Part 42

»Oli kuitenkin ihmeellistä, ettei hän tullut kotiin», kuiskasi Pete Philipin korvaan — »tullut edes kotiin kuolemaan, tarkoitan. Ei kärsinyt sitä nähdä, luulisin. Mutta ei hänen olisi tarvinnut mitään pelätä, vaikkei hän sitä voinut tietää. Minä olin aika hyvin voinut suojella häntä juoruilta. Ja olisin lyönyt kuoliaaksi ensimmäisen, joka olisi uskaltanut lausua hänestä jotakin rumaa. Mutta ehkä hän pelkäsi minua itseäni. Pelkäsi minua. — Onneton raukka, Kate parka.»

Philip oli kuin kidutuspenkissä. Hänen täytyi nähdä Peten suurta, korutonta murhetta; kuulla hänen huokuvan anteeksiantamusta ja rakkaudella muistelevan erehtynyttä vaimoansa. Ottaa vastaan hänen luottamuksensa ja sydämensä salaiset ajatukset aivan kuin lapsi olisi rakastavalle isällensä kertonut sydänsurujansa, se oli kauheata, se saattoi viedä ihmiseltä järjen. Useammin kuin kerran hän tunsi kiihkeää halua saada, heittää pois kuorman hartioiltansa, tunnustaa, kertoa kaikki. Mutta sitten hän kuvitteli, ettei hänellä ollut oikeutta siihen — tämä salaisuus ei ollut yksistään hänen, eikä hän siis voinut sitä paljastaa. Myöskin pelkonsa pidätti häntä. Hän katsoi Peten kasvoihin, joilla kuvastui ääretön, miehekäs suru. Ja hän värisi ajatellessaan, mitä seuraisi jos se muuttuisi raivoksi.

»Pitäkää kiinni, hyvät herrat. Tässä voi taittaa niskansa», huudahti Crow.

He olivat nyt sen mäen päällä, josta tie kulkee jyrkkänä Laxeyhin. Valkeat talot olivat heidän edessään aivan kuin levitettynä vihreälle rinteelle ja suuri vesiratas oli heidän kohdallaan joen uomassa.

»Tuolla hän on. Niinpäs onkin. Juuri, hän se on tuolla ovella. Hän on jo noussut ylös. Hän katselee tänne vaunuihin», huusi kalastaja nousten ylös paikoiltansa.

»Pysykää nyt hiljaa», karjaisi Crow.

»Ei hyödytä minua kieltää, herra Crow. Mikään ei voi nyt hillitä minua eikä vakuuttaa, ettei hän seisoisi tuolla ovella sylissänsä pienokainen vilttiin käärittynä.»

Ennenkuin ajomies oli ehtinyt sillalle, oli kalastaja hypännyt vaunuista maahan, siepannut kalalaatikkonsa olallensa ja huutaen »voikaa hyvin te kaikki tyynni», kadonnut kaupungin kapeille kujille.

Ajajakin hyppäsi maahan. Joukko ihmisiä kokoontui hänen ympärillensä. Oli jätettävä paketteja ja uusia otettava sekä juotettava hevoset. Kun vaunut olivat vihdoin valmiit lähtemään, oli myöskin talonpoika koirinensa kadonnut, mutta sijaan oli ilmestynyt uusi matkustaja, joka istui sisällä vaunuissa. Se oli kaunis, nuori tyttö, jonka koko olento säteili nuoruutta ja jolla oli mustat, nauravat silmät. Hän oli puettu hienosti seudun oloihin nähden. Hattu oli runsaasti koristettu tulipunaisilla unikon kukilla. Ja komea rintaneula kiinnitti puseron kauluksen. Toisessa kädessään hänellä oli runsas kimppu suloiselta tuoksuvia neilikoita. Joukko tuttavia oli häntä saattamassa ja siinäkös juteltiin, naurettiin ja ilakoitiin.

»Unohditkos tupakkakukkaron ja piipun, Emma.»

»Annapas kun katson, minäkös unohdin? Ei, täällä se on hameeni taskussa.» »No, tulettehan te takaisin kello yhdeksän vaunuilla, ettekös tulekin?» »Luultavasti tulemme, ellei laiva myöhästy, Liza.»

»Kas niin, hyvät neidit, alas nyt portailta. Onhan siellä tilaa pienelle vasikalle, neiti? Peloittaakos teitä? Mitä turhia. Sehän on vain pieni vasikka, niin puhdas, niin puhdas — ja hengitys on yhtä suloinen kuin teidän, hyvä neiti. Siinä se nyt on — se makaa siinä aivan hiljaa, kunnes pääsemme Douglasiin. Olettekos kaikki valmiit? No, nyt me sitten lähdemme. Tahtovatko herrat keventää kuormaa vastamäessä. Kiitos vain, kiitos. Älkää laskeutuko, teidän kunnianarvoisuutenne — istukaa vain paikoillanne, olettehan te tuomari.».

XXII.

Pete astui maahan käydäksensä mäen päälle, mutta Philip, vaikka hänkin liikahteli, kuin olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiänsä, oli kuitenkin iloinen saadessaan jäädä paikoilleen istumaan. Sehän vapautti hänet edes hetkeksi Peten seurasta. Hänellä oli aikaa kysellä itseltään, miksi hän oli täällä, minne hän oli matkalla ja mitä hän aikoi tehdä. Mutta hänen aivonsa olivat tyhjät ja kuin paksun pilven peitossa. Vain yksi kuva tuli kaaoksesta selvänä mieleen. Se oli kuva nimettömän raukan hautauksesta kirkkomaan kulmaan. Jos hänen mielessään selvisi jotakin oli se tämä: hätätilassa hän ohjaa askeleensa sille haudalle. Mutta se oli vain viimeinen keino. Hän odotti ja etsi mahdollisuutta päästä pakoon koko asiasta. Jos se tulisi, hän kiittäisi Jumalaa. Ellei sitä tulisi, Jumala häntä auttakoon ja antakoon hänelle anteeksi!

Sill'aikaa Pete asteli jäljessä ja kuuli osia tytön ja Crowin keskustelusta.

»Te olette siis matkalla ottamaan häntä vastaan, kun hän palaa kotiin, neiti, niinkö?»

»Mistä ihmeestä te sen tiedätte? Mutta tehän urkitte selville kaikki asiat, herra Crow. Onko hän purjehtinut ulkomaille, kysytte te? Onpa niinkin, hyvä herra. Tulevana maanantaina hän on ollut täsmälleen yhdeksän kuukautta poissa. Mutta tiistain lehdissä kerrottiin, että he ovat saapuneet Holyheadiin ja poikenneet eilen Liverpooliin. Tässä näette hänen nimimerkkinsä, jos se teitä huvittaa — J.W. — Minä itse olen ne ommellut tähän tupakkakukkaroon. Sitäpaitsi minä olen neulonut hänelle villatakin. Minäkö hakkaillut kaivosmiesten kanssa sill'aikaa, kun Jemmy on ollut matkoilla? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? No, jo ne ihmiset sitten keksivät!»

»No, sehän olisi maksamista samalla mitalla. Tahdon vain sanoa, että on paha, kun teillä ei ole kahta jännettä jousessanne, neiti. Nuo meripojat ovat huikentelevaisia, siitä ei ole epäilystä. Ettekö usko? Mutta minä sanon, että ne väsyvät yhteen lemmittyyn yhtä pian kuin syöttisika imelävelliin. Uskollinen? vielä vain! Kun tuollaiset pojat joutuvat ulkomaille, ovat he valmiit riippumaan ensimmäisen tytön kaulassa, jonka tapaavat.»

Tyttö nauroi ja pudisti päätänsä, mutta kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa ja kukkia pitelevä käsi ilmeisesti vapisi.

»Älkää kuunnelko tuon miehen lörpötystä, hyvä neiti», lohdutteli Pete. »Nuo vanhatpojat eivät koskaan osaa muuta kuin hullutella. Teidän poikanne ikävöi kuollakseen päästäksensä kotiin — siitä panen pääni pantiksi, Emma. Laiva kulkee hänen mielestään niin hitaasti, että hän halusta kiipeäisi mastoon pingoittamaan pääpurjetta, jos vain voisi.»

Heidän päästyään mäelle, Pete hyppäsi takaisin vaunuun Philipin rinnalle ja virkkoi: »Miten merkillinen kapine onkaan ihmissydän, veikkonen. Sillä on tuulensa ja luoteensa ja vuoksensa, kuten kaikella muullakin. Joskus puhaltaa ankara vastainen, sen saa myöskin sydän kokea. Huikentelevaisuutta, sanot? Olkoonpa vain! Emme saa kuitenkaan tuomita sitä liian ankarasti.. Jos minä vain olisin tiennyt... Hänhän oli aivan lapsi, kun minä lähdin Kimberleyhin... Ja mitäs minä sitten olin? Olinpahan vain aivan tavallinen poikaviikari... en suinkaan ollenkaan sopiva hänelle, jos oikein ajattelet, hyvä veli... Jos vain olisin arvannut, kun tulin takaisin... olisin voinut sen tehdä — rakastin häntä enemmän kuin elämääni, mutta jos vain olisin tiennyt... Mitä on rakkaus, jos se ajattelee vain itseänsä? Jos minä kotiin tultuani olisin tiennyt, että hän rakastaa toista miestä, niin olisin antanut hänet tuolle toiselle — niin, olisin voinut sen tehdä, olen varma että olisin voinut — sen voin vaikka vannoa.»

Philip näytti matkan kestäessä lyhistyvän kasaan kuin vaha päivänpaisteessa. Pete näki, kuinka hänen kasvonsa laihtuivat ja painuivat yhä syvemmälle, kunnes hän muistutti luurankoa enemmän kuin elävää ihmistä.

»Älä ota sitä niin raskaasti, Phil», lohdutteli Pete. »Ehkä hänellä on jokseenkin hyvä siellä, jossa hän nyt on», ja hän käänsi katseensa sinne missä taivaanranta kirkkaana hohti muuttuakseen punertavaksi auringon painuessa alemma. Mutta sitten aivan kuin epäillen, ettei niin olisikaan, hän itseksensä mutisi: »Jumala, ole hyvä tyttöraukalleni, jonka sydän on murtunut, anna hänelle Kristuksen tähden hänen syntinsä anteeksi.»

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies astui Onchanissa vaunuihin.

»Kas, herra tuomari!» hän huudahti. »Te näytätte niin surulliselta kuin vanha varis. Mitenkäs vanha Crow — vanha varis — jaksaa?»

Hän oli vanha leikkisä ukkeli ja kuului saaren arvokkaimpiin piireihin.

»Crow ei koskaan palaa kotiinsa poikkeamatta kerran tai pari matkan varrella vahvistamassa itseänsä miestä väkevämmällä — eikö niin, Crow?»

»Saattaapa olla niin, herra pastori, saattaapa olla», mörisi Crow. Ja sitten hänen kunnianarvoisuutensa kumartui ajajan ohi kääntäen sukkeluutensa Philipiin.

»Ja mitenkäs nuori taloudenhoitajatar jaksaa, herra tuomari?»

Philip hätkähti huomattavasti ja mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi.

»Olen kuullut, että hän on sangen sievä nuori nainen. Ilmeisesti Jem-y-Lordilla on hyvä maku. Mutta pitäkää varanne, teidän kunnianarvoisuutenne, pitäkää varanne! »Sinun ei pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää, eikä hänen härkäänsä, eikä hänen aasiansa — —»

— Philip nauroi äänekkäästi. Onneton mies väänteli tuskissansa.

»Ottakaa vaari vanhan miehen neuvosta, herra tuomari — pysykää kokonaan erossa naisväestä. Kun ne ovat nuoria, ovat ne kissanpoikasia, joiden kanssa voi leikkiä, mutta kun ne vanhenevat, ne kynsivät.»

Pete kääntyi niin, että hän pian koko selällänsä suojeli Philipiä heiltä.

»Se tapahtui kaksi viikkoa sitten, niinkö sinä sanot?»

»Kaksi viikkoa sitten», mutisi Philip.

»Silloinhan jo orvokit orastavat hänen haudallansa», huokasi Pete hiljaa.

Pastori oli asettanut silmälasit nenällensä. »Kuka — tuo mies on, Crow? Kapteeni — mikä nimi? Hänen — kunnianarvoisuutensa — serkku? _Serkku_? Oh, minä ymmärrän — kyllä — minä muistan — Tynwaldissa — ah — hm!»

Matkustajat lähtivät vaunuista markkinatorille. Pete kysyi, milloin postivaunut palaavat takaisin ja sai tietää, että kello kuusi. Hän auttoi neitiä alas vaunuista ja neuvoi hänelle tien laivarantaan, jonne jo oli kokoontunut suuri joukko väkeä odottamaan laivan tuloa. Sitten hän palasi Philipin luo ja yhdessä he astelivat kaupungin läpi.

Kaikki tunsivat tuomarin. Kun hän kulki katuja pitkin, kuului kuiskutusta, ihmiset nyhkivät kyynärpäillään toisiansa ja monet kumarsivat ja nostivat hattua. Hän ei vastannut kenenkään tervehdykseen, Hän ci tuntenut ketään. Hän, joka oli kuulu kohteliaisuudestaan, kehuttu hienosta esiintymisestään ja rakastettu päivänpaisteisen hymynsä vuoksi — joka oli sitä valoisampi ja viehättävämpi, jos se loisti pilven läpi — ei vastannut tänä päivänä miesten kunnianosoituksiin eikä naisten ystävällisiin tervehdyksiin. Hänen kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Hän ei huomannut mitään, mikä hänen ohitsensa kulki.

Pete kulki askeleen jäljessä. He eivät puhuneet sanaakaan kulkiessansa kaupungin läpi. Philip kääntyi muutamalle syrjäkadulle ja pysähtyi rautaportille, joka avautui kirkkotarhaan. He olivat tulleet St. Georgin hautausmaalle.

»Täällä se on», sanoi Philip käheästi.

Pete otti hatun päästänsä.

Portti oli puoliksi auki. Oli lauantai ja urkuri harjoitteli kirkossa huomista jumalanpalvelusta varten. He tulivat sisään.

Kirkkomaa oli suorakaiteen muotoinen ja sitä ympäröivät korkeat muurit. Kahden puolen sen pitkiä sivuja näkyi talojen kattoja. Toisella puolen oli Athol-katu, ja yksi noista taloista oli tuomarin asunto.

Oli myöhäinen iltapäivä. Pitkiksi olivat venyneet hautapatsaitten varjot ja painuva aurinko loisti puiden lehtien lomitse.

Philip kulki epävarmoin, äänekkäin askelin aivan kuin mies, joka on loppuun uupunut, mutta koettaa tahtonsa lujuudella voittaa väsymyksensä. Pete kulki niin hiljaa jäljessä, että hänen askeltensa ääntä hiekassa tuskin saattoi erottaa. Urkuri soitti Cowperin tuttua virttä:

»Ei ihmisjärki tajuta voi Luojan viisautta.»

Leveä käytävä, jonka kahden puolen oli rivissä ketjuilla aidattuja patsaita, johti suoraan kirkon ovelle. Philip kääntyi pienelle syrjäpolulle, joka kulki läpi tyhjän ruohokentän, jossa vain siellä täällä oli joku puinen taulu tai hiomaton kivenjärkäle osoittamassa, että tämäkin oli pyhitetty ikuiseksi rauhan lehdoksi. Kauimpana aidan kulmassa hän pysähtyi pienen kummun ääreen.

Tämä oli sama hauta, joka vasta oli luotu umpeen. Leikattu turve ei ollut vielä kuivunut ja lapion jäljet näkyivät ruohossa.

Philip epäröi hetkisen ja katsahti sitten Peteen, kuin olisi hänen tehnyt mieli vielä täälläkin ja tällä hetkellä tunnustaa. Mutta hän ei keksinyt mitään pelastusta tästä omien valheittensa hyllyvästä suosta ja raskaasti huoaten hän viittasi alas, käänsi päänsä pois ja kähisi:

»Tässä.»

Äänettömyys oli pitkä ja tuskallinen. Vihdoin sai Pete sammalletuksi muutamia sanoja:

»Jätä minut yksin, ystäväni, jätä minut yksin.»

Ääneen huohottaen Philip kääntyi ja lähti. Hetkisen Pete seisoi vielä paikallansa puristaen hattua edessään molemmilla käsillään. Sitten hän vaipui polvilleen. »Oi, suo anteeksi, että olen ajatuksissani ollut sinulle niin kova», hän rukoili. »Jeesus, anna minulle anteeksi, että olen ollut ajatuksissani niin kova onnettomalle Kirry-paralleni.»

Philip ei kuullut enempää. Urkujen riemukas sävel vaimensi kaiken muun.

»Ne, jotka Herraa etsivät Häneltä avun löytävät! Ken Herran nimeen tulee vaan Hyvästi viimein siunataan.»

Auringon punainen sädejuova lankesi Peten päähän yli muurin. Vihdoinkin hän oli saanut lievittävän kyynelten lahjan. Hän nyyhkytti ääneen, sillä lopultakin hän oli yksin rakastettunsa kanssa.

Todellakin hän oli kahden kesken hänen kanssaan.. Sinä hetkenä Kate katseli häntä huoneensa akkunasta. Hän näki hänen polvistuvan rukoilemaan toisen haudalle.

Philip ei tiennyt, kuinka hän oli tullut ulos kirkkomaalta. Jotenkin hän oli luikahtanut portista — hiipinyt muurin viertä, kunnes tapasi itsensä kadulla — sydän murtuneena, tajuamatta mitään muuta kuin pohjattoman tuskan. Kun hän hieman selvisi, hän seisoi Athol-kadulla, ja hänen ohitsensa ajoi keveissä vaunuissa iloinen seura jutellen ja nauraen illan auringon hohtavassa valossa.

XXIII.

Kate seisoi huoneessaan, jonka ovi oli auki, väännellen avuttomassa tuskassaan käsiään, kun hän näki miehen nousevan portaita. Tulijan polvet näyttivät lysähtelevän, niin että hän vaivoin pysyi pystyssä; hän käytti kumaralta ja heikolta ja koko olennossa kuvastui vanhuuden avuttomuus. Lähestyessään hän kohotti kasvonsa, jotka olivat kuihtuneet ja syvälle painuneet. Silloin Kate hänet tunsi. Se oli Philip.

Tahdottomasti hän parahti ja Philip koetti hymyillä hänelle — särkynyttä, jäistä, kauheata hymyä. »Hän on mennyttä miestä», ajatteli Kate. Hänen kauhistunut ilmeensä viilteli Philipiä sydänjuuria myöten. Hän tiesi, että Kate oli nähnyt kaiken. Hän yritti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Silloin valtasi hänet hullu halu hyökätä hänen kimppuunsa, tarttua hänen käsiinsä, olkapäihinsä, kurkkuunsa. Hän voitti tämän päähänpiston ja seisoi liikkumattomana työntäen sormensa tukkaansa. Kate painoi päänsä rinnallensa ja katseli alas. Heidän alennuksensa toistensa silmissä oli täydellinen. Philip häpesi häntä, hän häpesi Philipiä.

Hetkisen he seisoivat siten silmä silmää vasten vaieten ja kauhistavan äänettömyyden raadellessa, mutta sitten hitaasti, hyvin hitaasti, tyhmistyneenä ja muserrettuna, Philip kääntyi ympäri ja hoippui ulos talosta.

»Kaikki on lopussa — lopussa.» Mitä hyödytti mennä enää pitemmälle? Hän oli langennut jo liian syvälle. Hänen kurjuutensa ja alennuksensa oli löytänyt rajansa. Kaikki oli toivotonta, auttamatonta, peruuttamatonta. »Lopeta kaikki — lopeta kaikki!» kehoitti ääni hänen ontossa sielussansa.

Hän hoippui rantalaiturille ohjaten askeleensa sinne, missä oli veneitä vuokrattavana. Muutamana iltana hän oli vuokrannut niistä yhden ja soutanut ulomma niemien taa hengittämään meren raitista ilmaa ja nauttimaan sen tyynestä rauhasta.

»Aikooko teidän kunnianarvoisuutenne soutaa kauksi tänä iltana?» kysyi veneitten hoitaja.

»Kauemmaksi kuin koskaan ennen», hän vastasi.

Souda, souda! Pois, pakoon kauheata menneisyyttä. Pois piiloon hirveällä nykyhetkellä. Laiva oli saapunut ja matkustajat olivat astuneet maihin. Se oli vielä paikoillaan punaisen satamajohteen vieressä ja huohotti kuin hevonen pitkän matkan juostuansa.

Soittokunta kaiutteli valssin säveleitä jossain kävelypuistossa. Huvialukset puikkelehtivat sinne tänne lahdella. Vesilinnut lekottelivat vedenpinnalla suurissa joukoissa siellä, johon pienen kaupungin likaviemärit tyhjentyvät.

Souda, souda! Hän pakeni omaatuntoa, epätoivoa, elämän alentavaa kaksinaisuutta, valhetta, joka oli tappanut sisäisen ihmisen. Kuinka syvälle hän olikaan vajonnut! Voisiko hän vajota vielä syvemmälle tulematta julkiseksi rikoksentekijäksi?

Souda, souda! Seuraava askel tekisi hänestä rikoksentekijän. Kun mies on häväissyt itsensä omissa ja rakastettunsa silmissä, rikollisuus nyökyttää hänelle. Hän saattaa yrittää, mutta ei voi sitä vastustaa. Hänen täytyy antautua — ja langeta. Se oli hänelle ainoa kuilu, johon hän saattoi langeta. Parempi lopettaa kaikki kuin joutua siihen.

Souda, souda. Hän oli tämän saaren tuomari, mutta lain ja oikeuden oli hän tallannut jalkainsa alle käyttäen väärää arvonimeä, nauttien ansaitsematonta kunnioitusta. Hän oli alentunut niin, ettei ainoakaan mies tämän jälkeen voisi häntä kunnioittaa eikä ainoakaan nainen osoittaa hänelle hyväntahtoisuuttansa. Hänen tuomionsa oli valmis, hänet häväistäisiin niinkuin hän oli häväissyt lakia ja oikeutta ja koko tätä saarta. Souda, souda, souda ennenkuin on liian myöhäistä; ulos, kauas ennenkuin luode kuljettaa sinut takaisin, niin kauaksi, ettei meri tuo rannalle terveisiä.

Hän oli soutanut niinkuin kaleeriorja, joka on paennut kahleitansa ja pelkää joka hetki, että hänet saataisiin kiinni ja raastettaisiin takaisin. Sataman melu oli häipynyt, soitto lakannut kuulumasta, hevoset kaduilla olivat kuin muurahaiset ja ihmisten hyörinä ja touhu kuului vain kaukaisena huminana. Hän oli tullut merelle, jossa saari katseli sinisestä vedestä omaa kuvaansa niinkuin peilistä, ja jättänyt jälkeensä varjon, joka kuvastui vuoresta lahteen. Meri hänen ympärillään oli nyt vihreä ja säteilevä ja punertava auder leijaili sen yllä kuin savupilvi. Vain kaupungin tornit, patsaat ja lasiset kupukatot, jotka kohosivat korkeimmalle, häämöttivät kaupungin valoissa. Hän saattoi nähdä St. Georgin tornin illan auderta vasten. Seitsemän vuotta hän oli asunut sen naapurina ja se oli todistanut hänen elämässään niin monia onnellisia ja kauheita hetkiä. Työn ilo, menestymisen ihanuus, unelmien suuruus, rakkauden suloisuus ja sitten — omantunnon tuskat, harhakuvat, painajainen, salainen häpeä, itsehalveksunta ja lopuksi se kaksinainen elämä, jota hän oli joutunut viettämään piilotettuaan kotiinsa naisen, jonka kanssa hän vietti salaista, epätäydellistä; kiduttavaa elämää. Kaikki tuo muistui sinä hetkenä hänen mieleensä. Se salainen side, joka heitä oli liittänyt yhteen ja oli joskus tuntunut niin tuskalliselta, tuntuikin nyt suloiselta, kun oli hetki tullut, jolloin se oli katkaistava.

Kuinka kaukaiselta tuo kaikki nyt tuntuikaan. Ja tällä tavallako hän pakenisi tältä saarelta? Tuo saari oli kohottanut hänet kunniaan, ennenkuin hän rohkeimmissa unelmissaankaan oli uskaltanut sitä toivoa. Sen miehet eivät olleet häntä kadehtineet, eivät kilpailijat olleet tuottaneet hänelle levottomuutta, ei nuoruus eikä kokemattomuus olleet voineet estää häntä pääsemästä päämäärään − tuo saari oli ikäänkuin avannut hänelle sylinsä ja huutanut: »Philip Christian, sinä olet isäsi poika, sinä isoisäsi pojanpoika, sinä ensimmäinen man-saarelaisista, astu esille.»

Oh, miten toisin kaikki olisikaan saattanut olla. Hyödytöntä on katumus. Souda, souda ja unohda.

Mutta sitten palasi ajatus lapsuuden kotiin. Ballureen, Nan-tätiin — isään, joka kuolinvuoteellansa iloitsi ja toivoi — ja lopuksi, mutta voi, voi kuinka turhaa Port Mooariin — Peteen —. »Meri kutsuu minua» souda, souda eteenpäin. Meri kutsui häntä todellakin. Se kutsui häntä syvyyteensä, jossa oli vastassa unohdus ja kuolema, ei elämä.

Hän oli päässyt kauaksi. Aurinko oli laskenut, saari oli kuin harmaa lintu, joka siivet levällänsä oli asettunut taivaanrannalle; yön majesteetin suuret siivet laskeutuivat taivaasta alas ja meren salaperäisistä syvyyksistä kuului synkkä kohina aivan kuin maailman mahtavimpain urkujen ääni.

Hän otti airot veneeseen ja pieni alus alkoi lekotella merivirran mukana. Sinä hetkenä hänen silmänsä keksivät veneen pohjalla jotakin. Se oli kukka, taittunut oksa, jossa oli vain muutama kuihtuva orjanruusun lehti. Se oli jäänyt siihen niiltä, jotka viimeksi olivat venettä käyttäneet, mutta se toi hänen mieleensä tuoksun rakkaudesta, hellyydestä, säteilevistä silmistä, hyväilyistä, suudelmista. Hänen ajatuksensa palasivat Sulbyyn, talkoojuhlaan, alankoon, puron varrella, niihin päiviin, jolloin elämä oli täynnä ääretöntä rakkautta, jolloin he ilakoivat kuilun partaalla. Sen jälkeen he olivat syöksyneet itse kuiluun. Oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hänen enää tarvinnut häälyä rakkauden ja kunnian vaatimusten välillä.

Entäs Kate? Kun kaikki olisi ohi ja kuuluisi huhu: »Tuomari on hävinnyt», miten silloin kävisi Katen? Hän olisi vielä hänen talossaan Athol-kadun varrella. Se olisikin surkeinta koko asiassa. Hän odottaisi häntä ja kun toivo olisi loppunut, hän itkisi häntä. Se ilmaisisi koko totuuden. Vaikka hän itse makaisi meren pohjassa, repeäisi kuitenkin pilvi, joka nyt peitti hänen elämänsä. Se oli sietämätöntä. Kate saisi yksin kestää koko myrskyn — yksin koko saarta vastaan, joka oli petetty. Yksin Peteä vastaan, jota valhein oli väärille jäljille johdettu ja kavallettu. Oliko se oikein? Oliko se miehekästä?

Ja sitten — entäs sitten? Mitä Katesta sitten tulisi? Julkisesti häväistynä, merkittynä hänen täytyisi kantaa koko rikoksen seuraukset, joita toinen olisi paennut, häpeä tulisi kokonaan hänen osalleen. Mitä tulisi tästä Delilasta ja Isabellasta; miltä olisi hänen kohtalonsa? Mihin hän joutuisi? Kuinka syvälle hänen täytyisi vajota? Hän näki hänen vaipuvan syvemmälle kuin mies ikinä voi vajota; hän kuuli hänen valituksensa ja rukouksensa.

»Oi, mitä minä olen tehnyt», hän huusi, »etten voi elää enkä kuolla!»

Tämä tuska ja epätoivo hämmensi hänet niin, että luonnolliset esineet muuttuivat toisiksi, niin etteivät ulkonaiset esineet enää herättäneet mielikuvia vaan mielikuvat loivat esineitä. Hän luuli näkevänsä veneen pohjalla, jossa ruusu äsken oli ollut, jotakin. Siinä oli miehinen olento ojentautuneena selällensä liikkumattomana ja elottomana. Hän katsoi suoraan sen kasvoihin. Siinä olivat hänen omat kasvonsa. Ne olivat tuhkanharmaat ja silmät tuijottivat tummalle taivaalle. Tämä kuvitelma oli juuri hän itse ja hän oli kuollut. Hän tutki sitä tarkkaan ja vähitellen se häipyi pois. Jäljelle ei jäänyt mitään muuta kuin tuo kuihtunut ruusu irtirevittyine lehtineen ja taittuneine varsineen.

Kauhea varjo oli nyt häipynyt ja hän tunsi, että se oli jättänyt hänet ainiaaksi. Se oli kuollut eikä se kiduttaisi häntä enää. Se oli elänyt niin kauan kuin pahuuden valta oli häntä hallinnut, mutta nyt hän oli tehnyt sen vallasta lopun. Hän ei »näkisi sieluaan» enää tämän jälkeen. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja himmensivät ne. Ne olivat ensimmäiset, jotka hän saattoi muistaa sitten poikavuosien. Yksin, kahden peilin — taivaan ja meren välillä — hän oli katkaissut ne kahleet, jotka hän oli itse takonut ympärilleen ja heittänyt ne pois. Hän oli taaskin vapaa ihminen.

»Palaa takaisin. Sinun paikkasi on hänen rinnallansa. Älä luiki pois elämästä ja jätä toista sovittamaan syntejäsi. Kärsimys on ihana lahja. Se on sielun taistelua vapautuakseen synnistä. Antaudu siihen taisteluun, suorita se ja selviydy siitä puhdistettuna. Palaa saarelle takaisin, sinun elämäsi ei ole vielä loppunut.»

XXIV.

»Me ajattelimme juuri lähettää pienen aluksen herra tuomaria vastaan, kun huomasimme teidän vihdoinkin tulevan tuolla kallioitten luona. — Hän antaa veneensä lekotella nousuveden mukana takaisin, sanoin minä ja niinhän olikin asianlaita. Taisikin olla aika vaikea päästä takaisin rantaan. Me jo täällä ajattelimme, että olitte joutunut turmioon.»

»Lähellä se olikin, mutta tässä minä nyt taas olen, Jumalan kiitos», sanoi Philip.