Part 46

Todistukset olivat lyhyet. Muuan torilla vartiossa oleva konstaapeli oli kuullut huudahduksen laiturilta. Saavuttuaan paikalle hän oli nähnyt satamamestarin kantavan naista laiturin portaita ylös. Herra Quarry oli satamakonttorista tullessaan nähnyt naisen kiitävän ohi kuin tuulispään. Hetkistä myöhemmin hän oli kuullut parahduksen ja juossut toisille portaille. Laivahaalla hän oli saanut naisen kiinni, mutta tämä oli vastustellut ja koettanut hukuttaa itsensä.

Tuomari tarkasteli kiinteästi syytettyä. »Tiedetäänkö hänestä mitään muuta?» hän kysyi.

Sihteeri selitti, että hän näyttää täällä vieraalta, mutta kieltäytyy antamasta itsestään mitään selityksiä. Silloin astui poliisikersantti aidakkeen luo. Mahtipontisella äänellä tämä suurellinen pikku mies kyseli vangitulta monia asioita. Mikä hänen nimensä oli. Ei vastausta. Mistä hän tuli. Ei vastausta. Mitä hänellä oli Ramseyssä tekemistä. Ei vieläkään mitään vastausta.

»Teidän kunnianarvoisuutenne», sanoi kersantti, »epäilemättä tämä on niitä haaksirikkoutuneita olentoja, jotka kesäiseen aikaan kulkeutuvat saaremme rannoille. Köyhimmät niistä eivät voi päästä täältä pois sitten, kun matkailuliike loppuu, ja niin he kiertelevät tällä saarella levittäen ruttoa ja turmiota, mihin ikinänsä he jalallansa astuvat.»

Sitten hän kääntyi uudestaan penkille kokoonkyyristyneeseen, vapisevaan olentoon ja virkkoi. »Nainen, oletteko te kelvottomia katujen kiertäjiä?»

Naiselta pääsi valitushuuto, kädet irtautuivat kaiteesta ja hän painautui selkänojaa vasten, työnsi syrjään märän hunnun ja peitti kasvonsa käsillään.

»Lopettakaa kuulustelu, herra Cawne», sanoi tuomari kiivaasti ja kuului liikettä ja puheen sorinaa hänen takanansa. »Me emme saa pidättää tätä naista hetkeäkään kauempaa.»

Hän nousi, nojautui kädet ristissä edessänsä kaiteen yli, katseli naista ja sanoi niin hiljaa, että vain hän olisi sen kuullut, ellei salissa olisi vallinnut sellainen kuoleman hiljaisuus: »Onneton vaimoparka, eikö täällä ole ketään joka voisi vastata teidän puolestanne?»

Pidätetty painoi päänsä vieläkin alemma ja alkoi itkeä.

»Kun nainen on niin onneton, että tahtoo riistää itseltään elämän, sattuu joskus, ikävä kyllä, että on joku toinen, joka on osallinen hänen onnettomuuteensa, joku joka viettelee häntä rikokseen.»

Tuomarin ääni oli lempeä kuin hyväily.

»Jos tässä on niin asian laita, tulisi teidän sanoa se. Hänen tulisi seistä teidän rinnallanne se olisi oikeus ja kohtuus. Onko täällä ketään, joka tuntee teidät?»

Vanki itki nyt hillittömän katkerasti.

»Ah, me emme tahdo tuottaa ikävyyksiä kenellekään. On naisen luonnon mukaista kuinka syvälle hän lieneekin langennut ja kuinka suuri olkoonkin hänen onnettomuutensa — että hän tahtoo kuitenkin suojella tuota rakasta vihamiestään. Heikoinkin nainen on tässä suhteessa väkevä ja kaikki hyvät ihmiset osaavat antaa sille arvon. Mutta lailla on oma tehtävänsä ja tällaisessa tapauksessa on lieventäviä asianhaaroja olemassa.»

Nainen valitti ääneen.

»Älkää pelätkö, tyttöparka. Kukaan ei saa tehdä teille mitään pahaa. Rohkaiskaa mielenne ja katsokaa ympärillenne. Onko täällä ketään, joka voisi puhua teidän puolestanne — joka voisi kertoa meille, miten te olette tullut sinne, missä te nyt olette?»

Nainen antoi käsiensä pudota alas, kohotti päänsä ja katsoi tuomariin, kasvot kasvoja, silmä silmää vasten.

»On», hän sanoi, »on _yksi_!».

Tuomarin kasvot kalpenivat, silmät kiilsivät, katse harhaili, huulet vapisivat — hän puri niitä, että veri juoksi.

»Viekää hänet suojaan», hän mutisi; »katsokaa, että hänestä pidetään hyvää huolta.»

Salissa syntyi liikettä ja tohinaa. Kaikki olivat tunteneet vangin ulos vietäessä, vaikkakin häpeä ja kurjuus olivat häntä suuresti muuttaneet. »Peter Quilliamin vaimo!» — »Caesar Cregeenin tytär — missä mies itse on?» »Ei olekaan siis totta, mitä on kerrottu — hän ei olekaan kuollut, vaan paljon pahemmin.» »Voi, Herra, kuinka surullista!» — »Ajattelepas tuomarin asemaa!»

Kun Kate oli mennyt, olisi istunnon pitänyt heti päättyä, mutta tuomari viipyi vielä paikallansa. Verho oli hänen silmissänsä ja hän näki kaikki sumun läpi. Hän näytti olevan suunniltansa ja samalla ujostelevan. Hänen jäseniään raateli tuska ja hän näki merkillisiä näkyjä. Hänestä tuntui kuin raskas, näkymätön käsi olisi laskeutunut hänen päälaellensa.

Pöytäkirjuri kohtasi hänen katseensa, ja silloin hän nousi mutisten jonkin anteeksipyynnön, tarttui käsinojaan ja koetti laskeutua tuomarin korokkeelta alas. Seuraavana hetkenä hänen palvelijansa Jem-y-Lord oli hypähtänyt hänen luoksensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä hän torjui hänen apunsa.

Tuomarin korokkeelta johtaa kolme askelmaa lattialle ja toisella puolella on käsinoja. Päästyänsä portaille hän horjui, mutisi epäselvästi jotakin ja kaatui suulleen. Sen nähdessään olivat ihmiset hypähtäneet ylös; ja monet riensivät hänen avuksensa.

»Peräytykää! Hän on vain pyörtynyt», huudahti Jem-y-Lord.

»Se on paljoa pahempaa», väitti kersantti. »Toimittakaa hänet vuoteeseen ja kutsukaa heti tohtori Mylechreest.»

»Mihinkä me voimme hänet viedä?» kysyi joku. »Jalavaharjussa on huone häntä varten», selitti toinen. »Ei, ei sinne», epäsi Jem-y-Lord.

»Se on lähimpänä eikä ole aikaa hukata», päätti kersantti.

Sitten he nostivat hänet ylös ja kantoivat peruukkeineen ja tuomarin virkapukuineen Peten taloon.

IX.

Joskus tapahtuu henkisiä järkytyksiä, jotka vaikuttavat samalla tavalla kuin maanjäristys vankilan alla vankikopit avautuvat, vangit pakenevat. Jonkun ajan kuluttua Pete tajusi, että hän istui pimeässä, ja hän nousi sytyttääkseen kynttilän. Etsien kynttiläjalkaa ja tulitikkuja hän meni pöydältä kaapille, kaapilta pöydälle ja pöydältä taaskin kaapille, jatkaen samaa uudestaan ja uudestaan ollenkaan tajuamatta, että hän kiersi ympäri samoja jälkiänsä. Kun kynttilä vihdoin oli sytytetty, hän hiipi saliin kuin unissavaeltaja. Hän pisti sen uuninreunalle ja istahti jakkaralle. Järkytetyssä mielessänsä hän luuli näkevänsä epäselviä olentoja leijailevan ympärillään. »Kas, minun työkaluni», hän ajatteli ottaen käteensä kurikan ja kaksi meisseliä. Hän istui nämä kädessään, kun hänen silmänsä sattuivat kynttilänjalkaan, samaan, josta kynttilä oli sammunut. »Minä ajattelin sytyttää kynttilän», hän muisti ja ottaen sen käteensä meni arkihuoneeseen. Palattuaan sieltä palava kynttilä kädessä hän huomasi, että nyt paloi kaksi. »Minä luulen, että olen järjiltäni», hän ajatteli ja puhalsi toisen sammuksiin. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin unohti, että oli jo ajatuksensa toteuttanut ja puhalsi toisenkin sammuksiin.

Hän ei käsittänyt, ettei kaikki ollut, kuten olla piti, niin sekaisin oli hänen tajuntansa. Hänen silmänsä näkivät outoja esineitä kaikkialla — ne kasvoivat luvattoman suuriksi ja uhkasivat häntä. Hänen korvansa kuulivat ääniä — ne pitivät hirvittävää melua hänen päässään.

Huone ei ollut aivan pimeä. Silloin tällöin pilkistivät kuun kalpeat säteet sisään akkunasta, mutta katosivat taas melkein samassa. Kuun yli leijailivat vihaiset pilvet jättäen sen toisinaan vapaaksi, toisinaan taas peittäen. Pete istui jakkaralla, joka nyt oli valaistu, nimetön kivi sen sijaan oli varjossa nojallaan seinää vasten. Hän tarttui taaskin työkaluihinsa ajatellen jatkaa työtään. »Hiljaa!» hän virkahti alkaessansa. Hänen aivoissaan jyskytti ja takoi, niin että hän luuli jonkun pitävän melua huoneessa. Tämä työ oli pyhitetty. Äänettömänä ja juhlallisin ilmein hän sitä aina teki.

_Kil-kal! Kil-kal!_ Kauanko hän siinä työskenteli, ei hän tiennyt. On hetkiä, joita ei voi aikayksiköillä mitata. Rautataltan ja vasaran epämääräisesti työskennellessä jokin väistyi niiden edestä. Kuului kumea jymähdys, niinkuin kivi olisi huoannut. Niinkuin salama olisi iskenyt sen sileään pintaan, hän oli jakanut sen kahtia. Osat putosivat hänen jalkoihinsa toinen toiselle puolen. Vasta sitten hän muisti, että kivi oli tarpeeton. »Minä en siitä nyt enää välitä», hän ajatteli. Kaikki oli nyt yhdentekevää.

Istuen paikoillaan, kurikka riippuvassa kädessään, kuun häilyvässä valossa hän tunsi, että koko maailma oli särkynyt pirstaleiksi. Hänen molemmat epäjumalansa olivat kaatuneet yhdellä kertaa — hänen vaimonsa ja hänen ystävänsä. Ne kultaiset siteet, jotka olivat kiinnittäneet häntä elämään, olivat katkenneet. Kun köyhyys oli tullut, hän oli kohdannut sitä valittamatta; kun kuolema oli uhannut, hän oli rohkeasti katsonut sitä silmiin. Mutta nyt hän oli menettänyt vaimonsa ja ystävänsä — ne, joita hän oli rakastanut, olivat pettäneet hänet, ne joita hän oli jumaloinut, olivat hänet kavaltaneet — hän oli vararikon tehnyt ja murtunut mies. Ääretön tuska ja epätoivo oli kaikesta jäänyt jäljelle.

Kun toivo on mennyt, voi tuska joskus muuttaa ihmisen eläimeksi. Kehdosta kuului valittavaa itkua ja melkein tajutonna hän tallusti keinuttamaan sitä. Tuli, joka oli palanut tummana tuhan alla, oli vapautunut ja loisti taas kirkkaina liekkeinä, ja sen valossa lapsi katseli häntä Philipin silmillä. Tuo katse kulki kuin miekan terä hänen sydämensä läpi. Hän oli vielä yksinäisempi ja hylätympi kuin oli luullutkaan. »Rauhoitu lapseni», hän virkkoi ajattelematta sanojensa merkitystä. Hänen lapsensa? Hänellä ei ollut lasta. Sekin lohtu oli häneltä riistetty.

Silloin valtasi hänet viha, joka esti järjen himmenemästä. Ellei hän olisi tuntenut vihaa, hän olisi ollut vähemmän kuin ihminen tai enemmän. Hän muisti, mitä lapsi oli hänelle ollut. Hän muisti, mitä se oli ollut silloin, kun tuli maailmaan ja myöskin silloin, kun hän oli luullut vaimonsa kuolleeksi. Hän muisti, mitä se oli ollut kun kuolema sitä uhkasi ja sen jälkeen, kun kuolema kulki ohitse. Liha hänen lihastansa, veri hänen verestänsä, luu hänen luustansa ja sydän hänen sydämestään. Ei vain osa hänestä, vaan hän itse kokonaan, kaikkineen.

Mikä valhe, mikä petos, mikä harhaluulo, mikä pilkka. Tämän kaiken oli Kate tehnyt. Oh, miten hyvin hän olikaan voinut säilyttää tuon salaisuuden. Hän oli ajatellut, että se ei koskaan tulisi julkisuuteen, mutta lapsi oli sen kavaltanut. Lapsen kasvot olivat kertoneet koko totuuden.

»Ja kuitenkin minä olen nähnyt hänen polvistuvan kehdon ääreen ja rukoilevan: 'Jumala siunaa pientä lapsukaista ja sen isää ja äitiä — —'»

»Miksi ei hän ollut tappanut häntä? Kauhea harhakuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen: hän oli tappanut Katen ja meni sitten tuomarin eteen sanoen: Vangitse minut; minä olen murhannut hänet, koska sinä olit hänet häväissyt. Tuomitse minut kuolemaan, mutta muista, että Jumala elää ja Hän tuomitsee sinut helvettiin.»

Kuinka surkeata tämä oli — kuinka säälittävää. Raivon tunne muuttui äkkiä hellyydeksi ja hän ajatteli Katea juuri sellaisena kuin oli hänet äsken nähnyt polvistuneena kehdon ääreen, kuten vainottu, villi otus, joka käpäliään kohottaen päästää viimeisen, surullisen tuskan parahduksen. Hän muisti hänen muuttuneen ulkomuotonsa, kuinka kalpea hän oli ollut takan valossa, niin laiha ja kulunut ja hänen raivonsa kääntyi Philipiin. Sen kukan, jota hän oli tahtonut ylpeänä kantaa rinnallaan, Philip oli riistänyt ja heittänyt pimeyteen. Kirous hänelle, kirous hänelle!

Kate oli hylännyt kaikki tämän miehen tähden — puolison, lapsen, isän, äidin, ystävät, hyvän nimensä, itse taivaan autuuden. Kuinka hän olikaan häntä rakastanut! Ja kuitenkin Philip oli hävennyt häntä, piiloittanut hänet, vavissut joka hetki, että joku keksisi hänen piilopaikkansa. Kirottu olkoon hän, kirottu, kirottu!

Suunnattomassa vihassaan Pete tuli ajatelleeksi itseäänkin. Mustasukkaisuuden tunne oli liian alhaista hänelle, kuten kaikille suurille sieluille. Mutta tämä yksinkertainen mies oli kuitenkin jotakin ajatellut ystävyyden suuruudesta ja ihanuudesta. Se oli niinkuin kaksi yhteen juoksevaa virtaa, jotka kätkevät taivaan povellaan. Mutta Philip oli työntänyt häntä eroon itsestänsä, kaivanut kuilun heidän välilleen ja kuitenkin kiskoi häntä luokseen. Hän oli paljastanut hänelle koko alastomuutensa — paljastanut koko sielunsa köyhyyden ja kurjuuden.

Pala palalta Pete palautti mieleensä viime kuukausien tapahtumat. Hän muisti sen yön, jolloin Kate oli kadonnut, jolloin hän oli mennyt Ballureen ja huutanut valaistuun ikkunaan: »Minä olen lähettänyt hänet Englantiin», toivoen voivansa peittää hänen virheensä. Sinäkin hetkenä Philip oli tiennyt kaiken, — missä hän oli (sillä hän oli siellä, minne hän itse oli hänet lähettänyt), miksi hän oli mennyt ja että hän oli mennyt ainiaaksi. Kirottu olkoon hän, kirottu!

Pete ajatteli kirjeitään — ensimmäistä, jonka hän oli näyttänyt Philipille, toista, jonka hän oli lukenut hänelle ja kolmatta, jonka Philip oli kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Hän muisteli niitä väärennyksiä, joita hän oli tehnyt säilyttääkseen hänen nimensä tahrattomana. Niitä keksintöjä, joita oli käyttänyt hyväksensä tehdäkseen kertomuksensa uskottavaksi, pieniä valheita, joita oli tehnyt rakkautensa vuoksi, hassutteluja, joihin oli vertavuotavin sydämin antautunut. Ja sitten kaikki terveiset. Lähetykset lapselle, terveiset tuomarille itsellensä, ja tuomari oli istunut siinä ja nähnyt tämän kaiken, kuten aurinko tunkeutuu lasin läpi, mutta ei ollut antanut pienintäkään merkkiä eikä puhunut sanaakaan. Hän oli pitänyt kädessänsä toisen värisevää, verta vuotavaa sydäntä silloin, kun hänen omansa oli kätketty kiviseen vuoreen. Kirottu olkoon hän, oi, Jumala, kirottu!

Pete muisti sen illan, jolloin Philip oli tullut kertomaan hänelle, että Kate oli kuollut ja kuinka hän oli lohduttanut itseään sillä ajatuksella, ettei hän ollut aivan yksin suuressa surussaan, koska hänellä oli ystävänsä luonaan. Hän ajatteli matkaa haudalle, itse hautaa — toisen hautaa, miten hän oli polvistunut sille ja rukoillut ääneen Philipin kuullen: »Anna minulle anteeksi, rakas onneton tyttöni.»

»Millä tavalla minä tapan hänet!» ajatteli Pete. Hän oli tuomari, vieläpä ensimmäinen tuomari ja hänellä oli runsaasti valtaa ja kunniaa. Häntä jumaloitiin hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi, rakastettiin hänen armeliaisuutensa tähden. Oi, Jumala, Jumala! On olemassa intohimoja, jotka niin valtaavat ihmisolennon, että he menettävät kaikki lahjansa, yksin puhekyvynkin ja alentuvat eläimen tasalle. Kauheasti mölähtäen Pete meni takaisin saliin ja tarttui kurikkaan. Hänen mieleensä oli välähtänyt se hullu ajatus, että hän tappaa Philipin tämän istuessa tuomarin penkillä, koska hän häpäisi ja jalkoihinsa tallasi sen lain, jonka valvoja hän oli. Se hirvittävä oikeus ja tuomio, joka sisältyi tähän ajatukseen, sai hänen korvansa humisemaan. Hän näki itsensä pitämässä tuomaria kurkusta ja kuuli huutavansa ihmisille: »Te luulette, että tämä mies on oikeudenmukainen tuomari — hän on vain valkeaksi sivuttu hauta. Te luulette, että hän on rehellinen kuin aurinko — hän onkin petollinen kuin meri. Hän on ryöstänyt minulta vaimon ja lapsen ja itse taivaan portilla hän on sokaissut minua helvetillisillä valheilla. Oikeudenhetki on tullut ja nyt minä maksan hänelle — noin — ja noin.»

Juopuneena vihansa vimmasta ei hän voinut jatkaa puhetta. Häneltä pääsi mörisevä huuto ja hän heitti kädestään kurikan, joka pyöri lattialla yhä pienemmissä ympyröissä. »Ei, omin käsin, omin käsin minä sen teen», hän ajatteli. Hän tahtoi kuristaa Philipin ja sitten tappaa kaikki, jotka tulevat hänen tielleen pelkästä tappamisen halusta. Miksi ei? Hän oli nyt astunut rajalinjan toiselle puolen. Mikään ei ollut enää pyhää. Koko maailma oli villi erämaa, jossa metsänpedot valtoinaan temmelsivät. Kuin kahleihin sidottu peto hän heittäytyi ovea vasten, tyrkkäsi sen auki ja syöksyi käytävälle.

Siellä hän äkkiä pysähtyi. Hän kuuli kohisevan äänen kadulta, sellaisen kuin aallot synnyttävät luolaan syöksyessään. Joukko ihmisiä astui portista sisään. Muutamat kävivät raskain askelin aivan kuin ruumista kantaen. Toisilla oli lyhtyjä käsissä, ja toisilla oli päihin sidottuja soihtuja, jollaisia kalastajat käyttävät kokiessaan verkkojaan yön pimeässä.

»Kuka siellä?» huusi Pete äänellä, joka paremminkin muistutti ulvontaa.

»Teidän ystävänne», vastasi joku.

»_Minun_ ystäväni? Minulla ei ole yhtään ystävää», huusi Pete melkein mörisevällä äänellä.

»Hän näyttää kuolleelta», kuului ääni pimeässä.

Pete ei sitä kuullut. Kun hän näki ihmisjoukon ja valot, jotka välkkyivät siellä täällä, hän ajatteli, että Philip tulee taaskin, kuten niin monta kertaa ennenkin hänen luokseen suuressa loistossaan ja kunniassaan ihmisjoukon seuratessa ja osoittaessa hänelle suosiotaan.

»Missä hän on?» hän huusi. »Hän on täällä», hänelle vastattiin.

Ja sitten neljä voimakasta miestä kantoi Philipiä käytävää pitkin. Hänen päänsä riippui sivulla ja heilui jokaisella askeleella, kasvot olivat valkeat kuin peruukki hänen päässään ja tuomarinviitta viisti maata.

Äkkiä syntyi haudan hiljaisuus ja Pete vetäytyi taapäin kauhusta ja pelosta. Kuin salama taivaasta olisi iskenyt hänen jalkoihinsa ja häikäissyt hänen silmiensä valon.

Kuollut.

Hänen vihansa oli asettunut, raivonsa särkynyt murskaksi kalliota vasten. Kuohuva vimma oli hävinnyt tämän kauhun-kuninkaan läsnäolon vuoksi. Musta henki oli kulkenut hänen edellään ja siepannut uhrin hänen kädestään. Hän oli tullut ulos tappaaksensa tuon miehen ja tuossa häntä tuotiin hänen kotiinsa kuolleena.

Kuolleena? Silloinhan hänen syntinsäkin oli kuollut. Jumala hänelle anteeksi suokoon. Jumala suokoon hänelle anteeksi, mihin ikinä hän lienee mennytkin. Peräydy takaisin, sinä turmeltunut ihminen!

Oi kuolema, sinä mahtava, armahtava ystävä. Sinä olet pelastava, vapahtaja, anteeksiantaja ja rauhan rakentaja. Jo sinun kasvojesi varjo sammuttaa vihan ja kostonliekin; sinun pelkkä siipiesi suhina asettaa hulluuden raivon ja muuttaa vihan rakkaudeksi ja kirouksen siunaukseksi.

X.

Autiossa, paljaaksi ryöstetyssä talossa oli yksi huone, johon ei oltu koskettu. Se oli se huone, joka oli varattu tuomarille. Philip makasi vuoteella liikkumattomana ja ilmeisesti kuolleena. Jem-y-Lord seisoi jalkapäässä käsiänsä väännellen. Pete istui pääpuolessa matalalla jakkaralla, nojaten päätään polviinsa. Nancy, joka oli palannut Sulbysta, puhalteli takkaan voimainsa takaa saadakseen tulen syttymään. Pieni joukko miehiä oli kokoontunut yhteen kuin lammaskatras oven viereen.

Joku väitti, että tuomarin sydän vielä lyö. Toisesta huoneesta haettiin pieni, norsunluulla reunustettu käsipeili ja asetettiin hänen suunsa eteen. Kun peiliä sitten kohotettiin, huomattiin lasissa kevyt höyryn jälki.

Tämä pieni pilvenhattara peilin pinnalla herätti heissä enemmän toivoa kuin loistava valojuova, joka ilmaisee enkelin kulkevan vedenpinnalla. Jem-y-Lord otti sienen ja alkoi sillä kostutella kylmää otsaa. Vähitellen alkoivat miehet esitellä vanhojen vaimojen erinomaisia parannuskeinoja. Joku muisti, että hänen isoäitinsä aina pani suolaa ihmisten sieramiin silloin, kun he näyttivät aivan kuolleilta. Toinen kertoi, että juuri samana päivänä, jolloin Rauta-Christian oli kuollut, oli hänen isänsä pudonnut varsan selästä ja maannut kaksitoista tuntia tunnotonna ja kun seppä oli iskenyt suonta, oli hän heti paikalla avannut silmänsä.

Puolisen tuntia sitten oli tohtori mennyt Ballaughiin ja mies oli lähetetty ratsain noutamaan häntä. Mutta matkaa oli kaksitoista peninkulmaa, yö oli pimeä ja kestäisi ainakin tunnin, ennenkuin hän palaisi takaisin.

Joku taputti Peteä olalle ja ehdotti jotakin.

»Mitä?» hän vastasi hajamielisesti.

»Hän on suunniltansa», he kuiskailivat. Miesparalta ei voinut saada ainoatakaan viisasta vastausta. Hän oli saanut iskun ja vieläkin vaikeampi isku oli hänellä edessä. He keskustelivat matalalla äänellä Katesta ja Ross Christianista: he surkuttelivat Peteä, mutta vielä enemmän heidän mielensä oli paha tuomarin vuoksi.

Tuomarin peruukki oli otettu irti ja heitetty pukeutumispöydälle. Se oli siinä ylösalaisin ja ammotti kuin vanhan vaimon yömyssy. Sen mukana oli hänen tukkansa vedetty sivulle ja levinnyt tyynylle. Mustaa tuomarin vaippaa ei oltu riisuttu, vaan se oli avattu edestä niin, että kurkku jäi vapaaksi. Philipin toinen käsi riippui sängynlaidalla ja tuo kapea laiha käsi oli kylmä, vihertävä ja läpinäkyvä kuin marmori.

Tämän käden vieressä Pete istui kumarassa. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voimiansa voidaksensa nyt tarttua siihen. Kylmät sormet olivat hänen kourassaan ja hänen kuumat kyyneleensä kostuttivat niitä. Muistellessaan sitä rikosta, jonka oli aikonut juuri tehdä, hän kauhistui itseänsä. Tuossa oli hänen ystävänsä, hänen lapsuutensa ystävä, hänen ainoa ystävänsä koko elämässä. Hän ei ollut enää tuomari, oli vain ihminen. Hän ei ollut enää mieskään, vaan lapsi. Kauheat vuodet raskaine suruineen ja kuormineen olivat häipyneet mielestä. Unohdetut päivät palasivat takaisin — päivät, jotka aikoja sitten oli haudattu muistojen kätköihin. He olivat molemmat taaskin poikia. Toinen oli pieni, vaalea veitikka samettipuvussa ja toinen suuri, kudotussa lakissansa; pieni puhui lakkaamatta, hän oli aina äänessä: suuri vain kuunteli, kuunteli aina, pienempi ehdotellen, suurempi hyväksyen, pieni johtaen, suuri seuraten, pieni katsellen ylös ja kuitenkin alas, suuri katsellen alas ja kuitenkin tavallansa myöskin ylös. Oi, ne onnelliset, iloiset ajat, enenkuin viha ja mustasukkaisuus ja raivo ja hullu murhahalu oli pimentänyt heiltä auringon valon! Ne muistot, jotka herättivät suurinta hellyyttä Peten mielessä hänen siinä istuessaan ja hyväillessään elotonta kättä, liittyivät niihin suurtöihin, jotka hän oli suorittanut Philipin hyväksi — kuinka hän oli tapellut hänen puolestansa ja piesty veriin asti hänen tähtensä ja kuinka Musta Tom häntä vielä kotiin tultuaan sen vuoksi löi. Mutta oli vielä toisia muistoja, jotka olivat melkein yhtä helliä. Philipin tuli jättää koti matkustaaksensa King Wilhamsiin kouluun, ja Pete vaivasi hidasta päätänsä, mitä hän antaisi hänelle lähtiessä lahjaksi. Päätös oli sitäkin vaikeampi tehdä, kun hänellä ei ollut mitään annettavaa. Lopuksi hän oli päättänyt tehdä hänelle pajupillin — ainoan esineen, jonka hänen kömpelöt sormensa saattoivat valmistaa. Puukollansa hän oli laittanut uhkean pajunvesan, kuorinut sen, uurtanut sen ja nyt se vonkui kuin sumutorvi. Aamu oli kylmä ja hänen jalkansa paljaat, mutta hän ei vähääkään välittänyt kylmästä; hän ei sitä tuntenut — ei, sellaista ei kannattanut ajatella. Hän oli piiloittautunut pensaaseen Balluren portin taakse odottamaan postivaunuja, joilla Philipin tuli matkustaa. Sill'aikaa silitti ja kiilloitti hän pilliään kiiltäviin housuihinsa ja koetteli viimeisen kerran sen äänen sointua. Vihdoin tuli Crow ja Philip riensi ulos uusissa polvihousuissansa ja kouluhatussansa. »Ptruu, ptruu, nousepas ylös ja nyt lähdetään.» Ja niin he lähtivät eikä Philip ollut ollenkaan nähnyt häntä, ei edes kääntänyt päätään, ja Pete istui pistelevässä pensaassa ja jalkoja paleli ja surusta hänen huulensa värähtelivät, ja nyt täytyi luo pilli pistää omaan taskuun.

Hän huokasi raskaasti muistellessaan näitä surullisia tapauksia, mutta samalla kuului heikkoa ääntä vuoteesta. Se oli hiljaista, houreissa lausuttua mutinaa, niin vienoa kuin mehiläisen surina, mutta kuitenkin Pete kuuli sen.

»Peittele minua, Pete», sanoi Philip unissaan ääneen.

Philip eli. Jumalan olkoon kiitos! Jumalan olkoon kiitos!

Kuiskaus kuuluu joskus kauemmaksi kuin huuto. Miehet kuiskasivat uutisen käytävään, käytävästä se levisi portaalle, portaalta arkihuoneeseen, arkihuoneesta pihalle, jonne suuri ihmisjoukko oli kokoontunut pimeään tarkastaen akkunoita, ja lakkaamatta tuijotellen tuohon taloon, jonka yllä kuoleman enkeli leijaili.

Sinä hetkenä syntyi huoneessa sorinaa kuin sammakko-lammikossa. »Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty», huudahti joku. »Hänen armonsa ulottuu iankaikkisesta iankaikkiseen» lisäsi toinen. »Mitä hän sanoo?» tiedusteli kolmas. »Päästään on sekaisin ja hourailee, miesparka», tiesi neljäs.

Pete ajoi heidät ulos jok'ikisen — paitsi Jem-y-Lordia, joka kostutteli yhä tuomarin kasvoja ja availi hänen käsiänsä, jotka puristuivat suonenvedon lapaisesti nyrkkiin.

»Ulos täällä! Menkää tiehenne!» huusi Pete käheästi.