Part 45

Hän tunsi jonkin jähmettyvän sielussaan ja palasi saliin työnsä ääreen. Mutta taltta liukui, kurikan iskut olivat liian voimakkaat ja hän lakkasi. Ajatukset palasivat muinaisiin aikoihin. Hän ei voinut olla muistelematta Port Mooaria, Carashoon miehiä, ja sitä aamua, jolloin hänet ja Philip eräänä varhaisena hetkenä oli sieltä löydetty ja tuotu kotiin.

Hän heitti työkalut kädestään ja palasi takaisin huoneeseen. Hän pidätteli henkeään ja hiipi hiljaa kuin olisi joku näkymätön henki seurannut hänen liikkeitään. Kaikki oli aivan hiljaista — hän kuuli oman sydämensä tykinnän. Hetkisen hän seisoi kuin tajutonna lieden ääressä selkä tuleen päin ja katseli omaa varjoansa vastaisella seinällä ja katossa. Kehto oli hänen jalkainsa juuressa. Hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä. Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi katsoa siihen.

Pää hieman taaksepäin ja huulet raollaan lapsonen nukkui viattomuuden rauhallista unta. Tuo enkelimäinen viattomuus tuntui nuhtelevan häntä.

»Minun sydämeni on tainnut tulla huonoksi», hän mutisi. »Sinun pahat ajatuksesi tahraavat kuollutta. Häpeä, Peter Quilliam, häpeä!»

Hän tunsi olevansa kuin mies, joka on ulkona, kun ukkonen lyö ja salamat leimuavat. Tutut esineet hänen ympärillään tuntuivat oudoilta ja herättivät kauhua.

Taas hän kumartui vuoteen yli ja heitti pois saalin, kuten tyttö heittää huntunsa yli hatun. Kirkas valo lankesi suoraan lapsen kasvoille, ja pienokainen vavahti unissaan. Se liikahteli ja tuli yhä levottomammaksi hänen tuijotellessaan, vieläpä nyykähteli, aivan kuin se kamala ajatus, joka toisen oli vallannut, olisi koskenut häneen.

Tässä asennossa hän seisoi, kun Caesar tuli sisään kiihkeänä ja puuskuttaen. Hämmästyneenäpä katsahti häneen. »Peter», sanoi Caesar, »tahdotko myydä nyt tämän kiinnityksen?».

Pete murahti epäselvästi jotakin. »Tahdotko siirtää sen minulle?»

»Se aika ei ole vielä tullut», päätti Pete.

»Mikä aika?»

»Se profeetan ennustama aika, jolloin leijona ja lammas lepäävät vierekkäin.»

Pete nauroi katkerasti. Caesar vapisi, hänen suupielensä nytkähtelivät ja hän tuijotteli hurjasti Peteen »Tahdotko sinä sitten tulla minun kanssani 'Mitreen?'»

»Mitä minä 'Mitressä' tekisin?»

»Ross Christian on siellä.»

Pete teki kärsimättömän liikkeen. »Se pahan ilman lintu taaskin! Hän on aina lähettyvillä, kun jotain huonoa on pelissä.»

»Tahdotko sinä tulla ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa?»

»Mitä se sitten on?»

»Etkö tahdo sitä itse kuulla?»

Pete katsahti tutkivasti Caesariin, katsahti vielä uudestaankin, sieppasi sitten hattunsa ja lähti.

VI.

Parin hengenheimolaisensa kanssa oli Ross viettänyt päivänsä eräässä huoneessa, josta oli näköala sataman lahdelle, juoden ja biljardia pelaten. Aikaisin iltapäivällä oli tullut Ballawhainesta viesti: »Isänne on sairas tulkaa kotiin heti paikalla.» »Kyllä tulen», hän oli vastannut ja jatkanut peliänsä.

Myöhemmin iltapäivällä viesti oli tullut uudestaan sanoen: »Isänne on saanut toisen kerran halvauksen ja tahtoo puhutella teitä». »Antakaa minun ensin lopettaa tämä peli», hän oli vastannut.

Illalla oli viesti palannut kolmannen kerran sanoen: »Isänne on tunnotonna.» »Mikä kiire sinne sitten on?» hän oli vastannut ja hoilannut »Myllärin tyttärestä:»

»Minut vasten mieltä naitettiin ja myllyltä pois laitettiin.»

Lopuksi Caesar, joka oli ollut vakavassa keskustelussa Ballawhainen kanssa, kun halvauskohtaus sattui, tuli jatkamaan samaa keskustelua Rossin kanssa ja toivoi samalla voivansa hänelle antaa jotain myöskin muinaisen edestä..

»Kunnioita isääsi ja äitiäsi ettäs menestyisit — —» oli hän huutanut mahtavalla saarnamiehen äänellä ja kohottanut kätensä taivasta kohti. »Mutta teidän elämänne ei tule pitkäksi ja jos te olette syynä sen vanhan hullun miehen kuolemaan, ei hän kuitenkaan ole ainoa, jonka kuolema lankeaa teidän omalletunnollenne.»

»Uskotteko tekin sitä?» sanoi Ross seisten biljardisauva kädessä. »Te luulette, että teidän tyttärenne on kuollut, niinkö vanha Jefta Jeremias? Hämmästyttäisikö se teitä, jos kuulisitte, että — —» hengenheimolaiset nauraa kikattivat— »että hän ei ole ollenkaan kuollut? — — Ihana vesa — Jessen tammesta. Heipä hei! Jefta Jeremias on nähnyt aaveita, luultavasti. Näin hänet omin silmin, ukkoseni, kun kuukausi sitten pistäysin kaupungissa. Tahdotteko tietää, missä hän on? Sanonko minä? Ah, te olette verraton! Oikea esikuva! Te osaatte kasvattaa lapsia sitä varten − − Punainen pallo − − Te tässä saarnaatte minun isästäni, niinkö? Hän kiertelee Lontoon katuja — ah, Jeremias on mennyt — —

— '_Vaikka olin myllärin ainoa tytär_' — Sepä verratonta — se oli mainio lyönti — Kaksikymmentäviisi ja peli voitettu.

Pete tallusti kapakan läpi, kunnes tuli biljardisaliin. Peläten, että syntyisi käsikähmä, vaikka kiihkeästi sitä toivoi, ei Caesar voinut läsnäolollaan antaa sellaiselle hyväksymistään, vaan oli pysähtynyt ulkopuolelle.

»Hei, hei! tuossa on Uria!» huusi Ross. »Siellä paha missä mainitaan — sitä minä juuri ajattelinkin. Oletteko koskaan lukeneet kertomusta Davidista ja Uriasta? Tottahan toki! Tehkää se, se kyllä kannattaa. David oli suuri mies. Ah», — matkien Peten man-saarelaista murretta — »hän ol' sellane julmettunnu, suur' miäs. Uria ol' hänen palvellijans'. Täm' ol' myös vikkelä miäs, mut nii vihriä, ett' vanha lehmä oleks hänet syönny. Ja Urial ol' pulsk' nuar' vaimmo. Niin koria, ett pois tiält vaa. Mut ku Uria ol' tiässäns, David otti sen ja sitten — ja sitten» — hän lopetti murteen — »Raamatussa kerrotaan, että David sanoi Urialle, että tuo vaimo oli kuollut — ha! ha! ha!»

»Kuka näki kuolleheksi? Minä näin paenneheksi Minä näin — —»

»Päästäkää — apua — oh — te kuristatte minut — apua — apua!»

Kahdella harppauksella Pete oli hyökännyt Rossin eteen, pannut toisen kätensä miehen kurkkuun ja polvensa takapuoleen, kääntänyt hänet takanojaan polveaan vasten ja piti häntä siinä kuin ruuvipenkissä.

»Apua! — apua! — oo — kraa!» Ross koetti haukkoa ilmaa ja kasvot mustenivat.

»Te ette ansaitse sitä», sanoi Pete. »Minä ajattelin rutistaa hengen viheliäisestä raadostanne siksi, että valehtelette elävästä ja häväisette kuollutta, mutta tuollaisen miehen tähden ei kannata joutua hirsipuuhun. Uh! Suonissanne virtaa samaa verta kuin minunkin ja minä häpeän teidän puolestanne. Pois, ylös!»

Osoittaen suunnatonta halveksumista Pete heitti hänet maahan, ja hän kaatui biljardisauvan päälle ja katkaisi sen.

Ihmiset hyökkäsivät koko talosta tähän huoneeseen ja tapasivat Peten matkalla ulos. Hänen kasvonsa olivat kovat ja rumat. Ensi silmäyksellä he erehdyksestä luulivat häntä Rossiksi, niin oli raivo turmellut hänen ulkomuotonsa.

Caesar tallusteli käytävällä talon edessä. »Annatko sinä nyt minun suorittaa sen asian?» hän kiihkeästi kuiskasi.

»Tehkää, kuten haluatte», kuului Peten harmistunut vastaus.

»Jumalattomat lankeavat omaan paulaansa. Kiitetty olkoon Herra, Sela!» sanoi Caesar ja he erosivat käräjätalon portilla.

Pete palasi kotiinsa mutisten: »Se konna valehteli — Kate on kuollut, Kate on kuollut!»

Jalavaharjun portilla tuli koira häntä vastaan haukkuen ilosta. Sen jälkeen se hyökkäsi takaisin taloon avoimesta ovesta. »Joku on tullut», ajatteli Pete. »Kate on kuollut. Mies valehteli. Kate on kuollut», hän mutisi hoippuen käytävää pitkin.

VII.

Sill'aikaa kuin tuomari astui arvokkaasti korokkeellensa ja ihmiset käräjäsalissa nousivat seisoallensa osoittaakseen hänelle kunnioitustansa muuan onneton, väsynyt raukka laahusti pitkin tietä, joka johti maaseudulta kaupunkiin. Se oli eräs nainen. Hän oli ilmeisesti kulkenut kaukaa, sillä niin raskaat ja hitaat olivat hänen askeleensa. Kuljettuaan aina vähäisen hän lepäsi, ei istuen, vaan seisten, kun hän tuli porteille, joista tie erkani pelloille, hän raskaasti nojasi ylimmäistä poikkipuuta vasten.

Kun hän pimeiltä kujilta ehti valaistuille kaduille, hän hetkeksi kiirehti askeleitaan; sitten ne hidastuivat ja taas hän kiirehti niitä. Hän hiipi aivan talonrivien vieritse kuin karttaaksen huomiota. Missä suinkin oli mahdollista, hän käytti huonoimmin valaistuja oikokatuja. Jos joku olisi seurannut häntä olisi hän huomannut, että kulkija tunsi kaupungissa jokaisen kulman ja nurkan.

Tuskin voisi kuvitella ihmistä, joka ulkomuodoltaan onnettomamman näköinen. Ei siksi, että hänen vaatteensa olisivat olleet niin kurjat, vaikka nekin olivat kuluneet ja ryysyiset, vaan koko hänen arka, häpeilevä olentonsa, joka oli kuin kulkurikoiran silloin, kun kelvottomat lapset sitä hätyyttävät. Hän oli puettu vanhan vaimon tavalla — pitkään, kotikutoiseen, man-saarelaiseen sinivaippaan, joka pii leuan alle kiinnitetty suurella haalla ja huppukaulus oli tarkasti vedetty pään yli. Mutta huolimatta vanhan vaatteista ja epävarmasta askeleesta, hän kuitenkin teki nuoren vaikutuksen. Missä maalaisnaisten valkea myssynpitsi pistää esille hupun alta, sieltä vilkahti harso, joka varmaankin oli kiinnitetty hattuun.

Hänen omituinen ja harvinainen ulkomuotonsa kiinnitti muutamien huomiota. Naiset tulivat ulos taloistansa ja pistäytyivät kadun yli tervehtimään naapuriansa voidakseen samalla tarkastaa tuota kulkijaa. Vieläpä pojatkin nurkissa leikkiessään kääntyivät katsomaan hänen kulkiessaan ohi.

Erittäin suuresti ei häntä kuitenkaan huomattu. Koko kaupunkia kiihoitti aivan toiset asiat. Kadut lainehtivat ihmisiä tulvillaan. Kaikkien matka kävi samalle suunnalle. Määränpäänä oli käräjätalo.

Kolmelta puolelta olivat ihmisjoukot piirittäneet käräjätalon täyttäen kadut ja käytävät, vielä aidan sisäpuolellakin koko vihreän nurmikon. Neljännellä sivulla kulki pimeä kuja, josta aukeni portti vankilan pihaan ja samaa käytti myöskin tuomari kulkiessaan. Akkunat olivat valaistut ja osaksi auki. Muutamat uteliaimmat olivat tunkeutuneet aivan seinän viereen voidakseen kuulla, toiset olivat kiivenneet akkunan pieliin voidakseen nähdä. Avaran ovikäytävän ympärille oli väki ahtautunut yhteen rysyyn koettaen pysytellä siinä kuin takkiaiset.

Nainen oli ehtinyt torin ensimmäiseen kulmaan, kun ovi heitettiin auki ja aukon yläosasta virtasi valojuova ihmisjoukon yli. Eräs mies astui ulos. Hän tunkeutui väkijoukon läpi portille ja ihmisjoukko vyöryi hänen ympärillään kiihkeästi kysellen.

»Ihmeellinen», hän sanoi, »ihmeellinen oli tuomarin puhe. Ah, hän on todellinen Daniel, joka on tullut tuomitsemaan syntistä ihmissukua. Sääli Tom-parkaa — hän joutuu kyllä vankeuteen. Surkuttelen vanhaa ystävää — mutta Jumalan tahto tapahtukoon! Älköön ystävyyden ja mielisuosion side olko ansana teidän askeleissanne — viisi vuotta hän nyt ainakin saa eikä hän varmaankaan niin kauan elä.»

Puhuja oli Caesar. Hän astui kadun yli »Mitreen». Nainen vapisi ja kääntyi pimeälle sivukujalle. Hän astui sukkelammin kuin koskaan ennen. Mutta juuri kun hän oli kompastua epätasaiseen katukivitykseen, hän kuuli äänen, joka sai hänet äkkiä pysähtymään. Silloin hän oli vankilan portilla, joka oli auki. Myöskin ovi pihalta tuomarin huoneeseen oli selko selällään, aivan kuin olisi tahdottu saada raitista ilmaa ihmisjoukon täyttämään huoneeseen.

»Puhukaa totta, älkääkä pelätkö», sanoi ääni. »Muistakaa, että vaikkakin tietämättömyydestä täällä on tänä päivänä puhuttu paljon turhaa, onpa muutamilla ollut rohkeutta myöskin vannoa väärin — Jumala ja rikollisten omatunto tietävät kyllä, että molempia on tapahtunut — totuus on voimakkain ja lopuksi voittaa.»

Onneton kulkija seisoi pimeässä vavisten. Hän puristi kätensä rinnoilleen viitan alla, pää painui alas ja huulilta pääsi puoliksi pidätetty valitushuuto. Hän tunsi äänen. Kuinka suloista olikaan kerran ollut kuulla tuota ääntä. Se oli kuiskaillut hänen korvaansa rakkauden sanoja. Se oli tuomarin ääni. Hän puhui oikeusistuimelta ja kiihkeästi ihmiset kuuntelivat hänen sanojaan. Ja kulkija seisoi muurin varjossa vankilan pihalla pimeässä.

Kulkija oli Kate. Oli totta, että hän oli ollut Lontoossa, mutta valhetta oli, että hän siellä olisi elänyt häpeässä. Kuudessa kuukaudessa hän siellä oli vaipunut köyhyyden ja puutteen syviin kuiluihin. Eräänä päivänä hän oli tavannut Rossin. Tämä oli juuri äskettäin tullut Man-saarelta ja kertoi lapsen sairaudesta. Samana iltana oli Kate kääntynyt kotimatkalle. Kolme viikkoa sitten hän oli saapunut tälle saarelle sairaana, masentuneena ja tyhjin kukkaroin. Satoi lunta ja ilma oli purevan kylmä. Pyörällä päästänsä ja kankeana vilusta hän oli vetäytynyt muutamaan yksinäiseen taloon, jossa oli pyytänyt suojaa, kunnes paha ilma asettuisi.

Talossa asui kolme henkeä: kaksi vanhaa veljeä ja vanha sisar, jotka koko ikänsä olivat eläneet yhdessä. Tässä talossa hän oli sairastanut kolme viikkoa ja vaipan oli se vanha vaimo heittänyt lähtiessä hänen kovin ohuestipuetuille hartioilleen.

Päästyään takaisin kierteleville kujille Kate tajusi, kuinka hyödytöntä hänen matkansa oli ollut. Hän oli kuin merimies, joka saa hälyttäviä uutisia kotoa johonkin vieraan maan satamaan eikä sitten kuule mitään, ennenkuin kuukauden kuluttua laskee kotirantaan. Kuukausi oli kulunut. Niin paljon oli voinut tapahtua. Lapsi oli saattanut parantua tai oli kuollut ja haudattu. Siitä huolimatta hän kulki eteenpäin.

Lontoosta lähtiessään hänen sielunsa oli ollut täynnä katkeruutta Philipiä kohtaan. Hänen syynsä oli, että hän oli joutunut eroon lapsestaan. Hänen täytyi palata. Jos hän tuotti Philipille häpeää, oli tämän se kärsittävä. Hänen lähestyessään kotia tämä kostonhalu hävisi. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanomaton kaiho saada olla pienokaisen läheisyydessä ja oman alennuksen tunto. Jokaiset tutut kasvot muistuttivat hänelle häpeästä johon hän sitten viime näkemän oli joutunut. Hän ei uskaltanut kysyä, hän ei uskaltanut puhua, hän ei uskaltanut paljastaa itseään.

Kun hän seisoi pimennossa vankilan aidan vieressä kuunnellen Philipin lumoavaa puhetta, kuului hiljainen sihinä, jota seurasi täydellinen hiljaisuus, kuten juuri ennenkuin raketti lentää ilmaan. Tuomari oli lopettanut; ihmiset salissa alkoivat hengittää kuuluvasti ja liikkua paikoillaan.

Minuuttia myöhemmin Kate oli vanhan kotinsa luona, joka ei enää ollut hänen ja joka hänen mielessään herätti monia surullisia muistoja. Se näytti pimeältä ja ilottomalta. Kynttilä paloi salissa, mutta nyt se rätisi lopuillaan ja pian sammahti kokonaan, kun hän tuijotti akkunaan.

Matkansa viimeisellä taipaleella hän oli miettinyt, miten hän menettelisi. Hän hiipisi hiljaa taloon tarkaten kuuluisiko lapsen ääniä. Jos hän kuulisi ja saisi selville, että lapsi voi hyvin, hän olisi tyytyväinen ja kääntyisi takaisin. Ja ellei hän kuulisi, jos lapsi olisi poissa, eikä enää siellä, jos se olisi taivaassa, silloinkin hän menisi — Jumalan yksin tiesi, minne.

Tie oli tyhjä ja äänetön. Vapisevin sormin hän avasi portin haan ja astui pari askelta pihaan. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä. Hän astui vielä pari askelta ja kuunteli henkeä pidättäen. Mitään ei saattanut erottaa. Hänen rohkeutensa lannistui yhä enemmän. Hän kuvitteli mielessään, että jos lapsi eli jossain, tuntui hänen hengityksensä ilmassa ja pienen äänensä helinä kaikkialla. Sitten hän muisti, että hetki oli myöhäinen, että vaikka lapsi olisikin elossa ja terve, hänet olisi jo kylvetetty ja pantu vuoteeseen. »Minähän olen aivan hullu», hän ajatteli ja asteli hiukan eteenpäin.

Hän oli ajatellut hiipiä arkihuoneen akkunaan ja kurkistaa sisään, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, jokin kiiti käytävää häntä vastaan. Se, oli koira, joka haukkui raivokkaasti. Äkkiä se vaikeni ja alkoi kieppua hänen ympärillään. Silloin tällöin se haukahteli, mutta äänessä soi riemu ja jälleennäkemisen ilo. Se kiiti käytävää taloon, mutta palasi taas haukkuen, hyppien ja ulvahdellen takaisin.

Peläten tulevansa huomatuksi heti paikalla Kate hiipi vanhan puun alle ja odotti. Ketään ei tullut talosta pihalle. »Ketään ei ole kotona», hän sanoi itselleen ja samalla iski mieleen ajatus, että myöskin lapsi oli poissa, tehden hänet sanomattoman onnettomaksi.

Siitä huolimatta hän astui eteiseen ja kuunteli taaskin. Sisältä ei kuulunut muuta kuin kellon nakutus. Kooten kaiken rohkeutensa hän työnsi oven auki sormensa päillä. Se kahisi kaislassa, jota oli levitetty lattialle. Säikähtäen tuota ääntä hän päästi heikon huudahduksen ja vetäytyi vavisten takaisin. Mutta taas oli kaikki hiljaa. Liedestä heijastui kattoon ja seiniin punertava valo. Hänestä tuntui, että huone oli tavattoman tyhjä, mutta sellaisen tutkimiseen hänellä ei ollut aikaa. Hitaasti ja varovasti hän astui sisään.

Silloin hän kuuli unista kitinää, joka pani hänen olentonsa jokaista säiettä myöten väräjämään. Nyt hän oli nähnyt, mitä hän etsi — kehdon, jonka kuomu oli oveen ja jalat lieteen päin. Sinä hetkenä hän oli vuoteen vieressä polvillaan, huudahdellen ja puhellen pienokaiselleen, joka oli niin paljon muuttunut ja tuoksui maidolta ja unelta: »Lemmikkini! Oma lapsikultani!»

Juuri samassa Pete kulki taloon puutarhan käytävää. Koira hyppeli iloisesti haukkuen hänen ympärillään. »Kate on kuollut!» hän toisteli. »Mies valehteli. Hän on kuollut.» Nämä sanat huulillaan hän juhnusti raskaasti taloon. Silloin hän tajusi, että sinne oli tullut joku ennen häntä. Ennenkuin hänen silmänsä olivat ehtineet toimittaa tämän tiedon hänen aivoihinsa, olivat sen tehneet korvat. Hän kuuli äänen, jonka hän hyvin tunsi, vaikkakin sen muisto tuntui kaukaisella ja häipyneeltä, kuin jostain unten takaa, pimeyden ja unen salaperäisiltä mailta. Lempeä, hyväilevä ääni puheli: »Oma ihana lapsukaiseni. Rakas rusohohteinen, suloinen lemmikkini! Oma lemmikkini, lemmikkini!»

Pete näki naisen polvillaan kehdon vieressä molemmat kädet haudattuina siihen aivan kuin syleilläkseen nukkuvaa lasta. Päähine oli heitetty ja pää oli paljas. Valo lankesi hänen kasvoilleen ja Pete tunsi hänet. Hän vei kätensä silmilleen aivan kuin pyyhkien pois tuon näyn, mutta se kesti yhä. Hän koetti puhua, mutta kieli oli kankea. Hän seisoi liikkumattomana ja tuijotti häneen. Hän ei voinut siirtää katsettaan hänestä.

Kate kuuli ovea avattavan ja kohotti kauhuissaan päätään. Pete seisoi hänen edessään raivostunut ilme kasvoillansa. Ilme muuttui ja hän katsoi häneen kuin aaveeseen. Kuin pelko olisi hänet vallannut hän kysyi: »Kuka sinä olet?»

»Etkö sinä tunne minua?» vastasi toinen ujosti.

Näytti kuin hän ei olisi kuullut. »Se on sitten totta», luin mutisi itseksensä. »Mies ei valehdellut.»

Kate tunsi polviensa vapisevan. »Minä en ole tullut tänne jäädäkseni», hän änkytti. »Minulle sanottiin, että lapsi oli kipeä, enkä minä voinut olla tulematta.»

Vieläkään Pete ei puhunut. Katsoessaan hänen kasvonsa muuttuivat kauheiksi. Tuskan hiki kohosi hänen otsallensa.

»Etkö sinä tunne minua, Pete?» kuiskasi Kate avuttomana.

Yhä Pete seisoi katsellen häntä terävin, melkein uhkaavin ilmein.

»Minä olen Katherine», sanoi Kate katse maahan luotuna.

»Katherine on kuollut», sai Pete hajamielisesti sanotuksi.

»Oh, oh!»

»Hän lepää haudassaan», toisti Pete.

»Oh, jospa hän todellakin olisi päässyt hautaan!» sanoi Kate peittäen kasvonsa käsillään.

»Hän on kuollut ja haudattu ja mennyt ainaiseksi pois tästä talosta», lisäsi Pete.

Hän ei suinkaan ajatellut ajaa häntä ulos, hän vain lausui tarkoituksettomia sanoja suunnattomassa tuskassansa, mutta Kate ymmärsi ne poistumiskäskyksi.

Seurasi hetken äänettömyys, ja sitten Kate virkkoi paljastaen kasvonsa: »Minä ymmärrän — kyllä minä ymmärrän, minä menen. Minun ei olisi pitänyt tullakaan takaisin — minä tiedän sen. Mutta minä menen nyt. Minä en kiusaa sinua kauemmin. Minä en enää milloinkaan palaa.»

Hän suuteli lasta intohimoisesti. Pienokainen hieroi kasvojaan pienellä nyrkillänsä, mutta ei herännyt. Kate veti päähineen paikoilleen ja laski harson silmillensä. Sitten hän vaikeasti nousi seisoalleen, seisoi hetkisen katsellen ympärilleen, päästi heikon huudahduksen ja hävisi ovesta.

Kun hän oli mennyt lyyhähti Pete sanaa virkkamatta ja päästämättä pienintäkään huudahdusta tuolille lieden ääreen, vei kätensä kehdon laidalle ja alkoi heiluttaa. Hetkisen kuluttua hän kohotti päänsä katsellen taaksensa kuin olisi juuri herännyt tuntoihinsa ja virkkoi: »Mitä?»

Sieluun sopii kerrallaan vain yksi järkyttävä tunne. Vasta nyt Pete alkoi puhella itselleen: »Hän on elossa! Hän on täällä!» Ilma talossa tuntui muuttuvan suloiseksi hänen läsnä-olostansa. Vaiti!

Hän nousi seisoalleen. »Kate!» hän huusi hellästi, hyvin hellästi, aivan kuin hän olisi lähellä ja aivan juuri astunut kynnyksen yli.

»Kate!» hän huudahti äänekkäämmin.

Sitten hän meni eteiseen ja hoippui pitkin käytävää huudellen uudestaan ja uudestaan äänessään sanomaton tuska ja hellyys:

»Kate!» Kate! Kate!»

Mutta Kate ei kuullut häntä. Pete seisoi ja työnsi porttia avatakseen sen, kun äkillinen tuska lävisti hänen olentonsa ja valitus kohosi hänen rinnastaan.

»Parasta on, että hän on kuollut», hän ajatteli ja palasi hoiperrellen kuin juopunut takaisin taloon.

Hiillos näytti mustalta, kuin olisi se sammunut. Hän istahti tuolilleen pimeässä pureskellen sormiaan, ettei huutaisi.

VIII.

Kynttiläin valaisemassa käräjäsalissa julisti tuomari tuomion.

»Vangittu», hän sanoi, »teidän maanmiestenne muodostama valamiesoikeus on havainnut teidät syylliseksi inhoittavimpaan petokseen. Te olette pettänyt tietämättömiä, kavaltanut varomattomia, valehdellut yksinkertaisille ja ryöstänyt köyhiltä heidän osansa. Te olette perustanut elämänne valheelle ja nyt vanhalla iällänne johtaa se teidät turmioon. Raaempina aikoina kuin meidän teidän rikoksenne olisi saanut toisen nimen; sitä olisi sanottu noituudeksi eikä petokseksi ja siitä olisi tuomittu kuolemaan. Nyt sen sijaan on oikeus tuominnut teidät vuodeksi vankeuteen Rushen linnaan.»

Tuomarin puhuessa oli Musta Tom seisonut kalju pää painuksissa pyyhkien silmiänsä karkean nuttunsa hihalla, mutta päästyänsä ulos hän oli saavuttanut entisen rohkeutensa ja arkailemattomuutensa.

»Te olette oikeassa, herra tuomari», hän huusi. »Noituus ei enää elätä. Nykyjään kannattaa vain uskonnolla lyödä rumpua ja tehdä rahaa. Teidän ystävänne Caesar on viisas, hyvä herra. Sanokaa hänelle terveiseni, herra tuomari, ja koettakaa itse elää oman tekstinne mukaan.»

»Jos minun ahkeruuteni ja kuntoni», kuului juhlallinen ääni ovesta — »ja mitäs sanotaankaan sanassa? — 'Joka ei pidä huolta huoneensa hallituksesta, on pahempi kuin Jumalan kieltäjä.' Mutta Herra on minun kilpeni. Miksi minä puolustaisin itseäni? Minä olen mato enkä ihminen, sanotaan psalmissa.»

»Siinä on psalmi oikeassa, Caesar», huusi Musta Tom kahden konstaapelin välistä.

Sill'aikaa kuin syntyi melua vangin äänekkään kuljetuksen vuoksi, puhui oikeuden sihteeri tuomarille. Nyt juuri oli ilmoitettu tutkittavaksi toinenkin asia — itsemurha-yritys — muuan nainen oli koettanut hukuttaa itsensä satamassa — ottaisiko hänen kunnianarvoisuusuutensa asian tutkittavaksi nyt vai jättäisikö sen pormestarille.

»Me otamme asian esille heti», vastasi tuomari »Sitä pikemmin pääsee naisraukka vapaaksi.»

Nainen johdettiin sisään. Hän oli enemmänkin märän ryysynyytin kuin elävän ihmisen näköinen. Vaippa, joka märkänä näytti mustalta ja päähine peittivät hänet kokonaan. Kasvotkin näyttivät mustilta, sillä harso oli märkä ja painunut tiukasti kiinni piirteitä myöten. Muutamat ihmiset käräjäsalissa tunsivat hänet huonosta valaistuksesta huolimatta. Se oli sama nainen, jonka he olivat nähneet ennen oikeuden alkua saapuvan kaupunkiin.

Puoliksi vedettynä puoliksi nojaten konstaapelien käsiin hän laahautui syytettyjen penkille. Hän tarttui kaksin käsin johteeseen, ettei kaatuisi. Hänen päänsä oli syvälle painunut värisevien olkapäitten väliin ja näytti kuin häpeän ja alennuksen tunto olisi raadellut koko hänen olentoaan.

»Naista ei olisi pitänyt tuoda esille tuossa tilassa, sanoi tuomari — »sukkelaan sitten, antaa asian päättyä niin pian kuin suinkin.»