Part 44

»Ehkä tohtori sittenkin oli oikeassa. Ehk'ei lapsi tahdo jäädä minun luokseni, kun sen äiti on mennyt — ehkä sekin haluaa täältä pois, pikkuinen raukka. Ja kuka tietää? Ehkäpä äiti odottaa lasta jossain rajan tuolla puolen — odottaa rannalla ja viittoo ja viittoo — sellaisesta olen kuullut.»

Philip vaikeroi. Hänen päässänsä humisi ja maailma tuntui menevän sekaisin. Jalat kävivät kylmiksi ja puutuneiksi kuin kivi. Musertava kauhu valtasi hänet. Hän ei ollut rikkonut vain Peteä vastaan. Kuullessaan tätä tuskaista itsetutkistelua, joka paljasti jokaisen ajatuksen ja raateli auki jo arpeutuneet haavat hän tunsi taistelevansa itse Jumalaa vastaan.

Kirkonkellot alkoivat soida.

»Mitä tuo on?» huudahti Philip. Se soi hänen korvissaan kuin kuolonkellot.

»Oiel Verree», vastasi Pete. Vanhan man-saarelaisen tavan mukaan soitettiin ihmisiä kirkkoon laulamaan jouluvirsiä. Ne saivat muistojen kielet väräjämään Peten sielussa. Hän alkoi kertoa jouluistansa ulkomailla — kuinka talven asemesta oli kesä ja kuinka lumen sijasta kypsinä riippuivat hedelmät puiden oksissa — ihmiset jotka eivät olleet ikinä toisiansa nähneet pudistivat toistensa käsiä ja iloisesti toivottivat onnellista joulua. Vihdoin hän lopen uupuneena ja Philipin läsnäolosta rauhoittuneena nukahti tuolilleen.

Yö oli saapunut. Talossa oli kaikki hiljaa, ainoastaan lapsen vaivalloinen, vinkuva hengitys kuului yläkerrasta.

Pahat ajatukset tunkeutuivat valhevaatteissa Philipin sieluun. »Jumala tietää», hän sanoi itsellensä. »Jumala on armollinen. Hän tietää, mikä on parasta meille kaikille. Mitä olemme me, kurjat maan matoset, että voisimme rukoilla häntä muuttamaan suunnitelmiansa? Se on turhaa. Se on jumalatonta... Niin kauan kuin lapsi elää, ei ole rauhaa kenelläkään. Jos se kuolee, seuraa rauha ja lepo ja siitä voi alkaa onnellinen elämä. Äiti on varmaankin mennyt jo edeltä ja silloin meidän elämämme musta sivu on kokonaan unohdettu. Jumala on viisaus, Jumala on hyvä.»

Lapsi äännähti heikosti ja Philip hiipi yläkertaan nähdäksensä, miten se jaksoi. Mummi oli nukahtanut tuolilleen ja pieni Katherine oli vuoteessaan. Peitteellä makasi suullaan nukke, joka välinpitämättömästi oli siihen heitetty. Tuli oli riittynyt eikä kattila enää höyrynnyt sammuvilla hiilillä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lapsen vaikea hengitys, joka pihisi ja raastoi kuin viilan terä. Silloin tällöin kuului käheä yskähtely kuin kaukainen ääni usman läpi.

Philip hiipi ääneti sisään, polvistui vuoteen ääreen ja nojasi tyynyihin. Uunin reunalla palava kynttilä valaisi heikosti pientä päätä, joka siinä lepäsi. Kasvot olivat laihannäköiset, pienet, hyvinmuodostuneet sieraimet sykkivät kuin valtimo, pienellä ylähuulella oli hikipisaroita, pyöreä, kaunis otsa oli kostea ja silkinhienot vaaleat kiharat olivat liimautuneet yhteen.

Philipistä tuntui että lapsi teki kuolemaa, ja hänen inhoittava tekohurskautensa hävisi. Sängyssä liikahti. Pieni kätönen, joka oli puristunut lujasti rintaa vasten livahti peitteen päälle, johon se aukinaisena vaipui. Hänestä se oli kuin pyyntö, äänetön, avuton pyyntö ja isän sydämen tukahdutettu hellyys leimahti uudestaan ilmiliekkiin. Katen lapsi, hänen lapsensa, oli tässä kuolemaisillansa eikä hän kuitenkaan uskaltanut omistaa häntä julkisesti omaksensa!

Uusi pelko valtasi hänet. Hän oli erehtynyt — lapsen kuolema ei tuottaisi hänelle mitään varmuutta, ei rauhaa, ei lepoa, ei tyydytystä. Jos lapsi kuolisi hän kavaltaisi itsensä. Silloin hän ei enää voisi vaieta; hän kertoisi kaiken. »Minun lapseni! Oma lemmikkini! Minun Kateni Kate!» Sitä huutoa hän ei jaksaisi pidättää. Se pääsisi häneltä kaikista ponnistuksista huolimatta. Ja avoimen haudan partaalla tällaisen mustan salaisuuden paljastaminen olisi kauheata, hirmuista ja kammottavaa. »Pelasta hänet, oi, Herra, pelasta, pelasta hänet!»

Hulluuteen asti kiihtyneessä tuskassaan hän hoippui alakertaan ja pudisti Peteä olkapäästä herättääksensä hänet. »Tule pian», hän pyysi.

Pete avasi silmänsä hämmentynein ilmein. »Onko hän nyt parempi, onko?» hän kysyi.

»Rohkeutta», vastasi Philip.

»Onko hän huonompi?»

»Nyt on kysymyksessä elämä tai kuolema. Meidän täytyy koettaa jotakin, jota minä näin ulkomailla.»

»Herra Jumala, ja minä olen nukkunut! Pelasta hänet, Philip; sinä olet voimakas, sinä olet viisas — —»

»Ole hiljaa, Jumalan tähden, ystäväni. Toimita pian kattila kiehuvaa vettä — viltti ja lämpimiä pyyhinliinoja.»

»Ah, sinä olet ystävä ja sinä pelastat hänet. Tohtorit eivät tiedä mitään.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin äännähti lapsi heikosti, yski helpommin, suusta tuli limaa ja niin lapsi palasi horrostilasta, jossa se oli ollut kokonaisen viikon. Kun vielä oli kulunut kymmenen minuuttia istui se Peten sylissä lämpimiin liinoihin käärittynä iloisen takkavalkean ääressä avaten pienet silmänsä, supistellen pientä suutansa ja puhellen omalla käsittämättömällä tavallansa.

Silloin Mummi heräsi hätkähtäen moittien itseänsä, että oli nukahtanut. »Herra siunatkoon!» hän huudahti lyöden käsiänsä yhteen. »Lapsikultahan on parantunut aivan ihmeellisesti.»

Nancy palasi myöskin unisena ja sukkasillaan, haukotellen ja silmiään pyyhkien. Nähdessään lapsen hän huusi iloiten hieroen käsiänsä. Silloin löi keittiön kello kaksitoista, kirkonkellot olivat alkaneet uudestaan soida, virrenlaulajat tulivat ulos kirkosta, lumi narskui heidän jaloissansa ja paljaan taivaan alla laulettiin joulu uusin virsin tervetulleeksi.

Tohtori pilkisti sisään kirkosta palatessaan ja onnitteli itseänsä tapahtuneen parantumisen johdosta. Ratkaiseva hetki oli ohi ja lapsi pelastettu.

»Oh, parempihan se on, paljon parempi!» hän puheli iloisesti. »Minä ajattelinkin, että lapsi pelastuisi tällä kertaa.»

»Se oli tuomarin ansio», huusi Pete. Hän puhalteli, leikki ja kujerteli pikku Katherinen kanssa, kun se siinä liinoihin käärittynä hörritti. »Enempää hän ei olisi pienokaisen hyväksi voinut tehdä, vaikka se olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.»

Philip ei uskaltanut puhua. Liikutuksen valtaamana hän riensi pois tästä talosta. »Ei vielä», hän ajatteli, »ei vielä.» Hänen tunnustuksensa hetki ei ollut vielä lyönyt. Se oli kuitenkin varma kuin kuolema hänen edessään — se odotti häntä jossakin. Kerran, jossakin paikassa se tapahtuisi — jonakin vuodenpäivänä, jossakin osassa maapalloa. Ehkä hän oli nähnyt sen päivän kalenterissa, ehkä oli hän jaloillansa tallannut sitä paikkaa, vielä ei sitä voinut sanoa. Joskus ja jossakin — Jumala tiesi missä — Jumala tiesi milloin — Hän säilyttää vielä salaisuutensa omanansa.

Sen yön Philip nukkui »Mitressä» ja seuraavana aamuna hän ohjasi askeleensa Ballureen.

IV.

Kuvernööri ei voinut unohtaa Tynwaldin päivää. Mielikuvituksissaan hän suurenteli nöyryytyksen merkitystä, jonka alaiseksi hän oli joutunut ja päätti, että hänen vaikutusvaltansa saarella oli kokonaan lopussa. Hän myi hevosensa ja vaununsa ja käyttäytyi kuin mies, joka odotti saavansa virkaeron.

Philipille hän ei kuitenkaan osoittanut millään tavalla närkästystään. Kuitenkin hän oli muussakin kuin tässä asiassa pettynyt Philipin suhteen. Hän oli joutunut häväistyksen alaiseksi, ja huomasi samalla, että hänen täytyi luopua salaisesta toivostaan saada Philip vävykseen. Mutta kun aseen varsi katkesi hänen käteensä, kun se oli liian suuri kävelykepiksi ja sopimaton kainalosauvaksi, ei hän kuitenkaan tahtonut rikkoa sitä. Joko jalosukuisen miehen sisäisestä vaistosta tai oman voiman tunnosta hän jatkoi alkamaansa tietä ja edelleenkin osoitti Philipille runsain määrin suosiotansa. Kun hän uuden vuoden alusta vaimoineen ja tyttärineen matkusti Lontooseen ehdotti hän Philipiä sijaisekseen.

Philip ei käyttänyt valtaansa väärin. Koska hän oli vuosisadan suurimman man-saarelaisen pojanpoika ja omasi itsekin suuria lahjoja, oli saari kyllä valmis huutamaan hänet päämieheksensä. Ainoa, mikä oli häntä vastaan, oli hänen oma raskasmielisyytensä. Se lisäsi kuitenkin ihmisten mielenkiintoa häneen, vaikkakin tavallansa vähensi heidän mielisuosiotaan. Rouvat alkoivat kuiskailla, että hän oli rakastunut ja että hänen sydämensä oli »mennyttä kalua». Mutta vanhoja tovereitansa hän ei unhoittanut. Kaikki tiesivät, miten eräs hänen ystävistään oli muuan kalastaja — väärän koivun kautta hänen serkkunsa — joka oli ollut hullu ja tuhlannut koko omaisuutensa.

Pyhän Birgitan päivänä Philip istui tuomarin käräjiä Ramseyssä. Lumi oli sulanut ja maa tuoksui orvokeilta. Tuntui kuin orvokit, jotka eivät vielä olleet kohonneet maan pinnalle, olisivat kuitenkin tavallansa muistuttaneet olemassaolostaan. Aurinko, joka oli viikkoja pysytellyt piilossa, paistoi sinä päivänä täydeltä terältä. Ilma oli lämmin ja taivas sininen. Istuntosalissa oli akkunain yläosa laskettu alas, auringon säteet tervehtivät tuomaria hänen istuessaan korokkeellaan, ja kevättuuli leikki hänen hopeanharmaalla tuomarinperuukillaan. Joskus, kun ihmisten kärisevät äänet vaikenivat, kuului ulkoa puistosta lintujen iloinen laulu.

Istunto tutkintoineen oli pitkä ja ikävä. Esillä oli Mustan Tomin juttu. Kulkutaudin aikana hän oli esiintynyt ihmetohtorina. Ensin hänet oli haastettu maistraattiin ja pormestari oli tuominnut hänet vankeuteen, josta hän kuitenkin Peten takuulla oli toistaiseksi vapautettu, mutta kun oli yrittänyt paeta, oli hän tämän oikeutensa menettänyt. Todistajia oli paljon, ja monet pitkien matkojen päästä. Tahdottiin saada juttu päätökseen samana päivänä. Kello viisi iltapäivällä tuomari nousi ja sanoi: »Oikeus ottaa nyt tunnin loman, hyvät herrat.»

Philip virkistäytyi tuomarin huoneessa istuntosalin vieressä — Jem-y-Lord oli mukana — sitten hän heitti yltään virkapuvun ja hiipi vankilan pihan läpi, josta nurkan taitse kääntyi sivukujaa Jalavaharjuun.

Ilta oli nyt aivan pimeä. Taloa valaisi vain takkatuli, jonka liekit virvoina leikitellen heijastivat avoimen eteisen ovesta pimeään yöhön. Philip hämmästyi kuullessaan omituisia ääniä sisältä. Ensin siellä naurettiin, sitten laulettiin ja naurettiin taas. Kenenkään huomaamatta hän oli päässyt eteiseen. Hän katsoi avoimesta ovesta sisään ja kuunteli.

Huone oli tyhjempi kuin koskaan ennen — pöytä, kolme tuolia, kehto, astiakaappi ja nurkkahylly, siinä kaikki. Nancy istui takan ääressä lapsi sylissään. Pete oli nelinryömin lattialla, johon oli levitetty kaisloja, ja lauloi:

»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla, On takassa jo tuli ja kaislat lattialla.»

Sitten hän painoi päänsä alas ja mörisi kuin villi eläin samalla hyppien ja kömpien lapsen luo, joka huitoi käsillään, jokelsi ja nauroi niin, että oli »tikahtua».

»No, nyt lakatkaa, te suuri mammutti, lakatkaa», komenteli Nancy. »Se ei tee hyvää lapselle — se on ihan varmaan vaarallista.»

Mutta Peten sydämelle tuotti pienokaisen riemu sellaista tyydytystä, ettei hän voinut kieltää itseltänsä iloa saada nauttia siitä hieman kauemmin. Heittäen kuperkeikkaa huoneen toiseen päähän hän vonki takaisin haukkuen kuin koira. Silloin lapsi nauroi taaskin ja nauru helisi kuin hopeakellot hänen pienessä kurkussaan.

Tätä nähdessään Philip tunsi kurkkuansa kurovan ja tuska alkoi polttaa hänen povessaan. Hänen olentonsa valtasi sama outo kaiho kuin kerran ennen — sama ja kuitenkin toinen, tuskallisempi, mustasukkaisempi, haikeampi. Tässä paikassa hänen ei tulisi viipyä. Hän ajatteli huomaamatta hiipiä takaisin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä, oli Pete huomannut hänet, vaikka olikin lattialla selällään nostellen ja laskien lasta kuin vetoharmonikkaa tai heitellen edestakaisin kuin sukkulaa.

»Kas ihme, herra tuomari! Sisään sisään, hyvä herra, astu sisään!» huusi Pete katsellen päänsä yli ovelle. Sitten hän antoi lapsen takaisin Nancylle ja hyppäsi seisoallensa.

Sairaana kaihosta ja ikävästä Philip astui sisään ja istahti tuolille Nancya vastapäätä.

»Sinä ihmettelet minua, herra tuomari, sen hyvin tiedän», puheli Pete. »Se onkin luonnollista, itsekin minä itseäni ihmettelen. Luulin, etten enää koskaan saisi ilonpäivää nähdä, ja vaikka taivas olisikin kirkas ja sininen, ajattelin, että se vain tekisi minun murheeni sitä suuremmaksi. Mutta mitäs Man-saaren runoilija sanookaan? »Sun tahtos, suuri Luoja, on mun.» Sen minä nyt täydellisesti ymmärrän. Siitä asti kuin lapsi alkoi parantua, minä olen ollut onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni.»

Philip mutisi joitakin jokapäiväisiä sanoja ja pisti peukalonsa lapsen käteen. Pienet sormet tarttuivat siihen heti aivan kuin merivuokon pehmeät tuntojalat.

Pete veti lähelle kolmannen tuolin ja kaikkien huomio kiintyi nyt lapseen. »Se on kasvanut», sanoi Philip hiljaa.

»Ja on tullut niin hurjan viisaaksi», kehui Pete. »Sinä et usko, mutta sillä on pää kuin partaveitsi ja muisti kuin almanakalla. Saatpa nähdä. Kuulehan nyt — miten lehmä panee, lemmikkini?»

»Muu-u», matki pienokainen.

»Siinä sen nyt näet!» huudahti Pete suunniltaan riemusta.

»Se tietää myöskin, mitä koira sanoo», lisäsi Nancy.

»Kulti, mitä Tuomari sanoo?»

»Vou — vou!» vastasi lapsi.

»Kuulepas vain!» ihasteli Pete kääntyen Philipiin yhä enemmän ihmetelläkseen lapsen yliluonnollista viisautta. »Mutta kumma, kun Tom Hommyn poika — suloinen pikku veitikka muuten — ei puhu vielä yhtään sanaa, vaikka on kuusi viikkoa tätä vanhempi.»

Kuultuaan nimeään mainittavan koira oli hiipinyt esille pöydän alta. Lapsi alkoi heti jokellella leikkien sen kanssa pienillä jaloillaan, hieroen niitä yhteen ja kiemurrellen voimainsa takaa Nancyn polvilla.

»Herra nähköön sitä pikku lemmikkiä, on kuin ankeriasta pitelisi», huudahti Nancy. »Istu hiljaa, no kuuletko?» ja pienokainen asetettiin taas oikealle paikalleen syliin.

»Jaksaahan tuota nyt pitää», sanoi Pete. »Se vain tahtoo vapautua pienistä kengistään ja sukistaan.» Sitten hän puhui lapselle: Um — am im lum la loo? Niin juuri! Minä en kyllä ymmärrä, mitä tuo merkitsee, mutta se ymmärtää, näetkös. Ah, lapsi opettaa minua niin kauheasti. Kuunnellessani sitä minulle johtuu mieleen tuhansia asioita. Jaa, jaa, kaikki me olemme vain suuria lapsia, vaikkemme ehkä olekaan noin viisaita. Sillä tavalla maailma pysyykin iäti nuorena, ja Jumala sitä auttakoon, kun me kaikki olemme tulleet niin viisaiksi, ettei meissä ole ollenkaan jäljellä lasta.»

»Nyt on aika nuorten neitien laskeutua levolle», sanoi Nancy nousten ylös laittaakseen pikku Katherinen kylvyn kuntoon.

»Annapas minun pitää sitä pikku veitikkaa vähän sitä ennen», sanoi Pete, ja kun Nancy tahtoi viedä lapsen pois huoneesta, hän veti sen syliinsä peittäen sen pienen avoimen suun lukemattomilla suudelmilla.

»Sinun osasi ei ole, veliseni, kovin ihastuttava, kun saat katsella, miten vanha isähupakko leikkii pienokaisensa kanssa», myhäili Pete.

Philipin vastaus oli katkonainen ja epäselvä. Kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä ja niitä peittääkseen hän käänsi päänsä sivulle. Luullen että toinen katseli tyhjiä seiniä Pete alkoi kehua hyvinvointiansa aivan kuin koko saaren kauppa olisi riippunut hänestä.

»Kalastus näihin aikoihin on suunnattoman tuottavaa, Phil. Minä välitän turskaa aivan tavattomat määrät. Minä saan alituiseen postiosoituksia, merkkejä ja mikä ne kaikki muistaakaan. Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä sain minä tässä moniaanakin päivänä Liverpoolista — ja mitä minä muuta saankaan!»

Nancy toi pienokaisen takaisin ja nyt sen hohtavat kiharat olivat kosteat.

»Mitäs nyt? Nuori neiti tulee sisään yöpuvussaan!» hymyili Pete.

»Ja siinä oli työtä, ennenkuin minä sain sen ylle», kertoi Nancy. »Hän ei tahdo ei, ei vaikka mitä! Tuossa, kuivatkaa sen tukkaa sill'aikaa, kun minä lämmitän illallisen.»

Pete kääri villatakkinsa hihat kyynärpäitten taa, otti lapsen polvelleen ja alkoi käsiensä välissä kuivata sen hiuksia laulaen.

»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla.»

Nancy laksutteli edestakaisin puukengissään, murensi korppuja maitoon ja asetti pienen kattilan tulelle.

»Antakaa se minulle, Nancy», sanoi Philip ja kumartuen hiilloksen yli hoiteli kattilaa. Lapsi katseli häntä ihmeissään.

»No, mutta katsopas sitä, Philip», sanoi Pete. »Se ihmettelee sinun hommiasi. Etkö sinä tunne tätä herrasmiestä, lemmikkini? Ah, mutta setä tuntee sinut!»

Kattila kiehui ja Philip antoi sen Nancylle takaisin.

»Menepäs hänelle — no, lähdepäs nyt», puheli Pete. »Mene kummillesi. Hän olisi samalla sinun kaimasikin, jos sinä olisit ollut poika. Menepäs nyt», ja hän ojensi karvaisia käsiänsä, kunnes lapsen jalat koskivat lattiaan.

Philip kumartui ottaakseen pienokaisen, joka hymyili kaisloille ja sätkytteli jaloillaan kuin rumpukapuloilla; sitten se asettui jaloillensa seisomaan, pyörähti ympäri Peten käsissä, painoi värähtelevän alahuulensa pitkälle ja päästi pelästyneenä kauhean porun.

»Ah, se kyllä tuntee oman isänsä, Jumala sitä siunatkoon», sanoi Pete kätkien pienokaisen rinnoilleen.

Philip painoi päänsä alas ja koetti nauraa. Kauhea aavistus ja pelko oli vallannut hänet — hän tunsi, että sovituksen tuli käydä tämän lapsen kautta.

»Tahdotteko syöttää sitä itse, Pete?» kysyi Nancy. Hän oli kaatanut keitosta lautaselle ja maisteli sitä. »Hän on niin taitava lapsenhoitaja, ettei herra tuomari voi arvatakaan. Oikea mestari hän on.» Sitten hän kumartui katsomaan, miten illallinen maistui. »Mutta, rakas neitiseni, eikö ole rahtuakaan unta silmissäsi tänä iltana?»

»Ei, vaan nyökyttelee, hymyilee ja livertää kuin rastas puun oksalla», vastasi Pete. Hän kaateli lusikasta ruokaa lapsen suuhun ja keräsi lusikkaan leualle valuvat liiat tipat. »Se luulee, että uni on sen pahin vihollinen ja taistelee sitä vastaan jokaikinen ilta. Jumala sitä siunatkoon, siitä tulee kauniimpi kuin kenestäkään meistä ja myöskin onnellisempi, vaikkakin ehkä saa taistella sen puolesta toisella tavalla kuin me.»

»Usein se nukahtaa lusikka suussa ja silloin se näyttää oikealta pikku enkeliltä», kertoi Nancy.

»Tänä iltana hän ei juuri huomaakaan muita kuin kumminsa», arveli Pete. »No, katso sinä vain häneen. Sinä olet hänelle kiitollisuuden velassa elämästäsi, sinä pikku hupakko. Ja ihme ja kumma, sinä olet myöskin tavattomasti hänen näköisensä.»

»Eikös olekin?» iski Nancy. »Enkös minä itsekin ole sitä ajatellut? Ei hän voisi olla enemmän hänen näköisensä, vaikka olisi hänen oma lapsensa, vai mitä? Nuo kiharat ja nuo silmät Aivan samat!»

»Jos se olisi ollut poika, niin — —», alkoi Pete.

Mutta Philip oli noussut palataksensa käräjätaloon, ja Pete lisäsi toisella äänellä: »Viivy vielä hetkinen, veliseni — minä tahdon näyttää sinulle jotakin. Tässä, otapas, Nancy, tämä pois.»

Pete sytytti kynttilän ja näytti tietä saliin. Se oli aivan tyhjä huonekaluista, mutta yhdessä nurkassa oli jakkara, muutamia vasaroita ja kivitalttoja ja suuri kivenjärkäle.

Kivi oli hautapatsas.

Pete lähestyi sitä juhlallisesti, valaisi kynttilällä sitä edestä ja sanoi hiljaisella äänellä: »Se on hänelle. Minä olen itse sitä tehnyt ja se on kestänyt koko talven ja olen ollut työssä joka ilta ja rumilla ilmoilla päivälläkin. Tänä iltana toivon saavani sen valmiiksi ja jos Jumala suo, huomenna minä kuljetan sen Douglasiin.»

»Onko se — —» alkoi Philip, mutta ei voinut jatkaa.

Kivi oli yksinkertainen jyrkäle, pyöreä yläpäästä, hiottu kulmista, kiilloitettu edestä ja hakattu takaa sileäksi, mutta siinä ei ollut mitään vertauskuvaa, ei nimeä eikä tunnuslausetta.

»Etkö sinä pane siihen mitään nimeä?» kysyi Philip vihdoin.

»En», vastasi Pete.

»Et?»

»Sanoakseni sinulle totuuden, minä olen lukenut siitä vanhasta kirjasta, että enkeli herättää haudoista kaikki kuolleet viimeisenä päivänä.»

»Entäs sitten?»

»Ja minä olen ajatellut, että hän kulkee hautakiveltä hautakivelle, lukee nimet ja kutsuu heitä sitten tuomiolle — muutamia, kuten sanotaan, iankaikkiseen elämään ja toisia iankaikkiseen vaivaan.»

»Niinkö?»

»Niin, ystäväni, minä olen ajatellut, että kun tulee tämän hautakiven luo eikä näe siinä mitään nimeä.»

Pete alensi äänensä kuiskaukseksi — »ehkä hän menee ohi ja jättää syntisraukan sinne lepäämään rauhassa.»

Hoippuessaan pimeää kujaa takaisin käräjätalolle Philip ajatteli: »Se oli valhe silloin, mutta nyt se on totta. Sen _täytyy_ olla totta. Hän on varmaankin kuollut.» Tämä varmuus tuotti jonkinlaista tyydytystä. Se oli tälle kurjuudelle loppu — onneton ja surullinen loppu, jossa jotenkin luikertelemalla pääsi livahtamaan vapaaksi kohtalon käsistä. Se ei ollut sellainen, kuin hän oli ajatellut ja aikonut, mutta hän koetti kuitenkin sovittautua olosuhteitten mukaan.

Sitten hän muisti lasta ja ajatteli: »Miksi minä häiritsisin sen rauhaa? Miksi minä kiusaisin Peteä? Minä suojelen ja seuraan sen askeleita läpi elämän. Minä varjelen häntä ja keksin kyllä keinon pitää hänestä huolen. Minä täytän velvollisuuteni lasta kohtaan. Hänen ei koskaan tarvitse kärsiä minkään puutetta.»

Hän aikoi juuri pistää avaimen vankilan pihan oveen, kun joku kulki ohi ja katsahti häntä silmiin pysähtyen juttelemaan.

»Kas, onko se tuomari Christian?»

»On kyllä, tohtori. Hyvää iltaa!»

»Oletteko te kuullut uutisia Ballawhainesta? Vanha herra sai tänä aamuna toisen halvauskohtauksen.»

»Ei, en minä ole kuullut. Toisen? Sepä on surullista.»

Palattuaan huoneeseensa Philip puki virkapuvun ylleen ja astui oikeussaliin. Se oli nyt monin kynttilöin valaistu ja tungokseen asti täynnä väkeä. Tuomarin noustessa korokkeelleen nousivat kaikki seisoallensa.

V.

»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla On takassa jo tuli ja kaislat — —»

»Nyt se nukkuu», sanoi Nancy. »Sen liekuttaminen nukkumaan on samaa kuin odottaisi kattilaa kiehumaan. Saa yrittää ja yrittää ja puhaltaa ja tohottaa, ei vain kuulu mitään ääntä. Mutta niin pian kuin on kaiken unohtanut, alkaa se kiehua ja pihistä ja kaikki käy kuin itsestään.»

Nancy asetti pienokaisen vuoteeseen, painoi tarkasti peitteen sen ympärille, käänsi vuodetta niin, että lämpö takasta heijastaisi siihen, mutta heitti kuitenkin saalin kuomun yli, ettei valo häikäisisi pienoisen silmiä. »Oletteko te kotona niin kauan kuin minä palaan Sulbysta, Pete?»

»Kyllä, minä lopettelen työtäni, tyttöseni», vastasi Pete salista.

»Minä panen polttoainetta uuniin ja sitten lähden», lisäsi Nancy.

Hän sulki tarkasti oven jäljestänsä ja sipsutti nirskuvin askelin hiekoitettua käytävää portille. Talossa ei kuulunut nyt muuta ääntä kuin nukkuvan lapsen hengitys, vieno kuin enkelin rukous, kohennetun valkean ritinä, kellon nakutus ja puukurikan raskas jymähtely ja taltan nirske kivessä.

Pete työskenteli ahkerasti puolisen tuntia ja palasi sitten työkalut kädessä arkihuoneeseen. Hiilet paloivat nyt kirkkaissa liekeissä, jotka hypähtelivät ylös ja alas. Tuolien ja pöydän, kaapin ja kannujen mustat varjot häilähtelivät kuin keijukaisen tanssi. Hymyhuulin Pete laskeutui polvilleen kehdon ääreen, pisti nuijan kainaloonsa ja kohotti hellävaroen saalin reunaa. »Jumala siunatkoon äiditöntä tyttöstäni», hän sanoi äänellä, joka oli vieno kuin henkäys. Äkkiä siinä polvistuessaan — hän hätkähti kuin olisi saanut sähköiskun. Hänen muotonsa synkistyi ja hän vetäysi taapäin yhä pitäen saalia koholla.

Lapsi nukkui rauhallisesti, toinen pikku kätönen peitteellä. Lepattava valo milloin kirkkaampana, milloin tummempana lankesi kasvoille selvittäen pienten kasvojen piirteet, otsan ja silmäin ympärykset hämmästyttävän huomattavasti esille. Juuri sellaisessa valaistuksessa saattaa huomata ihmeellistä yhdennäköisyyttä pienokaisen kasvoissa. Pete hätkähti nyt tällaista yhdennäköisyyttä. Hän oli nähnyt sen ennenkin, mutta ei koskaan sellaisena kuin nyt.

Seuraavana hetkenä hän kumartui taaskin vuoteen yli kädet levällään ja painoi päänsä aivan likelle lapsen kasvoja — tutkien eriksensä jokaista juonnetta kuin olisi hän tarkastellut karttaa. »Ihme ja kumma, hän on aivan hänen näköisensä», hän mutisi. »Aivan kuin hän ilmetty itse.»

Kauhea ajatus oli vallannut hänen sielunsa. Jalat tuntuivat kankeilta hänen noustessansa ylös ja saali putosi paikoilleen. Huone näytti pimenevän hänen ympärillään. Hän kohenteli hiiliä, niin että ne loistivat kirkkaasti, astui toiselle puolelle vuodetta ja katseli yhä lasta. Tulos oli sama. Yhdennäköisyys oli hirvittävä.