedämme ja kun kuolema tulee, ei sekään ole mikään hirveä onnettomuus. Ettekö tekin ole siinä samaa mieltä, toveri?»

»Olen kyllä, herra, olen.»

Viimeinen alus oli nyt kiertänyt linnakallion taa, ja sen pääpurje oli vähitellen pienentynyt, kunnes kokonaan hävisi näkyvistä. Laulu laiturilla oli vaiennut ja naiset ja lapset käänsivät surullisiksi painuneet kasvonsa kaupunkia kohden.

Kuului yleinen juttelun sorina, »eikö se ollut komeata?» — »Eikös sinustakin?» — »No, miksi te sitten itkette?»

Tytöt hymyilivät kostein silmin toisillensa ja palasivat raskain askelin takaisin. Äidit kantoivat kitisevät lapsensa kotiin koettaen hyssytellen rauhoittaa heitä. Vanhat miehet tallustivat kotiin selkä kumarassa ja laahaavin askelin.

Kun kaikki olivat menneet ja satamamestari heittänyt viimeisen silmäyksen ja huomannut, että kaikki oli, kuten piti, asteli mies koirinensa tyhjän laiturin ulommaiseen kärkeen, jossa istahti pollarin päähän. Kaikki oli nyt hiljaista. Äänet, laulu ja nauru olivat vaienneet. Ei ollut muuta ääntä kuin nousevan veden kohina, kun se mahtavana virtana tunkeutui lahteen kallioiden ja laiturijohteen välitse.

Mies katseli koiraansa, kumartui alas, antoi sille korpun ja taputteli sitä, kun se ratusteli illallistaan. »Tuomari, rakas Tuomari! Oletko sinä jo vanha, vai? Me olemme kulkeneet yhdessä pitkiä matkoja, emmekös ole? Vähän väsynyt, niinkö? Sinä et jaksaisi enää kulkea sellaista matkaa. Vaikea on kuitenkin erota. Machree! Machree!»

Hän otti kiven, sitoi sen nuoran päähän, teki silmukan toiseen päähän, pisti sen koiran kaulaan ja varoittamatta otti äkkiä kiven ja koiran heittäen ne reunustan yli mereen. Vanha elukka parka päästi surkean valituksen lentäessään ilmassa, loiskahdus ja sitten — vesi huuhteli kohisten laiturin seinää.

Mies oli äkkiä kääntynyt ja kävi raskain askelin laituria pitkin.

Yö oli Philipille ollut tuskan yö. Koko maailma tuntui liittoutuneen yhteen estääkseen häntä panemasta päätöstänsä toimeen. »Sinun ei pidä», näytti olevan tunnuslause, joka oli kirjoitettu kaikkialle. Neljä henkilöä oli saanut selville hänen salaisuutensa ja kaikki näyttivät yksimielisesti tahtovan pitää sen omina tietoinaan. Ensimmäinen oli kuvernöörinsihteeri, joka oli suljettujen ovien takana järjestänyt avioeron. Toinen oli Pete, joka olisi voinut julistaa hänen häpeänsä koko maailmalle ja siten vetänyt hänet alas hänen korkeasta asemastaan, mutta joka mieluummin vaikeni ja vetäytyi kenenkään huomaamatta pois tieltä. Sitten tuli Caesar, jonka kauhea, pettymyksestä johtunut järjenhäiriö auttoi häntä säilyttämään hänen salaisuutensa kuin vuoressa. Nan-tädin huolenpito Katen tulevaisuudesta teki mahdolliseksi, ettei tarvinnut osoittaa varoja, jotka olisivat kavaltaneet salaisuuden. Kaikki nämä tuntuivat huutavan hänelle — olipa sitten syynä rakkaus tai pelko: »Säilytä rauhasi. Älä sano mitään. Mennyt on ollutta ja mennyttä. Se on kuollut eikä sitä enää ole olemassakaan. Jatka alkamaasi tietä. Olet vasta alussa. Mitä oikeutta sinulla olisi luopua päämäärästäsi? Saari katsoo sinuun ja odottaa sinulta paljon. Astu eteenpäin ja ole luja.»

Jumalan kiitos, nyt oli toki liian myöhäistä taipua tähän kiusaukseen, liian myöhä oli enää jättää omatuntonsa tyynnyteltäväksi tällaisilla lahjuksilla. Peruuttamattomasti hän oli tiensä valinnut ja ottanut ratkaisevan askeleen. Hän ei voinut enää palata takaisin.

Mutta mikä hirveä rangaistus, itse herättää koko, saari harhaluulostaan! Miten kauhealta tuntuisikaan hetki, jolloin kaikki saisivat tietää, että hän oli pettänyt koko maailmaa! Hän oli roisto — valkeaksi sivuttu hauta. Jokainen askel, jonka hän oli ottanut pikaisesti kavutessaan ylös, oli käynyt niiden ihmisten ruumiiden yli, jotka häntä liiaksi rakastivat. Ensin Katen, joka oli uhrattu tuomarin viralle, ja sitten Peten, joka maksoi hinnan hänen kuvernöörin arvostansa.

Hän luuli näkevänsä ylpeitten katseitten synkkenevän, kuulevansa petettyjen kiroukset, tuntevansa rehellisten sydänten kuumat kyyneleet heidän nähdessään niin kauniilta näyttävän elämän sortuvan. Tuskassansa kiusauksen viimeisinä hetkinä hänestä tuntui, ettei hän taistellut vain ihmisten ja maailman, vaan itse pimeyden pääruhtinaan kanssa, joka käytti hyväkseen maailmaa katkerasti ivatessaan hänen asemaansa — joka tarjosi hänelle kaiken maailman kunniaa voidakseen ikuisesti tuomita hänen sielunsa.

Silloin ilmestyi toinen kiusaus, jonka toteuttaminen oli aivan lähellä — kiusaus jättää kaikki ja paeta. Oli puoliyö. Kuu valaisi meren rajatonta ulappaa. Hänen sielunsa oli kuin musta, seisova pohjasakka silloin, kun luode on alimmillaan eikä vuoksi ole vielä alkanut kohota. Oh, kunpa voisi jättää kaiken jälkeensä — häpeän ja kunnian ja kaiken!

Hetki oli sama, jolloin tytöt Peelissä auttoivat kalamiehiä ulapalle ja nämä tunnustivat äänestävänsä Christiania.

Unessa olivat tuskat vielä kamalammat. Hän oli olevinansa Castletownissa, jossa hiipi salaa linnan muurin vierustaa. Kurkistellen parlamenttitalolle ja satamaan hän koetti salaa pistää yksityisen avaimensa oikeussalin lukkoon. Vanha portinvartijan vaimo kuuli, kun hän hiljaa asteli porttikäytävää tullen ulos kädessään kynttilä, jonka liekkiä hän toisella kädellään suojeli. »Minä olen unohtanut jotakin», sanoi Philip. »Anteeksi, teidän armonne», vastasi eukko syvään niiaten. Äänettömästi Philip oli avaavinaan oven, joka oikeussalista vei vankilan puolelle, mutta pimeästä portaitten juurelta huusi vartija hänelle: »Kuka siellä? Seis!» — »Vaiti!» — »Herra tuomari! Pyydän anteeksi, teidän armonne.» — »Näyttäkää minulle, missä ovat naisvangit.» »Täällä päin, teidän armonne.» — »Missä on _hänen_ koppinsa?» — »Tässä, teidän armonne.» »Antakaa minulle avain ja lyhty. Menkää nyt takaisin vartijain huoneeseen.» Hän oli nyt Katen luona. »Oma rakkaani, rakkaani!» »Oi, rakas lemmittyni!» »Tule, paetkaamme tältä saarelta. Minä en voi sietää sitä. Minä luulin, että voisin, mutta en voi. Minä olen saanut luokseni lapsen. Tule!» Ja sitten vastasi Kate: »Minä menen minne tahansa sinun kanssasi, Philip, mihin vain tahdot. Minä en tarvitse mitään muuta kuin sinun rakkautesi. Mutta onko se sinunlaisesi miehen arvon mukaista? Jätä minut. Me olemme jo langenneet kyllin syvälle tarvitsematta enää suistua tähän kuiluun. Pois täältä! Mene!» Ja hän hiipii pois kopista peläten tuota rakastavaa vihaa, joka tahtoi pelastaa hänet häneltä itseltään. Hän, tuomari ja kuvernööri; oli hiipinyt ulos kuin koira.

Se oli vain uni. Kun hän heräsi, linnut lauloivat ja sinisenä kaareutui taivas meren yllä. Kiusaus oli voitettu; hän oli polkenut sen jalkainsa alle. Hän ei voinut epäröidä enää; hänen maljansa vuoti yli äyräittensä ja hän tahtoi tyhjentää sen pohjia myöten.

Jem-y-Lord tuli sisään suu täynnä uutisia. Kaupunki oli lipuin koristettu. Tästä oli tuleva yleinen juhlapäivä. Kunniaportti oli pystytetty ruohokentälle käräjäLalon eteen. Ihmiset eivät antaneet tuomarin vastaväitteitten itseänsä estää. Se, joka väistyi kunnianosoituksilta, ansaitsi sitä enemmän ihmisten kunnioituksen. He aikoivat ojentaa adressin uudelle kuvernöörillensä.

»Ojentakoot vain — ojentakoot vain», sanoi Philip.

Jem katsoi kysyvästi häneen. Hänen isäntänsä kas-vojen ilme oli hänestä aivan outo.

»Saanko minä tulla ajamaan tänään, teidän ylhäisyytenne?»

»Saat, poikaseni. Mahdollisesti tämä onkin viimeinen kerta, Jemmy.»

Mitä oli kuvernöörille tapahtunut. Oliko mielenliikutus koskenut häneen liian syvästi?

XXI.

Aamu oli ihana, ilma lämmin ja raitis ja suloiset kevät tuoksut kevään kukista levisivät kaikkialle. Ruusut hohtivat pensaissa ja orvokit hymyilivät penkeissänsä. Vihreällä nurmikolla ajelivat nuoret lampaat toisiansa ja leivonen liversi sinitaivaalla.

Kun he saapuivat kaupunkiin, oli siellä vilkasta liikettä ja vilinää. Tien mutkassa käräjätalon lähellä oli ihmisjoukko tihein. Muuan poliisi kohotti kätensä hevosten edessä ja Jem-y-Lord pysäytti. Pormestari astui vaunun ovelle ja luki adressin. Siinä puhuttiin myöskin Rauta-Christianista ja nimitettiin häntä »Suurimmaksi tuomariksi.» Kaupunki oli ylpeä siitä, että Man-saaren ensimmäinen man-saarelainen kuvernööri oli syntynyt Ramseyssa.

Philip vastasi lyhyesti rajoittuen lausumaan vain kiitoksensa, jota seurasi iloinen eläköönhuuto ja vaunut vierivät edelleen. Matka muodostui suurenmoiseksi riemukuluksi. Sulbyn ja Ballaughin kaduilla liehuivat liput ja ihmisiä oli tungokseen asti. Vähitellen liittyi heihin yhä uusia vaunuja, niin että jono kävi pian sangen pitkäksi. Piispa odotti piispan kartanon portilla ja hänen vaunuillensa järjestettiin tilaa heti kuvernöörin jäljessä.

Tynwaldissa kohtasi heitä liikuttava näytelmä. St. Johnin koulun lapset olivat asettuneet vuorelle neljään riviin, toisiin tytöt ja toisiin pojat ja tällä vuosituhantiselta esi-isäin muistolle pyhitetyltä paikalla he lauloivat kansallishymnin, kun Philip ajoi ohitse.

Onneton mies istui kyyristyneenä vaunuissansa. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja kurkkua kuroi niin, että oli vaikea hengittää. »Oi, kuinka toisin kaikki olisikaan saattanut olla!»

Harry Delanyn puun luona odotti joukko kalastajia, joilla oli kirje mukanansa. Se oli heidän tovereiltaan Kinsalesta. Retkellä olijat eivät itse voineet ottaa osaa päivän juhlallisuuksiin, mutta ajatuksissaan he olivat mukana. Lippu kohotettaisiin joka laivan mastoon ja kello kaksitoista kohottaisi jokainen man-saarelainen kalastaja Irlannin vesillä iloisen eläköön huudon. Jos irlantilaiset heiltä kysyisivät, mitä he sillä tarkoittavat, he vastaisivat: »Näetkös, kalastajain ystävän, kuvernööri Philip Christianin kunniaksi.»

Onneton mies ei tuntenut enää tuskaa. Hänen kurjuutensa oli niin suuri, että se oli yläpuolella tällaisen tunteen. Jonkinlainen jumalainen hulluus käsitti hänen olentonsa. Hän heitti maailman ja tämän maailman ruhtinaan selkänsä taa. Maailman kunnia ja ihmisten kiitos ja ylistys eivät olleet muuta kuin saatanan viettelyksiä. Jumalan apu oli estävä häntä sortumasta. Hän vastustaisi. Hän oli selviytyvä kaikesta voittajana.

Jem-y-Lord käännähti kuskipenkillänsä. »Katsokaa, teidän ylhäisyytenne! Kuunnelkaa!»

Castletownin liput liehuivat yli linnan Kotkatornin. Kuului moniäänisiä sorinaa ja lopuksi ääretön riemuhuuto: »Nyt, pojat! Kolme kertaa kolme! Eläköön, eläköön, eläköön!»

Kaupungin portille oli pystytetty ikivihreistä kasveista riemukaari. Siihen oli kirjoitettu manin kielellä: »Dooiney Vannin, Ihiat myr hoilloo» — Oikea man-saarelainen, seuratkoon sinua onni, minkä ansaitset.»

Vauhti oli hiljennyt, hevoset kävelivät.

»Aja kovemmin», huudahti Philip.

»Kadut ovat tungokseen asti täynnä, teidän ylhäisyytenne», selitti Jem-y-Lord.

Liput liehuivat joka akkunasta, joka katolla, jokaisessa lyhtypatsaassa. Ihmiset kulkivat hurraten vaunun jäljessä. Heidän suosionosoituksensa oli kiihtynyt korvia särkeväksi meluksi.

Philip ei voinut vastata siihen. »Hän kuulee sen», hän ajatteli. Hänen päänsä painui. Hän kuvitteli Katea kopissaan, jonne seinien läpi kaikui huminana nämä tervehdyshuudot.

He ajoivat satamakatua. Äkkiä pysähtyivät vaunut Miehet riisuivat hevoset vaunujen edestä. »Ei, ei!» huusi Philip.

Hän tahtoi hypätä alas, mutta vaunut lähtivät taas heti liikkeelle. »Tämä on viimeinen rangaistukseni», hän ajatteli horjahtaen paikoilleen selkänojaa vasten. Huudot ja nauru levisi sitten pitkin rantaa, kuin ilakoiva, ratiseva valkea.

Rykmentti sotilaita muodosti kunniakujan laskusillalta pääovelle. Kun vaunut vyöryivat sisään paukahtivat yhteislaukaukset. Samalla aloitti rykmentin soittokunta »Jumala, suojahas sulkeos kuningas.»

Kaupungin pormestari avasi vaunun oven ja esitti adressin. Siinä lausuttiin uusi kuvernööri tervetulleeksi tähän vuosisataiseen linnaan, jossa hänen edeltäjänsä aina oli virkaan asetettu, ja mieluisalta tuntui uudistaa alamaisuuden lupaus kruunulle sen vuoksi, että eräs heidän omista maamiehistään oli katsottu kyllin arvokkaaksi saaren korkeimpaan virkaan. Yksikään man-saarelainen ei ollut osakseen saanut niin suurta kunniaa sitten Illiam Dhonen (Ruskean Williamin) päivien. Tuo mies oli uuden kuvernöörin kunnioitettua sukua, mutta siitä oli kulunut jo pari vuosisataa.

Philip vastasi harvoin sanoin, riemuhuudot kaikuivat uudestaan, soitto raikui ja he astuivat linnaan sen pitkän käytävän kautta, joka johti neuvostosaliin.

Muutamassa etuhuoneessa odottivat virkamiehet. Kaikki he olivat keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, joilla oli ansioluettelossaan monta palvelusvuotta, mutta he eivät tunteneet kateutta. Kuvernöörinsihteeri otti entisen oppilaansa vastaan huudahduksella, jossa henkilökohtainen ylpeys ja kunnioitus, rakkaus ja alamaisuus kilpailivat keskenänsä. Oikeustoimen ja hallintovirastojen puolesta lausui kenraaliprokuraattori hänet tervetulleeksi ilmaisten erittäinkin ilonsa siitä, että heidän virkatoverinsa oli kohotettu saaren korkeimmalle paikalle. Sitten hän loi silmäyksen hänen sukunsa historiaan Man-saarella, hänen omaan lyhyeen, mutta huomattavaan toimintaansa tuomarina, jossa viisaus, vanhat parhaat menettelytavat ja kaunopuheisuus olivat johtaneet asiat aina oikeaan ratkaisuun, sekä toivotti voimaa ja pitkää ikää toteuttaa ne monet toiveet, joita hänen nuoruutensa ja tahraton miehuutensa herätti.

»Herra kenraaliprokuraattori», vastasi Philip, »minä en voi ottaa vastaan teidän onnittelujanne, niin paljon iloa kuin ne minun sydämelleni tuottaisivatkin, jos voisin ne omaksua. Se tuottaisi minulle vain yhä suurempaa surua, jos te ehkä sangen pian joutuisitte katumaan sitä lämmintä hyväntahtoisuutta, jolla olette minut tervetulleeksi lausuneet.»

Ihmettelevät katseet risteilivät, mutta jalot raatiherrat eivät voineet käsittää noita sanoja sellaisina, kuin ne oli tarkoitettu; he päinvastoin selittivät hänen vastauksensa tavalla, joka parhaiten vastasi heidän persoonallisia hetken tunteitaan. »On kaunista», he kuiskailivat, »kun hyvinkin lahjakas nuori mies kaikesta huolimatta on vaatimaton.»