Part 43

Hän puhui iloisesti ja meni kevein askelin tiehensä. Oli tullut aivan pimeä, lyhdyt oli sytytetty ja kiertävät soittajat näppäilivät kitaraansa siellä täällä. Philip tunsi saaneensa uutta voimaa ja eloa. Hän oli taaskin nuori. Sydän oli syntynyt uudestaan ja sen täytti toivo ja rohkeus. Hän oli kuin ihminen, joka on herännyt kauan kestäneestä kauheasta horrostilasta. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut niin joustava, iloinen ja onnellinen. Tulevaisuus oli epävarma. Hän ei vielä tiennyt, mitä se toisi mukanaan ja mitä hänen olisi tehtävä. Jotain erinomaista sen täytyisi olla, jotain, joka kokonaan muuttaisi hänen elämänsä. Oh, hän olisi voimakas, hän esiintyisi päättävästi. Hän ei pysähtyisi miettimään, mihin hintaan hän elämänsä ostaisi, vaan astuisi riemulla eteenpäin. Ja Kate — hän olisi hänen mukanansa. Hän ei voisi tehdä mitään ilman häntä. Se, joka oli erehtynyt hänen kanssaan olisi hänen mukanaan ja yhdessä he erehdyksensä sovittaisivat, Jumala häntä siunatkoon. Hän avasi oven ja suljettuaan sen astui varmasti sisään. Tuli paloi vielä eteisessä, eikä ollut siis kovin myöhä. Varmoin askelin hän nousi yläkertaan omaan huoneeseensa. Lamppu paloi pöydällä ja ympyrässä, jonka vihreä varjostin muodosti, oli kirje. Hämmästyneenä hän sieppasi sen käteensä. Se oli Katen käsialaa:

»Anna minulle anteeksi. Minä lähden täältä pois. Kaikki on minun syyni. Olen murtanut yhden miehen sydämen ja toisen miehen sielun minä turmelen. Jos hetkeäkään kauemmaksi jään tänne, joudut sinä turmioon ja olet mennyttä miestä. Minä olen vain myllynkivi, joka on ripustettu sinun kaulaasi. Minä näin sen, tunnen sen. Ja kuitenkin olen sinua rakastanut niin ja toivonut saavani olla ylpeä ja onnellinen sinusta. Sinun sydämesi on kuitenkin jalo, vaikkakin minä olen tehnyt niin paljon pahaa tallatakseni sen liejuun. Ajan oloon sinä tulet voimakkaaksi, hyväksi ja rehelliseksi, mutta se ei voi tapahtua niin kauan kuin minä olen sinun luonasi. Alusta alkaen olen ollut niin paljon alempana sinua. Koko ajan olen vain ajatellut, kuinka suuresti sinua rakastin, mutta sinulla on ollut niin paljon monia muita asioita ajateltavana. Minun elämäni on ollut vain yhtä ainoata, pitkää taistelua rakkaudesta. Ja se taistelu on minusta ollut kauheaa. Kalliissa tapauksissa minä olen nyt voitettu ja voi, niin väsynyt.

Älä seuraa minua. Minä rukoilen sinua, älä koeta löytää minua. Se on viimeinen pyyntöni. Ajattele minua, niinkuin olisin lähtenyt pitkälle matkalle. Ehkäpä asia onkin niin — suuri Jumala taivaassa sen yksin tietää.

Otan mukaani tämän pienen medaljongin, joka oli tammiarkun pohjalla Siinä oli se ainoa kuva, jonka löysin. Ja se muistuttaa samalla minulle jostakin muusta — se tuo mieleeni pienen Katherineni, äidittömän lapseni.

Minulla ei ole sinulle antaa mitään muuta kuin tämä (siinä oli suortuva hänen kiharoitansa) ensin ajattelin vihkisormusta, jonka annoit minulle, kun tulin tänne, mutta en saanut sitä irti ja sitäpaitsi en voinut siitä erota.

Hyvästi! Tämä minun olisi pitänyt, tehdä aikoja sitten. Mutta ethän sinä sen vuoksi vihaa minua? Me emme olisi kuitenkaan koskaan voineet tulla yhdessä onnellisiksi. Hyvästi!»

Kuudes osa.

MIES JA JUMALA.

I.

Kesä oli mennyt, lehdet olivat karisseet, sillinkalastus loppunut ja Pete oli tullut köyhäksi. Hänen Nickeynsä oli ollut toimettomana, viimeiset sata puntaansa hän oli kuluttanut ja hänen saamamiehensä, jotka olivat olleet tähän asti hiljaa kuin hiiret, hyökkäsivät yhdellä kertaa kuin verikoirat hänen kimppuunsa. Hän myi aluksensa ja maksoi jokaisen pennin saamamiehillensä, mutta entistä arvoansa hän ei kuitenkaan saavuttanut, vaan painui huomaamattomaan asemaan. Takapuheissa hänen nimensäkin oli muuttunut kapteeni Petestä Peter Bridgetiksi. Kun hän tervehti rikkaita sanoen: »Mitäs kuuluu?» he vastasivat tuijotellen häneen ja otsaansa rypistäen: »Te taidatte erehtyä henkilöstä, hyvä mies.» Tähän hän vastasi heilauttaen päätänsä ja nauruun purskahtaen: »Vai niin! Mutta olettehan te nyt kuitenkin vain kuolevainen ihminen?» Ballajora kappelissa oli kolme kuukautta harjoiteltu lasten kantaattia »Palmujen alla» ja sinne oli oikein rakennettu laululavakin, johon palmujen alle oli varustettu Peten uhkealle olemukselle paikka, mutta tämän paikan oli nyt Caesar omistanut.

Olihan Petellä kuitenkin kuusi tuhatta puntaansa; jotka hän oli kiinnittänyt Ballawhaineen. Siitä ei ollut kuitenkaan vähintäkään aavistusta muilla kuin kolmella henkilöllä: Caesarilla, jolla oli omat syynsä vaieta; Peter Christianilla itsellänsä, jonka tuskin teki mieli juoruta siitä maailmalle, ja pormestarilla, joka oli vanhapoika ja saituri ja piti liikeasiat omina tietoinansa yhtä varmasti kuin katolinen pappi rippisalaisuudet. Kun Peten pahat päivät tulivat, eikä maailma hänelle osoittanut osanottoansa, Caesar pelästyi.

»Minä en sinun sijassasi kuitenkaan perisi rahojani takaisin enkä tekisi tuota kiinnitystä mitättömäksi», hän sanoi. »Pidä sitä nyt ainakin Martin markkinoille asti. Ensimmäisen puolen vuoden korko on silloin maksettava. Eihän kukaan tiedä, mitä sitä ennen voi tapahtua. Tulethan sinä toimeen, sillä sanotaanhan: »Hän antaa käskyn enkeleillensä sinusta, että he käsissänsä kantavat sinua.» Minulle on sanottu, että se vanha herra äskettäin on saanut halvauksen. Niin, niin, Herran hyvyys kestää iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Pete alkoi myydä huonekalujansa. Hän puhdisti salinsa yhtä tyhjäksi kuin hautaholvi. »Olikin jo aika», hän sanoi. »Kauan minä olen jo tarvinnut huonetta työpajaksi.»

Martin markkinat tulivat ja innoissaan ja kiihtyneenä Caesar palasi hänen luoksensa. »Ei mitään korkoja», hän sanoi. »Anna hänelle kuukauden odotusaika niin saat nähdä kuinka käy. Herra pitää kyllä sinusta huolen. Onhan kirjoitettu: »Maailmassa on oleva teillä tuska.» Ja voihan tapahtua ihmeitä. Eilen illalla, kun minä menin kotiin Ballajorasta näin ruumissaaton tulevan ulos siitä suuresta talosta ja kulkevan Kristus-kirkon hautausmaalle, pappi kulki edellä virttä veisaten. Äijä on kuolemaisillaan — minä näin hänen sielunsa. Ylistetty olkoon, Herra, sinun nimesi.»

Pete myi huonekalut vielä toisestakin huoneesta ja pisti sen ovet lukkoon. »Tämä suuri, vanha talo alkaa tulla hurjan hauskaksi ja kodikkaaksi, Nancy», hän ihasteli.

Myönnetty odotusaika kului ja Caesar palasi Jalavaharjuun hykerrellen käsiänsä. »Heitä hänet pellolle päineen ja sorkkineen, poikaseni. Miehellä ei ole penniäkään jäljellä. Ja seitsemän kuukautta sitten hän sai kuusituhatta puntaa käteensä. Mutta kuka sitä voi ihmeteliä? Ross on tullut takaisin ja matkustelee nyt ympäri saarta, mukanaan koko joukko nuoria lurjuksia ja kylvää rahaa kuin santaa. Sinun rahaasi, poikaseni, sinun. Ja täällä sinä itse olet ja maailma mulkoilee sinua epäluuloisin silmin. Mutta sinulla ei ole mitään hätää. Nöyrät perivät maan, tiedäthän. Ohhoh, Jumala toteuttaa sanojansa ja lupauksiansa yhä enemmän ja enemmän, poikaseni, enemmän ja enemmän. Katsopas nyt tuotakin. Mustaa Tomia. Hän on pitänyt suurta suuta, mutta tänä aamuna hän joutui pormestarin eteen syytettynä noituudesta ja petoksesta ja asia jäi kihlakunnan oikeuden ratkaistavaksi. Jumala varjelkoon häntä hirsipuusta ja helvetin tulesta. Totisesti on tämä herätyksen aika. Jumala puhui minulle silloin merkkien ja tunnustähtien kautta, kun kehoitin sinua panemaan rahasi tuohon kiinnitykseen. Sanotaanhan sanassa: »Minä olen muuttava kuparin kullaksi.» Heitä hänet ulos, poikaseni, päineen ja sorkkineen.»

»Ettekös te sanonut minulle, että vanha Ballawhaine on saanut halvauksen?» sanoi Pete.

»Sanoin kyllä; mutta hän nyt on niin suuri ja suurellinen, hänkin kerran saa kokea, miltä tuntuu», hymyili Caesar.

»Simson oli voimakas mies ja Salomon oli viisas, mutta silloin kun heillä ei ollut rahaa, eivät he voineet velkojansa maksaa», tuumi Pete.

»Koettakoon saada apua pojaltansa», kivahti Caesar.

»Niinhän hän tekeekin», väitti Pete. »Ja minä aion antaa hänen kuolla omassa vuoteessaan. Jumala suokoon hänelle hänen syntinsä anteeksi.»

Talvi tuli ja Pete ajatteli ostaa itsellensä pienemmän veneen, jota hän saattoi yksinänsä hoitaa voidakseen mennä kalastamaan ja saadakseen siten leipänsä. Sitä tarkoitusta varten täytyi vieläkin vähentää huonekaluja ja hän puhdisti siis kolmannen huoneen. Niinpä otettiin patja pois hänen omasta sängystään, kello katosi hänen taskustaan ja arkihuoneen seinät tulivat paljaiksi, sillä kaikki taulut ja koriste-esineet vietiin pois.

»Yksinkertainen elämä ja tavat ovat kaikista paraat sanon minä, Nancy», selitti Pete. »Minä en ole tottunut tällaiseen komeuteen. Se on tehnytkin minun elämäni niin ikäväksi. Tuota kelloa minä en esimerkiksi koskaan muistanut vetää. Ja höyhenpatjoja, jo nyt jotain. Enkö minä muistaisi, miten pikku äitini meni säkki selässä ja sirppi kädessä leikkaamaan ruohoa lehmälle ja siitä sitä ylettyi kourallinen minunkin alleni. Ettenkö muka saattanut sellaisella vuoteella nukkua? Sen jälkeen en ole koskaan nukkunut niin hyvin.»

Tulos Peten ensimmäisen kalastusviikon työstä oli kaksikymmentä turskaa ja suunnaton molsa. Hän pakkasi turskat laatikkoon ja lähetti ne Crowin mukana laivalle vietäväksi Liverpoolin torille myytäväksi. Molsan hän heitti selkäänsä öljytakkinsa päälle ja kantoi sen kotiin pää olkapäillä ja häntä polvissa roikkuen.

»Kas tuossa», hän huudahti heittäen sen lattialle, »perkaa ja suolaa se, niin on siinä aamiaista kuukauden ajaksi.

Kun hän sai tilityksen Liverpoolista, oli postiosoitukseen merkitty seitsemän shillingiä ja kuusi penceä.

»No, eipä tuolla väliä», sanoi Pete, »minä voitin, ainakin Dan Hommyn — se vanha vekkuli ei saanut kuin seitsemän shillingiä ja yhden pennyn.»

Ilma oli epäsuotuisa, kalastus huonoa, pyydykset menivät epäkuntoon ja Pete alkoi ylistää ravinnon yksinkertaisuutta.

»Tuota minä olen ajatellut», hän sanoi, »minä en ollenkaan ymmärrä, mikä tälle vanhalle saarelle on tullut. Kun minä olin Caesarilla renkinä, söivät kaikki rengit silliä ja perunoita kolme kertaa päivässä. Mutta nyt! Tuoretta lihaa jokaiseksi päivälliseksi. Ja teetä! Tyttöjen pitää saada sitä ehtimiseen — eivätkä edes ollenkaan häpeä! Omasta puolestani minä muistan, miten minun äitini kuiskasi usein: 'Pidäpäs silmällä tietä, poikaseni, sill'aikaa, kun minä laitan itselleni kupin teetä'. Se on aivan totta, Nancy. Luoti teetä ja naula sokeria viikoksi, ja ihmiset kuitenkin sanoivat, että eukko parka eli ylellisesti.»

Ihmisiä oli kielletty ottamasta vuorilta risuja eivätkä lie edes saaneet kerätä turvetta polttoaineekseen; hiilet olivat kalliita, talvi oli kylmä ja Pete alkoi valittaa, ettei hänellä ollut ruokahalua.

»Minun hampaani tulevat niin huonoiksi, Nancy», hän valitti. Ne olivat valkeat kuin maito ja virheettömät kuin neekerin hampaat. — »Joskus minä en ollenkaan voi hienontaa ruokaani. Mutta mitäs siitä, tuota nyt ei kannata surra. Illallista minä en ollenkaan saata syödä ja sillä on kyllä hyvätkin puolensa. Jos sinä, Nancy, tahdot saada hyvän ruokahalun aamiaiseksi, niin älä suinkaan syö muruakaan illaksi, etkä aavista miten suloisia unia silloin näkee. Ihme ja kumma, millaisia päivällisiä ja kekkereitä ja juhlia ja herkkuja saat nauttia unissasi. Mutta jos syöt itsesi täyteen kuin kiiliäinen ennen maatamenoasi, niin lyön vetoa kymmenen yhtä vastaan, että sinua painajainen ahdistaa ja uneksit lakkaamatta kuolevasi janoon. Oh, uni on sentään verraton mestari! Se tekee kerjäläisistäkin kuninkaita.»

Joulu lähestyi. Palvelijat keskustelivat siitä, mitä he saisivat isänniltänsä joululahjaksi ja Pete muisti Nancyä.

»Nancy», hän sanoi. »Minulle on kerrottu, että Liza Billy-ny-Clae saa kaksikymmentä puntaa palkkaa uudessa paikassansa Douglasissa. Hän ei ole hetikään niin hyvä kokki kuin sinä. Älä suinkaan anna tuon pienokaisen olla sinun onnesi tiellä. Hänhän on jo suuri tyttö, ja minä voin ottaa hänet veneeseen mukaan kalastusmatkoilleni. Se voi siellä hyvin nukkua kannen alla kajuutassa ja minä annan hänelle siankyljystä ja hän leikkii ja on niin iloinen ja onnellinen että pois tieltä.» Nancy katsahti häneen, mutta hän ei voinut sitä katsetta kestää, vaan painoi silmänsä maahan.

»Puhutteko te tuolla tavalla päästäksenne minusta, Pete?» kysyi Nancy vapisevalla äänellä. »Onhan minulla musta mekkoni — saanhan minä siitä jotakin kun myyn — minä en ole käyttänyt sitä kertaakaan sitten kuin kirkossa Mummin kanssa sitä seuraavana sunnuntaina, kun saimme Kirrystä tietoja. Enkä minä ole mikään suursyömäri, Pete — en ole koskaan ollut — se täytyy teidänkin tunnustaa. Pala leipää ja juustoa päivälliset kun olette kalassa, enkä pyydä mitään muuta —»

»Vaikene, vaimo, vaikene», huusi Pete. »Vaikene, ennenkuin murrat sydämeni. Minä olen nähnyt rikkaat päiväni, nähnyt myöskin köyhyyteni päivät. Minä olen koettanut molempia ja olen tyytyväinen.»

II.

Sill'aikaa Philip Douglasissa kulki voitosta voittoon, kohosi arvosta arvoon, kunniasta kunniaan. Mihin hän tarttuikin, kaikki se luettiin hänelle ansioksi. Kun hän oli tointunut Katen katoamisen jälkeen, oli hänen sielunsa kuin autio kenttä tulivuoren purkauksen jälkeen: pinnalta mustimman, kauhistavan tuhkan ja laavan peitossa, mutta sen alla oli maaperä voimakas. Huolimatta Katen viimeisestä pyynnöstä, hän alkoi etsiä häntä. Jokin, joka oli suurempi kuin rakkaus, suurempi kuin osanotto, voimakkaampi kuin omantunnon tuskat ja soimaukset, pakotti häntä siihen ja piti häntä yllä. Kate oli välttämätön hänen parannuksellensa, hänen uudestisyntymisellensä. Sen vuoksi hän kävi jokaisessa kaupungin köyhässä kodissa, etsi kaikki viheliäisimmät pesät vanhassa Douglasissa, mutta kaikki tämä selitettiin niin, että hän tahtoi tutustua onnettomain elämään.

Saarella alkoi raivota ankara kulkutauti ja sen herättämä kauhu ajoi varakkaimmat pakenemaan Englantiin, kun taas köyhät etsivät turvaa vuorista. Menivätpä lääkäreistäkin monet terveempiin oloihin, mutta Philip oli vapaa kuin ennenkin ja suuresti häntä ylistettiin hänen mielenmalttinsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän selitti tarkasti taudin laadun ja hoitotavat ja järjesti tarkastuslaitoksen, niin ettei yksikään päässyt saarelle eikä saarelta pois, ennenkuin oli terveeksi todettu, päivästä päivään hän kulki talosta taloon, sairashuoneesta toiseen, vartiosta vartioon. Mikään vaara ei häntä peloittanut; hän näytti tahtovan tutkia jokaista tapausta erikseen. Hän etsi vain Katea, hän tahtoi saada varmuuden, ettei Kate ollut joutunut ruton uhriksi tai mihin hän oli piiloittunut vai oliko hän matkustanut pois. Nähdessään Philipin kiihkeän toimeliaisuuden koko saaren valtasi suunnaton hulluuteen vivahtava ihastus, kuten aina, kun jokin valtaa ja lämmittää joukkojen sydäntä. Häntä rakastettiin ja palvottiin, hänestä tuli köyhien epäjumala ja kaikki muut joutuivat hänen loistavan maineensa varjoon; ei ainoatakaan valiokuntaa asetettu, jossa hän ei ollut mukana, ei kirjoitettu ainoatakaan anomusta, jonka alle hänen ei olisi ollut pakko nimeänsä piirtää.

Philip häpesi tätä ylistystä ja loistoa, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Kun kulkutauti asettui, oli hän saanut varmuuden siitä, että Kate oli matkustanut pois tai ehkä kuollut. Poissa oli myöskin hänen elämänsä ankkuri, kuollut hänen toivonsa siveellisestä kohoamisesta ja uudesta ihmisestä. Hän ei voinut tehdä mitään ilman Katea, vaan hänen tuli jatkaa, kuten oli alkanut. Yrittäminen uudeksi ihmiseksi oli nyt samaa kuin kääntyminen oikealle tielle vasta kuolinvuoteella tai kieltäytyminen elämän iloista vasta sitten, kun ne ovat ihmisen jättäneet.

Hänen virkatoverinsa, vanha tuomari, oli saanut halvauksen ja Philip määrättiin hoitamaan myöskin hänen virkaansa. Siitä seurasi, että kaikki oikeuden, istunnot pidettiin Castletownissa ja sen vuoksi häntä harvoin nähtiin Ramseyssä. Päivänsä hän vietti käräjäsalissa linnassa ja yöt kotonansa. Hänen vaalea tukkansa harmaantui ennen aikojaan ja hänen kasvonsa muistuttivat miestä, joka on äskettäin vironnut pitkäaikaisesta kuumetaudista.

»Opinnot», sanoi maailma kumartaen päänsä yhä alemmaksi.

Mutta ei puhuttu ainoastaan hänen opinnoistansa, huomattiin myöskin hänen, surumielisyytensä. Kääntääksensä uteliaiden katseet toisaalle hän alkoi ottaa osaa myöskin saaren seuraelämään ja ajan kuluessa hänen täytyi ottaa huomioon edustusvelvollisuudet, joita hänen asemansa hänelle asetti. Jouluaattona hänellä oli kutsut omassa talossaan Athol-kadun varrella. Hän oli tuskin tullut ajatelleeksi, miten ankarasti se koskettaisi hänen muistojensa hellimpiä kieliä. Ne huoneet, joissa Kate oli asunut, annettiin nyt rouville, jotka tulivat hänen vieraiksensa. Koko iltapäivän oli tungos suuri ja kaikki kieppuivat isännän ympärillä. Hän olikin mieltäkiinnittävä olento — niin nuori ja niin korkealle kohonnut; niin äänetön ja kuitenkin kykenevämpi puhumaan kuin kukaan muu; ja niin kaunis harmahtavine kiharoinansa ja aurinkoisine hymyinensä.

Juhlatilaisuuden vielä kestäessä Philip sai kirjeen Ramseystä, ja se oli kuin vertavuotavan sydämen huuto:

»Minun piku rauka on kippeä sanoovat etä see kuole tulle jumalan tähden minulluo — Peat.»

Alkoi sataa lunta, kun vieraat lähtivät. Kun viimeinen oli mennyt, löi kello kirjoituspöydällä kuusi ja oli tullut aivan pimeä. Kello kahdeksan Philip oli Jalavaharjussa.

III.

Pete istui alimmalla portaalla pesemättömänä, kampaamattomana, vaatteet puoliksi auki ja kengännauhat lattiassa roikkuen.

»Phil», hän huudahti hypähtäen seisoalleen ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

Yhdessä he menivät yläkertaan. Sänkykamari oli täynnä höyryä ja kaksi naista hyöri siellä kuin utuolennot.

»Tuossa hän on, se pikku raukka», sanoi Pete surkealla äänellä.

Lapsi lepäsi hervottomana Mummin sylissä näyttäen aivan tajuttomalta ja osoittamatta mitään elonmerkkejä ellei ota lukuun vinkuvaa hengitystä, joka kuristustaudille on ominaista.

Philip tunsi oudon liikutuksen valtaavan koko olentonsa. Hän istahti sängynlaidalle ja katseli alas. Pienet kasvot, nytkähtelevä suu ja nenä, jossa sieraimet laajenivat ja supistuivat joka kerta kuin pienokainen koetti hengittää, olivat Katen. Pieni pää pyöreine otsineen ja ohimoilta kaareutuvine vaaleine kiharoineen oli hänen omansa. Hänet valtasi salaperäinen, outo tunne, suunnaton hellyys, haikea ikävä, jokin, joka oli hänelle uutta. Se syntyi sinä hetkenä hänen sielussaan ja täytti koko hänen olentonsa. Merkillinen sisäinen pakko, jota hän tunsi ensimmäistä kertaa, vaati häntä heittäytymään polvillensa lapsen viereen, ottamaan sen syliinsä, painamaan povellensa, hyväilemään sitä ja nimittämään omakseen, päästämään valloillensa sanoin kuvaamattoman tuskansa ja rakkautensa, jota hänen oli niin vaikea hillitä. Mutta toinen oli jo polvistunut siihen ja mustasukkaisessa kaihossansa hän tajusi, että hänen kiihkeän ja tukahduttavan surunsa täytyi jäädä mykäksi.

Mummin jalkain juuressa Pete hyväili äidin hellyydellä pienokaisen käsiä ja otsaa.

»Pikku lemmikki! Onko sen nyt helpompi olla, eikös olekin, Mummi? Onhan se ainakin rauhallisempi? Ei yski enää niin paljoa, vai kuinka teidän mielestänne?» Samassa tuli tohtori ja Caesar seurasi häntä huoneeseen kasvoillaan alistuva hautajaisilme.

»Katsokaa», huudahti Pete. »Tuossa on teidän pieni potilaanne, tohtori. Se lepää nyt niin hiljaa, niin hiljaa, eikä ole ainakaan tuntiin juuri ollenkaan yskinyt.»

»Hm!» virkahti tohtori merkitsevästi. Hän tutki lasta, kyseli jotakin Mummilta ja annettuaan Nancylle muutamia tarkempia ohjeita hän nyökkäsi huoaten päätänsä.

»Olemme joka tapauksessa tehneet kaiken voitavamme», hän sanoi. »Jos lapsi elää yli yön, voi tauti mennä ehkä ohi.»

Naisilta pääsi valitus ja Philip huudahti tuskasta, mutta Pete, joka oli hengittänyt raskaasti, tuijotellut kiihkeästi tohtoriin ja sulkenut lapsen syliinsä kuin suojellaksensa häntä taudilta, kuolemalta, vieläpä taivaaltakin, päästi nyt riehuvan tuskansa valloilleen.

»Lörpötystä, tohtori, mitä te puhutte?» hän huusi »Teitä on aina pidetty etevänä ja viisaana miehenä, herra tohtori, mutta nyt te puhutte tyhmyyksiä. Ettekö näe, että lapsi vain nukkuu rauhallisesti? Ja enkö minä sanonut teille, ettei se ole yskinyt tuntimääriin? Luuletteko, ettei oppimattomalla ole ollenkaan järkeä eikä tuntoa?»

Tohtori oli yhtä kärsivällinen kuin viisaskin — hän jätti huoneen virkkamatta sanaakaan. Mutta Caesar ajatteli vuodattaa öljyä Peten haavoihin huomaamatta, että hänen öljynsä saattoi polttaa ja myrkyttää. Hän virkkoi:

»Jos se on Herran tahto, ei kukaan voi sitä vastustaa. Isäin pahat teot kostetaan lapsille — niin, ja äitien myös, Jumala heille anteeksi suokoon.»

Vihan vimmoissaan Pete hypähti ylös.

»Se on valhe, se on valhe!» hän huusi. »Jumala ei rankaise syytöntä syyllisten puolesta. Jos Hän sen tekee, ei Hän ole hyvä Jumala, vaan hirviö. Miksi olisi tämä lapsi luotu kärsimään ja kuolemaan äitinsä syntien tähden? Tai isänsä? Näyttäkää minulle ihminen, joka menettelee niin kunnottomasti, niin minä lyön hänen päänsä seinään mäsäksi. Minäkö häpäisen Jumalan? En minä, vaan te! Jumala on hyvä, Jumala on oikeus ja vanhurskaus ja asuu taivaassa, mutta te, te teette hänet hirveimmäksi roistoksi, mustimmaksi perkeleeksi, mikä milloinkaan on helvetissä asunut.»

Kauhistuen Peten jumalatonta puhetta Caesar meni matkaansa. »Ellei Herra kaupunkia varjele», hän sanoi mennessänsä, »niin vartijat turhaan valvovat.»

Peten kova ääni oli herättänyt lapsen. Se kirkui hiukan ja Pete koetti heti tyynnytellä sitä. Eukot kostuttivat sen huulia ohravedellä vaientaakseen sen kitinää.

»Tule!» sanoi Philip tarttuen Peten käsivarteen.

»Anna minun nojata sinuun, Philip», pyysi Pete ja horjuen tämä voimakas mies laahusti portaita alas.

He istahtivat molemmin puolin takkaa jättäen portaitten oven auki kuullaksensa, mitä yläkerrassa tapahtui.

»Mene sinä nukkumaan, Nancy», kuului Mummin ääni. »Jumala tietää, kuinka pian sinua taas tarvitaan.»

»Herättäkää minut kello kaksitoista, Mummi — muistakaa nyt, että herätätte.»

»Pete-parka! En todellakaan luule, että hän on niinkään väärässä. Mitenkäs sanottiinkaan sanassa? »Sallikaa lasten — —»

»Mutta Caesar oli myöskin oikeassa tällä kertaa, Mummi. Lapsi on kuoleman kidassa niin totta kuin varma on varma. Viimeksi kun lapsi oli ulkona, minä näin saman variksen, joka nähtiin hääpäivänä, lentävän kirkuen parkuen lapsen päällitse.» Pete kuunteli henkeä pidätellen. Philip katseli puolueettomana tuleen.

»Minä en voinut sitä auttaa, hyvä veli — en todellakaan voinut», kuiskasi Pete lieden yli. »Kun lapsi on kipeä, voidaan kyllä puhua sielun pelastuksesta, mutta mitä lohtua siitä on isälle? Hän ei ollenkaan välitä sielun pelastamisesta, vaan hän tahtoo pelastaa lapsen — etkö sinäkin voi sitä ymmärtää?»

Philip vastasi epäselvästi mutisten.

»Tietenkään sinä et voi tätä ymmärtää, Philip. Sinä olet suuri mies, sinä olet teräväpäinen ja tunteellinen ihminen, mutta en minä sittenkään usko, että sinä ymmärrät tätä — kuinkapa se olisi mahdollistakaan? Maailman typerin nahjus, joka on isä, on tässä suhteessa viisaampi kuin sinä, Philip. Sen voin sinulle vakuuttaa. Vasta sitten kun mies on saanut oman lapsen, voi sanoa, miltä se tuntuu. Jokin huutaa hänelle — se on veren ääni se on kuin... En tiedä ymmärränkö sitä itsekään oikein — en ainakaan osaa sitä selittää.»

Jokainen sana Peten puheessa viilteli Philipin sydäntä kuin kaksiteräinen miekka. Hän huohotti kuin tukehtumaisillaan.

»Minä tiedän, että sinä voit ottaa osaa toisen suruun Phil — Jumala suokoon, ettei sinun tarvitsisi omasta kohdastasi tällaista tuntea. Kirjat ovat sinun lapsiasi ja ehkäpä ne ihmiset ovatkin onnellisimmat, joilla ei ole mitään rakkaampia siteitä. Mutta kun on tuollaisia pienokaisia Jumala heitä auttakoon — ja saa nähdä heidän sairastuvan ja kärsivän ja kuihtuvan — eikä voi heille mitään tehdä eikä auttaa — kuulla sen valittavan ja huutavan apua — huutavan lakkaamatta — oh, minä en osaa sanoa — Jumala, Jumala!»

Philip oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui kuin hän jo seuraavana hetkenä kavaltaisi itsensä.