Part 41

»Ei, kiitoksia paljon, minua ette kohtaa», kivahti Nancy. »Ei ole sitä paikkaa, jossa minä tahtoisin olla teidän kaltaistenne kanssa yhdessä.»

Caesarin vanha ihminen ei sietänyt enempää. »Hullu ja kiittämätön vaimo», hän huusi, »joka on syönyt minun leipääni ja juonut minun — —»

»Minunko syntyperääni sinä?» iski Nancy. »Varmaankin joku Faraon tytär on löytänyt sinut kaislikosta ja tehnyt profeetaksi.»

»Ei kannata tuhlata sanoja, herra, yksinäiselle naiselle, joka asuu yhdessä yksinäisen miehen kanssa», päätti herra Niplightly.

Nancy muutti lapsen oikealta käsivarreltansa vasemmalle ja iski rystyillänsä poliisia kasvoihin. »Tämä parantakoon sinun pahaa sydäntäsi», hän kivahti, »ja sano tuomarille, että minä sen annoin.»

Sitten hän kääntyi postinkantajaan ja Mustaan Tomiin. »Ulos täältä, sinä pikkuinen varas, sinun suusi on inhoittava likakaivo ja sinun kielesi on sen pumppu. Mene kotiisi kuolemaan sinä musta könttyrä, sinä hämähäkki — sinä olet jo kylliksi ilkeä etkä kelpaa mihinkään muuhun. Ulos täältä, joka sorkka!» huusi Nancy lyöden oven heidän jälkeensä kiinni, vaan avasi sen kuitenkin vielä lähettääksensä viimeisen tervehdyksensä. »Ja jos nyt kävisi niin, että te tapaisitte taivaassa toisenne, ilmoittakaa siitä minulle, niin minä koetan tulla toimeen siellä toisessa paikassa.»

XIX.

Samana iltana Pete jalallansa heilutteli pientä kätkyttä. Toinen käsi oli pöydällä ja hyväili hellästi sormusta ja korvarenkaita, jotka hän oli löytänyt pukeutumispöydän laatikosta. Silloin kuului ovelta kiireellinen koputus, joka kumisi hänen korvissansa kuin tyhjä ruumisarkku.

»Sisään», hän huudahti.

Tulija oli Philip, mutta tuntui kuin itse kuolema olisi astunut sisään, niin syvälle olivat hänen poskensa — painuneet, niin hurjannäköiset olivat hänen silmänsä, niin kylmä hänen kätensä.

Pete oli valmistunut kaikkeen. »Sinäkin olet kuullut siitä — näkeehän sen», hän sanoi kuin uhmaten. »Sinun ei tarvitse mitään sanoa — minä olen nyt merrassa.»

»Ole rohkea, Pete», pyysi Philip. »Se on oleva ankara isku sinulle.»

Pete katsahti häneen ja koko hänen olentonsa muuttui. »Puhu suoraan, ystäväni. Se on huono ihminen, joka ei voi kestää — —»

»Minä tuon sinulle surullisimman viestin», huokasi Philip istahtaen niin kauaksi kuin suinkin.

»Sinä olet löytänyt hänet — sinä olet nähnyt hänet. Missä hän on?»

»Hän on — —» alkoi Philip, mutta vaikeni.

»Jatka, toveri; minulla on ennenkin ollut murheita», pyysi Pete.

»Voitko sinä sen kestää?» kysyi Philip. »Hän on — —» ja hän vaikeni taaskin.

»Hän on — missä?» hätäili Pete.

»Hän on kuollut», sai Philip vihdoin sanotuksi.

Pete hypähti seisoallensa. Philip teki samoin ja nyt hän antoi kuulua yhtenä ryöppynä kaikki tietonsa.

»Se tapahtui jo joku aika sitten, Pete, mutta minä en voinut ennemmin pakottaa itseäni kertomaan sitä sinulle. Minä koetin, mutta minä en voinut. Se tapahtui Douglasissa — kuumeeseen — muutamassa vuokra-asunnossa — yksin — tuntemattomana — —»

»Odota vähän! Anna minulle aikaa!» huohotti Pete. »Minä sain kerran Kimberleyssa haavan kylkeeni kiväärin kuulasta, siitä asti on joskus vihlonut kylkeäni niin, että on vaikea hengittää.»

Hän hoippui ovelle ja heitti sen auki sekä palasi sitten takaisin puuskuttaen: »Kuollut! Kuollut! Kate on kuollut!»

Nancy tuli keittiöstä juuri sinä hetkenä ja kuultuaan hänen sanansa nosti molemmat kätensä kohti korkeutta kimeästi parahtaen. Pete tarttui hänen olkapäihinsä, työnsi hänet ulos ja sulki oven ja virkkoi sitten painaen oikealla kädellänsä lujasti kylkeänsä: »Naiset ovat kyllä hyviä, veikkoseni, mutta kun myrsky kohtaa miestä — —» Hän vaikeni taas ja mutisi: »Kuollut! Kirry on kuollut!»

Lapsi oli havahtunut Nancyn huudahduksesta ja alkoi itkeä. Pete astui kätkyen luo ja keinuttaen toisella jalallansa hyräili »Tuuti lulla, aa, aa, aa!»

Philip hengitti raskaasti. Hän oli kuin ihminen, joka on joutunut pohjattoman kuilun partaalle ja aikoo heittäytyä sinne. »Jumala minulle anteeksi suokoon», hän sanoi. »Minä olisin mieluummin lopettanut päiväni. Minä murran sinun sydämesi — —»

»Minusta ei ole pelkoa, hyvä veli», sanoi Pete. »Minä olen vanha kulkuri, joka olen nähnyt tuulta jos tuiskuakin. Ei sitä niin vähästä kuole. Anna minulle aikaa, veli, anna minulle aikaa». Ja sitten hän jatkoi puoliksi hyräillen: »Kuollut! Kirry kuollut! Hussa lullaa, aa, aa, aa! Minun Kirryni on kuollut!»

Pienokainen nukahti. Pete istahti tuolillensa ja hiillokseen nyökytellen virkkoi heikolla, lapsellisella äänellä: »Minä olen tuntenut hänet lapsesta asti, tiedäthän. Hän on ollut minun pikku lemmikkini siitä asti, kun hän oli pienoinen tyttö, jolloin hän minun puolestani antoi korvatillikan koulumestarille, kun se minua syyttömästi pieksi. Oh, kyllä hän niihin aikoihin oli suloinen pikku olento ruskeine kinttuineen ja liehuville kiharoinensa! Ja nyt hän on täysi nainen ja kuollut! Jumala, Jumala minua armahtakoon!»

Hän nousi ja alkoi raskaasti astella edestakaisin huoneessa, huojuen ja nytkähdellen kuin olisi kulkenut portaita ylös. »Kuinka iloinen ja kaunis hän olikaan, kun minä läksin Kimberleyhin! Hänen kauniit kasvonsa säteilivät, kun hän sinä aamuna vallattomasi nauraen heitti minulle akkunasta hyvästit. Viisi vuotta minä näin hänet sellaisena unissani ja nyt hän on poissa. Kirry on poissa! Minun Kirryni! Jumala minua auttakoon! Oi, Jumala, armahda minua!»

Hän lakkasi hoippumasta ympäri huonetta ja istahti tuleen tuijotellen. Hänen silmänsä olivat punaiset, kuin sydänveri olisi kohonnut niihin, mutta ei näkynyt jälkeäkään kanelista. Philip ei koettanutkaan häntä lohduttaa. Hän tunsi, että heti ensimmäinen sana tukehduttaisi hänet.

»Kyllä minä nyt ymmärrän, miten kaikki on käynyt», hän huokasi. »Kun minä olin poissa, hänen sydämensä oli muuttunut, mutta kun minä palasin, hän luuli, että hänen täytyy pitää sanansa. Minun onneton karitsani! Hänhän oli vielä aivan lapsi. Mutta minä olin mies — minun olisi pitänyt nähdä, kuinka asiat olivat. Minä olen nyt kuin hukkuva — kaikki eletty palaa uudelleen mieleen. Nyt minä näen sen aivan selvästi. Mutta kaikki on liian myöhäistä! Voi onneton Kirry-parkani! Ja minä kun luulin, että tekisin hänet onnelliseksi!» Sitten hän lisäsi avuttomasti katsahtaen. »Usko minua, veli, kertaakaan minun mieleeni ei juolahtanut mitään muuta. Ei, ei milloinkaan, sen vakuutan. Minä olen kuin merimies, joka koko kotimatkan valmistaa kullattua häkkiä jollekin lämpimän maan linnulle. Mutta tuskin hän on saanut suojattinsa sinne, kun se kiihkeästi haluaa sieltä vapaaksi, se pikkuinen raukka.»

Philip istui ja kuunteli ja oman kelvottomuuden tunto jäyti hänen sieluansa. Silmät harhaillen lattiassa hän vihdoin virkahti: »Ei sinun tarvitse mistään syyttää itseäsi. Sinä teit kaikki, mitä ikinä voit — kaikki. Myöskin hän oli syytön. Se oli jonkun muun syy. Hän tuli teidän väliinne. Ehkä hän ajatteli, ettei voinut sitä auttaa — ehkä siten uskotteli itsellensä — mutta Kate oli syytön, Pete. Usko minua, hän on — —»

Pete iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että sormukset lensivät kilisten ylös. »Mitä se minuun koskee?» hän huudahti käheästi. »Mitä minä siitä välitän, onko hän syytön tai syyllinen? Hän on kuollut, eikö ole? ja siinä on kylliksi. Kirottu olkoon se mies! Hänestä en tahdo mitään tietää. Kate on minun nyt. Miksi se vieras tunkeutuisi minun ja minun omieni väliin?»

Raadeltu sydän ja kidutetut aivot eivät voineet kestää enempää. Peten pää vaipui pöydälle. Samalla hänen vihansa haihtui. Kohottamatta päätänsä hän ojensi kätensä sormusten yli tavoitellen Philipin kättä. Philipin käsi vapisi, kun hän sitä puristi. Hän luuli sen johtuvan osanotosta ja häpesi yhä enemmän.

»Anna minulle aikaa, toveri», hän virkahti. »Pian minä taas olen oma itseni. Minä olin niin pyörällä päästäni, ellen tiedä kuulinko oikein, mitä sinä sanoit. Douglasissa — niinkö sanoit? Ypö yksin, niinkö? Ei suinkaan aivan yksin? Eikö hän sinua kutsunut? Olithan sinä silloin kotona, Phil? Olithan sinä hänen luonaan, ettei häneltä mitään puuttunut?»

Philip vastasi epäselvästi, harhaileva katse yhä maahan luotuna. »Jos se tuottaa sinulle jotakin lohtua... kyllä, minä olin siellä — hänellä ei puuttunut mitään.»

»Voi onneton tyttöraukkani.» huokasi Pete. »Lähettikö hän — eikö hänellä ollut mitään — eikö hän sanonut mitään erikoista — lopun lähetessä, eikö?»

Kiemurrellen koetti Philip vapautua tuosta kysymyksestä. Siinä oli kuitenkin jotakin, johon hän saattoi tarttua kiinni tarvitsematta valehdella. »Hän rukoili sinulta anteeksiantoa», hän vastasi. »Hän pyysi minua sanomaan sinulle, että sinä ajattelisit häntä niin vähän kuin mahdollista; ettei sinun pitäisi kovin surra häntä ja että sinä koettaisit unohtaa hänet, niin että hänen syntinsäkin siten unohtuisi.»

»Entäs pienokainen — eikö hän sanonut mitään lapsesta?» kysyi Pete.

»Se oli hänestä kaikista katkerinta», vastasi Philip. »Raskainta hänestä oli ajatella, että sinä mahdollisesti pidät häntä luonnottomana äitinä. 'Katherineni. Pikku Katherineni. Suloinen pikku enkelini'» niitä sanoja hän toisteli koko päivän.»

»Tietysti, tietysti, minä ymmärrän», myönsi Pete nyökytellen yhä tulta kohden; »hän jätti pienokaisen minun tähteni, mutta hän ikävöi sitä lakkaamatta. Onneton raukka. Lohdutithan sinä häntä, Philip? Koetithan sinä tehdä hänen eronsa mahdollisimman helpoksi?»

»Lapsi voi oikein hyvin ja on onnellinen», minä sanoin. »Pete ei ajattele sinusta mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä», minä vakuutin.»

»Suokoon Jumala hänelle suloisen levon. Lemmikkini! Onneton vaimoparkani!» sanoi Pete juhlallisesti. Sitten hän äkkiä lisäsi toisella äänellä: »Tiedätkö sinä, mihin hänet on haudattu?»

Philip epäröi. Hän ei ollut voinut odottaa tätä kysymystä. Missä oli hänen järkensä ollut, kun hän ei ollut voinut sitä ajatella? Mutta nyt ei ollut mahdollisuutta palata. Hänet pakotettiin jatkamaan samaan suuntaan. Hänen täytyi valehdella valehtelemasta päästyäänkin. »Kyllä», hän sammalsi.

»Voitko viedä minut hänen haudalleni?»

Philipin oli melkein mahdoton hengittää; hikikarpalot kohosivat hänen otsallensa.

»Älä pelkää minun puolestani, ystäväni», sanoi Pete, »kohta minä olen oma itseni taas. Voitko sinä viedä minut vaimoni haudalle?»

»Voin», myönsi Philip. Hän oli joutunut virran vietäväksi. Vauhti kiihtyi ja kuohut yhä yltyivät. Hänen täytyi mennä eteenpäin. Hän ei voinut vaihtaa suuntaa, valhe seurasi valhetta, oli lausuttava valhe valheen jälkeen.

»Silloin me matkustamme huomen-aamuna postivaunuissa», päätti Pete.

Philip nousi ja hänen jäsenensä olivat kankeat. Hän oli ajatellut päästää vain yhden valheen, mutta nyt niitä oli tullut jo monta. Totta on, mitä sanotaan: »valhe on raajarikko», se ei yksin pysy pystyssä »Hyvää yötä Pete. Minä menen nyt kotiin. En voi oikein hyvin tänä iltana.»

»Me pysäytämme postivaunut tätisi portille, huomenaamuna», sanoi Pete.

Yhdessä he astuivat ovelle ja seisoivat hetkisen kosteassa, sysimustassa yössä.

»Maailma on tullut ihmeellisen tyhjäksi, hyvä ystävä, ja sinä olet nyt ainoa, mitä minulla on, Phil — sinä ja lapsi. Mutta en kuitenkaan tahdo valittaa. Kun sain Luon kiväärin kuulan kylkeeni, olin kaukana ihmisasunnoilta, satojen penikulmien päässä niistä, joita rakastin. Näin vain pensaita, korkeata ruohoa, kivikkoa ja hietikkoa — voisin sanoa, olen joutunut maailman ääriin, jossa maailma loppuu, enkä koskaan enää luullut saavani nähdä häntä enkä tätä vanhaa saarta enkä vanhoja tuttuja kasvoja. Niin yksin en toki nyt ole. Hyvää yötä, vanha ystävä. Jumala sinua siunatkoon.»

Portti avattiin ja lyötiin taas kiinni. Hoiperrellen Philip kulki tietä pitkin. Hän vihasi Peteä. Viha tuota avomielistä miestä kohtaan, joka oli kietonut hänet tähän loppumattomaan valheiden verkkoon, oli ainoa, mihin hänen omatuntonsa häntä ohjasi.

Pete palasi takaisin arkihuoneeseen mutisten: »Kirry on kuollut. Kirry on kuollut.» Hän pani ketjun oveen ja sanoi: »Sulje akkunaluukut, Nancy» ja sitten hän palasi tuolillensa kätkyen ääreen.

XX.

Myöhemmin samana iltana Pete meni Sulbyyn kertomaan niitä uutisia, joita itse oli saanut tietää. Mummi oli kapakkahuoneessa ja hiljaa, lempeästi, hellästi ja rakastettavasti Pete kertoi hänelle asian.

Keittiöstä kuului kovaäänistä puhetta. Caesar siellä istui käyden ankaraa sanasotaa Mustan Tomin kanssa. Avoin Raamattu oli hänen polvillansa. Tom koetti vetää sen itselleen, osoitti paksulla, likaisella sormellaan sivua ja huusi: »tuossa se on — se tarkoittaa sinua — _publikaanit ja syntiset_. Kapakoitsija on publikaani.»

Caesar nojasi taapäin tuolillansa ja sanoi musertavalla ylenkatseella: »Se ammatti ei ole kehuttava — minä myönnän, että on ihmisiä, jotka toimittavat sitä huonosti. Mutta mikä ammatti ei ole huono, jos huono ihminen saa sen tehdäksensä? Sanotaan, että Lontoossa on suuria saarnamiehiä, jotka koettavat tehdä kapakoista kirkkoja ja niin tehdään papeista kapakan isäntiä. Niin oli asianlaita ennen muinoin tällä Man-saarella ja surullista on, etteivät asiat ole nyt vielä siten järjestetyt. Oh, ole vanna, että minä olen tarkasti miettinyt tätä asiaa. Minä olen antautunut siihen vasta sitten, kun olen ahkerasti rukoillut itselleni voimaa. 'Pitäisikö minun hyljätä ammattini ja seurakuntani, vaikka on hyvin mahdollista, että se joutuisi paljon pahemman ja kelvottomamman miehen hoidettavaksi?' Ja minä uskon ja luotan siihen, että Herra itse on puhunut. 'On olemassa pieni viinitarha — vähän työtä siinä pienessä viinitarhassa. Tee sinä Caesar se työ', ja niin minä tahdonkin tehdä.»

Pete astui keittiöön ja kertoi häikäilemättä Caesarille uutisensa aivankuin tuo olisi häntä lohduttanut ja hän tahtonut huutaa: »Kas siinä, joko tämä nyt sinulle riittää? Joko sinä nyt olet tyytyväinen».

»Mair yee shoh — Herran tahto tapahtukoon», sanoi Caesar.

»Siinä tapauksessa hänen tahtonsa ei ole kehuttava», väitti Pete. »Minä olen nähnyt tehtävän parempiakin töitä.»

Ylpeyden henki valtasi Caesarin sinä hetkenä — tuossahan istui Musta Tom tuijotellen häneen ja rypistellen suuria kulmakarvojansa. Puristaen huulensa lujasti suppuun ja heittäen päätänsä ylpeästi taapäin Caesar virkkoi hautajaisäänellä: »Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.»

Pete purskahti hurjaan nauruun.

»Etkö sinäkin tunne samalla tavalla, ystäväni», ihmetteli Caesar.

»En sinne päinkään», sanoi Pete. »Minä en luule koskaan tehneeni Jumalalle mitään pahaa, en ainakaan tieten tahtoen, mutta hän on ottanut minulta pois nuoren vaimoni ja jättänyt pienen, viattoman lapseni äidittömäksi.»

»Tutkimattomat ovat Herran tiet ja Hänen viisautensa», väitti Caesar.

»Tutkimattomat?» kivahti Pete. »Sen minäkin tiedän, mutta en voi ymmärtää, kuinka te tällaista voitte viisaudeksi sanoa. Onko tämä oikeutta, sitä minä en voi ymmärtää. Olenko minä sen ansainnut? Pakanallisuutta, sanotte te. Voitte olla oikeassa. Herra on kurittanut minua ja minä olen saanut tarpeekseni. Mutta en kuitenkaan missään tapauksessa tahdo sen tähden langeta polvilleni. Kaikkivaltias ja minä voimme olla kokonaan kuitit.»

Sanottuansa tämän hän lähti talosta suuttuneena, lohdutonna ja melkein suunniltansa. Melkein mieletön hymy leikki hänen tuhkanharmailla kasvoillaan.

XXI.

Seuraavana aamuna tuli Mummi Jalavaharjuun tuoden mukanaan kaksi ankanmunaa, jotka aikoi tarjota Petelle aamiaiseksi. Hän keitti niitä juuri parhaillansa pienessä kattilassa, kun Pete tuli alakertaan.

»Nauti terveydeksesi», hän sanoi hyvitellen asettaessaan ne kuumina ja höyryävinä pöydälle hänen eteensä. Mutta Pete ei voinut mitään syödä.

»Hän ei ole juuri mitään nauttinut näinä päivinä», kertoi Nancy. Hetkistä aikaisemmin hän oli riisunut esiliinansa vyötäisiltänsä, hiipinyt kadulle ja palannut takaisin kädessään pieni, sanomalehteen kääritty paketti.

»Ehkäpä hän syö ne matkalla», sanoi Mummi. »Minä pistän ne nenäliinaan ja asetan sen hänen hattuunsa.»

»Älkää toki, hyvä rouva», huudahti Nancy. »Hän hikoaa niin kauheasti. Kun hän tahtoo pyyhkiä otsansa ja ottaa nenäliinan, niin silloin hän unohtaa munat. Mutta tässä. Missä teidän liivintaskunne on, Pete? Sopiikohan tämä sinne? Kas tuossa... Siinä on puoli naulaa kääretupakkaa, poikaparalle», hän kuiskasi kätensä takaa Mummille.

Niin he kilpailivat koettaen kumpikin parhaansa mukaan osoittaa tuolle murtuneelle miehelle hyväntahtoisuuttansa. Sillä aikaa oli Crow, joka ajoi Douglasin postia — iloinen vanha synninmyyrä, jolla oli nenä kuin sipuli ja lyhyt tukka ja istui ja kävi suorana kuin seipäänniellyt — työskennellyt ahkerasti saadaksensa hevoset valjaisiin torin kulmassa olevan talon pihalla. Nyt hän ilmestyi nurkan takaa esille ja pysähtyi portille. Molemmat naiset muuttuivat äkkiä hiljaisiksi vieden esiliinansa kulman silmillensä aivan kuin ruumisvaunut olisivat ilmestyneet ovelle. Pete sen sijaan puhui äänekkäästi ja touhusi suurella kiireellä peittääkseen liikutustaan hyvästiä jättäessään.

»Hyvästi, Mummi. Minä vien teiltä terveisiä hänelle, kun saavun sinne. Hyvästi, Nancy. Minä en myöskään unohda sinua. Hyvästi pikku lemmikkini», hän sanoi heittäytyen polvilleen kätkyen ääreen. »Mitä oikeutta on antaa sydämensä murtua, kun hänellä on tuollainen pikkuinen viaton olento, jonka puolesta elää? Hyvästi.»

Portille oli kokoontunut joukko naisia, jotka puhuivat Katesta. »Oi, kuinka hän oli ystävällinen ystävällisempää ja sivistyneenpää ihmistä ei ole olemassakaan.» »Oi, kuinka tulen häntä kaipaamaan! Minä hankin hänelle munia hänen kuolinpäiväänsä asti, saattaisin sanoa. 'Hyvää huomenta, Christian Annie', oli hänellä tapana sanoa—juuri niin hän sanoi. Kysyt tekö olinko minä aina tervetullut? Voi, voi, kyllä minä olin kuin kotonani hänen luonansa.» — »Ja kuinka kaunis hän olikaan tullessansa kääseillä lapsensa kanssa. On kuin tuo olisi tapahtunut eilen. Ja nyt, suuri Jumala.» — »Vaiti, tuolla tulee hänen miehensä. Minun tekee mieleni itkeä, kun katselen häntä. Hänen iloinen sydämensä on kokonaan murtunut.» — »Vaiti.»

He katsoivat alas, ettei Peten tarvitsisi katsoa heitä silmiin ja avasivat vaunun oven hänelle, odottaen että hän menisi sisään kuten hautajaisissa. Mutta iloisesti tervehtien: »Hyvää huomenta, ystävät», hypähti Pete ylös ja istahti katolle Crowin viereen.

Vaunut pysähtyivät Balluren kartanon eteen ottaakseen tuomarin mukaan. Philip näytti kalpealta ja laihtuneelta ja askel oli laahustava ja kuolemanväsynyt, vaikka kasvoilla kuvastui kuumeisen kiihkeä päättäväisyys. Hänen jäljessään tuli Nan-täti valkeassa päähineessään kantaen käsivarrellaan matkavilttiä, ja hänen koko olentonsa oli hermostunut ja kasvoilla kuvastui suuri levottomuus.

»Istu sisään vaunuun tänään, Philip», hän pyysi.

»Ei, ei», vastasi Philip suudellen häntä ja työntäen hänet portin toiselle puolelle ja hypähti sitten vaunun katolle Peten viereen. Vasta silloin vanha neiti sanoi:

»Hyvää huomenta, Peter. Minä otan osaa suureen suruunne ja toivon... Mutta älkää nyt antako tuomarin ajaa ulkona koko matkaa, jos vielä tulee viileämmäksi... Hän on viettänyt unettoman yön ja —»

»Antakaa mennä, Crow», sanoi Philip varmasti ja käskevästi.

»Minä kyllä pidän siitä huolen, neiti Christian», huudahti Crow yli olkansa. »Hänen ylhäisyytensä lueksii liian ahkerasti — sen tähden hän on tullut niin heikoksi. Kohtuus kaikessa, sanotaan, vai mitä? Te näytätte kuitenkin sangen hyvinvoivalla, neiti Christian. Te tulette päivä päivältä yhä nuoremmaksi. Se on aivan totta. Minun täytyy hakea vielä mukaan itä-Intian kapteeni. Ja sitten vielä laatikot.» Sitten hän heilautti piiskaansa ja vaunut jyrisivät tietä pitkin.

Päivä oli tyyni ja kaunis. Vanha Balluren harju oli täynnä keltaisia kukkia, linnut lauloivat puissa ja rannan aallot säestivät kaukaista kellojen kiikutusta. Peten elämässä tämä oli raskain päivä, mutta hän koetti sen kuitenkin urheasti kestää.

Hän istui Philipin ja ajajan välissä. Toisella puolen Crowia oli kaksi muuta matkustajaa, joku talonpoika ja kalastaja. Talonpoika, suurisuinen vekkuli, pitkä keppi kädessä ja mukana kaksi koiraa, jotka juosta lerputtivat haukkuen tiellä, palasi keskikesän markkinoilta, jossa hän oli ollut lampaita myymässä. Kalastaja taas oli yksinkertainen olento, joka oli ollut kalastamassa makrilleja Kinsalessa ja istui laatikollinen kaloja jalkainsa välissä.

»Minun eukkoni on saanut pieniä senjälkeen kun minä maaliskuussa läksin kotoa», kertoi kalastaja nauraen ja koko hänen päivettynyt naamansa loisti ilosta ja tyytyväisyydestä. »Poika se tietysti oli. Onhan meillä toisiakin poikia. Tämä on kolmas — on meillä miesväkeä. Minä sain kirjeen Ramseyn postikonttorista kulkiessani siitä kautta. Äiti voi kerrassaan mainiosti, aivan mainiosti ja hänen vanha äitinsä auttaa häntä taloustoimissa.»

»Sehän sopii, pojat. Me maistelemme ristiäisiä Hiberniassa», ehdotti Crow.

»Minulla nyt ei ole erikoisesti sitä vastaan», myönsi kalastaja iloisesti. »Makrillin kalastus on ollut jokseenkin tuottavaa tänä pyyntikautena.»

Ja niin hän alkoi yksinkertaisella tavallansa kuvailla kotiansa, iloansa, joka hänet täytti, kun hän sai palata sinne takaisin, uutta perheen jäsentä ja äitiä lapsivuoteessa, isoäitiä, joka hoiti taloutta, ja toisia lapsia, jotka odottivat uusia mekkoja ja housuja, jotka kaikki laitettaisiin nyt kun kalastuksesta oli saatu rahaa. Samalla hän kuvasi, miten hän itse kiertää puodista puotiin maksamassa »ostoksia», joita on tehty hänen ollessaan Kinsalessa. Vihdoin Pete tuli niin liikutetuksi, ettei hän jaksanut kuunnella kauempaa.

»Minä olen aivan varma, että hän oli sairas jo kotoa lähtiessänsä», hän kuiskasi kääntäen selkänsä miehiin Ja joutuen silmä silmää vasten Philipin kanssa. Hän puhui jäisellä äänellä, niin että juuri kuului vaununpyörien ratinan yli ja koetti samalla tehdä Katen niin viattomaksi kuin mahdollista Philipin silmissä.

»Täytyy varoa tuomitsemasta ihmistä liian ankarasti, etkös sinäkin niin ajattele?» hän huokasi. »Me emme voi tutkia toisen ihmisen sielua, se ainakin on varma.»

Ja sitten hän alkoi taas kysellä. Hän kysyi Katen sairaudesta, tohtorista, hautajaisista ja kaikesta muusta; ei vain Philipistä itsestänsä — sitä hän tarkasti varoi. Philipin täytyi vastata kaikkeen. Hän oli kuin vanki, joka oli kahleella sidottu kaleerivenheeseen — hänen täytyi jatkaa samalla tavalla. Nyt he kulkivat sen sillan yli, jonka alitse virtaa Ballaglass Cornaan myllylle.

»Katsopas tuota rinnettä, ystäväni», sanoi Pete. »Oi, niitä vanhoja onnellisia aikoja! Tuolla me kahlasimme joessa, hypimme kiviltä kiville ja kiipesimme puihin — voi kuitenkin — voi kuitenkin. Silloin me olimme paljain päin ja avojaloin aamusta iltaan, mutta voi, kuinka hän sittenkin oli suloinen ja millainen halu hänellä oli pukeutua hienosti. Hän kiinnitti sananjalkoja kaulansa ympäri pitsien asemasta ja sitoi kasteesta kiiltäviä poimulehtiä rinnallensa ja niiden piti kuvata timantteja. Verenpisaran oksista hän laittoi kruunun päähänsä — ah, niin se käy, niin se käy. Ja nyt — voiko sitä ajatella, kuinka toisin onkaan nyt.»

Vaunun toisella puolella naurettiin.

»Mitäs te siitä sanotte, kapteeni Pete», huudahti Crow.

»Mistä niin?» kysyi Pete.

Kalastaja oli Hiberniassa kestittänyt niin runsaasti talonpoikaa ja ajajaa, että he olivat muuttuneet suuriäänisiksi ja rivosuisiksi.

»Minä sanon teille Dan Johnny, ettei ole kovin suurta iloa niistä lapsista, jotka tulevat maailmaan isän ollessa poissa kotoa, mihin ei ole luottamista. Parasta on viedä pienokainen Glen Aldyn viisaan eukon luokse, vai mitä arvelette? Kukaan ei tahdo saada käenpoikasta pesäänsä — vai mitä te sanotte, kapteeni.»

»Minä sanon, että te olette pahasuinen, vanha kielilakkari, Crow, mutta minä en välitä heittää nyt teitä vaunusta alas», sanoi Pete. Ja näin sanoen hän kääntyi takaisin keskustelemaan Philipin kanssa.

Kyytimies näytti loukkaantuneelta, mutta talonpoika koetti sovittaa häntä herättäen hänessä pelkoa.

»Ei ole hyvä hänen kanssaan joutua käsikähmään — minä itse näin, miten hän Tynwaldissa toisella kädellään kohotti ylös koko teltan.»